Kymmenentenä päivänä loppui tasainen lahden jää ja vastaan tuli
puristusselkiä. Ajettiin lähelle maajäätikköä, pysäytettiin lumiveturi
ja Turja nousi Karman kanssa jäätikköharjulle.
Kaikesta päättäen oli tultu lahden suulle ja edessä oli aava meri.
Rannikko näytti kääntyvän etelään ja jää oli edessäpäin, niin pitkältä
kuin silmä kantoi, liikkuvaa jäätä, täynnä puristusselkiä ja
jääröykkiöitä. Kun kaiken lisäksi juuri sillä kohdalla oli sola, jota
pitkin näytti sopivalta nousta maajäätikölle, päätti Turja alkaa tästä
maamatkan.
Seuraavaan aamuun saakka vietettiin vielä mukavia hetkiä lumiveturissa
ja sen vaunussa. Oltiin niin huolettomasti kuin osattiin. Syötiin ja
juotiin kotiväen tätä hetkeä varten varaamia herkkuja. Kirjoitettiin
muutamia sanoja lumiveturin mukana kotiväelle. Nukuttiin vahvasti ja
oltiin hyvällä tuulella. Lahdella tullessa oli pyrytellyt. Nyt näytti
ilma kirkastuvan. Kaikki näytti toivehikkaalta.
Seuraava aamupäivä käytettiin nousuun jäätikölle. Lumiveturin miehistö
avusti. Sitte tapahtui ero. Retkikunnat lähtivät ensimmäiselle
varsinaiselle taipaleellensa ja lumiveturin miehistö alkoi laskeutua
alas rantaan.
Koko iltapäivä taivallettiin rivakasti melkoisen hyvää jäätikköä.
Illalla leiriydyttiin erään harjun pohjoisrinteelle suojaiseen
paikkaan. Tästä näkyi lahti kauas koilliseen. Kaukoputkella nähtiin
vielä lumiveturi erään niemen taakse kääntymässä. Ja kun ilta oli
pimennyt, nähtiin taivaalla sen viimeinen tervehdys: loistava
radiosäde.
Ensimmäisen kerran ryömittiin jäätikköilveksen nahasta valmistettuihin
makuusäkkeihin, joiden vuorina oleva johtoverkkokangas voitiin
lämmittää pienillä akkumulaattoreilla. Jos oikein mukavasti haluttiin
nukkua, pantiin makuusäkin alle venyvästä ilmatiiviistä kankaasta
valmistettu patja, johon voitiin pumputa ilmaa. Kasematteja
lämmitettiin vain pahemmilla ilmoilla.
Turja nukkui huonosti. Lienee jonkunlainen tottumattomuus
jäätikköelämään vaikuttanut sen. Hän näki unta, että oli palaavinaan
Borealiaan ja nousevinaan pieneen kuutiohuoneeseen Kapitolion katolla.
Siellä nukkui Urja kiikaripöydän ääressä. Hän laski kätensä puolisonsa
olalle mielessä monta lämmintä sanaa, joita ei ennen ollut tullut
lausuneeksi. Hän oli oikein iloinen kuvitellessaan saavansa puhella
Urjan kanssa hauskasti, mieli aaltoili niin lämpöisenä. Mutta Urja ei
herää, vaikka hän pudistaa häntä olkapäästä. Kylläpä on Urja kulta
väsynyt, ajattelee hän ja koskettaa kädellään hänen otsaansa. Se on
jääkylmä. Urja on jäätynyt. Turja kauhistuu ja alkaa silmäillä
ympärilleen. Hän huomaa, että koko Borealia on kuollut, hautautunut
jäähän. Ainoastaan Kapitolion huippu kohoaa jäätikön pinnalle ja siellä
kuutiohuoneessa istuu Urja kiikarin ääressä jäätyneenä.
Turja herää hiestyneenä. Makuusäkissä oli liian lämmin. Hän työnsi
päätänsä ulos, viillytteli ja mietti unta. Hän päätteli sen olevan
tulosta viime aikojen mietteistä.
Aamulla selitti Turja kaikille matkasuunnitelman, ilmaisematta vielä
matkan oikeata tarkoitusta. Nyt matkataan kaikki yhdessä, metsästämättä
muuta kuin retkikunnan tarpeiksi. Myöhemmin eroavat retkikunnat. Ja
palatessa vasta metsästetään. Tarkemmat ohjeet kullekin retkikunnalle
antaa hän sitte kun on saavuttu eroamispaikkaan.
Sitte taivalletaan päivämatka toisensa jälkeen, toisinaan hyvää kyytiä
tasaisella jäätiköllä, mutta useimmiten ponnistellen myrskyssä, lumessa
ja kuilujen uhkaamana. Nunataki toisensa perästä nousee taivaanrannalta
näkyviin, sivuutetaan ja häipyy taasen taivaanrannan taakse. Turja
tekee havainnoita, tarkkaa ja miettii kaikkea ja tekee muistiinpanoja.
Karma ja Jorma ovat kerrassaan mainioita jäätikön kulkijoita ja
matkatovereja. Ja miehistö on yleensä reipasta ja kunnollista. Pian
huomataan Ormakin mitä parhaaksi retkikunnan jäseneksi. Kun on
taivallettu tuima päivämatka, rallattaa hänen kielensä illalla
kuitenkin niinkuin olisi kotonansa istunut. Hänen ja Jorman
kustannuksella lentää toinenkin sukkeluus. He vastaavat puolestaan sen
kun kerkeävät. Vielä illalla huudellaan makuusäkistä toiseen. Ja kun
Turja on jo tuokion nukkunut ja herää, kuulee hän Jorman ja Orman
makuusäkistä puheen pärinän, jonka katkaisee silloin tällöin lyhyt
joraus. Orma pitää huolta kaikkien miesten ruuasta ja puvuista
puolueettomasti. Jorma pyrkii joskus piloillansa näissä asioissa
parempaan suosioon, mutta saa nenällensä miesten suureksi iloksi.
Vaarallisilla paikoilla kulkee kukin retkikunta pitkiin köysiin
sidottuna. Silloin tällöin soljahtaa joku aina kuiluun pettävän
lumipeitteen läpi mutta hänet vedetään ylös.
Kerran on etumaisimman joukkueen johtajana, "langanpäässä" Karma.
Kuljetaan juuri railoja täynnä olevaa jäätikköä. Railojen yli johtaa
lumisilta, joka useimmiten kestää, mutta saattaa myöskin pettää.
Etumaisen "langan" miehet ponnistelevat juuri loivaa rinnettä ylös
vetäen rekeä perässään, kun langassa tuntuu nykäys. Pysähdytään ja
katsotaan. Langanpäämies on kadonnut. Vakuudeksi luetaan miehet. Yksi
on poissa. Minne se on joutunut? -- Vähitellen saadaan selville, että
Karma on soljahtanut railoon ja hän on jollain käsittämättömällä
tavalla irroittunut köydestä. Kun kaikki kerkiävät paikalle, pidetään
neuvottelu. Railo on varmaan hirvittävän syvä. Vähän on toiveita Karman
kotiutumisesta. Mutta päätetään kuitenkin yrittää. Jorma lähti
ryömimään suksien varassa köyteen sidottuna aukolle, josta Karma oli
pudonnut. Päästyään perille hän pani kätensä torveksi ja huusi kaikin
voimin aukosta alas. Sitte hän kuunteli ja ilmoitti, ettei kuullut kuin
oman äänensä kaikua.
-- Huuda hyvä poika vielä, toimitti Orma. Tai sinun on mentävä hakemaan
Karmaa sieltä. Eihän semmoista miestä sellaiseen rakoon jätetä.
Jorma huusi ja kuunteli.
-- Luulen että kuuluu kaukaista ääntä, ilmoitti hän. Kuuluupa
varmaankin Ja ilostuneena hän kiljasi oikein täysin voimin:
-- Tulisitko sinä pois sieltä? ja kuunteli.
-- Kuuluu vain pientä pirinää, ilmoitti hän sitte.
Turja heitti Jormalle langan puheluaparaatteineen ja kehoitti häntä
laskemaan aparaatin syvyyteen. Jorma laski hiljalleen ja Turja päästi
mitan toisensa jälkeen kerältä. Vihdoin kiljasi Jorma:
-- Jo nykii, jo nykii!
Turja kiinnitti aparaatin lankaan ja kuunteli. Hetken kuluttua hän
kuuli Karman äänen.
-- Oletko loukkautunut? kysyi Turja.
-- Oliko tämä sitte kujetta? kuuli Turja Karman kysyvän.
-- Ei, ei, minä tarkoitan: oletko ehjä ja terve ja voitko liikkua?
-- On minulla viime aikoina ollut hiukan nuhaa. Mutta muuten kyllä.
Liikkua en paljoa voi, sillä tämä jääheulake on niin perhanan ahdas.
Totta puhuen minä kaipaan hiukan laajempaa liikkumisalaa. Alaspäin
näyttää kyllä olevan tilaa. Mutta minussa on ollut pienestä pojasta
saakka sellainen vika, että huimaa päätäni pitkiä matkoja pudotessani,
joten minä en haluaisi jatkaa matkaa alaspäin -- -- --
-- Saatko köydestä kiinni, jos se lasketaan samoin kuin tämä lanka?
keskeytti Turja.
-- Totta puhuen sitä samaa minäkin tarkoitin, että jos olisi nakata
köyden päätä tänne alas. Hävettää tosin kun miestä kiikutetaan kuin
kapalovauvaa, mutta matkani täältä sinne ylös omin neuvoin voisi kestää
niin kauan että -- -- --
-- Laskemme köyden samasta paikasta kuin langankin, keskeytti Turja
taasen.
-- Parempi olisi laskea se hiukan idempää.
Köysi laskettiin ja Karma vedettiin ylös.
Kysymyksiä sateli hänelle tukuttain. Ihmeteltiin miksi hän ei
murskautunut. Kävi selville, että hän oli pudonnut railon itäisestä
seinästä ulkonevalle heulalle syvään pehmeään lumeen. Vaikka
putousmatka oli hirvittävä, ei hän sittekään saanut vammoja, menetti
vain tajuntansa. Vasta toinnuttuaan ja kaivauduttuaan lumesta hän kuuli
Jorman äänen ja ryhtyi vastailemaan.
Muuan salaperäinen seikka oli tässä Karman putoamisessa: Vaikka lanka
laskettiin aivan siitä mistä hän oli lumen läpi soljahtanut, ei se
tullut aivan Karman luo, vaan niin lähelle jääheulan reunaa, että Karma
ei uskaltanut kurottaa sitä, vaan oli hänen sidottava akkumulaattorinsa
metallipala nauhaan ja heitettävä se puhelulangan ympäri sekä siten
ongittava se luoksensa. Mistä syystä osui Karma heulalle eikä jatkanut
matkaa kohtisuoraan syvyyteen? Turja kiinnitti tähän heti huomiota ja
löysi sille kaksi selitystä: Kun Karma irtautui köyden päästä, saattoi
se heilauttaa hänet hiukan sivuun aukon kohdalta ja toiseksi saattoi
ilmiöön vaikuttaa maan pyöriminen.
Sitte taasen taivallettiin eteenpäin. Iltapäivällä saapui tuuli
takaapäin. Monta päivää oli ollut alituista nousua. Nyt saavuttiin
tasangolle. Kelkkoihin kiinnitettiin purjeet ja annettiin mennä hyvää
vauhtia. Illalla sakeni tuuli myrskyksi ja toi lunta tukuttain.
Aiottiin ensin leiriytyä tasangon reunaan. Mutta kun myrsky näytti yhä
kiihtyvän, kuljettiin vielä hämärässä jäätikköharjun yli ja löydettiin
sen eteläiseltä rinteeltä verrattain suojaisa leiripaikka. Kun
kasematteja pystytettiin, mylvi ilmassa jo hirmumyrsky. Kasematit
asetettiin aivan vierekkäin, niin että väliin jäi vain pieni
kolmiomainen alue ja huolimatta myrskystä kattoi miehistö vielä tämän
reistä irroitettuja osia, suksia ja ilveksennahkoja käyttäen.
Hirmumyrsky piteli retkikuntia tässä leirissä useita päiviä. Niitä
kulutettiin miten parhaiten osattiin. Asetettiin elämä mahdollisimman
mukavaksi. Tehtiin vieraskäyntejä kasematista toiseen ja tarinoitiin,
vaikka puhelu olikin vaikeata myrskyn melussa. Joskus kokoontuivat
miehet päät yhteen ja lauloivat kolmisointuisia työlauluja. Vähän
niistä sivullinen kuuli. Mutta laulajille itselleen ne toivat mieleen
kuvia elämästä kaukana pohjoisessa jään ja lumen ympäröimässä maassa,
ja he olivat laulun loputtua vaiteliaita ja tuijottelivat eteensä.
Eräänä yönä heräsi Turja siihen, että oli kovin hiljaista. Hän herätti
Karman ja he kaivautuivat kolmiopihasta ulos lumelle. Siellä vallitsi
pimeys ja hiljaisuus. Taivaalla paloivat sadat tulitukset. Turja haki
sieltä Avaruuden Hirviötä ja luulikin sen näkevänsä. Meteorit
vongahtelivat ja räiskähtelivät. Jäätikköilves ulvoi harjun
pohjoispuolella. Kaukana etelässä hohti korkean nunatakin huippu
omituisessa fosforivalaistuksessa, vaikka juurella vallitsi täydellinen
pimeys.
Seuraavana päivänä kuljettiin laaksoa, jossa kaikesta päättäen oli vain
ohut jääkerros. Ja tavattiinpa kerran jo maatakin! Iltapäivällä
tavattiin hauska leiripaikka ja päätettiin pysähtyä siihen ja vasta
aamulla alkaa nousu edessä olevan nunatakirivin yli. Miehistö hajaantui
metsästysaikomuksissa.
Jonkun ajan kuluttua palasi Turma, muuan Turjan miehistä, hakemaan
apua, ilmoittaen toverinsa Sarkan pudonneen railoon. Miehistö
kutsuttiin koolle ja lähdettiin Turman opastamana onnettomuuspaikalle.
Se ei ollut kaukana.
Pudonneelta ei saatu mitään vastausta huutoihin. Ei liioin
puheluaparaattiin tarttunut kukaan, vaikka se lakkasi putoamasta jo
toisella sadalla mitalla. Arveltiin, ettei Sarka näkisikään
puhelulankaa, sillä railo oli kapea ja pitkältä lumen peitossa. Turja
päätti itse laskeutua kuiluun ottamaan selkoa Sarkan kohtalosta. Köyden
päähän kiinnitettiin kori, johon hän astui ottaen mukaansa
puheluaparaatin ja valonheittäjälyhdyn. Laskeutuminen alkoi.
Karma oli puheluaparaatin ääressä ja välitti kuiluun painuvan Turjan
määräykset miehistölle. Ensin laskua satakunta mittaa, sitte tuli
pysäytyskäsky. Sitte taasen alaspäin, kunnes paino köydessä keveni ja
tuli käsky, että on laskettava jonkun verran "löysää" ja sitte
sidottava köysi vahvasti kiinni.
Kului runsas tuokio, ennekuin syvyydestä tuli mitään sanomaa. Köyden
hiljaisista liikkeistä tunnettiin, että Turja liikkui alhaalla. Sitte
kuului käsky:
-- Vetäkää ylös. Korissa tulee Sarka. Antakaa Orman hoidettavaksi ja
ilmoittakaa toivovani, että hän tekee parastansa. Senjälkeen laskette
korin jälleen alas ja siinä lyömä- ja murto-aseen. Jos joku miehistä
haluaa nähdä mitä täällä on, saa tulla mukaan.
Sarka vietiin tunnottomana leirille.
Kaikki halusivat alas. Täytyi turvautua arpaan. Arpa antoi luvan
Jormalle. Jorma kävi hieman hämilleen ja tiedusteli onko mukana Turjan
pyytämät aseet, vai lähtisikö hän hakemaan kasematista. Ilmoitettiin,
että aseet ovat täällä ja että jos hänen täytyy lähteä Ormalta lupaa
kysymään niin saa jäädä pelistä pois. Jorma murisi ja astui koriin.
Hän ei nähnyt aluksi mitään muuta kuin valojuovan päänsä päällä. Se
kapeni kapenemistaan. Tuli pimeä. Sitte alkoi alla päin välkähdellä
valo Turjan lyhdystä. Kun hän tuli pohjaan, tunnusti hän itsellensä,
että hän on oudommassa paikassa kuin milloinkaan ikänänsä. Hän tavoitti
Turjan, joka valaisi hänelle tietä ja ilmoitti, että ei ole mitään
peljättävää, sillä he kävelevät melkein maan pinnalla. Turja otti
lyömäaseen ja koputteli muuatta lumista ja jäistä mukkuraa. Se helähti
kuin metalli! Nyt he nousivat koriin ja Turja antoi käskyn viedä köysi
ylhäällä yli railon ja murtaa sille uran lumipeitteeseen sekä nostaa
sitte koria hiukan. Täten pääsi hän käsiksi jäätikköseinään ylhäällä.
Hän koputteli sitä. Se kilahti kuin kivi! Hän pyysi Jormaa
jäätikköseinämään kiinnitarttuen siirtämään koria sivulle. Hän
koputteli yhä. Eräässä kohdassa kumisi ontolta. Ja kun hän oli takonut
kerroksen jäätä pois, tuli vastaan metalli. Kun siihen löi, kumisi
vielä ontommalta. Kun Turja oli koputellut sivuille ja ylös ja alas.
laskeuduttiin jälleen pohjaan ja Turja kutsui alas lisää miehiä,
lamppuja ja jykevämpiä työaseita.
Sitte alettiin murtautumistyö ja pian päästiin ihmisasumuksen
ensimmäiseen suojamaan. Se oli täysin runneltu ja jäinen, mutta siellä
voi kuitenkin liikkua. Löydettiin ovia ja portaita ja kuljettiin
huoneesta huoneeseen. Toisen puolen asumusta oli jää kuitenkin
täydellisesti hajoittanut.
Ihmeissään ja vakavina katselivat miehet ympärilleen lamppujen valossa
täällä syvällä jäätikön alla olevassa talossa. Turja tutki ja
tarkasteli kaikkea.
Viimeisenä nousi Turja kuilusta. Hän selitti miehistölle, että he ovat
nyt laaksossa, joka on ollut asuttuna joitakin aikoja sitte. Heidän
allansa saattaa olla kokonaisen kansan asuinsijat. Jäätikkö on tässä
laaksossa melkein liikkumatonna ja toistaiseksi vielä verrattain
ohutta. Asunto alhaalla kuilussa oli _hyljätty_. Todennäköisesti
on kansa tästä laaksosta paennut etelään.
Illalla kuoli Sarka ja ruumis laskettiin kuiluun ja vietiin
salaperäiseen asuntoon jäätikön alla.
Kun eräänä päivänä oli melkoisessa myrskyssä ponnisteltu suunnattoman
nunatakijonon yli ja tavattu huippujen takana eteläisellä rinteellä
suojainen paikka, leiriydyttiin siihen. Ilma oli sakeana lunta, mutta
pakkanen ei ollut kova. Lumi oli pehmyttä ja lenseätä. Yöllä lakkasi
myrsky. Ja kun Turja aamulla astui ulos kasematistansa, oli hänen
edessänsä taivaanrannalla _musta juova_. Omituinen levottomuus ja
hämminki valtasi hänet. Hänen piti ihan istuutua kelkan reunalle ja
selvitellä itselleen asemaa.
Tuolla oli nyt hänen edessään siis se maa, josta hänen esi-isänsä
viisisataa ajastaikaa sitte lähtivät -- ensin sinne paettuaan jostain
jäätikön saartamasta paikasta kenties tuhannen ajastaikaa sitte. Jos
hänen kansansa olisi jäänyt sinne, olisi se siellä jo kuollut, s.o.
sekaantunut siihen kansojen sekoitukseen, mikä tätä maapalloa kiertävää
sulaa vyötä asui. Sen tie oli kuitenkin kulkenut jälleen pohjoista
kohti. Siellä se oli omiin voimiinsa luottaen taistellut yksin
hirvittävää taistelua lunta, jäätä ja pakkasta vastaan, terästynyt,
vahvistunut ja palautunut muinaisaikojen yksinkertaisten alkuihmisten
asteelle siinä suhteessa, että kaikki se "ylikulttuuri", minkä
edellytyksenä oli olemisen taistelusta yli jäävä energia, oli
kuihtunut. Hauras elämän haihattelu, tunteilu ja herkuttelu oli aikoja
sitte unohdettu, mutta tahto oli varttunut ja taito hallita
luonnonvoimia kehittynyt äärimmilleen.
Nyt hän istuu tässä ja aikoo suorittaa ensimmäisen teon siinä
tapahtumain sarjassa, jonka tulee johtaa tämä kansa takaisin tuohon
maahan.
Turja kysyi itseltään: Onko hän oikeassa? Onko hänellä oikeutta johtaa
Borealian kansa takaisin Ekvatoriaan, josta se oli kerran ajettu pois
ja johon se oli kunniasanallansa luvannut olla koskaan palaamatta?
Tiesikö hän, millainen oli nyt Ekvatoria, millaista sen kansa?
Millainen olisi hänen kansansa vastaanotto siellä?
Mutta sitte hän muisti kaikki viimeaikojen kokemukset Borealiassa, koko
sen mahtavan ongelman, jonka _Välttämättömyyden_ ankarat lait
olivat hänelle sanelleet. Sen ratkaisu oli kasvanut kiinni hänen
olemukseensa, se oli puhjennut työstä, tuskasta ja painiskelusta
kuoleman kanssa eikä siinä ratkaisussa ollut hänelle enää yhtään
heikkoa ja hämärää kohtaa. Sen täytyi kulkea täyttymykseensä niinkuin
tähdet kulkevat ratojansa.
Hänen kansansa oli samoista maapallon aineista kuin Ekvatoriankin
kansa. Hänen kansallansa oli sama oikeus auringon energiaan kuin
Ekvatoriankin kansalla. Elon kipinä kaikissa oli samaa avaruuden
rannattomilla ulapoilla kukkivaa elämää. Ei ollut eroa tässä suhteessa
hänen kansansa ja Ekvatorian kansan välillä. Hänen kansallansa oli
aivan sama oikeus _koko maapalloon_ kuin kellä muulla hyvänsä. Sen
ei tarvinnut kuolla niin kauan kuin maapallolla elää voi.
Ja olipa Ekvatorian kansa millainen tahansa, sen kanssa kosketuksiin
antautuminen ei kuitenkaan merkinnyt kansan ruumiillista itsemurhaa.
Itsemurha oli ensin vältettävä ja sitte pidettävä huolta muusta.
Turja tarkasteli kaukoputkella Ekvatoriaa. Hän näki sulaa maata ja sen
takana taivaanrannalla sulan meren. Jäätiköllä ei hänen kaukoputkensa
tavannut yhtään elävätä olentoa. Hän etsi sopivaa päämajan paikkaa
jonkun matkaa lähempänä sulaa maata. Sinne pystytettäisiin yksi
kasematti ja yksi retkikunta pitäisi siellä aina leiriä kahden muun
retkeillessä ympäristössä.