Kaksikymmentä päivää raivosi myrsky. Sitte se lakkasi tuokiossa ja
jätti jälkeensä vonkuvan pakkasen.
Kaikki lahdekkeet ja vuonot jäätikön reunoissa olivat täyttyneet
lumesta ja jäästä. Ja suunnattoman vahva lumi- ja jääpeite oli valunut
varsinaisen jäätikön rinteiltä kauas Borealian keskustaa kohti. Myöskin
maan keskiosassa oli vahvalta lunta. Asumukset olivat muodostaneet
usein korkuisiansa lumiharjanteita, jotka kulkivat idästä länteen ja
joita asumusten läntisille seinustoille muodostuneet solat katkoivat.
Kaksikymmentä päivää takaperin oli elämä Borealiassa ollut verrattain
vilkasta. Kun myrsky lakkasi, näytti ensin kuin maassa vallitseisi
täydellinen liikkumattomuus ja hiljaisuus. Kuolemanrauha näytti
laskeutuneen tähän aavan jäätikön laaksoon myrskyn pauhun jälkeen.
Mutta tarkemmin katsoen huomasi, että vielä siellä sykähteli elon
suoni. Elämä oli sittekin säilynyt raivoavan ja mylvivän myrskyn,
lumen, jään ja pakkasen keskessä. Siellä täällä liikahteli katoilla
ihminen katsellen yli lumisen maan. Siellä täällä möyri, rätisi ja
kiljui lumiveturi. Vielä oli eloa yhdessä voima-asemassakin. Ja
vähitellen kaivautui elämä esille lumesta ja jäästä ja tarkasteli
tappioitansa.
Ne olivat suuret, voi sanoa hirvittävät. Asumuksista oli viidennes
auttamattomasti ja ijäksi hautautunut, toiset kokonaan, toiset niin
ettei niissä voinut asua. Jälellä olevista asumuksista olivat monet
rikki. Kaikki koneistot, etenkin lumiveturit olivat kärsineet vaikeita
vaurioita.
Mutta kaikkein vaikein oli ihmishukka. Oli sittekin hautautunut
kokonaisia asuntokuntia. Yksityisiä henkilöitä paleltui, hautautui
taipaleille tai ruhjoutui niin paljo, että lukua ei voitu pitkään
aikaan tarkalleen ilmoittaa. Jäätiköiltä palasi tai pelastettiin
myrskyn lakattua ainoastaan viisi joukkiota, kahdeksan jäi sille
tielle.
Viimeisenä palasi Jorman joukko, tuoden saaliinsa mukanaan.
-- Eukkoasiko sinun tuli ikävä, vai mitä pirua sinä sieltä kesken
karkasit kotiin? tokaisi Jorma Karmalle heidän tavatessaan.
-- Ei. Minä tulin pitelemään sinun eukkoasi, ettei sitä tuuli veisi --
se kun on niin pieni ja laiha.
Turja ja Urja kävivät katsomassa sairaita ja loukkautuneita. Niitä
hoidettiin sitä varten varatussa asumuksessa. Siellä oli miehiä ja
naisia, joilta oli paleltunut raajoja. Siellä hoidettiin miestä, jolta
suuri terävä jäälevy oli pudotessaan leikannut pois oikean käsivarren.
Siellä oli räjähdyksessä pahemmin ja lievemmin palaneita. Ja niin yhä
edelleen.
Eräissä suojissa säilytettiin niitä, jotka olivat menettäneet
jäätiköllä myrskyn käsissä järkensä.
Kaikki, jotka huomasivat, että heistä ei tule enää taistelukuntoisia,
pyysivät "unijuomaa" -- kuolemanjuomaa. Ja monelle se annettiin.
Muutamat kuolivat ilman juomaa. Toiset paranivat.
Myöskin mielenvikaisista parani muutamia, toisille annettiin unijuoma.
Borealia alkoi asettua talviteloilleen. Silloin tällöin tulla tupsahti
myrsky milloin mistäkin päin. Mutta ne olivat vain pieniä, sen
20-päiväisen myrskyn poikia.
Pakkanen yltyi yltymistään. Ja kävi niinkuin oli aavistettu:
viimeinenkin voima-asema pysähtyi. Elettiin akkumulaattorien ja
tuulivoima-asemien varassa. Mutta elettiin kuitenkin. Vieläpä
vahvistuttiin ja karaistuttiin. Heikommat kuolivat, vahvimmat jäivät.
Turja suunnitteli kolmea retkikuntaa Ekvatorian rajoille. Niiden piti
lähteä heti kun talven selkä taittui -- päälliköinä Karma, Jorma ja
Turja itse.
Urja ensin vastusteli Turjan lähtöä. Mutta kun Turja osoitti miten
tärkeätä hänen oli tulevien ratkaisevien tapahtumien varalta tuntea
tarkoin jäätikköelämä ja tie Ekvatoriaan, niin varusti hän innokkaasti
Turjaa matkaan. Turjan poissaolon ajaksi valittiin Urja työpäälliköksi.