Määräaika oli kulunut. Turja oli viidennen kerran päättänyt laskunsa
turhaan ja laskeutui itse noutamaan Urjaa.
He nousivat kuutiomajaan äänettöminä, vakavina, käsi kädessä. Oli
verrattain valoisa yö. Taivas oli tavallista selkeämpi. Ellipsoidi
kuutiomajan katolla hehkui ja soi, itseksensä hiljaa valittaen. Turja
sammutti sen ja viittasi Urjaa istuutumaan kiikarin ääreen.
Itse hän istui hiukan syrjään tarkaten kiikarilampun valossa Urjan
liikkeitä. Hetkisen haki Urja oikeata asentoa. Turja näki, että hän oli
äärettömän jännittynyt. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Kuului vain
voima-asemien jyminä, joku jäätikköilveksen kaukainen karjunta ja
muutaman meteorin suhina.
Kellokoneisto, joka kuljetti kiikaria maan liikunnan mukaan ja piti
sitä samassa kentässä, hyrisi hiljaa.
Yhtäkkiä huomasi Turja puolisonsa hätkähtävän. Hänen rintansa alkoi
kohoilla kiivaasti ja hikikarpalot kimalsivat otsalla kiikarilampun
valossa.
-- Nyt hän näkee sen, ajatteli Turja. Näkeeköhän hän kaikki. Myöskin
pimeät, äännähti hän tietämättänsä ääneen.
-- Niin, kuiskasi Urja.
Hän katsoi kauan, kouristaen käsin kiikaripöydän reunoista.
Kun hän kääntyi, kuvastui hänen silmissänsä ehdoton kauhu. Mutta tyyni
hän oli. Hirvittävän tyyni. Hän tuijotti Turjaan kuin häntä ihmetellen.
-- Urja, äännähti Turja.
-- Niin, nyökäytti tämä. Nousi ja tarttui puolisonsa käteen johtaen
häntä ulos majasta, aukeamalle. He astelivat pitkin hyperboloidin
reunaa ja pysähtyivät silmäilemään yöhön. Pohjoinen paloi.
Pohjoisnunatakin huippu leimusi. Jäätikkö ylt'ympäri kumotti yössä.
Borealiassakin oli jo hiukan lunta. Voima-asemien valomeri näkyi idässä
ja niiden jyminä ja jyske kuului hiljaisessa yössä. Silloin tällöin
kajahti jäätikköilveksen karjunta, kaikui omituisesti, toisinaan
kuoleutuen, toisinaan taasen kuuluen. Vain joistakuista asunnoista
tuikahti yksinäinen valo ja vain muudan kaukainen työlaulu värisi
tavallista kuulakkaammassa yössä.
Siellä kattojen alla nukkui heidän kansansa. Tuolla ylhäällä Avaruus
valmisti sille ikuista unta. Täällä kansansa yläpuolella Avaruuden alla
nämä kaksi ikäänkuin tekivät tiliä kummallekin. Oli kuin olisivat he
pyytäneet Avaruudelta armoa kattojen alla nukkuvalle kansallensa.
Mutta he tiesivät ja tunsivat, että se ei kuule heidän pyyntöänsä. Se
ei tunne sääliä. Se murskaa elämää armotta ja synnyttää uutta. Eetteri
ei kanna tuskan huutoja. Siellä täällä hukkuu Avaruuden aalloilla
kukkiva elämän ulpukka rajumyrskyyn. Mutta toisaalla avaa se tyynessä
lahdessa terälehtensä.
He tiesivät, että ainoa mikä saattaa auttaa, on taistelu. On saatava
täydellinen selvä asemasta, uhkaavasta tilanteesta, voimat on
suunnattava sen mukaan. Silloin pelastutaan, jos se yleensä on
mahdollista. Ellei, niin kuollaan, vaivutaan, me elämän pisarat
Avaruudessa, maahan ja hajotaan, hukutaan. Elämämme on ollut kuin
atoomin värähdys.
Tähän suuntaan kulkevat ajatukset kummankin mielessä katkesivat, kun
Urja tarrasi molemmin käsin kiinni puolisonsa käsivarteen ja kiljahti:
-- Näetkö!
Turja silmäsi ehdottomasti niitä Avaruuden seutuja, joita hän oli
monena yönä kiikarilla tähdännyt.
-- Totta tosiaan, hän mumisi. Se näkyy, se näkyy -- -- --. Mutta
ainoastaan näin kirkkaana yönä. Ja ainoastaan jos _tietää_.
Turja sytytti ellipsoidin ja he kuulivat sen hiljaisen valituksen alas
laskeutuessaan.