Turja työskentelee pienessä kuutiohuoneessa joka ilta myöhään yöhön.
Hän tutkii taivasta kiikarilla ja vanhoja tähtitieteen käsikirjoja. Hän
on järjestänyt itselleen erikoisen koneiston laskuja varten. Ja hän
pyrkii lujasti tulokseen. Taivas jatkaa yöstä toiseen tulitustansa
hänen päänsä päällä. Mutta hän ei näytä kiinnittävän tähän erikoista
huomiota. Päinvastoin näyttävät hänelle olevan mieluisampia ne illat ja
yöt, jolloin taivas on hiukan puhtaampi kosmillisesta tomusta, jolloin
Avaruuden kaukaiset ilmiöt näkyvät hiukan selvemmin. Silloin hänen
kiikarinsa tähtää tuntikausia samaan Avaruuden kohtaan ja kiihkeästi
kaivaa hän laskuistansa tuloksia. Kolme kertaa pääsee hän laskujen
loppuun ja pettyneenä ja masentuneena nukkuu hän istuallensa kiikarin
ääreen. Siitä hänet Urja noutaa alas, itsekseen ihmetellen joka kerta
yhä enemmän puolisonsa käytöstä.
Kun hän sitte eräänä yönä neljännen kerran alkaa nousta pieneen
kuutiomajaan noutaakseen Turjaa, joka varmaan taasen oli nukkunut
sinne, ei hän enää sivuuttanut tätä asiaa pelkällä ihmettelemisellä.
Hän ajatteli sitä syvemmin ja päätti kuin päättikin tehdä Turjalle
suoran kysymyksen.
Mutta juuri kun hän oli astumaisillaan majaan, pysähtyi hän yhtäkkiä.
Suuri meteori sähisi ja vongahti lähellä. Raikuva pamahdus ja sen
jälkeen kuului selvästi kappaleiden putoamista. Mutta Urja ei
kiinnittänyt tähän huomiota.
-- Totta tosiaan, missä on järkeni ollut? puheli hän itseksensä. Missä
on järki parkani ollut?
Hän pudisteli nyrkkiänsä ja iski sillä otsaansa:
-- Sehän on selvä kuin vanhojen aikojen kirkas päivä. Kosmoksen
nimessä, olenpa ollut tyhmä.
Hän astui reippaasti ja päättävästi majaan. Aivan oikein: Turja nukkui
taasen kiikaripöydän ääressä. Urja laski yksinkertaisen ystävällisesti
kätensä hänen olallensa ja lausui Turjan nimen. Nukkuja heräsi. Urja
katsoi häntä avoimesti silmiin pienen kiikarilampun valossa ja kysyi:
-- Et pääse selville?
Turja tuijotti puolisoansa hämmästyneenä ja vastasi epäröiden,
tuskaisesti:
-- En.
-- Sinä et usko Turja kuinka tyhmä ihminen saattaa toisinaan olla. Minä
sanon sinulle yhden esimerkin eräiden aivojen sietämättömästä
tuhrusmaisuudesta. -- Minä kun luulin, että sinä istut ja kiikaroit ja
torkut täällä -- -- -- noin muuten vain -- -- -- jonkunlaisesta
tunteellisuudesta -- -- -- tai oikeammin sanoen senvuoksi, että minä
olen, kuinka sanoisin, ymmärräthän sinä sen ilmankin, että minä en ole
kaunotar ja että sinä et viihdy seurassani -- -- --. Mutta minä
vakuutan, että tämä johtui vain siitä, että en yrittänyt ajatella asiaa
syvemmin, olin niin kiintynyt tähän työhön, tähän taisteluun saapuvaa
talvea vastaan, etten oikeastaan joutanut ajattelemaan syvemmin.
Kansamme tavan mukaan olet sinä, niinkuin minäkin, vapaa menemään
uuteen avioon, jos selitämme valamiehille sopimuksemme -- -- -- en sitä
puolta aatoksissani halveksi. Vaan sitä, että saatoin luulla sinun
kuluttavan aikaa ja voimia täällä turhanpäiten tällaisen taistelun
aikana. Sinä ymmärrät. Minä halveksin näitä aatoksiani. Älkäämme puhuko
sen enempää siitä.
Turja oli katsonut häntä hymyillen ihmeissään. Yhtäkkiä lausui Urja
päättävästi, melkeinpä kiihkeästi:
-- Minä tahdon katsoa mitä sinä näet siellä taivaalla!
-- Avaruuden nimessä, etkö sinä siis tiedä, kiljasi Turja -- -- --
mistä sinä sitten tiesit kysyä enkö saa selvää -- --?
-- En minä tiedä, mutta minä arvasin. Siellä täytyy olla jotain, joka
on vielä enemmän, kuin energomittari, kosmillinen tomu, hiilihapon
puute ja joen jäätyminen. Muuten sinä et istuisi täällä. Sinä näet
siellä jotain kamalaa. Siellä näkyy varmaan kansamme loppu, kenties
Kaiken Loppu, niinkuin kansamme sanoo. Minä tahdon katsoa, tahdon
tietää, millä Avaruus meitä uhkaa. Minä en tahdo kuolla tietämättömänä.
Turja kiersi kiikarin entisestä asennosta, pysäytti sen kellokoneiston
ja siirsi linssejä. Sitte hän kääntyi Urjaan päin ja puheli, yrittäen
hymytä:
-- Entäs, jos minä sittekin olisin kyllästynyt sinuun ja haaveilisin
täällä uudesta puolisostani, laulelisin täällä Avaruudelle ja tähdille
lemmestäni. Älä ole niin varma, Urja hyvä. Olen ihminen ja mies ja
sydän tykyttää rinnassani -- luullakseni, arvatenkin. Enkö minä saisi
mielestäsi ollenkaan tunteilla? -- Puhukaamme asiasta enemmän alhaalla.
Tule, menkäämme.
-- Turja hyvä, puhui Urja katsoen kiinteästi puolisoansa, jätä turhat
jutut. Onko asemamme mielestäsi sopiva joutavuuksille? Olethan jo
tunnustanut, että taivaalla on jotakin, josta sinä koetat saada selkoa
uhraten suuren osan öistäsi ja voimistasi. Sinä et kansasi päällikkönä
ja ollen vastuussa sen kohtaloista tätä tekisi, ellei siellä kiikarissa
näkyisi jotain vakavaa. Ja sinulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan
kieltää minua katsomasta sitä.
-- Ole hyvä ja katso, sanoi Turja ystävällisenä ja vältellen.
Urja aikoi ensin istuutua kiikaripöydän ääreen. Mutta sitte hän pyysi
tyynesti:
-- Turja hyvä, aseta kiikari, minä en osaa.
-- En. Sitä minä en tee, kuohahti Turja.
Urja katsoi häntä pitkään.
-- Etkö -- vaikka minä pyydän hartaasti.
-- En, Urja ystävä, minä en tahdo, minä en voi.
-- Sepä ikävää, lausui Urja hiljaa, aivan kuin itseksensä.
-- Ymmärrä, Urja kulta, minua. Minä olen niin epätietoinen. Enhän minä
voi -- jos se ei olisi muuta kuin päähänpisto -- -- --?
-- Sepä ikävää, puheli Urja vieläkin hiljemmin ja kääntyi mennäkseen.
-- Miksi aiot mennä, mitä sinä nyt? hätääntyi! Turja. Kuuletko, minä en
voi!
-- Jos minä olen Turjan, Borealian päällikön puoliso, niin sinä voit.
Ellet sinä voi, en minä kelpaa Turjan, Borealian päällikön puolisoksi,
tuli Urjalta hiljaa kuin helähtäen.
-- Minä sanon sinulle, Urja, nyt asian niin selvästi kuin osaan,
mörähti Turja päätänsä ravistaen, hampaat yhdessä, kuin raskaan taakan
alle vaipuva, joka ylpeästi tahtoo salata heikkoutensa. Olen elänyt
tuskassa kauan. Se on kenties huomattu. Minä olen nähnyt taivaalla
-- -- -- sanokaamme kamalaa. Mutta minä en ole selvillä vielä onko se
Borealian loppu, onko se Kaiken Loppu, en ole selvillä, mitä se
oikeastaan on. Vapisuttavat kuvat ovat nousseet mieleeni kenties
turhanpäiten. Olen päättänyt, että en ilmaise näkemääni kenellekään,
ennenkuin tiedän jotain varmaa. Minun itsetuntoni, miksen sanoisi
ylpeyteni, ei salli, että minut saadaan kiinni turhasta kuvajaisten
pelosta. Eikä ole oikeinkaan rasittaa yhtään tämän kansan jäsentä
liialla taakalla. Tästä syystä en ole puhunut sinullekaan mitään, Urja.
Minä olen mies. Miltä tuntuisi, jos sinä näkisit minut turhan
pelkurina. Olin päättänyt ilmoittaa sinulle heti kun olen varma asiasta
-- että on jotain ilmoittamista. Tässä syyni. Tee mitä tahdot. Minä
asetan kiikarin, jos haluat.
-- Luuletko saavasi selville totuuden?
-- Toivon ainakin, vastasi Turja epäröiden, ainakin koetan parastani.
-- Minä teen ehdotuksen, reipastui Urja. Kuinka kauan luulet
tarvitsevasi vielä aikaa, saadaksesi varman käsityksen ilmiöstä -- tai
päästäksesi selville, ettet voi sitä selittää?
-- En voi sitä sanoa.
-- Mutta meidän täytyy sopia määräajasta. Katsos, minä olen varma, että
sinä et istu täällä turhaan. Turja, Borealian päällikkö, ei ole koskaan
sillä tavalla erehtynyt. Vaikka sinun laskusi nyt jo sanoisivat, että
ei ole mitään pelättävää, niin minä en niitä laskuja uskoisi sen
jälkeen kun olet istunut täällä tuskaisia öitä. Sano minulle:
pelkäätkö, että se lähestyy nopeasti -- -- -- Näen kasvoistasi, että se
lähestyy nopeasti. Pankaamme lyhyt määräaika. Ellet sen kuluessa pääse
tulokseen, niin sinä annat minun katsoa -- ja olipa laskujesi tulos
minkälainen hyvänsä, saan minä katsoa.
-- Mutta onhan jokseenkin samantekevää silloin, katsotpa sinä kiikariin
nyt tai sitte.
-- Ei, ei ole samantekevää. Minä tahdon kunnioittaa sinun perusteitasi.
Mutta minä tahdon myöskin tuntea uhkaavan onnettomuuden.