Kun Turja tuli isoon suojamaan, oli koko eduskunta koolla häntä
odottamassa. Tyynesti asteli hän varmoin askelin korokkeelle ja istui
paikallensa.
-- Minulla ei ole mitään ehdotettavana, lausui hän kömpelösti, etsien
sanoja. Meidän on jatkettava entiseen tapaan. Onko jollakulla jotain
uutta sanottavaa?
Hiljaisuus. Kosken kohina kuului ja Urjan koneen tasainen jyske.
Taivaalla paloivat monenlaiset tulet. Ja silloin tällöin kuului
meteorin humina, rätinä ja loppuräiskähdys.
Kaukana nurkassa nousi ylös mies, jolla ei ollut toista kättä. Vanha,
kurttuinen äijänkäkkyrä, pää vapisi.
-- Tarja pyytää puhua, ilmoitti Turja. Kuuntelemme.
-- Päällikkömme kysyy, onko uutta sanottavaa. Onko täällä sitten uutta
sanottu vuosikymmeniin? -- Ei ainakaan niin kauan kuin minä olen täällä
istunut. Vanhaa täällä on puhuttu. Vanhoja töitä uudestaan
toistettavaksi suunniteltu, vanha painunut mieliala on puheissa
soinnahtanut. Minä olen kerran tehnyt yhden uuden ehdotuksen, mutta te,
veljet ja sisaret, heititte minut ulos, te raivositte, te karjuitte ja
vikisitte kuin jäätikköilvekset. Te vannoitte ja kirositte, niin että
ilma tulta iski. Te uhkasitte lähettää minut jäätikölle. -- Tiedättekö
mitä minä silloin tein? Tiedättekö, sanokaa, koettakaa arvata, te
Borealian miehet ja naiset? -- Minä nauroin. Minä nauroin
_Teille_!
Ja Tarja kähisi ja natisi kuivaa naurua, se puistatti hänen ruumistansa
niin että olisi luullut sen hajoavan. Joukosta kuului uhkaavaa
liikehtimistä ja mutinaa. Joku huusi: hävytöntä! Ulos mies! Mutta Turja
hillitsi kokousta. Hänellä oli jokin merkillinen halu antaa Tarjan
puhua loppuun.
Tarja oli työn sankareja. Hän oli miehuutensa aikana ollut melkein
voittamaton työssä, nim. kestävässä, sitkeyttä kysyvässä työssä. Turja
muisti vielä elävästi Tarjan johtamassa taistelua jokea vastaan, joka
eräänä vuonna oli jostakin käsittämättömästä syystä alkanut tulvia.
Yötä päivää täytyi olla suluilla. Tarja kokosi vapaaehtoisen joukon
nuoria miehiä, jotka taistelivat suluilla koko lämpimimmän vuodenajan,
söivät silloin kun joutivat, nukkuivat silloin kuin unessa maahan
kaatuivat. Tässä taistelussa menetti Tarja kätensä. Häntä
kunnioitettiin työn sankarina ja mielipiteitänsä kuunneltiin
eduskunnassa, sillä hänellä oli suunnaton kokemusvarasto. Mutta häntä
pidettiin myöskin omituisena kuivuneena sieluna, sieluna, josta on
"veto loppunut". Hänen päähänpistojansakin koetettiin sietää, mutta kun
hän meni yli rajojen, sai hän vihaa ja suuttumusta vastaansa.
-- Te luulitte heittävänne kohtalonne ovesta ulos, kun minut heititte,
jatkoi Tarja. Te luulitte hukuttavanne totuuden suureen huutoon ja
meluun. Miksi te raivostutte _minulle_, enhän minä tee muuta kuin
sanon suoraan teille totuuden, jota ette itse uskalla itsellenne ääneen
ilmaista: _Borealian loppu on tulossa. Te voitte -- tämä kansa voi
elää eteenpäin ainoastaan palaamalla_ -- -- --
Puhkesi melu kuin rajumyrsky. Kaikki hyppäsivät pystyyn ja polkivat
jalkaa ja huusivat, naiset kirkuivat.
Mutta Turja painoi pöydässä olevaa nappia, jolloin katossa olevasta
torvesta kajahti pasuunanääni. Kaikki rauhoittuivat silmänräpäyksessä
ja istuivat vakavina paikoilleen. Turja nousi ylös:
-- Me olemme lapsia, ellemme jaksa kuunnella loppuun yhden
kunniakkaimman vanhuksemme puhetta. Meidän on valmistuttava kuulemaan
ja tietämään millaisia asioita hyvänsä, jos tahdomme jatkaa taistelua.
Päinvastaisessa tapauksessa on meidän parasta järjestyä riviin ja
juosta Borealian lahteen.
-- Hyvä! kuului kumea ääni suojaman keskuksesta ja mies
jättiläiskokoinen nousi seisomaan näyttääkseen, että hän oli se, joka
sanan sanoi, noin nimesi.
Nyt nousi mies muutamalta etumaisimmista istuimista. Hänellä oli
solakka ruumis ja pieni inuva ääni. Hänen mielestään ei Borealian
kansan pitänyt väistyä milloinkaan, vaan, jos Kaiken Loppu on tulossa,
kuolla kotonansa. Olisi rajoitettava yhä lasten lukumäärää ja siis
myöskin kansan lukumäärää, kunnes tultaisiin siihen hetkeen, jolloin
kansa itse pitäisi kuolinpeijaisensa ja lakkaisi kokonaan
synnyttämästä. Puhujan mielestä voitaisiin suunnilleen arvioida,
milloin jälkeläisiä jo odottaisi nälkäkuolema jäätiköllä. Ja näitä
jälkeläisiä ei olisi enää synnytettävä.
Tuntui siltä kuin kokous olisi hyväksynyt tämän puhujan kannan. Joku
naisista ainoastaan huomautti, että jos joudutaan tällaisen
kohtalokkaan ratkaisun eteen, on luonnollisestikin kansan itsensä
annettava määrätä kansanäänestyksessä.
Turja nousi tuoliltansa:
-- Kysymyksen käsittely lykätään. Pyydän että kaikki valmistuvat
vakaviin ratkaisuihin. Käsitykseni on, että Borealian kansalla on
oikeus ja velvollisuus elää niin kauan kuin tällä taivaankappaleella
ihminen voi elää. Itsemurha on Elämän Uskonnon mukaan suurin synti.
Avaruuden ihmeellisin ponnevoima on elämän ponnistelu jatkua edelleen.
Mistä me tiedämme, vaikka Avaruus olisi kutsunut meidän kansamme
pelastamaan korkealle kehitetyn ihmiselämän sen häiriötilan yli, mihin
maapallomme kenties aivan tilapäisesti on joutunut? Siis: taistelu
loppuun saakka, viimeiseen hedelmöitettyyn naiseen saakka!
Emme voi ratkaista nyt vielä, mitä teemme. Ensin on hankittava tietoja.
Toistaiseksi jatkamme, kuten tähänkin saakka. Kysymyksen käsittely
lykätään. Istunto on päättynyt.
* * * * *
Edustajain hajaannuttua Turja kiiruhti pieneen kuutiohuoneeseen
kiikarin ääreen. Taas hän tarkasti kauan taivasta ja taas häntä
vapisutti ja huimasi se mitä hän siellä näki.
Urja odotteli puolisoansa illallispalalle. Kun häntä ei kuulunut, läksi
itse etsimään. Hän käveli ajatuksissaan kaikissa suojissa, missä näki
valoputkien toimivan. Palatessaan kierrokseltaan totesi hän
hämmästykseksensä ja ajatuksistaan heräten, että hän ei ollut löytänyt
etsimäänsä. Ensin hän arveli hänen menneen jonkun edustajan kera ulos,
mutta hylkäsi sitte tämän olettamuksen. Vaistoten ja ymmärtäen
puolisonsa sielun tavalliset liikehtimiset melkein paremmin kuin
omansa, saattoi hän jokseenkin varmasti päätellä, miten Turja missäkin
tilaisuudessa menettelee. Ja nyt hänestä tuntui aivan selvältä, että
hän ei ole voinut mennä ulos, ellei hänellä ole ollut jotain aivan
erikoista asiaa sinne. Ei, hänen täytyy olla asumuksessa. Onko hän siis
ylhäällä? Mutta mitä hän siellä tekisi?
Urja nousi kuitenkin pieneen kuutiomajaan. Siellä nukkui Turja
istuallansa kiikarin ääressä, edessä avoinna vanha tähtitieteen
käsikirja: