Turja tunsi tähtitiedettä ja oli aikaisemmin seurannut Avaruuden
tapahtumia ahkeraan tällä kiikarilla. Nyt sen okulariin harvoin kukaan
silmäänsä asetti -- mitäpä oli juuri katsottavaa. Tähdistä ei saanut
juuri mitään selvää sen jälkeen kun kosmillinen tomu oli täyttänyt
kirkkaan avaruuden. Turja otti päähineensä pois ja painoi otsansa
viileään otsakilpeen kaukoputken okularin yläpuolella. Se teki hyvää
pakahtuville aivoille. Ja kuin viihdyttääkseen itseään hän alkoi
asetella linssejä ja katsoa kiikarilla taivaalle. -- -- --
Yhtäkkiä hänen liikkeensä pysähtyvät, ruumis jäykistyy tarkkaavaan
asentoon, kuuluu vain rinnan kiihtyvä läähätys -- -- --. Hän hyppää
ylös tuolilta, juoksee kuin mieletön kerran edes takaisin permannolla
ja kuuristuu taasen katsomaan kiikariin. Hän katsoo tiiman yhtämittaa,
ottaen kiikarin kenttään yhä uusia ja uusia osia Avaruudesta, mutta
päätyen kohta taasen äskeiseen kohtaan.
Vihdoin hän hellittää. Ja kun hän nousee seisomaan, vapisee hän, Turja,
joka muuten on sen näköinen kuin ei hän vapisisi milloinkaan. Häntä
puistatti kuume.
Alhaalta kuuluu hissin soinnukas nousu ja sitte Urjan ääni:
-- Turja, oletko siellä?
-- Olen, odota, tulen alas heti.
Äärettömällä tahdonponnistuksella hän sai äänensä luonnolliseksi.
Hän pyyhkieli otsaansa, otti päähineen päähänsä, lisäsi hiukan lämpöä
radiojohtoverkkoonsa ja alkoi laskeutua alas. Aluksi hän liikkui kuin
unessa. Mutta sai lopulta vähin erin vallan oman itsensä yli.