Energomittarin käyrä.
Kymmenen hetken kuluttua oli Turja asuntonsa edustalla. Se oli yleensä
samannäköinen kuin muutkin asumukset, suurempi vain. Ainoana
erikoisuutena oli punertavasta omegametallista tehty hyperboloidin
muotoinen torni asumuksen katolla, sen päällä pieni kuutiomainen maja.
jonka katolla maljakonmuotoisella jalustalla oli pystyssä ellipsoidi,
paistaen päivällä punaisena, yöllä kirkkaalla valolla.
Kun Turja hypähti alas, näki hän puolisonsa Urjan nousevan hitaasti
ovesta sisään. Turja saavutti hänet, laski kätensä olalle, silmäys ja
päännyökkäys -- Turja kiirehti edelleen.
Kun hän tuli pieneen kuutiohuoneeseen läheni aurinko Kara-nunatakin
huippua. Turja huomasi, että auringon kehä oli entistäänkin
epämääräisempi, koko aurinko oli paistavan sumun kaltainen. Mutta hän
arvioi, milloin aurinko kosketti Kara-nunatakin huippua ja tarkkasi
sinä hetkenä mittaria. Se oli toiminut aivan oikein, juuri oikealla
hetkellä piirsi viisari käyrän tälle hetkelle määrätyn poikkiviivan,
ordinatan, yli. Turja antoi koneen käydä vielä hetkisen, irroitti sitte
siitä rullan, johon käyrä oli piirtynyt, ja levitti paperin
kuutiohuoneen ulkopuolelle laajalle aukeamalle. Se sisälsi sadan vuoden
käyrän.
Turja tutki käyrän juoksua. Yhä vain alaspäin! Tosin hitaammin kuin
joskus muulloin, mutta kuitenkin alaspäin. Auringosta virtasi siis
maahan yhä vähemmän voimaa, lämpöä ja valoa. Tosin ei tästä
energomittarin käyrästä voitu aivan tarkalleen sanoa, _paljonko_
auringosta tulevan energian määrä oli alentunut, sillä olisi tarvinnut
laskea pois eräät virheet ja muuttaa hiukan lukuja. Turja ei jaksanut
sitä nyt tehdä. Tosiasia oli, että energomittari, tuo Borealian
tuomionpasuuna, oli taasen puhunut hyydyttävää kieltänsä.
Turjan tavoitti puutumus, väsymys. Hän istahti tuijottamaan tuohon
turmion karttaan jalkojensa juuressa, jonka hienojakoisimmatkin ruudut,
vain suurennuslasilla nähtävät, julistivat _Loppua, Kaiken
Loppua_, tuohon kirottuun hienoon käyrään, energomittarin viisarin
piirtämään, joka hienon tappavan radiovirran tavoin tunki elollisen
luonnon sydämeen. Tämän käyrän tahdissa laski ja nousi koko Borealian
kansan mieliala. Kun käyrä joskus nousi, humahti kansan sydämiin täältä
Kapitolion katolta hiljainen toivo. Mutta kun se seuraavina aikoina
taasen laski entistäänkin enemmän, painuivat päät, vaikenivat laulut ja
katseisiin tuli syvä vakavuus.
Ja vaikka Turja hyvin tiesi, että _Avaruus_ ei tunne ihmisten
arvoa, ei sääliä eikä oikeamielisyyttä, paisui hänen povessaan yhtäkkiä
luonnonlakeja vastaan kapinoitseva tunne. Hänestä tuntui ikäänkuin
halki avaruuksien huutavalta vääryydeltä, että hänen kansansa noin
kuristetaan, hävitetään, hiljalleen kidutetaan kuoliaaksi niinkuin
häkkiin suljettuna. Borealian kansa, joka oli ollut uljaimpia,
ihanimpia elämän ilmiöitä, mitä kuvitella saattaa -- ja oli sitä
kaikesta huolimatta vieläkin! Se oli vuosisatoja sitte yrittänyt luoda
tasa-arvoa ja järjestystä Ekvatoriaan kaukana etelässä, mutta se oli
kukistettu ja sille annettu valittavaksi kaksi rangaistusta: joko
orjuus tai maanpako jääkentille. Se oli valinnut jälkimmäisen, antanut
mies mieheltä, nainen naiselta kunniasanansa oman ja jälkeläistensä
puolesta, ettei yksikään tämän kansan jäsen sinä ilmoisna ikänä
ilmaannu Ekvatoriaan, kulkenut kauas pohjoiseen ja löytänyt Borealian
maan vapaana jääpeitteestä.
Tässä maassa oli silloin vielä työn kansan ilo asua. Maa ei antanut
mitään ilmaiseksi. Mutta _työllä_ luotiin yhteiskunta, jossa
sitkeä, terve ja karkaistu kansa eli jotakuinkin onnellisena. Kaikki
Borealian suurimmat laitokset ovat satoja vuosia vanhoja. Valittu
eduskunta suunnitteli ja ohjasi yhteiskunnan työskentelyä ja joka vuosi
valittiin työpäällikkö. Erimielisyyksiä oli, mutta enemmistö käytteli
aina valtaa taitavasti ja lujasti -- työpäällikkö sai käskeä täydellä
vallalla silloin kun suunnitelmia suoritettiin. Monia urotekoja työn ja
luomisen tanterilla olivat tämän kansan jäsenet suorittaneet ja niitä
lauluissa ylistettiin. Kansalla oli terve, voimakas tunne-elämä, sen
yksilöt omasivat yleensä lujan tahdon, vahvat, terveet aivot ja
sopusuhtaisen ruumiin. Turja oli varma, että Avaruudessa kukkiva
salaperäinen _Elämä_ hänen kansassansa pyrki sangen yleviin
ilmenemismuotoihin.
Siihen aikaan, jolloin hiilihapon väheneminen sai Borealian tekemään
päätöksen osittain kesytetyistä, osittain Ekvatoriasta tuoduista
kantaeläimistä peräisin olevan eläimistön hävittämisestä, puhkesi
kansassa omituista atavistista raakuutta. Hermosairauden tavoin se,
runsaan lihansyönnin seuralaisena, ilmeni siellä ja täällä.
Työpäällikkö sai erikoiset järjestyspäällikön valtuudet. -- Mutta tämä
sairaus on ollut aikoja ohi. Ja kansa on valmis ponnistamaan viimeiseen
saakka taistelussa ankaraa kohtaloansa vastaan.
-- Turhako on tuhansien luomiesi malminen tahto, uljas voima ja loputon
aivoenergia, teki Turja kysymyksensä _Avaruudelle_ varmaankin
tuhannennen kerran?
Ja kun hän ei pystynyt löytämään kysymykseen muuta vastausta kuin:
_turhaa_, niin pusertui hänen rinnastansa hiljainen raivokas
sähähdys: käsittämätöntä, järjetöntä!
Hän asteli kuutiomajan ympäri hvperboloidin reunaa pitkin ja silmäili
Borealian asuntoja. Hän ajatteli edelleen sitä kansaa, joka niissä
asui. Hän tunsi melkein jokaisen asuntokunnan ja hän tiesi heidän
askareensa, hän tiesi, mikä ajatus painoi heidän aivojansa yötä päivää.
Hän näki miten siellä ja täällä katoille ilmestyi ihminen, missä mies,
missä vaimo. Kaukaisimpienkin jäätiköitä vasten kumottavien asuntojen
katoilla näkyi musta piste. Siellä ojentui kiikari kohti Kapitoliota --
odotettiin merkkiä.
Kun oli kulunut puoli tiimaa auringon laskusta, alkoivat asumukset
kietoutua pimeyteen. Taivas alkoi tulituksensa Turjan pään yllä. Siellä
säkenöi ja lainehti kuin tulimeren pinnalla. Kosmillinen tomu hohti
fosforivaloa, sähkövaloa, ja tähdenlennot, kokonaiset sarjat ja viuhkat
räiskivät ympäri taivasta. Meteoreja vonkui ja räiskähteli maahan
silloin tällöin. Ja vaikka asunnot olivat niiden varalta erikoisesti
varustetut, sattui sittekin usein onnettomuuksia.
Kun oli tiima kulunut auringonlaskusta, oli merkin määrä syntyä. Turja
ei ollut käyttänyt tätä aikaa, kuten tavallisesti, laskujen
suorittamiseen. Hän luotti siihen, että käyrä oli tälle päivälle
kuuluvalla millimetrin matkalla yhä painunut alaspäin ja päästi ilmaan
putkesta punaisen loistavan radiosäteen. Se sinkosi rätisten ja vonkuen
tuhat mittaa korkeaksi ja sammui muutaman silmänräpäyksen kuluttua.
Turja näki kumarahartiaisten varjojen mykkinä horjuttelevan pois
lähimpien asumusten katoilta ja tiesi, että samalla tavalla
horjuttelivat onnettomat varjot tällä hetkellä alas kaikkien Borealian
asuntojen katoilta. Turjan rintaa poltti ja kouristi. Verestävin silmin
hän astui takaisin kuutiomajaan kädessä käyräkartta, jonka hän oli
vaistomaisesti käärinyt aukiolta rullalle. Hän heitti sen nurkkaan ja
istuutui koneellisesti tähtikiikarin ääreen, joka siinä oli turhaan
odotellut tähtien tutkijaa ainakin vuosisadan ajan.