Selma oli käymässä entisessä kotikaupungissaan kaksivuotisen
poissaolon jälkeen. He olivat Eevan kanssa matkalla Hietarannan
mökkiin. Käsikkäin niinkuin ennenkin laskivat he kapenevaa maantietä
laaksoon, jonka pohjassa pieni joki välkytteli vettään pensaikkojen
suojassa. Siinä sillalla oli niin usein seisottu nojaten kaiteeseen
ja kuunneltu joen kevätsolinaa -- se oli jäänyt mieleen sävelenä
soimaan halki koko elämän.
He muistelivat molemmat samaa asiaa, vaikka olivat ääneti --
kolminaisliiton viimeistä kevätretkeä. Se tuntui olevan niin kaukana,
lapsuuden päivänpaisteisilla rinteillä, jonnekka ei enään palata. Ja
elämän todellisuus oli alkanut heille kummallekin niin varhain.
Kun he nousivat kanervaista vaaran kuvetta kukkulalle, josta näki
kauvas, tuli raitis tuulenhenki heitä vastaan lauleskellen ainaista
lauluaan -- iloistako vai surullista -- sen määräsi kunkin kuulijan
oma mielentila. Metsän tuoksuja oli sillä mukanaan, se heilutteli
kukkivan kanervan latvaa ja peitti kullankeltaisen haavanlehden sinne
alle -- ei toki, ei toki vielä vanhuuden merkkiä, uhkuihan kaikki
vielä elämänintoa ja voimaa.
Kahden istuivat he luonnon laatimaan kalliosohvaan -- kussa oli
kolmas?
-- Kussa on kolmas? -- kysyi tummanvehreä lepikko tiepuolessa.
-- Kussa on kolmas? -- suhisi saraheinä kallion kyljessä.
-- Kussa on kolmas? -- uteli tuuli löyhytellen Selman synkkää
suruharsoa.
-- Kussa, kussa hän on? -- kysyi ääni Eevan sisimmässä -- niinkö
kaukana, niinkö korkealla ettei siivekkäinkään maallinen ajatus
voinut häntä saavuttaa, vai niinkö lähellä että hän saattoi tuntea
kuinka ihmissydän värähteli sanatonta suruaan tai huimaavaa
autuutta...
Eeva puhui taukoamatta, kertoi pikkuasioita, sivuseikkoja aivan kuin
peljäten että tultaisiin pääasiaan.
Hän kertoi olevansa täysin onnellinen. Ulkonaisetkin olosuhteet
olivat muodostuneet mitä parhaimmiksi. Työ tyttökoulun
laulunopettajattarena oli hänelle mieluista. Hän tiesi kyllä että
maailma häntä tuomitsi. Hän oli ollut uskoton asialleen, oli kaivanut
leiviskänsä maahan... Mutta maailman tuomio ei voinut häiritä hänen
onneaan. Ja hänen valtakuntansa oli niin laaja, siinä ei ollut ääriä
ensinkään, sillä se käsitti kaiken sen mikä eli ja hengitti...
-- Kas sielläkin tulee minun joukkoani! -- ja hän tempasi ryysyisen
tytön maantieltä helmaansa ja painoi hänet rintaansa vastaan hehkuen
rakkautta.
Selma katseli häntä tutkivasti: ulkomuodoltaan hän ei näyttänyt
lainkaan muuttuneen näitten vuosien kuluessa, sama hento vartalo,
samat henkevät kasvot, joissa yhtaikaa kuvastui lapsen herkkä mieli
ja luja päättäväisyys. Ja niinkuin ennen antautui hän nytkin koko
sielullaan sille asialle, jonka hän oli ottanut omakseen.
Selma ymmärsi hänet niin hyvin. Lapsuudesta asti luuli hän tuntevansa
miltei joka vivahduksen hänen luonteessaan. Joskus oli hän kuitenkin
jäänyt seisomaan aivan kuin ongelman eteen. Oli vilahtanut esiin
jotain aivan outoa, aivan selittämätöntä. Mutta Selma, joka oli
tottunut pitämään Eevaa paljoa ylempänä tavallisia ihmisiä, siis
itseäänkin, oli tyytynyt siihen selitykseen, ettei hän kaikessa
kyennyt kohoamaan Eevan kannalle.
Nytkin oli hän ongelman edessä. Kuinka jaksoi Eeva olla niin täysin
onnellinen juuri nyt? Eikö hän sitten tiennyt, että oli ollut
olemassa eräs, joka kenties oli kärsinyt paljon hänen tähtensä, joka
ainakin oli alati häntä ajatellut ja joka vastikään oli kuollut hänen
nimensä huulillaan.
Oliko hän sitten enempi kuin ihminen? Vai kylmäkö hän vain oli,
kova ja säälimätön? Ja ensikerran heräsi Selmassa jonkunlainen
katkeruudentunne Eevaa kohtaan. --
Hietarannassa vietiin heidät tupaan, jonka seinät olivat täynnä
muistoja kesäasukkaasta.
-- Se on kuin unta vain, unta vain -- sanoi ukko huojutellen harmaata
päätään -- unta vain koko elämä.
-- Hän heitti ne uuninloukkoon lähteissään -- selitti mummo, kun
näki vierastensa silmäin seuraavan öljymaalausharjotelmia seinällä
-- käski minun sytyttää niillä tulta takkaani. -- Vai sytykkeiksikö
minä niitä! On niitä vielä tuohiakin ja tervaksia. Siinä on nyt suvi
ollut seinällämme kaiken talven. Pienimmätkin liuskat pelastin. Tähän
näin on yritetty ihmisen nivuksia, pehmeitä, laineisia. Letti siinä
alempana näyttää juuri lähteneen sirojen sormien lomista. Täällä taas
on palanen siniruutuista pumpulivaatetta, näkee selvästi että se on
pumpulia. Siinä vieressä se jo paneutuu poimuihin. Ja tuolla kulmassa
on leninginhiha. -- Siihen kesken jäivät.
-- Mutta sitten hän ne yhdisti -- sanoi Selma hilliten
mielenliikutustaan -- ja hän sai aikaan jotain aivan harvinaista.
Taiteilijat ovat käyneet sitä ihailemassa ja he vakuuttavat, että
se voisi kaunistaa mitä taulukokoelmaa tahansa. Se on nuori tyttö
luonnollisen suurena. Hän laulaa. Luulee kuulevansa sävelet. Hänellä
on kimppu metsäorvokkia kädessään. Tuntee niiden tuoksun. Se ei ole
maalattu kuva, se on elävä ihminen. Se ei ole liioitellun kaunis,
mutta siinä on sitä henkevyyttä, jota ainoastaan ne valitut voivat
vaatteelle kiinnittää silmin katseltavaksi.
Reunaan oli kirjoitettu:
-- Tämän maailman turhuus viettäköön katoavaista riemuaan -- se ei
liikuta häntä...
-- Minä tavoittelin puhtautta, ja se pakeni minua, mutta minä
saavutan sen kuitenkin. --
Selma katsahti Eevaan, joka oli vetäytynyt sen pienen ikkunan luo,
jota vehreä varjostin puoleksi peitti. Hän ei saanut tietää, mitä
hänen kertomuksensa oli vaikuttanut, sillä Eeva painoi kasvojaan
ruutuun ja tuntui olevan saavuttamattoman kaukana...
Kun he vanhalle tavalle uskollisina, ennen lähtöä olivat yhdessä
laulaneet mummon säestykseen, toi mummo mustuneen kanteleensa Eevan
helmaan virkahtaen:
-- Ei ole minussa enään sen soittajata, liian ovat jo sormeni
kangistuneet. Te sitä tästä lähtein helkytelkää notkein hyppysin,
soitelkaa suruja ja iloja, ja menneitten muistoja kertokoon kumiseva
koppa. Ei ole minulla muuta muistia antaa teille uskollisesta
ystävyydestänne meitä vanhoja kohtaan.
Hän hyväili sen kylkiä kurttuisella kädellään kuin jäähyväisiksi.
-- Mummo, mummo -- sanoi Eeva liikutettuna -- ainoan aarteenne te
antaisitte. En henno ottaa sitä -- en ainakaan vielä. Kenties sitten
kerran, aikaan, joka vielä olkoon kaukana...
Ja hän juoksutti sen tupaan entiselle paikalleen hirvensarven haaraan
unelmoimaan nuoruutensa sammuneesta loistosta, aavistamatta että
sillä vielä oli edessään uusi ajanjakso täynnä nuoruusriemuja ja
heleintä onnea...
-- Kävitte niin kiireekseltänne -- sanoi ukko saatettuaan heidät
järven poikki -- emme ennättäneet käydä edes suomaallani. On sen
vähän sentään lähennyt toinen laita ja vanhimmissa saroissa versoo
nyt rukiinoras. On se olemassa se, joka muistaa meikäläistäkin ja
_Hän elää, vaikka ihmiset kuolevat_...