Syysilta peitti jo varjoillaan seudun, kun Selma ja Eeva astuivat
metsäpolkua kaupunkia kohden. Oli viileää ja tyyntä. Ei kuulunut
muuta kuin kuivain lehtien kahinaa, joita heidän jalkansa tallasivat.
Mansikka-ahon laidassa tuli yksinäinen vaeltaja heitä vastaan
pyssy olalla, ja syvällä petäjikössä takoi tikka puun kylkeä -- ei
elonmerkkiä muuta.
Puiden latvojen ja runkojen välitse laittoi kuu säteensä kirjailemaan
maata. Kellastuneet mättäät välkähtelivät kummasti. He eivät
tunteneet metsäänsä siinä valaistuksessa. He kulkivat kuin oudossa
maassa, kumman kauniissa, jossa myrsky on viihtynyt lepoon, tuulet
tauvonneet, sota sammunut.
Eeva nojasi Selman käsivarteen ja Selma tunsi, että hetki oli tullut,
jolloin hän saattoi puhua.
-- Muistatko Eeva sitä iltaa "muistojen majassa" -- alkoi hän hiljaa
-- kun lauha kevättuuli humahteli lehmusten latvoissa ja hän nojasi
päätään sammaleiseen runkoon, korkea otsa kokonaan varjotonna? --
Juuri sellaisena minä sitten näin hänet, vaikka vieläkin kauniimpana.
Ja minä ajattelin, että kuolema varmaankin oli ollut hänelle
armahtavaisempi kuin elämä...
-- Vähää ennen kuin hän sairastui, oli hän saanut työnsä valmiiksi ja
silloin oli hän useita kertoja huudahtanut kuin haltioissaan:
-- Nyt he saavat tulla... tulkoot vain kaikin... hänkin.
-- Ankara kuumetauti liikkui paikkakunnalla. Se tarttui häneen. Isä
ja minä lähdimme heti matkaan tiedon saatuamme, mutta myöhästyimme...
Selma tunsi Eevan käden värisevän omassaan, ja kesti kauvan,
ennenkuin hän vastasi:
-- Enkö muistaisi sitä iltaa! Kirkonkellojen ääni oli lauhtunut
lempeäksi. Ne soivat lohdutusta ja sovintoa... Sisko, jos kyynel nyt
vierähtää silmästämme, olkoon se ilokyynel, sillä se puhtaus, johon
hän pyrki ja joka täällä pakeni häntä, sen on hän nyt saavuttanut...
-- Oletko sinä varma siitä? -- kysyi Selma kiihkeästi, seisahtuen
Eevan eteen -- oi, jos minä vain tietäisin, että hän on onnellinen!
Mutta minä olen ollut sanomattomasti levoton. Mehän tiedämme, että
on olemassa vain yksi tie, ja minä pelkään, että hän ei ollut sitä
löytänyt.
Eeva ei vastannut heti. Hän kietasi käsivartensa Selman vyötäisille
ja he kulkivat hiljalleen eteenpäin. Kuuvalo oli käynyt yhä
kirkkaammaksi. Näytti siltä kuin se olisi pyrkinyt poistamaan kaiken,
mikä oli hämärätä, epäselvää ja synkeätä. Taivaankansi oli ikäänkuin
kohonnut ja tähti tähdeltä ilmestyi pilkkimään illan tyynessä.
Eeva katseli sinne siintäviin aivan kuin olisi hän tahtonut tähdistä
lukea utuisia ihmiskohtaloita. Ja aivan kuin hän olisi sieltä saanut
vastauksen, pysähtyi hän Selman eteen ja sanoi:
-- Minäkin olen varma siitä... Minä olen ollut levoton. Mutta tänä
iltana tässä kävellessämme tähtitaivaan alla on se selvinnyt minulle
niin ihmeellisesti... Minä näen hänet edessäni niin elävänä nuoruuden
innossa koko sielullaan tavoittelemassa ihannetta, hartaampana
kuin kumpikaan meistä. Ja vaikka hän harhailikin ja ajoi unikuvia
takaa niinkuin me ihmistenlapset usein teemme, niin mikseikäs Hän,
joka pani kipinän polttamaan hänen poveensa, mikseikäs Hän voinut
selvittää hänelle kaikkea, ennenkuin otti hänet ijäisiin. Mikseikäs
Hän voinut näyttää hänelle iki-ihannetta. -- Niin, sen hän teki
määrättömästä armostaan. --
Metsäpolku oli jäänyt heidän taakseen ja he olivat jo nousseet
maantietä kukkulalle, josta näki kauvas. Veet välkkyivät kuun
hopeassa, ja jyrkät rannat loivat vakaita varjojaan. Tähtein
sarja oli jo lukematon aivan, ja alhaalta sieltä pilkkivät valot
pikkukaupungista, ihmisten asunnoista...
Sieltä nousi joku vaaran kuvetta heitä vastaan. Hän ei kulkenut
ohitse, vaan kääntyi takaisin, päästyään heidän kohdalleen ja liittyi
sanaakaan sanomatta kolmanneksi heihin.
Se oli Hanna Heitman.
He olivat astuneet ääneti aina sinne asti, missä maantie rupesi
levenemään ja missä vanhat puut tiepuolessa ikäänkuin arvonsa tuntien
nostivat latvojansa ja ojentelivat oksiaan tuulten tuuditeltaviksi.
Mutta ei tuuditellut nyt tuuli latvaa eikä oksaa, ei hentoista
heinänkorttakaan. Kolme naista vain hiiviskeli hiljaa tietä pitkin,
ja kolme pitkää varjoa seurasi heitä tiepuolessa yhtä äänetönnä kuin
he itsekkin olivat.
Viimein puhkesi Hanna puhumaan:
-- Kenties siellä sentään jossain, tähtitarhoissa tai niiden takana
on olemassa paikka, jonne ihmisen henki leijaa heitettyään nää
maalliset, ja jossa sekin, jonka elämäntyö näyttää kesken jääneeltä,
täydellisempään muotoon puettuna saa jatkaa kehitystään nousten
kirkkaudesta kirkkauteen... Ja kenties siellä on vastassa ikuinen
rakkaus, jonka edessä yksityinen ihminen merkitsee yhtä paljon kuin
ne lukemattomat maailmat, jotka ovat Hänen käsialojaan ja joita Hänen
henkensä kannattaa...
Tähtein välkettä silmissään katsoi Eeva häneen ja kysyi:
-- Epäiletkö sinä sitä sitten?
-- Minä olen sitä epäillyt, mutta nyt minä sen uskon.