Alaslaskettujen uudinten takana, piilossa maailmalta, masentuneena,
murtuneena, toivotonna.
-- Huomenna ei ole seinäin suojaa, ei kuhun päänsä kallistaa. Vieras
vie valtaistuimeni, outo ottaa kotini kauniin. Minne paeta häpeätä
ja maailman pilkkaa? Pitäisi toimia talon ainoan toimelijaan --
haaveilijoita ovat toiset -- hankkia asuntoa, tehdä muuttoa.
Poissa on toimintakyky, saamatonna ja sairaana ennen vireä emäntä.
Ovelle kolkutetaan.
-- Kuinka kiusallista! Pitääkö vielä ottaa vastaan vieraitakin?
Tohtori Sommer matkapuvussa, hämillään:
-- Anteeksi rouva, miehenne ei ole kotona ja minun täytyy siis
toimittaa asiani teille. Olen matkaan lähdössä, minua on kutsuttu
muualle, tulin ajatelleeksi... tekisitte minulle todellakin ilon, jos
tahtoisitte ottaa haltuunne nykyisen asuntoni. Huoneet ovat oikein
siistit, vaikka rakennus päältäpäin näyttääkin hiukan ränstyneeltä.
Enkä huoli ruveta viemään huonekalujakaan mukanani...
Hän heitti hyvästi ja poistui, ennenkuin Alma Aarnio ennätti tointua
hämmästyksestään.
-- Että apu oli tuleva sieltäpäin! -- Siitä hän ei olisi voinut
uneksiakkaan.
-- Tämäkö nyt on se nöyryytys, joka joskus on vilahtanut mielessäni?
-- ajatteli Alma Aarnio.
Mutta, kumma kyllä, ei se tuntunut niin suurelta nöyryytykseltä. Ei
ollut hituistakaan halveksimista, pilkkaa tai vahingoniloa sen miehen
kasvoissa. Päin vastoin oli niissä kuvastunut vilpitön ystävyys ja
osanotto.
Omantunnon ääni alkoi puhua Alma Aarnion povessa ankaraa kieltään,
mutta samalla oli kuin joku lempeästi olisi kuiskaillut anteeksiantoa
ja sovintoa. Siellä oli jotain kovaa ja jähmettynyttä, joka alkoi
sulaa kuin routa päivänpaisteessa. --
Tohtori Sommeria oli kutsuttu Helsinkiin -- tieteen palvelukseen --
niinkuin kirjeessä oli ollut. -- Meillä ei ole varaa jättää sellaista
kykyä maaseudulla maatumaan.
Muutaman päivän kuluttua asuivat Aarniolaiset rantakadulla. Alkoi jo
olla täysi kesä. Siinä oli vihannuutta ja laineläikkyä ikkunain alla,
päivänpaistetta yltäkyllin ulkopuolella ja sisällä.
Kauppaneuvos asui tohtorin entisessä työhuoneessa, jonne hän
oli pelastanut nuoruutensa aikuisen kirjaston. Naamarin oli hän
ainaiseksi riisunut kasvoiltaan. Ja istuessaan entisten rakkaitten
kirjainsa ääressä unohtaen menneisyyden ja tulevaisuuden, tuntui
hänestä joskus kuin elämä vasta olisi alkamaisillaan ja hänkin saisi
ottaa siihen osaa hengittäen vapaasti siinä ilmapiirissä, jossa hän
oli luotu elämään ja jossa hän tunsi itsensä onnelliseksi.
Alma Aarnio oli valinnut pihan puoleisen huoneen. Häntä, joka ennen
niin paljon oli rakastanut päivänpaistetta, tuntui se nyt vain
rasittavan. Ja kun se vielä tuli ulapalta päin, jossa hinaajalaivat
suitsuttivat savujaan ja tavara-alukset arvonsa tuntien halkoivat
vettä ja rannassa kyhesivät leveätä kylkeään laituriin! -- --
Mutta hänen toimintahalunsa, joka ensi iskusta oli ollut kuin
lamauksisssa, alkoi vähitellen virota henkiin ja luoda itselleen
uusia aloja, vaikka ne vastaiseksi pääsivätkin toteutumaan vain
mielikuvituksen maailmassa.
Ja Eeva kulki heidän keskellään palvellen ja lohdutellen ja
hellempänä kuin milloinkaan ennen.