Oli kuin kaikki liike hetkeksi olisi lakannut siinä pienessä
kaupungissa. Aarnion kauppapuodin ovet, jotka muuten tavallisesti
näin kesäiseen aikaan aina olivat ystävällisesti levällään ja joissa
hiljaisempinakin aikoina sentään aina oli tulijaa, menijää, olivat
nyt tiukasti suljetut. Rautakisko kulki tylynä pielestä pieleen
ja sen toisessa päässä riippui suuri ulkolukko mykkänä ja paljon
merkitsevänä.
Laivasillalla oli niin oudon hiljaista. Missä olivat nyt jyryävät
käsirattaat, jauhoiset rengit ja pyylevät kahvisäkit?
Aarnion tavaramakasiini törötti siinä suljetuin ovin, sekin ikäänkuin
oudoksuen moista hiljaisuutta.
Koko kaupunki oli hämmästyksissään. Useimmille oli se tullut kuin
salaman isku, mutta toiset pitivät sitä liiallisen suurentelemisen
luonnollisena seurauksena ja sanoivat vain odottaneensa tätä
loppukohtausta. Toiset surkuttelivat, toiset tunsivat kenties
vahingoniloa, niinkuin maailmassa aina on tavallista.
Silkkimustat korskuivat Aarnion tallissa ja kiiltäväin vaunujen
olisi tehnyt mieli vieriskellä pitkin katuja ja puistoteitä ihmisten
ihailtavina. Se olisi toki ollut toista kuin torkkua pimeässä
liiterissä pölyn laskeutuessa peitteeksi koko niitten komeudelle.
Mutta ei kuulunut ajajaa.
Puutarhassa tekivät syksyllä istutetut saksankuuset nuorta telkkää
ja sen entiset asukkaat riippakoivu ja orapihlaja ihmettelivät,
missä viipyi vireä vaalija. Pitkät ruokakasvilavat olivat kuin
odotuksissaan nekin, muhisivat päivänpaisteessa ja työnsivät
saviheinää jalompain tainten puutteessa. Myyrä pilkisti uteliaana
reiästään. Hänenkö haltuunsa se valtakunta nyt heitettiinkin?