Lapsi, lapsi -- nyyhkytti Alma Aarnio Eevan sohvan kulmassa -- mitä
olet sinä tehnyt! tai mitä olet sinä aikeessa tehdä, sillä totena
minä todellakaan en vielä voi sitä pitää, niin kova sinä et voi olla
meitä kohtaan.
-- Mutta sinähän et tiedäkkään kaikkea. Kun kaikki kuulet, olen varma
että taivut.
-- Meitä on pidetty varakkaina, ja me olemme itsekkin tottuneet
siihen ajatukseen, että aineellinen asemamme olisi taattu. Mutta on
ollut asianhaaroja... emme ole voineet laskea kaikkea edeltäkäsin...
meillä on ehkä ollut kadehtijoitakin... ja -- miksi en sanoisi sitä
suoraan? -- emme ole tahtoneet kieltää mitään sinulta, ainoalta
lapseltamme. Sinulle on uhrattu kaikki, sinun tähtesi on tehty
kaikki, mitä tehty on. Tämä uusi rakennuskin, joka veti enemmän kuin
ensin oli arveltukaan. Oli niin helppo saada lainaa, kun oli niin
valoisat toiveet. Eeva, Eeva, sinun kädessäsi on meidän onnemme tai
perikatomme!
-- Heti kun huhu sinun luopumisestasi levisi kaupungille, sanottiin
suurin sitoumus irti -- me olemme hukassa! -- Tämä rakennus horjuu
perustuksillaan. -- Mutta ei, me emme ole hukassa! Eikö niin Eeva?
Hädän hetkenä panemme kaiken toivomme sinuun, sinä voit meitä
auttaa yhdellä ainoalla sanalla. Sinä teet meidät vielä rikkaiksi,
sinä annat meille takaisin, mitä olemme uhranneet, sinä et riko
sopimusta. Nyt on sinulla tilaisuus näyttää kuinka paljon rakastat
vanhempiasi... lapsi, lapsi!
Hän oli puhunut katkonaisesti, pidätellen nyyhkytystä ja jäi
hyväilemään Eevan kättä.
Ensimmäinen tunne, minkä äidin hyökkäys Eevassa herätti, oli
vastenmielisyys. Mutta jota kauvemmin hän katseli sitä surun murtamaa
naista, joka sielunahdistuksessa rukoili häntä, sitä syvempi sääli
heräsi hänessä häntä kohtaan.
-- Äiti raukkani -- sanoi hän istuutuen hänen viereensä -- ja sitä
sinä suret niin syvästi! Niin, nehän ovat sinun tavaroitasi, ja
"kussa teidän tavaranne on, siellä on teidän sydämmenne." -- Sinun
rakennuksesi horjuu -- jatkoi hän lempeästi -- sannalle sinä sen
perustit ja kun sade lankeaa ja virrat tulevat ja tuulet puhaltavat,
täytyy sen kukistua, kuinka voisi se muuta!
-- Mutta ihmiselle on sanottu: "jos sinun oikea silmäs pahentaa
sinun, niin puhkaise se, ja jos sinun oikea kätes pahentaa sinun,
niin hakkaa se poikki ja heitä pois luotasi: sillä parempi on
sinulle..."
-- Äiti rakkaani, parempi on sinullekin, että sinun sannalle
rakennettu huoneesi kukistuu ja sinä rakennat uuden, avaramman ja
ihanamman ja perustat sen kalliolle!
Eevan koko olennosta henki toivo ja luottamus ja hänen katseensa
etsi äidin katsetta saadakseen antaa surevalle edes rahtusen omasta
onnestaan.
Mutta Alma Aarnio nousi kalveten.
-- Sekö on ainoa lohdutus, mikä sinulla on antaa -- vaikeroi hän.
-- Se on ainoa ja parhain.
-- Kiittämätön lapsi, minusta et olekkaan koskaan välittänyt, mutta
isän tähden toivon sinun vielä heltyvän. --
Äiti oli poistunut. Eeva istui pitkissä mietteissä. Uudet ajatukset
tulivat lentäen liitäen sitä vauhtia. Ensin ne häntä hämmästyttivät,
melkeinpä säikäyttivät, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo rakasti
niitä. Sillä ne aukoivat hänen eteensä uudet alat, hänen sielulleen
mieluisat. Hän rakasti niitä kuin taivaan lähettiläitä, jotka
tahtoivat hänen parastaan.
-- Äiti raukkani, totta sinä sanoit, vähän olen sinusta välittänyt,
mutta tästä lähtein saat nähdä kuinka paljon minä sinusta välitän.
-- Ja isä, isä -- nyt on hetki tullut, josta aina olen uneksinut, nyt
minä saan tehdä sinun puolestasi jotain ennen arvaamatonta. Mutta
että se tuli tässä muodossa!
-- Nyt minä sinut vapautan vaikeasta taakasta. Oikaise jälleen
kumarat hartiasi ja ole oma itsesi! Sinuun se ei voi käydä niin
kipeästi, sinun halusi on aina ollut ylempiin. Minä kuulen jo sinun
vetävän helpotuksen henkäyksen.
-- Sillä suuret ja raskaat ovat myllynkivet.
* * * * *
Eeva ei nähnyt isäänsä koko sinä päivänä. Hän oli sulkeutunut
huoneeseensa. Mutta illalla löysi hän pöydältään suljetun kirjeen,
johon hänen nimensä oli kirjoitettu isän käsialalla. Väristen onnesta
luki hän:
-- Älä anna rukousten ja kyynelten horjuttaa itseäsi vakaumuksestasi,
niinkuin eräs teki ennen sinua. -- Se surmaa ihmisen. --
-- Hän sitä siis ei pyydä. Ooh, kuinka hän on ylevä ja vapaa! Ja
vielä vapaammaksi pitää hänen päästä! -- Se surmaa ihmisen. --
Itsestäänkö hän puhui? Kuinka olikaan hän kärsinyt! Mutta nyt
muuttuisi kaikki.
Nyt saisivat he nähdä kuinka paljon hän rakasti heitä. Nyt hän alati
palvelisi heitä eikä luopuisi heistä milloinkaan.
Ja hän antaisi itsensä kokonaan.