Varhain seuraavana aamuna oli Eeva taas menossa rantaan päin. Hänellä
oli kirje kädessä. Se oli vietävä laivan postilaatikkoon. Hän
kulki nopeasti ja kevein askelin. Hänen koko olennossaan oli sama
itsetietoinen, päättävä ryhti, joka oli hänelle ominainen, mutta joka
viime päivinä näytti luopuneen hänestä.
-- Ei, hän ei katunut sanaakaan siitä mitä hän oli kirjoittanut.
Muulla tavalla hän ei voinut menetellä. Nyt hänellä ei saanut olla
siteitä, ei pauloja. Kaikki mikä sitoi hänet siihen, joka oli
valhetta, oli säälittä reväistävä rikki. Nyt, näkevänä, oli hänellä
oikeus korjata sokeana tekemänsä erehdykset.
Hän kulki nopeasti eteenpäin heiluttaen sitä tärkeätä kirjettä
kädessään. Mutta hänen kasvoissaan kuvastui voitonriemu ja rauha.
Hanna Heitman, joka palasi viemästä kirjettä pojalleen, tuli häntä
vastaan kadunkulmassa, mutta Eeva ei huomannut häntä.
Eevassa oli jotain, joka esti Hannaakin puhuttelemasta häntä. Mutta
ohi kuljettuaan pysähtyi hän ja katseli melkein säikähtyneenä Eevan
jälkeen.
-- Olisiko hänkin? -- sanoi hän puoliääneen.
-- Ei, se ei voi olla mahdollista -- mutta se tuli hänen silmissään
ei tiennyt hyvää. --
Eeva ennätti rantaan parahiksi laivan lähtöön. Kirje liukui sievästi
hänen kädestään laivan kyljessä olevaan postilaatikon aukkoon ja
synnytti pienen kolinan ennättäessään pohjaan.
-- Nyt oli siis palauttamaton teko tehty, askel astuttu.
Ja kevein mielin lähti hän nousemaan loivasti kohoovaa rantaäyrästä
ylöspäin.
Se kirje rikkoi hänen kaksivuotisen sitoumuksensa.