Vaikka kevätilta olikin kauneimmillaan, ajoivat Aarniolaiset kotiin
laulajaisista katetuissa vaunuissa. Matkalla ei vaihdettu sanaakaan.
Eeva luuli huomanneensa, että hänen äitinsä oli sangen tyytymätön.
Isän mielialasta hän ei ollut selvillä. Hän istui Eevaa vastapäätä
pidellen tyttären saamaa kaunista kukkalyyryä polvellaan ja kumartui
tuon tuostakin nauttimaan sen tuoksusta.
Porrasten edessä auttoi hän Eevaa vaunuista, ja silloin isä ja tytär
vaihtoivat pitkän katseen.
-- Nuhdetta siinä katseessa ei ollut -- ajatteli Eeva hengittäen
keveämmästi -- isä kyllä häntä ymmärsi.
Illallispöytä oli katettu, mutta Eeva kieltäytyi tulemasta ruualle.
Hän riensi omaan huoneeseensa ja alkoi kiihkeästi riisuutua.
Silkkileningin ylinen tuntui polttavan hänen hentoa vartaloaan ja
pitkä laahustin ihan inhoitti häntä.
Hermostuneesti vetäsi hän kyynäspäitten yläpuolelle ulottuvat
ranskalaishansikkaat kädestään, pyöräytti ne palloksi ja viskasi
vaatekaapin pohjaan.
Isältä saamansa kultasen rannerenkaan ja paksut kaulavitjat laittoi
hän pieneen pyöreään laatikkoonsa pumpuleihin, niinkuin ne olivat
olleet, kun hän sai ne. Ja kun hän ripusti laahusniekka leninkiä ja
hienoja, pitsihelma alushameita kaapin nauloihin, tuntui hänestä
siltä, kuin hän ei milloinkaan enään tarvitsisi näitä helyjä ja
hetaleita. -- --
Ja sinä yönä hän taisteli Jumalansa kanssa.
Seuraavana aamuna hän etsi esille yksinkertaisimman pukunsa, vanhan
mustan leningin ja pukeutui siihen. Hän pysytteli huoneessaan koko
päivän.
Sydänalaa ahdisti vielä. Mutta kun iltakaste alkoi helmeillä
puutarhan kevätvehreässä, täytyi hänen päästä ulos, saada hengittää
raitista ilmaa.
Ja ennen kaikkea täytyi hänen saada tavata Selmaa, keskustella hänen
kanssaan, avata hänelle koko sielunsa niinkuin ennen! Sanoa hänelle
kuinka tyhjältä, vähäpätöiseltä, joutavalta hänen nykyinen elämänsä
hänestä tuntui. Ja ne vuodet Berliinissä, kiihoituksessa, humussa
eletyt -- kuinka hukkaan menneiltä! Hän oli ollut kuin kuumesairas,
jonka silmiin kuvastaikse olemattomat, joka elää harhakuvien keskellä
pitäen niitä tosina. Hän oli jo luullut olleensa saavuttamaisillaan
unelmainsa ihanteen, joinakin hetkinä oli se jo ollut ihan hänen
omanaan, oli täyttänyt hänen olentonsa autuudella samalla kuin
hän oli vavissut sen edessä. Ja hänen oli muka pitänyt näyttää se
maailmalle. -- Ja mille maailmalle!
Hän näki edessään berliiniläissalongin täynnä nautinnonhaluista,
hienostunutta yleisöä. Veltot, väsyneet piirteet sai hän hetkeksi
vilkastumaan. Hän näki taas kukkasateet ja kiiluvat katseet, hän
kuuli kiihkeät hyvähuudot, joista hän joskus oli nauttinut, mutta
jotka taas toiste olivat herättäneet hänessä selittämätöntä pelkoa.
Näin kaukaa luuli hän paremmin voivansa arvostella sitä kaikkea. Hän
luuli nyt voivansa selittää, miksi pelko ja ahdistus niin usein oli
vallannut hänet keskellä voitonriemua, kun häntä oli tahdottu käsillä
kantaa ja hänen nimeään oli mainittu kiihkeästi ja hellästi.
Hän luuli nyt tietävänsä, että häntä sellaisina hetkinä oli
ympäröinyt irtipäästetty nautinnonhimo. Ja sille yleisölle oli hän
tahtonut näyttää sen, mikä hänelle oli pyhintä kaikesta -- sillä
kauneuden etsintä oli hänelle uskontoa.
Hänen täytyi tehdä tiliä itselleen laskiessaan kotikaupunkinsa
hiljaista torinviertä rantakatua kohden, jonka varrella Selma nyt
asui.
-- Kuinka juuri olikaan hänen laitansa ollut? Kuka voipi selittää,
mitä nuoren ihmisen mieleen voi nousta, kun hän näkee maailman
jalkainsa juuressa? -- Oliko hän kenties kerjännyt heidän
ylistelyään. Oliko hän ehkä pettänyt itseään? Oman kunnian himoko
olikin ollut hänen johtotähtenään?
Hän huudahti kauhusta valjuna hoiperrellessaan vehreäksi maalatun
puutalon seinustaa.
-- Ja senkötähden se oli häntä paennut? Senkötähden tunsi hän nyt
itsensä näin toivottoman köyhäksi, näin masennetuksi?
Hänen täytyi saada sanoa Selmalle kaikki, tunnustaa hänelle, mitä
hän ei vielä ollut itselleenkään tunnustanut, mitä hän ei selvästi
tiennyt eikä tajunnut. Selma kyllä ymmärtäisi häntä nyt niinkuin
ennenkin.
Tietämättään oli hän pysähtynyt miettimään, selvittämään ajatuksiaan.
Silloin kuuli hän hiljaista puhelua päänsä päältä. Hän katsahti
ylös ja näki kuinka pormestarinrouva, Elsa ja joku kolmas, jota
hän ei tuntenut, äkkiä vetäysivät ikkunauudinten taa, josta kuului
tukahdutettua nauruntirskuntaa.
-- Niin tosiaankin, se vehreä rakennus siinä torin laidassa, sehän
oli pormestarin. Sen edustalla oli hän joskus lasna leikitellyt Elsan
ja toisten lasten kanssa, ja täti oli heitellyt heille ikkunasta
makeistötteröitä, joita he olivat ottaneet ilmasta vastaan -- kuinka
pitkä, pitkä aika siitä oli. -- Nyt hänelle naurettiin uudinten
takana.
Ja ristiriitaan hänen sielussaan yhtyi kalvava katkeruudentunne.
-- Että hän olikin sattunut pysähtymään juuri sen ikkunan alle!
Hän melkein juoksi seuraavaan kulmaan. Tuntui ikäänkuin helpottavan
sydänalaa, kun sai kääntyä rantakadulle. Järvi oli tyyni, ja
iltataivaan hohde kuvastui sen heleään pintaan. Puut siinä rannalla
hiukan säännöttömässä rivissä, uneksien kevätunelmiaan, kuinka
tuttuja ne olivat hänelle. Ja kuinka tuttu oli hänelle se kevään
tuoksu, joka huokui häntä vastaan rannan ruohikosta ja vihannista
latvoista. Kuinka usein niiden alla oli uneksittu heleitä,
kauvastähtääviä kevätunelmia, mutta hän ei ollut yksin silloin.
Ei tehnyt mieli uneksia nyt. Todellisuus oli liian tyly, liian kova
ja se oli riistänyt häneltä kaikki.
Hän kysyi taas niinkuin yöllä valvoessaan: minkätähden ahdisti sitten
näin hänen mieltään ja mitä häneltä vaadittiin?
Hän oli pysähtynyt vanhan piilipuun alle ja nojaten sen kyhmyiseen
runkoon katseli hän järven vastaista rantaa, joka näytti nousevan
kirkkaudesta ja pyrkivän kirkkauteen. Se oli kuin käärittynä
salaperäisyyden verhoon. Mutta sen tummain latvain alta tuntuivat
rauhan ja lohdutuksen henget puhuvan hänelle äänetöntä kieltään ja
hän jäi kuulemaan niiden kuiskeita.
Hänelle muistui niin elävästi mieleen heidän enin rakastetun
opettajansa jäähyväispuhe tyttökoulusta erotessa.
-- Jos teillä on suruja elämässä, oli hän sanonut -- niin paetkaa
luontoon, siellä olette ikäänkuin lähempänä Jumalaa -- --
Hänellä oli nyt suru, suuri suru. Ja kenties hänen juuri olisi
pitänyt päästä lähemmäksi Jumalaa saadakseen rauhan.
Kuu nousi vastaisen rannan metsän takaa. Kevätillan taivaalla oli se
kuin aave entisestään, mutta kuvastui kuitenkin pitkänä keltaisena
juovana järveen.
Siihen laski vene rantaan. Siitä nousi muutamia huviretkeilijöitä
salkut ja kopat kädessä. Rantaa lähetessään olivat he väitelleet
kiivaasti, mutta vaikenivat huomatessaan Eevan. Heidän kuljettuaan
ohitse kuuli hän matalan naisäänen kuiskaavan: -- siinä hän oli.
Väittely oli siis koskenut häntä. Tavallisessa mielentilassa olisi
se käynyt häneen paljoa kiusallisemmin. Nyt herätti se vain heti
ohimenevän vastenmielisyyden tunteen. Hänen sydämmensä oli liian
täynnä surua ja ahdistusta ollakseen herkkä muille vaikutuksille.
Pieni poika juoksi pitkin rantaäyrästä ongenvapa toisessa läkkikannu
toisessa kädessä. Hän muutteli paikasta toiseen koettaakseen
kalaonneaan. Hänellä oli housun lahkeet käärittyinä yläpuolelle
polvea ja tuontuostakin hän kaalasi nousuveden poikki päästäkseen
kivelle, joka nosti rosoista päätään pinnan yli ikäänkuin oudoksuen
veden paljoutta.
Kaksi palvelustyttöä kulki hartaasti keskustellen vesisangot kädessä
pyykkilaituria kohti. Nyt pysähtyivät he kuuntelemaan soittoa, joka
hiljaisena hyminänä kuului niemen takaa varsinaisesta rantapuistosta.
Koko kaupunki olikin siis siellä, ja sentähden oli tällä rannalla
niin hiljaista, niin yksinäistä.
Eeva näki kaikki mitä hänen ympärillään tapahtui kuin unessa. Hän oli
kuin ulkopuolella itseään, katseli kuin jostain muualta sitä nuorta
surevaa tyttöä, joka seisoi nojaten piilipuun runkoon, ja hänen kävi
häntä sääli. Sillä hän tunsi kuinka rajusti hänen sydämmensä löi ja
kuinka hän kärsi...
Ensin oli hän nauttinut yksinäisyydestä tai paremmin luonnon rauhasta
ympärillään, mutta sekin alkoi ankaraksi. Oli kuin sekin olisi
vaatinut häntä tilille.
-- Niin, hänhän olikin matkalla Selman luo. Hän kyllä häntä
ymmärtäisi, hän kyllä voisi häntä lohduttaa. Kivenheitto vain, siellä
näkyi jo vanha rapistunut rakennus.
Hän kulki kiireisin askelin, mutta ennenkuin hän ennätti tohtori
Sommerin asunnolle, pysähtyi hän äkkiä kuin taikaiskun lyömänä erään
rantakadun varrella olevan matalahkon rakennuksen kohdalle. Ikkuna
oli auki ja huoneesta kuului sama vakava ja soinnukas miehen ääni,
jota hän laivassa oli kuunnellut. Hän joutui heti omituisen tenhon
valtaan. Hän kuuli selvästi joka sanan.
"Rauhani minä annan teille, en minä anna teille niinkuin maailma
antaa."
Rauhaa -- niin sitäpä häneltä puuttui, muuta hän ei tarvinnutkaan.
"Tulkaa minun tyköni kaikki... minä tahdon teitä virvoittaa" -- --
Kävelikö hän itse siihen huoneeseen vai veikö hänet joku toinen?
Omastako vai toisen tahdosta hän joutui sinne -- sitä hän ei tiennyt
itsekkään.
Se vain oli varmaa, että hän siitä illasta kuului heihin.