Seurahuoneen sali oli äärin vierin väkeä. Oli tullut
maaseutulaisiakin. Kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät, tahtoivat
nähdä ja kuulla häntä, josta niin paljon oli puhuttu kotimaassa ja
maailmalla.
Hän seisoi heidän edessään valkeassa silkkileningissä, joka oli
matala kaulasta ja jonka pitkä laahustin oli paneutunut poimuihin
lattialle. Kauniit hivukset laskivat nytkin luonnollisina laineina
ohimoille, mutta olivat vasten entistä tapaa kierrettyinä
kreikkalaiselle solmulle niskassa.
Ohjelman ensimmäisenä numerona oli Wagnerin "Elsas Traum" ja
kuului siihen vielä suomalaisia ja norjalaisia sävellyksiä. Ja
vaikka hän oli sangen väsynyt alussa ja hänestä esiintyminen
tuntui vastenmieliseltä, lauloi hän kuitenkin mielensä lämpimiin
varsinkin muutamia numeroita esittäessään. Mutta selvästi näkyi että
suosionosoitukset olivat hänelle vastenmieliset, ja kun hän tuli
kiittämään niistä, oli hänen hymyilynsä surumielinen ja raukea.
Alma Aarnio istui miehensä rinnalla ensi rivissä. Hänen mielestään
yleisö pysyi aivan liian maltillisena. Oliko se ehkä odottanut
enemmän? Itsepuolestaan hän ei voinut antaa minkäänlaista arvostelua,
hänen mielensä oli siksi liian levoton ja kiihoittunut.
Puku ainakin oli nuhteeton, sen hän näki. Mutta edukseen Eeva ei
ollut, sen olisi huomannut sokeakin. Hän ei siis kumminkaan jaksanut
voittaa alakuloisuutta, joka häntä oli vaivannut kaiken kotonaoloajan.
Ja harmillisinta oli ettei hän lopulta ensinkään pysynyt ohjelmassa.
Lauloi mitä mieleen sattui, ja mieleen sattui vain mollissa
käypiä kappaleita, kaikkein traagillisimmat sävelsepustukset ja
surunvoittoisimmat kansanlaulut.
Salissa alkoi Alma Aarnion mielestä vähitellen vallita
hautajaismieliala.
Kun kaikki oli loppuun suoritettu, huudettiin häntä kuitenkin
innokkaasti esille.
Alma Aarnio pujahti pukuhuoneeseen.
-- Rakas Eeva, koeta voittaa itsesi, näytä että sinulla on luja
tahto. Sinun täytyy lopuksi laulaa jotain iloisempaa, jotain oikein
reipasta.
Hän rukoili niin hartaasti, että Eeva päätti noudattaa hänen mieltään.
Hän valitsi espanjalaisen laulun, huiman ja vallattoman, ja hän oli
huima ja vallaton esittäessään sitä, vaikka sydänalaa ahdisti.
Se nosti myrskyn salissa ja äänekkäästi huudettiin sitä uudestaan.
Hän tuli esille koettaakseen yhä vieläkin voittaa itsensä.
Yleisö oli jo noussut paikoiltaan täyttäen keskikäytävän. Etäämpänä
istuneet koettivat tungeskella niin lähelle laululavaa kuin suinkin
ja kurkistelivat häntä uteliain katsein.
Hän ei saanut heti alkaneeksi huimaa espanjalaista lauluaan. Teki
mieli hiukan tarkastella aaltoilevaa yleisöä. Olikohan siellä
montakin tuttua?
Ja hänen mieleensä muistui se ilta, jona hän viimeksi oli seisonut
tällä lavalla. Silloin oli hän etäällä nähnyt mustan sykkyräisen pään
ja Selma, hänen siskonsa, oli seurannut häntä armain katsein. Ja hän
oli laulanut heille.
Nyt ei näkynyt kumpaakaan.
Hän oli juuri avaamaisillaan suunsa antaakseen vallattoman
espanjalaisen laulun helkkyä huuliltaan odottavan yleisön
ihastukseksi, kun hän yleisön joukossa tunsi kaksi henkilöä, joiden
läsnäolo oli hänelle tuiki odottamaton -- Hietarannan ukon ja mummon.
He seisoivat hiukan erillään muista, kahden tuolirivin välissä
jotensakin lähellä lavaa -- kyllin lähellä, että Eeva selvästi
eroitti heidän kasvojensa ilmeen ja koko ulkoasunsa.
Hattukulu ukon kädessä oli sama entinen, monen kesän vaalentama vanha
tuttu. Ja mummon tummansininen pumpulileninki oli ollut hänen ainoana
juhlaleninkinään kaiken heidän tuttavuutensa ajan.
Eeva huomasi heti, että he olivat paljon vanhentuneet sitten
viimenäkemisen. Ja nyt seisoivat he siellä katsellen häntä
surunvoittoinen ilme kasvoissaan.
Hänelle selvisi kaikki. He olivat seuranneet häntä kaiken ajan, alati
muistelleet, joka päivä rukoilleet hänen puolestaan. Sillä heidän
uskollisuutensa oli järkkymätön. Nyt olivat he paikkakunnan lehdestä
lukeneet ilmoituksen laulajaisista. Ukko oli lähtenyt suo-ojaltaan,
mummo kangaspuista. He olivat pukeutuneet kirkkovaatteisiinsa,
kulkeneet pitkän matkan, maksaneet ovirahansa, vaivalla ansaitun, ja
pysähtyneet jonnekkin ovipieleen, missä vähimmän olisivat toisten
tiellä.
Nyt olivat he rohjenneet näin lähennellä, hekin nähdäksensä häntä
tarkemmin.
Ja hän seisoi heidän edessään silkissä ja kullassa, vallaton
espanjalainen laulu huulillaan!
Hänen mielessään vilahti kolminaisliiton kevätretket, mustunut
kannel, hallayöt, pettuleivät...
Ja hänen teki mielensä juosta heidän luokseen, langeta heille kaulaan
ja pyytää anteeksi.
Hän koetti voittaa mielenliikutustaan, mutta se kävi hänelle ylen
valtavaksi ja hän ratkesi hillittömään itkuun.
Yleisö katsoa tuijotti häneen tuiki hämmästyneenä. Mistä tämä nyt
tuli? äsken hän vasta oli iloinen kuin päivänsäde.
Kauvan hän ei ollut mielenliikutuksen vallassa. Hänenhän piti laulaa.
Hän ei uskaltanut katsahtaa isäänsä eikä äitiinsä -- kuinka
onnettomilta he mahtoivatkaan näyttää tämän välikohtauksen tähden?
Se hänellä vain oli selvillä, että nyt hänen piti laulaa ukolle ja
mummolle. Mitä olivat he välittäneet monimutkaisista aarioista ja
espanjalaisista rallatuksista? Nyt oli heidän vuoronsa.
Hän muisti sillä hetkellä vain yhden laulun, josta hän tiesi heidän
varmaan pitävän. Hän pyyhki kyyneleensä, oikaisihe, astui aivan
laululavan reunaan ollakseen lähempänä heitä ja alkoi kuin ennen
mummon säestämänä valkean tuomen alla:
"Jo joutui armas aika..."
Veisattuaan kaksi ensimmäistä värsyä poistui hän kiireisin askelin.
Näytti aivan siltä kuin hän olisi tahtonut paeta silkkisen
laahustimensa kahinaa.
Pukuhuoneessa heittäytyi hän sohvaan itkeäkseen kyllältään. Se
virvoitti kuin keväinen sade ja painostava tunne hänen sydänalassaan
muuttui keveämmäksi.
Hän oli nähnyt kuinka heidän kasvonsa kirkastuivat, ja se teki hänet
onnelliseksi. Eikä hänen mieltänsä rasittanut ajatus siitä, mitä muu
yleisö ajatteli hänen käytöstavastaan.
-- Se oli meille -- sanoi Eeva-muori ukon rinnalla laskiessaan
seurahuoneen portaita -- sitä lasta! Silkkienkin alla on hänen
sydämmensä ennallaan.
Ja kyynel kieri kurttuiselle poskelle.
-- Saammepa nähdä -- kuiskasi pormestarinrouva viskaalinrouvalle --
että hänestä vielä kuuluu outoja. Se loppukohtaus ei ollut hyvän enne.
Ja yleisön kulkiessa kotiinsa pitkin hiljaisia katuja, tunnusti moni
itselleen tai toverilleen, että hän sentään oli odottanut enempää.
-- Hän oli kenties vielä väsynyt pitkästä matkasta, pääteltiin,
ja muutenkin liiaksi rasittunut, näyttikin surkastuneelta ja
kuihtuneelta entiseen nähden.
Mutta joku tarkkasilmäisempi luuli huomaavansa, että hänen mieltänsä
ahdisti salainen suru.