Kesä kului kulumistaan. Se alkoi jo kallistua loppupuolilleen. Eevan
vaatevarastoon oli karttunut monta uutta uljasta pukua, "jotka
kenties voisivat kelvata arkena", niinkuin rouva Aarnio sanoi.
Hienoimmat leningit, ne, joissa hän sitten esiintyisi valmistuttuaan,
piti tehtämän Berliinissä ja ne saisivat maksaa mitä tahansa.
-- Onneksi meillä on mistä ottaa -- iloitsi rouva Aarnio -- ei sitä
suotta ole aherrettu ja kerätty aittoihin elämän varrella. --
Muuten oli elämä yksitoikkoista, uneliasta. Satoi ja paahtoi
vuorottain. Kärpäset surisivat ja kylänurmikko rehoitti
katukäytävillä.
Kesän merkkitapauksia oli Väinön toisen kirjeen saapuminen.
Hän oli vaiennut kauvan, mutta tytöt olivat levollisia, sillä he
olivat usein saaneet ukon ja mummon suusanalliset terveiset hänen
hyvinvoinnistaan.
Tällä kertaa lähetti hän vain päiväkirjan muodossa tehdyt
muistiinpanonsa ilman minkäänlaista kirjeellistä omistusta heille,
mutta nämä muistiinpanot tuntuivat monesti yksinomaan heitä varten
kirjoitetuilta. Ensimmäisen kerran oli hän kirjoittanut iltaman
jälkeisenä päivänä ja sanoo silloin:
-- Että yksi ainoa yö voi olla niin pitkä! Että yksi ainoa yö voi
tehdä nuorukaisesta vanhuksen! Eilen minä olin nuori, se on: minä
olin kuningas rajattomassa valtakunnassa. Minä omistin kaikki ne
aarteet, mitkä konsaan ovat viehättäneet ihmislapsen silmää ja
saaneet hänet uneksimaan onnesta. Valohon minä katselin, ihanuutta
minä imehdin, se minut nosti tenhomaailmaansa ja minä liitelin yli
inhan todellisuuden, loukkaamatta jalkaani sen teräviin harkkoihin.
Tänäin minä olen vanha, se on: minä en enään ole kuningas. Minun
aarteeni ovat ryöstetyt, minun taivaani on samea, minua ahdistaa joka
puolelta synkät seinät. En enään usko omaan voimaani.
Minkätähden pitää sen kuolla, joka on kaikkein kauneinta? Senkötähden
ettei sen asunto ole tässä alhossa?
Mutta miksen minä nouse taistelemaan sen puolesta? Miksen minä luo
taivasta sen asunnoksi? Miksen minä pelasta sitä kuolemasta?
Nuku pois sinä pieni sinisilmäinen lapsi, sinun asuntosi todellakaan
ei ole tässä alhossa. Minä en itke sinun haudallasi, en itke enkä
naura, en edes ivanaurua omalle itselleni. --
Viime yönä täytyi minun taistella painajaisen kanssa.
Se rietas rohkeni siis pyrkiä tähänkin pyhättöön.
Ensi kerran kävin minä siitä taistelusta voittajana. Mutta yksin minä
en sitä voittanut, en yksin enkä omalla voimallani. Minun täytyi
manata esiin kuva niin kirkas, että kaikki pimeyden vallat sitä
vapisevat.
Sillä sinä olet kuitenkin olemassa. Hädän hetkenä seisoit sinä minun
vierelläni, vaikka minä jo pidin sinua sairaan mielikuvitukseni
harhakuvana.
Sinä olet ollut minua niin lähellä. Minä olen nähnyt vain sinut,
kuullut vain sinun äänesi, puhutellut vain sinua. Minä olen ollut
niin sulautuneena sinuun, että jos kaunis ajatus on välähtänyt
mielessäni, en ole tietänyt onko se omani vaiko sinun.
Mutta eilen sinut temmattiin minusta niin kauvas, kauvas. Valtameren
aallot nousivat pauhaamaan välillemme ja korkeat tunturit nostivat
välillemme lumiset huippunsa -- eikö ajatuskin väsyneenä pysähtyisi
niitten juurelle?
Ja minä tunsin että niin täytyy olla aina. Ja kuitenkin seisoit sinä
minun vierelläni hädän hetkenä, vaikka sinä olet niin kaukana ja
vaikka sinä aina tulet olemaan niin kaukana minusta. --
Äsken revin siekaleiksi muutamia harjotelmiani, joita ensin pidin
onnistuneina. Siekaleet tallasin jalkaini alle, sillä ne ovat
viheliäisintä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Luulenpa että näköni
on tullut tarkemmaksi. Kenties olen myöskin saanut enemmän terästä
jäntereihini.
Ei, minä en olekkaan vanhus -- mies minä olen! Mies, joka tietää
mitä hän tahtoo ja tekee mitä hän tahtoo. Se pitkä yö on tehnyt
nuorukaisesta miehen.
Mutta jos minä jotakin saisin aikaan elämässä, niin ansio ei olisi
minun. Sinun se olisi, sinun, joka olet niin kaukana ja jota minä
kuitenkaan en konsaan laske luotani.
Minä näen sinut aina, ja kuitenkaan en milloinkaan enään tahdo nähdä
sinua näillä silmillä. Sillä minä olen nähnyt sinut ihanimmillasi ja
sellaisena tahdon sinut aina muistaa. -- --
Kumartuen Eevan puoleen ja silmät kyynelissä kysyi Selma:
-- Kenestä luulet hänen puhuvan?
-- Sisko -- vastasi Eeva ääni värähdellen liikutuksesta -- minä
luulen hänen puhuvan siitä korkeimmasta ihanteesta, sillä hairahdusta
olisi kaikki muu.
-- Niin -- sanoi Selma -- siitä hän puhuu, siitä juuri, mutta hänelle
se on pukeutunut ihmisen muotoon, ja, Eeva, minä tunnen sen ihmisen.
Kalpeana seisoi Eeva hänen edessään. Selma kuuli hänen äänensä,
joka oli täynnä sääliä. Mutta Selman korvaan kuului se kovalta kuin
teräksen kalke:
-- Sitä sen ei olisi pitänyt tehdä. -- --
He lukivat eteenpäin.
_Heinäkuun 7:tenä_ päivänä oli Väinö kirjoittanut: Älkää luulko
että koko sisintäni uskon lentävälle paperiarkille. Se olisi liian
kevytmielistä, ja jotakin sitä täytyy pitää yksinomaan itseänsäkin
varten.
Te sanoitte muinoin, että valot ja varjot vaihettelivat minun
otsallani -- mielessäni ne ainakin vaihettelevat, lyövät leikkiänsä
kuin vallattomat lapset, ja minä katselen niiden leikkiä voimatta
niitä hillitä. --
Minun on täällä hyvä olla. Minä en kaipaa ketään, enkä mitään. Ja
te teette minulle suuren palveluksen, jos olette käymättä täällä.
Minulla on omat syyni tähän pyyntöön.
Paitse vanhuksia, jotka muuttumatta aina ovat samat, on minulla
täällä eräs ystävä, joka tekee minut onnelliseksi ja jonka
uskollisuus ei konsaan tule pettämään, kun minä vain jaksan pysytellä
sille uskollisena. Se on työ.
Olen pyytänyt mummoa herättämään itseäni joka aamu silloin, kun hän
itsekkin nousee, ja uskollisesti on hänen vanha kätensä heläyttänyt
ikkunaani. Ja vaikka jo olen antanut merkin heräämisestäni, olen
nähnyt sen vielä viipyvän ruudulla vehreän varjostimen alla ikäänkuin
siunaten.
Hänen runolliselle mielelleen lienee kumminkin se herättämistäpä
ollut liian runoton, koska hän viime aikoina on vaihettanut sen
toiseen. Nyt saan joka aamu herätä kanteleen soittoon, ja joka aamu
on hänellä uusi ohjelma. Kun siihen on herännyt, pysyy kaiken päivää
hyvällä tuulella ja työ käy kuin itsestään. --
Minkätähden pyytäisin minä mitään erikoisempaa elämänonnea? Eikö
siinä ole kyllä, että saan tehdä työtä.
Olenhan täällä saanut katsella elämän todellisuutta silmiin? Eivätkö
turhat haaveilut haihdu olemattomiin tämän pöydän ääressä, jolta
aikoinaan on syöty petäjäistäkin. --
Tuolla he kävelevät yhdessä peltonsa paulaa. Auringon kullassa
näyttää heidän halpa työasunsa kauneimmalta juhlapuvulta. He
pysähtyvät katselemaan heilimöivää ruista, joka hiljaa aaltoilee
illan tuulessa.
En malta mieltäni. Minun täytyy juosta sinne kolmanneksi.
_Heinäkuun 8 p_. Taaskin äitini! Hän ilmestyy minulle nykyään niin
usein unissani. Se on aina juuri sama uni. Minä olen olevinani
pieni lapsi ja lepään hänen helmassaan. Minä katselen hänen mustiin
silmiinsä, jotka minä niin hyvin muistan, mutta hänen katseensa
on käännettynä toisaalle. Hän ei huomaa minua ensinkään enkä minä
uskalla muistuttaa häntä olemassaolostani. Se on tuskallinen uni.
Viime yönä muutti se muotoa. Hän katsoi minuun rajattoman hellästi
eikä laskenutkaan minua luotaan.
_Heinäkuun 9 p_. Että kumminkin piti käymän niin! Hän on sitä kyllä
aavistellut kaiken kesää, se viisas ukko, jonka silmä näyttää
tunkeneen luonnon salaisuutten perille, ja joka vanhoista merkeistä
edeltäpäin tietää laskea tuultenkin tiet. Päätänsä puistellen on
hän katsellut kiirehtivää kesää ja suonsa ojalla olen kuullut hänen
pakinoivan:
-- Paljon on sun povessasi vielä vihollista viljelyksen, jot'ei
käsivartein taltutella jaksanunna. Sorru suomutiin inha irvihammas.
Ahmi kitahasi sammalta ja jäkäliä. Sua varten suorittu ei viljamaita.
Heräsin aamun sarastaessa. Luulin kuulleeni liikettä. Aivan oikein,
siellä he seisoivat peltonsa paulalla. Arvasin mitä oli tapahtunut
ja kiiruhdin heidän luokseen. Olin aikonut lausua lohdutuksen sanan,
mutta vaikenin, sillä he todellakaan eivät olleet sen tarpeessa.
Kun päivän säteet iloisesti leikittelivät jäätyneissä tähkäpäissä,
nosti ukko hattukulua harmailta hapsiltaan, kohotti kättään sinilakea
kohden ja sanoi:
-- Hän tuolla ylhäällä, Hän kyllä tietää mitä Hän tekee. -- --
* * * * *
Kesän toinen merkkitapaus oli vähäpätöisempää laatua, mutta ei ollut
kuitenkaan jättämättä jälkiä nuoriin mieliin.
Selma ja Eeva olivat juuri kyhäämässä yhteistä kirjettä Väinölle
Eevan kamarissa, kun tultiin sanomaan, että oli tullut vieraita.
Samassa alkoikin salista kuulua tuttuja ääniä.
-- Hanna Heitman ja Armas! -- huudahti Eeva ja rientäessään
tervehtimään heitä tarttui hän Selman käteen viedäkseen hänet
mukanaan. Mutta Selma olikin muuttunut kivipatsaaksi ja mahdoton oli
saada häntä hievahtamaan paikaltaan.
-- Älä sano että olen täällä -- pyysi hän niin nöyrä rukous
äänessään, että Eeva ehdottomasti lupasi täyttää hänen pyyntönsä.
Kun Eeva hetken kuluttua tuli ottamaan nuottivihkojaan huoneestaan,
oli Selma poissa. Olisiko hän piiloutunut? Eeva haki häntä
huonekalujen takaa ja kurkisti vaatekaappiinkin. Poissa hän oli.
Paennut ikkunasta.