Armasta olisi tuskin tuntenut entisestään. Ennen hän aina oli istua
nyhjöttänyt nurkassa hiiskumatta sanaakaan, nyt hän liikkui ja puheli
vapaasti. Hänen olotavassaan oli sitä huoletonta, jota tulee niihin,
jotka ovat oleskelleet suurissa maailmankaupungeissa. Hän kertoi
paljon ylioppilaselämästä Berliinissä, varsinkin siellä opiskelevista
muukalaisista, matkoistaan Saksan muissakin kaupungeissa, museoista
ja taidekokoelmista, teaattereista ja konserteista. Ja hän onnitteli
Eevaa sinne pääsön johdosta.
-- Sillä -- sanoi hän -- ulkomailla liikkuminen aukoo eteemme
laajemmat näköalat, on kuin raittiit tuulahdukset siellä
puhaltaisivat päällitsemme ja...
-- ja ennen kaikkea -- keskeytti Hanna Heittnan -- avaa se silmämme
näkemään kuinka kallis meille on kotimaamme, eikö niin, Armas? Minä
tiedän erään opiskelevan nuoren miehen, jonka kesken töitään ja
kesken kaikkea kauneutta piti päästä edes käväsemään kotimaassaan,
kun ei tullut muuten toimeen.
Eikä Hanna Heitman malttanut olla hyväilemättä poikansa
päivänpaahtamaa poskea.
-- Juuri niin, äiti, -- naurahti Armas -- ja se nuori mies on tullut
huomaamaan, ettei missään kuitenkaan ole niin hyvä kuin täällä ja
että tämä on parhain maa auringon alla.
-- Armas on ollut pitkällä pyöräretkellä -- selitti Hanna Heitman --
kiertänyt Savot ja Karjalat ja sanoo olleensa kuin seitsemännessä
taivaassa. Sentähden on hän näin päivänpaahtama ja sentähden vasta
nyt olemme teilläkin, vaikka hän jo huomenna taas lähtee jatkamaan
opinnoitaan.
Eeva oli koko ajalla tuskin kuullut, mistä oli puhe. Hän oli
tuijottanut Armaaseen kysyvin katsein. Hänestä oli vain niin
ihmeellistä. Oliko hänessä sitten mitään erikoisempaa? -- Ei hän
ainakaan sitä keksinyt. Ei hän edes ollut erinomaisen kaunis, Väinö
oli paljon kauniimpi. Jotain reipasta ja miellyttävää hänessä oli,
mutta sitähän on kaikissa nuorissa ihmisissä.
Ja Selmassa hän oli saanut aikaan sellaisia ihmeitä!
-- Mennään puutarhaan -- ehdotti Alma Aarnio.
-- Niin todellakin sanoi Armas -- ilta onkin ihanimmillaan.
Ja he menivät kaikin Aarnion kauniiseen puutarhaan, jota Alma
mielihyvällä näytteli vierailleen.
Alma otti heti Hannaa käsipuolesta ja vei hänet katsomaan
kyökkipuutarhaansa, sillä se sentään oli hänen varsinainen ilonsa ja
ylpeytensä.
Sepä vasta rehotti. Silmissä tuntui se työntävän vartta ja maa muhisi
ja halkeili tehden tilaa paisuville juurille.
-- Lähetät varmaankin taas näyttelyyn -- sanoi Hanna.
-- Kenties, jos onnistuu myönteli Alma -- itse olen kylvänyt joka
siemenen.
-- Se minun keväällinen pelkoni näkyy olleen perätön -- sanoi Alma,
kun he tehtyään kierroksen puutarhan ympäri istuutuivat vehreään
puusohvaan.
-- Sanoinhan sen -- vastasi Hanna -- muissa maailmoissa Eeva
elää. Näyttää siltä kuin hän ei paljoa tietäisi siitä, mitä hänen
ympärillään tapahtuu.
Ja he siirtyivät puhumaan Eevan matkasta ja siitä, miten hän
oikeastaan tulee selviämään oudoissa oloissa, hajamielinen kun on ja
elää muissa maailmoissa. --
Jäätyään kahdenkesken Eevan kanssa näytti Armas menettäneen
puhelahjansa ja maailmaa nähnyt gentlemanni muuttui yhtäkkiä ujoksi
koulupojaksi. Hän yritti sanoa jotain, mutta sanat kuolivat huulille.
-- Ah ajatteli Eeva -- hän kaipaa Selmaa, hän yritti kysyä jotain
hänestä, mutta ei saanut tehneeksi sitä, poika rukka.
He kulkivat juuri tohtorin rakennuksen ohitse. Sieltä ei kuulunut
hiiskahdusta, ikkunat olivat suljetut eikä näkynyt ketään.
-- Että Selma kuitenkin saattaa olla niin kova häntä kohtaan!
Huilunsoittajan lehmusmajan luona pysähtyivät he. Vanhat niinipuut
olivat juuri täydessä kukassa ja iltatuulen mukana levisi niistä
vieno tuoksu yli koko seudun.
Eeva hyräili: "niinipuun kukkiessa, kesä on kaunoisin, armahin
auringon loiste, suotuisin siimeskin."
-- "Niinipuun kukkiessa" olen kerran ennenkin seisonut niiden
juurella -- alkoi Armas ja hänen äänensä tuntui tulevan kuin
haudasta. -- Siitä on jo kauvan, olin silloin vasta pieni poika.
-- Näetkö, Eeva, tuota pientä reikää puutarhan aidassa? Siellä
takana minä seisoin ja tuosta reiästä tirkistelin minä tänne sisään.
Täällä leikki kolme minun ikäistäni lasta. He näyttivät onnellisilta
yhdessä, mutta minä olin niin yksin aidan takana.
-- Näin pienen kultakutrisen tytön heittelevän lentosuudelmia
leivoselle ilmaan ja taputtelevan vanhain niinipuitten runkoja
kiitokseksi heidän hyvästä tuoksustaan. Siitä asti olen minä
rakastanut näitä puita, sillä ne tuoksuivat silloin minullekin sinne
aidan taakse. Näes Eeva, on olemassa tapahtumia ja asioita, joita ei
milloinkaan voi unhottaa.
-- Niin se on -- minun osani elämässä on aidanraosta tirkistellä
toisten onnea.
Hän oli katsonut Eevaan niin kauniisti ja niin surullisesti, että
Eeva oli heltyä itkuun.
Mutta minkätähden hän ei puhunut mitään pienestä tummakutrisesta
tytöstä?
Eeva ajatteli sitä koko illan ja jokin tunne hänessä kielsi häntä
mainitsemasta tätä tapahtumaa Selmalle.