Heti juhannukselta aljettiin Aarniolassa valmistella tytärtä
Berliinin matkaa varten. Ompelukone hyrräsi aamusta iltaan.
Pääkaupungista oli tuotettu taitava ompelija, joka Pariisin uusimpain
muotilehtien mukaan valmisteli pukuja, toisen toistaan komeamman. Ei
säästetty silkkiä ei samettia, ei helmiä, ei helyjä. Piti näkyä jo
kengänkärjestä ja helman hiepsinnästä, ettei sitä tyhjästä talosta
tytärtä lähdetty ulkomaille suorimaan.
Hän itse oli vaipunut omaan ajatusmaailmaansa ja vietti suurimman
osan päivästä soittokoneensa ääressä. Ompelija sai useinkin
väsymään asti odottaa häntä koettelemaan uutta leninginylistä, joka
koetteleminen tavallisesti tapahtui salin suuren peilin edessä rouva
Aarnion läsnäollessa.
-- Ei ole vaikea saada käymään sille varrelle -- kiitteli ompelija --
ei vedä viistoon, ei tee ryppyä, ei lyö laskosta.
Tai:
-- Sopisippa se vartalo vaikka kuninkaan tyttärelle.
-- Katso nyt itsekkin vähäsen -- nuhteli äiti -- täytyy sitä jo
sinun ijälläsi oppia itsekkin pitämään huolta. Eipähän sinne
kamarineitsyttä laiteta täältä mukaan Berliiniinkään.
Mutta hänellä näkyi olevan hyvin tarkkaamaton oppilas. Eeva tuskin
kuuli äitinsä kehoituksia. Muualla hänen ajatuksensa asuivat.
Tähän aikaan rupesi hän kirjoittamaan päiväkirjaa. Ei senvuoksi että
hän olisi aikonut näyttää sitä kenellekään, tai joskus jättää sen
jälkimaailmalle luettavaksi. Hän kirjoitti sitä vain omaksi huviksi.
Siten hän sai ajatustensa vallattomat lintuset, joiden lentoa muuten
oli vaikea hillitä, ikäänkuin siivestään kiinni kytketyiksi ja
oman harkintansa alaisiksi. Salaisimmatkin ajatuksensa uskoi hän
yksinäisinä hetkinä päiväkirjansa valkealle lehdelle, mutta ihmisten
seurassa muuttui hän entistäänkin vähäpuheisemmaksi, josta syystä
jotkut luulivat häntä ylpeäksikin. -- --
-- Vieras maailma -- kirjoitti hän sinne -- minä pelkään sinua, ja
sinä vedät minua puoleesi. Unissani olen minä nähnyt sinun loistosi.
Se on huikaissut silmiäni, se on huumannut mieleni. Se on nostanut
minut korkealle, se on painanut minut alas. Ja sen huipuilla
ollessani olen minä kyllästyneenä kääntänyt sille selkäni.
Vieras maailma, sinä verhojen takainen, minä tunnen sinut, enkä
minä tunne sinua. Sanos, teetkö sinä minut rikkaammaksi, vai teetkö
sinä minut köyhemmäksi. Sanos, annatko sinä minulle jotain uutta,
jotain suurta ja arvaamatonta, vai ryöstätkö sinä minulta entisetkin
aarteeni. Sanos, avaatko sinä minun silmäni näkemään salatuita
maailmoita, vai teetkö sinä minut entistänikin sokeammaksi.
Vieras maailma, minä pelkään sinua ja kuitenkin vedät sinä minua
puoleesi. --
Ei mikään ole minulle hämärämpää kuin oman sisimpäni äänet. Ken ne
minulle selittäisi?
Mitä sinä minulle kuiskaat, ääni tuttu ja tuntematon? Vaikken ymmärrä
sinua, täytyy minun kuitenkin aina sinua kuunnella. Päivän hälinässä,
arkitöitten touhussa kuulen sinut, ja kun minulle avautuu taiteen
kirkas maailma ja minun sallitaan laulun siivillä liihoitella sen
autereisilla aloilla, soit sinä kumminkin aina siellä pohjalla. --
Minä rakastan taidetta. Siinä asuu jumala, se avaa taivaat ihmisen
eteen, se nostaa hänet maasta, se on korkeinta mitä minä tiedän. Yksi
päivä sen esikartanoissa on parempi kuin tuhannen muualla.
Vieras maailma, sinä vedät minua puoleesi, sillä sinä viet minut
niihin esikartanoihin. Kohta, kohta olen minä niissä! Mutta minä
tahdon tulla sinne nöyränä kuin lapsi, sillä minä olen pienin sinun
palvelijoistasi. --
Välistä tuntuu minusta kuin jos taiteenkin takana, vaikka se
onkin niin pyhä ja korkea, olisi jotain vielä pyhempää, jotain
vielä ihanampaa. Ja minusta on kuin sisimpäni ääni tähtäisi niitä
maailmoita.
Vieras maailma, jos minä tietäisin, että sinä avaat minun korvani
tajuamaan sen, mikä minulle on hämärätä, niin minä rientäisin sinun
rajoillesi pyhiinvaeltajan halvassa asussa. Minä tulisin kuin
kerjäläinen, sauva kädessä ja jalat verinaarmuilla matkan vaivoista,
mutta minä tulisin vavisten onnesta.
Sisimpäni ääni, minä rakastan sinua, vaikka sinä tuotat minulle
suurinta tuskaa. Ja kerran minä vielä tajuan sinut ja silloin minä
seuraan yksin sinua, eikä mikään voi estää minua sinua seuraamasta. --
Onko minun sitten välttämättä lähdettävä? Keneltä minä sitä kysyisin?
Äidiltänikö?
Hän vastaa minulle silkkien ja samettien, helmien ja helyjen takaa:
-- Ymmärtämätön lapsi, sinun luonnollisesti on lähdettävä.
Isältänikö?
Minä käyn hänen työhuoneeseensa. Hän on painautuneena
tilikirjoihinsa. Hartiat alkavat käydä kumariksi. Päähän on
ilmestynyt harmaata -- pikku Eevan tähden. Hän kohottaa päätään.
Katseen raukeus on poissa. Vastenmielinen on muuttunut mieluisaksi.
Minä luen hänen onnellisista kasvoistaan:
-- Ei siis aivan turhaan.
Ja minä tunnen, että riistäisin häneltä suuren onnen, jos olisin
lähtemättä.
Teiltäkö kysynen, te lapsuuteni leikkien toverit, te nuoruusunelmain
uskolliset kumppanit?
Eronkyynelten takaa näen teidän heittelevän muistonkukkasia sille
tielle, joka vie minut luotanne, mutta joka kumminkaan ei voi meitä
ainaiseksi eroittaa.
Ja jos se meidät eroittaisi?
Taivaan nimessä, koska se vie minut sen korkeimman kauneuden
esikartanoihin, minä astuisin sille silmääni räväyttämättä ja
katsahtamatta taakseni. Sillä sille retkelle lähteissä minulla ei saa
olla esteitä. Kylmällä kädellä repäisen minä rikki kaikki sydänten
väliset utuhienot siteet kuin hämähäkin verkot, jos ne yrittävät
esteinä paneuta tielleni. Kyynel ei saa sumentaa silmääni näkemästä
tähteni loistoa, joka viittaa minua ennen aavistamattomiin.
Ja kuitenkin, eronkyynelten takaa, näen minä teidän heittelevän
kukkia tielleni, mutta minä en käänny niitä poimimaan, sillä sitä en
saa tehdä.
Olenko minä siis pettänyt teidät?
Tahtomattani olen sen tehnyt. Olen puhunut asioista, joita en ole
selvään tajunnut, olen tehnyt lupauksia, joihin minulla ei ole ollut
oikeutta. Se on ollut erehdys ja erehdys on korjattava.
Mutta te ette soimaa minua, te annatte minulle kaikki anteeksi, sillä
teillä on se rakkaus minua kohtaan, joka ei omaansa etsi, ei pahaa
ajattele.
Te heittelette kukkia minun tielleni ja te tiedätte minun noudattavan
korkeinta lakia. --
Kysynkö vielä teiltä, te ystäväni siellä seinällä?
Teidän arvosteluunne luotan ehkä eniten. Elämän viisaus asuu teidän
otsallanne, se puhuu teidän silmäinne syvyydestä, teidän kasvojenne
kurtuista.
Mutta te vaikenette.
Kun olen ollut parissanne, on minusta aina tuntunut siltä kuin te
tietäisitte enemmän kuin mitä tahdotte sanoa. Ja siltä minusta tuntuu
nytkin.
-- Se täytyy itsensä kokea -- kuulen teidän vastaavan.
Mutta minä tahtoisin tietää sen, ennenkuin nivukseni ovat käyneet
hopeoihin ja kasvoni kurttuun.
Te vanhat ystäväni, miksi mieleni heltyy joka kerran, kun katson
teitä? Kulunutta elämäännekö ajattelen, kieltäymyksessä elettyä? Vai
sitäkö pelkään, että tienne päähän enään on vain vähäisen taivalta
jäljellä.
Ei elämäänne eikä kuolemaanne ajatellessani nouse kyyneleet silmiini,
sillä te olette onnellisimmat kaikista niistä ihmisistä, jotka minä
tunnen. Mutta minusta on niin ihmeellistä ajatella, että onnenkin
ajalla teidän henkenne on tuntenut ainaista ikäväänsä johonkin
pyhempään, johonkin saavuttamattomaan.
Vanhat ystäväni, minä en kysele teiltä, vaikka elämän viisaus asuukin
otsallanne, en teiltä enkä muilta. Sillä minun ei tarvitse, minä en
saa kysyä keneltäkään.
Kun elämäni suurin kysymys nousee eteeni pelottavassa
juhlallisuudessaan, seison minä vavisten sen edessä, mutta minä olen
yksin ja minun täytyy olla yksin.
Kun tähteni minua viittaa ylevässä kirkkaudessaan, seuraan minä sen
säteitä, vaikka tieni veisi pitkin hautain partaita, poikki tuonen
virran. --
Mutta, vanhat ystäväni, elämän aavoille lähteissäni tahdon minä
ottaa teidän kuvanne mukaani, että muisto teistä varjelisi minua
takertumasta tämän maailman turhuuteen. --
Hämärintä kaikesta on minulle kuitenkin sisimpäni ääni, ja minä
odotan sen selittäjää.