VII.

Ei ollut oikeastaan enään mikään iltamien aika, kun juhannus jo oli

viikon, parin päässä, mutta J:n kaupungissa oli parhaillaan iltama

käymässä. Sen olivat toimeenpanneet kaupungin porvarisrouvat, sillä

niinkutsuttu intelligenssi, johon kuului lyseon opettajien ja muiden

virkamiesten perheet, oli jo siirtynyt kesätiloilleen.

Iltaman varsinaisena tarkoituksena oli erään ahdinkotilaan joutuneen

perheen auttaminen, joka muuten hyvin olisi käynyt päinsä kaikessa

hiljaisuudessa toimeenpannulla keräykselläkin. Mutta kauppiasten

rouvat ajattelivat, että saisivathan samalla vähän huvitella hekin,

joita velvollisuudet piti kaupungissa kaiken kesää. Iltama olikin

alussa aiottu viettää vain perheiltamana tuttuin kesken, mutta kun

ohjelma kuvaelmineen ja soitto- sekä laulunumeroineen yhdistetyin

voimin saatiin jotakuinkin rikkaaksi, päätettiin panna ilmoitus

siitä paikkakunnan lehteen. Ja seurauksena oli, että kaupungin

seurahuone oli kertynyt täpösen täyteen huvitteluhaluista yleisöä,

vaikka olikin kesä. Ne kaupunkilaiset, joiden kesäasunnot olivat

läheisyydessä, olivat järjestään saapuneet, ja olipa tullut useita

maalaisperheitäkin.

Istuttiin pilkkosen pimeässä salissa odotellen esiripun nousemista.

Alma Aarnio istui nojatuolissa ensimmäisessä rivissä, pormestarin

rouva oikealla ja viskaalinrouva vasemmalla puolellaan, jotka

molemmat olivat saapuneet maalta kunnioittamaan iltamaa läsnäolollaan.

Rouvat olivat ennen aina itse olleet kuvaelmia järjestämässä, mutta

tällä kertaa oli se homma heitetty kokonaan nuorten käsiin. Ei oltu

arvattu tulevan näin paljon vieraita, jotka katselevat arvostelevin

silmin ja joilla luonnollisesti on vaatimuksensa.

He lausuivat julki toisilleen levottomuutensa kuvaelmien

onnistumisesta. Katselijain joukossa kuului sattumalta olevan

pääkaupunkilaisiakin, muiden muassa eräs etevä taiteilijakin.

Hankaisihan se koko kaupungin kunniaan, jos ne eivät onnistuisi.

-- Minä en pelkäisi puoleksikaan niin paljon, jos Eeva olisi mukana

-- kuiskasi pormestarinrouva Alma Aarnion korvaan -- voi, miksei hän

ruvennut?

-- Hänpä kun esiintyy laulajana -- kuiskasi Alma takaisin.

-- Hän sitten kumminkin laulullaan pelastaa meidän kunniamme, joskaan

kuvaelmat eivät onnistuisi.

Alma Aarnio kummeksi pormestarinrouvan harvinaista tuttavallisuutta

sinä iltana. Hän oli muuten parantumaton aristokraatti ja Alma Aarnio

oli ennen aina luullut huomaavansa jonkinlaista alentuvaa ylhäisyyttä

hänen käytöksessään itseään kohtaan, vaikka he kyllä olivat sinätkin.

Mutta nyt hän rupesi harvinaisen tuttavalliseksi, taputteli hänen

kättään ja oli kuin ystävä ainakin. Alentuvaa ylhäisyyttä ei tuntunut

nimeksikään.

Esirippu nousi.

Kuvaelma esitti mustalaisleiriä kirjavine pukuineen, kitaroineen ja

hurjine lauluineen. Se onnistui mainiosti. Suosionosoituksista ei

ollut tulla loppua. Täytyi näyttää yhä uudelleen.

Kuvaelman henkilöistä veti erikseen huomion puoleensa eräs nuori

mies, jonka naamari oli erinomaisen hyvä ja joka lauloi mainiosti.

-- Kuka se on tuo herra? -- kysyi viskaalinrouva uteliaana Alma

Aarniolta.

-- Sitä tässä itsekkin ihmettelen -- vastasi Alma -- mutta elleivät

aistimeni kokonaan petä, on se totisesti Armas Heitman. Enkä minä

edes ole tiennyt, että hän on saapunut kotiin. Hänenhän piti olla

ulkomailla vielä toinenkin vuosi yhtä kyytiä.

-- Ulkomaista puhuen -- kuiskasi pormestarinrouva ystävällisimmällä

äänellään -- Eevahan kuuluu kohta matkustavan Berliiniin.

Ahaa, ajatteli Alma, sieltäpäinkö tuuli käykin, sekö siihen olikin

syynä? Tässä taitaakin arvo olla nousemassa.

Mutta hän vastasi niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin voi:

-- Siihenhän se taitaa käydä.

-- Se onnenlapsi -- jatkoi pormestarinrouva -- mutta eikö sinua

peloita lähettää lastasi yksin suureen maailmankaupunkiin? Minusta

tuntuu kuin en uskaltaisi sinun sijassasi lähtemättä itse mukaan.

-- Onhan siellä toisetkin toimeen tulleet -- vastasi Alma -- hänen

opettajansa seuraa mukana ja hän toimitetaan hyvään perheeseen

asumaan. Mikäpä siellä sitten on hätänä!

-- Kenties mikä loistotähti hänestä vielä nousee laulumaailman

taivaalle -- sanoi viskaalinrouva, joka oli seurannut heidän

keskusteluaan.

-- Eihän noista vielä tiedä tähdistä eikä taivaista näin edeltäkäsin

-- vastasi Alma pysytellen arvokkaan välinpitämättömänä.

-- Sanotaan että hänestä on olemassa joku vanha ennustus -- pitkitti

pormestarinrouva -- joka on yhteydessä kantaisän tarun ja "muistojen

majan" kanssa -- onko siinä perää?

-- Kaikki ne tuleekin kuulluksi -- ihmetteli Alma Aarnio yhtä

välinpitämättömän arvokkaana.

-- Se on tiettykin, että kaikki nyt tulee kuulluksi, mikä teidän

perhettä koskee -- selitti viskaalinrouva -- sillä koko kaupunkihan

nyt puhuu vain teistä. --

Esirippu nousi.

Katsojilla oli edessään Döbeln Juuttaalla. Armas Heitman näytteli

Döbelniä ja voitti suosiota.

Alma Aarnio ei kuullut ei nähnyt. Sen hän vain tiesi, että hänen

perheensä nyt jo oli ja vastedes yhä suuremmassa määrässä tulisi

olemaan yleisen huomion esineenä.

Oliko se sitten oikeastaan hänelle mikään outo ajatus? Eikö hän

ollutkin aina pyrkinyt juuri siihen?

Mutta että se tuli tässä muodossa!

Hänen entinen osansa oli siis nyt loppuun näytelty. Tähän asti hänen

oli pitänyt edustaa toiminimi "kauppaneuvos-Aarniota" ja hän toivoi

tehneensä sen tarpeellisen arvokkaasti. Mutta tästä lähtein tulisi

hänen edustaa taidetta ja hän epäili omaa kykyään siinä suhteessa. --

Oli vielä jäljellä yksi kuvaelma. Sitä odotellessa soitti

torviseitsikko kotimaisia säveleitä ja surinana kävi salissa vilkas

keskustelu.

Alma Aarnio istui nojatuolissaan suorana kuin kynttilä. Hän koetti

tarkistaa korviaan kuullakseen, mistä oli puhe hänen ympärillään,

mutta se kävi mahdottomaksi. Hän tiesi vain olevansa yleisen huomion

esineenä. Ei ollut yhdentekevä kuinka hän liikutti päätään, kuinka

hän puhui, kuinka hän nauroi, kuinka hän piti käsiään. Se samalla

sekä kiusasi häntä että tuotti nautintoa.

Viimeisen kuvaelman jälkeen oli Eevan määrä esiintyä.

Äiti alkoi olla levoton hänen puolestaan. Hän tiesi kyllä hänen

kunnialla suoriutuvan tehtävästään, mutta hänen levottomuutensa koski

enemmän hänen ulkoasuaan.

Että hän oli jättänytkin hänet kotia itse valvomatta hänen

pukeutumistaan! Eeva oli todellakin niin välinpitämätön vaatteista,

että hän olisi voinut esiintyä missä asussa tahansa.

Alma Aarnio koetti rauhoitella mieltään sillä, että hän itse

omalla kädellään oli asettanut esille Eevan huoneeseen kaikki,

mitä kuului hänen sen iltaiseen pukuunsa. Siellä oli vaalea, aivan

uusi villaleninki pitkine vyölle solmittavine silkkinauhoineen. Ja

pöydällä oli valkeat ranskalaiset hansikkaat pitsinenäliinan ja

puutarhurin laittaman kukkakimpun vieressä. Tottapahan aikainen tyttö

osaa siitä ottaa ylleen valmiit vaatteet.

Alma Aarnio oli tahtonut laittaa hakemaan kampaajaneitiä laittamaan

hänen tukkansa kauniille solmulle päälaelle niinkuin muilla hänen

ikäisillään neidoilla jo oli, mutta siitä Eeva ei ollut antanut

puhuakkaan.

Soitto lakkasi, esirippu nousi. Näyttämöltä kuului lausuntoa ja

laulua, mutta Alma Aarnio ei kuolemakseenkaan olisi voinut sanoa,

mistä siellä oli puhe.

Hänen levottomuutensa kiihtyi.

Esirippu laski viimeisen kerran. Salissa alkoi taas käydä surina,

aivan kuin se olisi ollut suuri ampiais- tai mettiäispesä, mutta hän

ei voinut eroittaa ainoatakaan sanaa.

Esirippu nousi taas. Soittokone oli vedetty esille. Vahtimestari

puuhasi siellä sytytellen kynttilöitä kumminkin puolin

nuottitelinettä ja siirtäen soittotuolin paikoilleen.

Alma Aarnio näki kaikki kuin unessa.

Surina salissa alkoi vähitellen hiljetä. Ihmiset katselivat

ohjelmiaan. Kuului vain paperin kahinaa. Joku vilkaisi kelloaan.

Sitten oli aivan hiljaista, peloittavan hiljaista.

Kuului astuntaa. Hän säpsähti. Ei, se ei ollut näyttämöltä. Joku

käveli salin pitkää keskikäytävää ovensuusta perälle päin. Askeleet

lähenivät. Aivan heidän eitensä kulki sorja nuori mies ja istuutui

tyhjälle tuolille viskaalinrouvan viereen.

-- Taiteilija F. Helsingistä, hieno mies -- kuiskasi pormestarinrouva

Alman korvaan -- meillä on ollut kunnia pitää häntä vieraanamme

maatilallamme.

Alma katsahti häneen syrjästä. Hienot, älykkäät kasvot. Puku vähän

erikoinen. Hän tarkasti ohjelmaa. Alma tiesi hänen lukevan sieltä:

-- Laulua pianon säestyksellä, esittää laulunharrastaja.

Hänen levottomuutensa, jota taiteilijan ilmestyminen hiukan oli

laimentanut, yltyi uudestaan.

-- Hän antaa odottaa itseään liian kauvan -- huomautti

pormestarinrouva.

-- Pitäisikö minun kenties lähteä hakemaan häntä -- ajatteli Alma.

Mutta hän tunsi että hänen jalkansa tuskin kantaisivat. Ja hän jäi

istumaan.

Samassa aukesikin näyttämön sivuovi ja Hanna Heitman tuli sisään

nuottivihko kädessä ja heti hänen jäljessään Eeva.

Alma Aarnio olisi tahtonut vajota maan alle -- Eeva tuli

pumpulileningissä, siniristikkäisessä arkileningissä, ja avokäsin.

Alma ei nähnyt enään, maailma musteni hänen silmissään ja hän luuli

kuulevansa terävän äänen selkänsä takaa:

-- Sehän on häpeä.

"Aamulla varhain, kun aurinko nousi" helkkyi sieltä heleänä kuin

taikahuilun säveleet, mutta Alma Aarnion ensi hämmennys oli muuttunut

suuttumukseksi.

-- Aamulla varhain sinun olisi pitänyt pukeutua ihmisiksi, sinä

uppiniskainen lapsi, niin äitisi ei tarvitsisi suuren yleisön edessä

hävetä silmiään maalle. Tottelematon tyttö, sinä olet kasvatettu

liiaksi hemmoitellen. --

Ensimmäinen laulu palkittiin innokkailla suosionosoituksilla.

Alma Aarnio uskalsi jo katsoa näyttämölle.

Siellä hän seisoi niin tyynenä kuin koko tämä maailma pukuineen ja

suosionosoituksineen ei olisi liikuttanut häntä lainkaan.

"Taivas on sininen ja valkoinen" soi sieltä kirkkaana kuin ilmatarten

iltalaulut, mutta Alma Aarnion suuttumus ei ollut vieläkään asettunut.

-- Taivaan nimessä, mikset sinä ottanut yllesi sitä kaunista pukua,

jonka vaseti olin hankkinut tätä tilaisuutta varten!

Eikä hän voinut unhoittaa niitä hienoja ranskalaishansikkaita, jotka

nyt ilman aikojaan viruivat Eevan pöydällä ja hukkaan kuihtuvaa

kukkavihkoa, johon oli taitettu kaupungin ansarin kauneimmat kukkaset.

Mutta Eeva seisoi siellä sinisessä pumpulileningissään ja vihkonen

metsäorvokkia kädessään kauniimpana kuin milloinkaan ennen.

Liikuttiko häntä ranskalaishansikkaat enempää kuin mikään muukaan

tämän maailman turhuus.

Hän oli ottanut ohjelmaansa vain kansanlauluja, ja kun ne

luontoperäisessä, koristelemattomassa kauneudessaan helkkyivät hänen

huuliltaan, vei hän kuulijansa mukanaan laulun ihannemaihin.

Viimeiseksi lauloi hän "miksi laulan", ja kun sen viime sävel oli

kajahtanut, vallitsi salissa ehdoton hiljaisuus. Ei mitään räikeätä

kätten paukutusta, ei mitään myrskyä.

Vasta kun Hanna Heitman oli noussut tuoliltaan ja Eeva hänen

jäljessään oli alkanut poistua, tyynesti niinkuin hän oli tullutkin,

kajahti kuin yhteisestä päätöksestä eläköönhuuto. --

Alma Aarnio oli Eevan laulaessa erikseen koettanut huomata, minkä

vaikutuksen laulu tekisi helsinkiläiseen taiteilijaan. Hän oli heti

ottanut huomioonsa, ettei hän ainoatakaan kertaa yhtynyt kätten

paukutukseen. Oliko hän siis tyytymätön?

Alma Aarnio ei ollut mikään kasvonilmeistä lukija, mutta vaikea

ei ollut hänenkään nähdä, että taiteilija ilmeisesti nautti Eevan

laulusta. Hän nojasi päätään taaksepäin ja piti välistä silmiään

suljettuina ja silloin hänen ilmeikkäät kasvonsa väreilivät kuin

sisällisesti liikutuksesta. -- --

Tuolirivit oli siirretty pois ja yleisen tanssin piti alkaa. Osa

yleisöä oli asettunut istumaan pitkin salin seiniä, toiset olivat

vetäytyneet sivuhuoneisiin.

Eeva istui eräässä sivuhuoneessa äitinsä ja Hanna Heitmannin

keskessä. Hän tähysteli lakkaamatta saliin. Hän etsi mustaa

kiharapäätä, jonka hän laulaessaan varmasti oli nähnyt väikkyvän

jossain siellä takana. Nyt sitä ei näkynyt missään.

Selman hän näki salin alapäässä. Hän oli mustissaan, mutta Eevan

mielestä kumminkin kauniimpi kuin kaikki ne muut vaaleisiin puetut

tytöt yhteensä.

Torviseitsikko soitti ensimmäisen valssin, mutta ei ilmestynyt

ainoatakaan paria lattialle. Maisteri H., joka talven kuluessa aina

oli avannut tanssijaiset pormestarin Elsan kanssa, oli poissa. Ja

Elsa istua nöpötti äitinsä vieressä valkeissaan ja viuhka kädessä

salin peräseinällä turhaan odotellen tanssittajaa.

Ensimmäisen valssin säveleet yhä raikuivat kuin kuuroille korville.

Siitähän oli ihan häpeät tulossa.

-- Minun täytyy pelastaa kaupungin kunnia -- ajatteli

pormestarinrouva.

Hän nousi ja kulki varmoin askelin suorastaan helsinkiläisen

taiteilijan luo, joka seisoi vapaassa asennossa nojaten herrain

huoneen ovipieleen.

Herttaisesti tervehdittyään häntä sanoi hän:

-- Herra F., pelastakaa meidät tästä kiusallisesta pulmasta. Meidän

tanssivat herrat eivät satu olemaan kaupungissa, ei ole ketään, ken

rohkenisi ottaa ensi askeleet tanssisalin lattialla.

-- Rouvani, -- vastasi herra F. tehden syvän kumarruksen -- minä

tosin olen huono tanssija, mutta jos voin tehdä teille palveluksen,

niin rohkenen koetella.

Tyytyväisenä palasi pormestarinrouva paikoilleen. Hän oli varma

siitä, että taiteilija pyytäisi hänen Elsansa ensi tanssiin,

tuskinpa hän tunsikaan paikkakunnan muita nuoria neitoja. Sehän oli

luonnollista.

Hän näki taiteilijan hätäisesti vilkaisevan ympärilleen. Hän etsi

tanssitoveria. Eikö hän nyt heti huomannut Elsaa, joka kiireestä

kantapäähän oli hienoimmin puettu kaikista.

Hän näytti valinneen. Kiireisin askelin kulki hän salin poikki.

Elsa sävähti punaiseksi kuin marja.

Taiteilija kulki salin poikki Elsan ja hänen harmista kalpenevan

äitinsä ohitse siihen sivuhuoneeseen, jossa Eeva istui.

Hän sanoi nimensä ja pyysi Eevaa tanssiin.

Eeva esteli.

-- Minä tanssin niin huonosti -- sanoi hän.

-- Sittenhän hyvin sovimme yhteen, minäkään en ole mestari sillä

alalla -- naurahti taiteilija -- sallikaa minulle, neiti Aarnio, se

kunnia ja ilo -- lisäsi hän katsoen Eevaa avonaisesti silmiin.

Eeva kiinnitti metsäorvokkinsa, joita hän yhä vielä oli pidellyt

kädessään, rintapieleensä ja laski kätensä taiteilijan käsivarrelle.

He pyörähtivät pariin kertaan salin ympäri ja taiteilija toi

hänet entiseen paikkaansa. Pusertaen Eevan kättä jäähyväisiksi ja

kiitokseksi, sanoi hän:

-- Te kannatte omaa symboolianne povellanne, neiti, tuokaa se yhtä

tuoksuvana ja metsäisen raittiina takaisin maailmankaupungista. --

Pormestarinrouva oli harmissaan. Hän oli varma siitä, että kaikki

olivat huomanneet hänen pettymyksensä.

Jollakin tavalla piti hänen harminsa päästä purkautumaan.

Sopivassa tilassa istuutui hän Alma Aarnion viereen ja hänen

olotavassaan ja äänessään oli taas entistä alentuvaa ylhäisyyttä, kun

hän pisteliäästi sanoi:

-- Sietääkin Eevan päästä kotoa, jos ei muuten niin ainakin

oppiakseen seurustelutaidon alkeita ja pukeutumisen ensimmäisiä

sääntöjä. Minun täytyy tunnustaa, että olen kelpolailla hävennyt

hänen puolestaan tänä iltana.

Alma Aarnion lauhkeat silmät näyttivät tummenevan ja hänen äänensä

värähteli hillittyä suuttumusta, kun hän vastasi:

-- Ooh, rauhoitu, kyllä minä kannan ne häpeät, mitkä hänen puolestaan

tarvitsee kantaa.

Eivätkä rouvat sen koommin nähneet toisiaan sinä iltana.

Helsinkiläinen taiteilija käveli kiihkeästi edestakaisin herrain

huoneen lattiata. Hän näytti kokonaan unohtaneen, ettei hän ollut

yksin, vaan että hänellä oli ympärillään joukko pikku kaupungin

porvareita, jotka uteliain katsein seurasivat jokaista hänen

liikettään.

Soitto taukosi ja tanssivat parit hävisivät lattialta.

Taiteilija oikasihe ja astui saliin. Hän kulki keskelle lattiaa ja

pysähtyi.

-- Arvoisa seura -- alkoi hän -- minä rohkenen korottaa ääneni

keskuudessanne, vaikka olen vieras ja muukalainen paikkakunnalla. --

Meillä on tänä iltana ollut harvinainen taidenautinto. On olemassa

onnenlapsia, joille on uskottu avaimet taiteen pyhimpään. Heidän

asiansa on valvoa, ettei alttarin tuli milloinkaan pääse sammumaan,

ja heidän asiansa on antaa sen tulen joskus leimahtaa ulkopuolella

odottavan joukon nähtäväksi.

Me olemme tänä iltana olleet sinä ulkopuolella odottavana joukkona.

Me emme ole ainoastaan kuulleet kansanlaulua sen ylevässä,

yksinkertaisessa kauneudessa, me olemme myöskin nähneet sen edessämme

koristelemattomassa kainoudessaan, metsäorvokin raittius olennossaan.

Minä kiitän sen esittäjää ja olen varma siitä, että me kaikin yhdymme

siihen kiitokseen. --

Hän kumarsihe ja poistui.

Eeva oli puheen aikana koettanut piiloutua Selman taakse, jonka

rinnalle hän juuri oli päässyt istumaan. Hänellä oli hämärä aavistus

siitä, että hänen olisi pitänyt nousta seisaalleen, mutta se olisi

ollut mahdotonta. Ja heti kun taiteilija oli poistunut ja salissa

kaikki alkoi olla ennallaan, otti hän Selmaa käsivarresta ja veti

hänet eteiseen. Sieltä he vetäysivät lasiverannan kaukaisimpaan

kolkkaan, jossa he viimeinkin olivat kahden.

-- Minä en voi, en voi olla täällä näin yleisen huomion esineenä --

tuskaili Eeva -- se kiusaa minua niin sanomattomasti. Poistukaamme

kenenkään huomaamatta.

-- Voi sinua -- sanoi Selma hyväillen hänen kättään -- metsäorvokki,

se on kaunein vertaus ja siksi minä sinua kutsun tästä lähtein.

-- Mutta Selma, mikä sinua vaivaa -- huudahti Eeva säikähtyneenä --

nyt vasta huomaan kuinka kalpea olet, oletko sinä sairas?

Selma ei heti vastannut. Hän hymyili niin omituisesti. Hän koetti

tekeytyä levolliseksi. Ei häntä mikään vaivannut.

-- Ei Selma, minua sinä et petä -- sanoi Eeva vakaasti -- jotain on

tapahtunut, älä teeskentele.

-- Sinua minä en tahdokkaan pettää -- vastasi Selma -- jos lienen

tavallista kalpeampi, tulee se kenties siitä, että hän on täällä.

Kolme viimeistä sanaa lausui hän kuiskaamalla.

-- Niin, minäkin näin hänet laulaissani -- sanoi Eeva -- ja hänelle

minä juuri omistin lauluni, hänelle ja sinulle, teille molemmille.

Minä ajattelin koko ajan, että olimme kolmen kesken jossain kaukana,

jonkun tyynen järven rannalla. Näin järvenpinnan kimaltelevan

ilta-auringossa, näin rannan puut ja näin teidät vierelläni -- muita

en nähnyt. Jos vähääkään onnistuin, oli se vain sentähden. Mutta

miksi tekee hänen täällä olonsa sinut levottomaksi? Etsikäämme hänet

ja poistukaamme kaikin yhdessä.

-- Me puhumme eri henkilöistä -- naurahti Selma -- minä en tarkoita

Väinöä.

-- Ah, nyt minä vasta ymmärrän, onko hän todellakin täällä? No sitten

sinä et tahdokkaan poistua.

-- Minä tahdon -- sanoi Selma totisesti -- ja juuri sentähden, että

hän on täällä. Etkö muista sanoneeni: jos hän tulisi, juoksisin

varmaankin pakoon. Lähtekäämme heti. Väinö on jo mennyt.

-- Mennyt? -- ihmetteli Eeva.

-- Niin -- vastasi Selma -- silloin kun sinä tanssit taiteilijan

kanssa, näin hänen nuolena kiitävän alas portaita.

He tulivat kotia. He etsivät tohtorin puolelta, puutarhasta,

"muistojen majasta", ei missään jälkeäkään Väinöstä. Palvelustytöltä

saivat he kumminkin tietää, että hän oli lähtenyt takaisin maalle

"omaan valtakuntaansa", kuten hän oli sanonut.

Rauhoittuneina kävivät tytöt Eevan huoneeseen.

Heti sisään tultuaan huomasivat he ikkunalla isohkon paperikäärylän,

joka keskeltä oli sitaistu yhteen vanamokukan varsilla ja kenties

juuri siitä syystä oli niin ihmeen hauskan näköinen. Se oli

nähtävästi puutarhan puolelta pistetty sisään iltamaan lähdettäissä

auki jääneestä ikkunasta.

Eeva luki käärepaperista:

-- Eeva Aarniolle eräältä, joka ei ole taiteilija.

Seuraavassa hetkessä lausuivat tytöt ilohuudahduksella kaksi rakasta

ystävää tervetulleiksi luokseen. Seinältä hymyili heille Hietarannan

ukko ja Eeva-muori ilmielävinä.

Siinä siis oli salaisuus, jolla Väinö oli tahtonut heitä hämmästyttää

ja johon hänen oli täytynyt käyttää vanhustenkin aikaa, jota

palkitakseen hän kantoi karjanrehua ja juotti Punikkia.

-- Oi sitä poikaa! Ja hänkö ei olisi taiteilija!

Vanhukset toivat mukanaan oman maailmansa, johon tyttöjen oli niin

helppo vajoutua. Heidän mielessään se oli keväisen kirkas, täynnä

kanteleen säveleitä ja tuomen tuoksua.

Mutta kun he tarkemmin katselivat niitä kasvoja, joissa jokainen

kurttu oli heille ennestään tuttu, oli heistä niinkuin he olisivat

lukeneet vanhaa tarua kärsityistä tappioista, unhotetuista toiveista

ja illan rauhasta viisasten asunnossa.