_1 p. kesäkuuta_. Ensimmäinen aamu täällä. He ovat itse muuttaneet
aittaan ja antaneet tuvan kokonaan minun haltuuni. Sanovat kesällä
aina nukkuvansa aitassa eikä päivillä paljon joutuvansa olemaan
seinäin suojassa.
Nukuin heidän sängyssään. Allani oli puhtaat oljet ja palttinainen
raiti, peitteenä suomalainen ryijy. En ole mahtanut nukkua niin
hyvästi siitä asti kuin piennä kehdossa äitini tuutimana.
Heräsin, kun tuttava seinäkello löi neljä. Uniset silmäni sattuivat
ikkunan vehreään varjostimeen, ja olin heti selvillä olinpaikastani.
Tuossa tuokiossa olin ulkona.
Maa oli aamukasteissaan. Kuljin polkua myöten metsään päin. Ei
taipunut oksa, ei liikkunut lehti, mutta väräjävä ilma oli täynnä
lintuin säveleitä.
Minä surkuttelin teitä, jotka vielä venyitte vuoteissane. Minä
surkuttelin kaikkia muita paitse itseäni. Astuin pää pystyssä,
hartiat suorina ja ylpeilin siitä että olin ensimmäisenä ylhäällä.
Vanhukset varmaankin hämmästyisivät!
En ajatellut tieni suuntaa, astuin vain hengittäen syvään, laajentaen
kutistunutta rintakehääni.
Niin tuli äkkiä eteeni aukea paikka. Se oli ukon suo. Näin sarat ja
kanavat, roviot ja juurakkeet, ja aivan kuin maan alta kohosi eteeni
kumarat hartiat, joille hattukulun alta valui hopeaiset hapset. Ja
minä olin luullut olevani ensimmäinen! Kuinka pieneksi tunsin itseni
hänen edessään, kuinka unteloksi ja laiskaksi!
Astuin lähemmäs. Hän ei huomannut minua. Hän seisoi ruskeassa
suovedessä vyötäisiään myöten. Hänen käsivartensa liikkuivat aivan
kuin marssin tahdissa. Lapio nousi ja laski, ja noustessaan toi se
paljon mustaa suomutaa korkealle ojanpaulalle.
Joskus pysähtyi hän hetkeksi hengähtämään. Näin hien valuvan hänen
otsaltaan, ja kädellään varjostaen silmiään näin hänen huolestuneesti
tähystävän suon toista laitaa.
Sitten puristi suonikas käsi taas lapionvartta ja käsivarret alkoivat
liikkua kuin tahdissa. Kumarat hartiat kumartuivat yhä syvempään ja
valkea hapsi heilahti.
Eikö minun, joka olen nuori, olisi pitänyt astua sinne hänen
sijaansa, pyytää häntä oikaisemaan koukkuista selkäänsä ja pyyhkimään
hikeä vuosien ja murheitten uurtamalta otsalta?
Minä nauroin ivanaurua itselleni ja käännyin astumaan takaisin mökkiä
kohden puhuttelematta ukkoa, joka ei ollut huomannut minua.
Tässä nyt istun pöytäni ääressä, sen saman honkapöydän, jolta
vastikään söimme herkullisen aterian. Että minä todellakin nyt olen
täällä ja että minä saan olla täällä koko kesän!
Maalaustarpeeni levitin tähän heti tultuani. Tässä on väriputkilot
edessäni, tässä paletti. Voi teitä, sirot siveltimeni, tunnuttehan
lasten leikkikaluilta nyt, kun vastikään katselin ukon lapiota!
Ja kuitenkin tekisi minunkin mieleni piirtää teillä puumerkkini
jonnekkin. Tänäin en vielä aloita työtäni. Täytyy ensin olla silmänä.
_Illalla_. Onnellinen päivä! Tunnen kasvaneeni kuluessasi. Olen
saanut ilmaa keuhkoihini ja rauhan mieleeni. En muistele mitään, en
toivo mitään, en pelkää mitään. Täällä minun ei tarvitse peljätä
mitään! Tämä huone on täynnä taikakaluja. Hämärässä muinaisuudessa
manattiin niillä hornan henget, karkoitettiin pahuuden voimat. Tämä
huone on täynnä taikakaluja ja se on täynnä kahden hurskaan ajatuksia.
He menivät jo levolle. Vastikään pani ukko aitan oven säppiin.
Mummo, mummo, minä kuulen vielä sinun sorjan soittosi! Minä nukun sen
helinään ja vielä unissanikin hivelee se korvaani.
_2 p_. Te nostatte taas päätänne, te minun entiset ihanteeni. Oi
nouskaa, levittäkää siipenne lentoon! Minun uskottomuuteni älköön
milloinkaan enään painako teitä unhotuksen aallokkoon.
On eräs asia, joka antaa minulle uskon itseeni, joka sytyttää
sammuneen hiillokseni ja muuttaa mustankin valkeaksi. Mutta en tahdo
sitä sanoin lausua. Pelkään että jo ajatuksenkin keveä kosketus
loukkaa sitä.
Heräsin tänäin, kun aamurusko väreili ikkunani pienillä ruuduilla.
Katselin sen sulavia värivivahduksia. Nekin ovat täällä ehjemmät kuin
muualla.
Kuulin, kun säppi liikahti aitan ovessa. Minä tiesin mitä se
merkitsi. Samassa liitikin suuri varjo pitkin huoneeni seinää, sillä
oli kumarat hartiat ja lapio olalla. -- --
Luonto, sinä vedät minua puoleesi. Sinä olet minun äitini, suo minun
olla lapsenasi. Minun askeleeni horjuvat, minun käteni vapisee. Sulje
minut syliisi, anna minun juoda voimaa poveltasi. Avaa minun silmäni
näkemään salatuimpiisi!
Aamun hohteessa kiersin metsäjärven pysytellen harjanteilla. Katselin
väylää, jota venheemme silloin kiiti, saarta, jonka sivuutimme,
polkuja, joita astelimme. Enkä ollut yksin, tunsin teidät vierelläni.
Muuten en olisikaan jaksanut kantaa kaikkea sitä kauneutta, sitä
kaihoa, jonka se herätti mielessäni.
Ooh, minä tiedän, mitä tekisin, jos voisin kastaa siveltimeni
rusopilven punaan, metsän tuoksuvaan vehreyteen ja rannan hopeoihin!
_3 p_. Nyt se alkaa. Pöytäni on täynnä sammalta ja jäkälää, pyöreitä
kiviä ja monenmuotoisia lehtiä. On parasta pysytellä maan pinnalla
ja alkaa sen alhaisimmista muodoista, vähitellen, askel askeleelta
uskaltaakseen ylemmäs.
-- Kehityksessä ei ole hyppyjä -- sanoi opettajani muinen.
Luuletteko että on helppo maalata muuramenlehteä niin, että luulisi
sen mättäältä taitetuksi tai sammalta niin että se tuoksuu suolle?
Minä tiedän että, kun alan sitä yritellä, saan antaa alttiiksi
mieleni tyyneyden ja öitteni unen. Ja minä saan kuolla koko muulle
maailmalle. Ja kuitenkin minä nyt tunnen eläväni sitä elämää, joka
tekee minut onnelliseksi ja johon kauvan olen kaihonnut.
_4 p_. Näytin tänäin harjotelmiani vanhuksille. He eivät olleet
tyytyväisiä niihin, ja minä luotan heidän arvosteluunsa. Pitää
yrittää uudestaan.
-- Muuramenlehti ei koskaan ole noin vaalea -- sanoi mummo.
-- Ja karhunsammal vivahtaa usein enemmän punaiseen -- väitti ukko,
ja hän kai sen tietää jos kukaan.
Tästä minulle selviää, että minun onkin muutettava työpaikkani suon
syrjään.
Iltasilla meillä aina on hauskin. -- Silloin me huvittelemme omalla
tavallamme. Eilen esimerkiksi oltiin vesillä koko ilta. Koeteltiin
ukon kanssa kaikki kalastuskeinot tuiki huonolla menestyksellä.
-- Puusta kai se nyt tulee tehtäväksi kalan kuva -- arveli ukko --
kalatkin näkyvät viisastuneen nykyaikana, vähemmilläkin vehkeillä sai
heidät ennen vanhaan uskotelluksi.
Huonon kalaonnen unhotimme kokonaan mummon kahvipannun ääressä, jonka
hän oli kiehauttanut kivenkolossa saaren rannalla. Ja ukko kertoi
niin hauskoja kaskuja muinaisilta ajoilta, että oli helppo unhoittaa,
että rantakala sillä kertaa oli jäänyt keittämättä. --
Sitä paitse on minulla pieni salaisuus, jolla aion hämmästyttää
teitä, kun tulen käymään kaupungissa. Siihen minun täytyy käyttää
ukon ja mummonkin aikaa, jota palkitakseni minäkin puolestani tahdon
auttaa heitä.
Oltiin vasta mummon kanssa kantamassa karjanrehua riihestä ja
laitettiin siitä kodassa tulelle aimo keitos.
Mummo tahtoo aina estellä.
-- Ei herroista ole tällaisiin töihin, muuta kuin tahraavat hyvät
vaatteensa.
Mitä hän sanoneekaan, kun illalla menen hänen kanssaan juottamaan
Punikkia. Sillä minä tahdon tästä puolin kantaa kaikki vedet. Olen
nähnyt kuinka monasti hänen täytyy pysähtyä hengähtämään noustessaan
vesisanko kädessä loivaa rantamäkeä.
Niin vain minä kuulun nyt heihin.
_5 p_. Jos minä kerran voin toteuttaa jotakin elämässä, niin ei
se ole minun oma ansioni. On olemassa kaksi asiaa, jotka ovat sen
vaikuttaneet. Toista en tahdo mainita, mutta toinen on se, että olen
saanut olla näiden ihmisten parissa.
Täällä olen katsellut elämän todellisuutta kasvoista kasvoihin. Ja
täällä olen oppinut alttiiksi antamisen suuren taidon, jota paitse
on mahdoton nousta jyrkänteitä, jota paitse turhaan kokotat käsiäsi
pyhintä kohden.
Ja luonto, sinä minun suuri lohduttajani, täällä minä tunnen sinun
vahvain valtasuontesi tykinnän. Minä saan painaa pääni sinun
viihdyttävään helmaasi, minä saan tuntea kuinka tyynesti sinun
suonesi sykkii ja minä saan maistaa sinun rauhasi runsauden.
Ja kun minä kuljen täältä, vien minä mukanani aarteen, jota elämän
huiminkaan pyörre ei voi minulta ryöstää. Mutta minä en tahdo
ajatella lähtöäni täältä. Minä en muistele mitään, en toivo mitään,
en pelkää mitään.
Minä olen vain onnellinen.
Mutta kun minä tulen täältä -- sillä minun on kumminkin tultava --
niin minä tulen uutena ihmisenä!
Selma oli lukenut kaikki yhteen jaksoon heidän vaihtamatta sanaakaan.
Hän oli lukenut hitaasti ja omituinen juhlallisuus äänessään ja
näytti siltä kuin hän aina lehteä kääntäessään olisi pelännyt, mitä
uusi sivu mahdollisesti toisi mukanaan. Viimeiset sanat lausui hän
voitonriemulla ja katsahti Eevaan.
Eeva istui samassa asennossa, johon hän oli asettunut aljettaissa,
pää painettuna taaksepäin tuolin selkänojaa vastaan ja silmät
suljettuina.
-- Luojan kiitos -- sanoi hän hiljaa -- se oli enemmän kuin olin
odottanut.
Selma nousi istuviltaan, astui Eevan eteen ja kumartuen hänen
puoleensa, kysyi hän:
-- Mitä luulet hänen tarkoittavan sillä eräällä, joka antaa hänelle
uskon itseensä, muuttaa mustankin valkeaksi ja jota hän ei tahdo
sanoin lausua?
-- Sisko -- sanoi Eeva tarttuen Selman käsiin -- etkö ymmärrä, sitä
korkeinta ihannetta hän sillä tarkoittaa.
-- Niinkö?
-- Epäiletkö sinä sitä sitten?
-- En epäile, ajattelin vain että eikö se korkein ihanne joskus voisi
pukeutua ihmisen muotoon?
Eeva säpsähti. Mutta sitten hän sanoi vakuuttavasti:
-- Sitä se ei voi, sillä ei ole muotoa ensinkään.