Eräs Selmalta Eevalle tullut kirje herätti erikseen huomiota, sillä
sen sisältä putosi pieni pastellimaalaus, joka esitti pikku tyttöä
sini- ja punaraitaisessa leningissä.
Se oli ilmetty Eeva niiltä ajoilta.
Tytöt katselivat sitä ihastuksella. Sehän oli oikea taideteos,
vaikk'eivät he olleet ymmärtäneet sitä siihen aikaan.
Pieni kenkä näytti nahkasta tehdyltä, leningin runsaat poimut olivat
kohollaan ja vaikka suu hymyili, asui silmässä totisuus.
Kirje, jonka sisältä se putosi, oli vähän myöhemmältä ajalta ja
kuului näin:
-- Väinö sanoo että sinun pitäisi ottaa illalla lastenjuhlaan sini- ja
punaraitainen leninkisi. Hän sanoo että siinä on tyyliä ja se
pukee sinua parhaiten värien puolesta. Ajatteles, vaikka hän on poika
ymmärtää hän sellaisia asioita paremmin kuin me, Hänellä on jotain
eriskummallista silmissään, joka tekee että hän näkee paremmin kuin
muut. -- Tässä saat kuvasi, joka on aivan kuin sinä itse, mutta hän
ei pidä sitä onnistuneena ja lupaa kerran vielä tehdä paremmankin.
-- Näistä kai tehdään aimo rovio -- sanoi Selma tekeytyen totiseksi.
-- Voisithan polttaa mielesi uskollisuuden ja siteet, jotka liittävät
sydämmen sydämmeen.
Kuinka paljon niitä olikin punoutuneina heidän välilleen, niitä
siteitä! Ne olivat syöpyneet sinne, kutoutuneet kultalangoiksi, joita
ei mikään tuli kykenisi kuluttamaan, vaikka kaikki niiden ulkonaiset
merkit joutuisivatkin liekkeihin.
-- En polta tätäkään -- sanoi Selma pidellen kädessään pientä
valkeata käärylää, ja hänen kasvoihinsa tuli jotain selittämätöntä.
-- Eroittaako se meidät? -- kysyi Eeva arasti.
-- Sekö eroittaisi! kuulee että sinä et tiedä mitä se merkitsee. Nyt
vasta tiedän mitä rakkaus on omaisiinikin ja ystäviini ja kaikkiin
olennoihin. Oi, minä olen niin rikas, niin rikas! On kuin nyt
vasta olisin herännyt eloon ja kuin pienin hetki nykyistä elämääni
sisältäisi enemmän kuin koko edellinen elämäni yhteensä. Oi, sitä ei
voi selittää, se täytyy itsensä kokea.
-- Mutta sinä et kuitenkaan ole sama kuin ennen. Ennen ainakin
luulin tietäväni salaisimmatkin ajatuksesi. Meidän välillä ei
ollut mitään hämäryyttä, ei mitään salaperäistä tunnemaailmaa, ei
mitään selittämätöntä. Nyt kun vaivut unelmiisi, tuntuu minusta
kuin siirtyisit jonnekkin hyvin kauvas, minne minä en milloinkaan
voi seurata sinua, ja minusta on kuin sinä olisit hävinnyt minulta
kokonaan.
Eeva taisteli kyyneleitä vastaan, mutta koetti kuitenkin näyttää
iloiselta. Hän ei tahtonut häiritä ystävänsä onnea.
-- Niin, minä todellakaan en ole sama kuin ennen -- sanoi Selma
hyväillen häntä -- mutta nyt minä päin vastoin olen paljon lähempänä
sinua kuin ennen. Nyt minun tunteeni sinua kohtaan on ehjempi ja
syvempi. Ja nyt minäkin koko sydämmestäni voin huudahtaa:
-- Ah, kuin on ihanata elää!
Eeva silitteli hänen tummaa tukkaansa ja katseli häntä ihmeissään.
Hän ajatteli, että kauniimmaksi se kumminkin teki hänet ja
hellemmäksi, se hänelle itselleen tuntematon, jota ei voinut
selittää, vaan jota itsensä täytyi kokea. Ja hän päätti olla aivan
levollinen siitä asiasta.
Selma oli sillä välin kehittänyt koko joukon valkeata silkkipaperia
käärylästään pöydän kulmalle, ja piteli nyt kädessään jotain tummaa
rihmamaista, josta olisi ollut vaikea sanoa, mikä se aikoinaan oli
ollut.
-- Se on lemmenkukka -- sanoi hän hiljaa, sivellen sen lakastunutta
vartaloa.
-- Oletko sinä saanut sen? -- kuiskasi Eeva arasti. Hän melkein
pelkäsi sitä tuntematonta, jota hän itse tuskin milloinkaan tulisi
kokemaan.
-- En -- sanoi Selma -- minä olen löytänyt sen. Minä näin, kun se
putosi hänen rintapielestään ja kenenkään huomaamatta nostin sen
maasta.
Kun hän lausui "hänen", levisi heleä puna hänen kasvoilleen, jotka
muuten tavallisesti olivat kalpeat.
-- Hänkin rakastaa sinua -- sai Eeva sanotuksi.
-- En tiedä oikein -- sopersi Selma -- mutta minä luulen niin. Hän
katsoi minuun kerran niin kauniisti.
-- Tiettävästi hän rakastaa, -- ajatteli Eeva, -- kuinka voisi olla
häntä rakastamatta! Hänen mielestään ei kenkään voinut olla kauniimpi
kuin Selma, seistessään siinä rusohohteissaan, silmät loistaen
salaperäistä onnea.
Ja koska Selma nyt kerran oli ollut näin avomielinen, uskalsi Eevakin
vielä kysyä:
-- Onko hän tällä seudulla?
-- Nyt hän on kaukana -- vastasi Selma huoahtaen.
-- Ja sinä kaipaat häntä?
-- Kaipaan, enkä kaipaa. Jos näkisin hänen tulevan, juoksisin varmaan
pakoon. Hän saisi asua vaikka toisessa tähdessä, kun hän vain joskus
ajattelisi minua.
-- Ja kuinka usein pitäisi hänen ajatella sinua, sinä pieni veitikka?
-- uskalsi Eeva jo lyödä leikiksi.
-- Kuinkako usein? sitä todellakaan en ole ajatellut. Mutta kun nyt
ajattelen, niin varmaan pitäisi hänen muistella minua yhtä usein kuin
minäkin häntä.
-- Ja kuinka usein sinä häntä muistelet? -- kysyi Eeva tekeytyen
totiseksi.
-- Niin minä -- minä ajattelen häntä aina.
-- Siinä nyt ollaan kumminkin -- häntä aina. Milloinka sitten meitä
muita?
-- Oi, sinä et ymmärrä minua, sinä et tiedä, millä tavalla minä häntä
ajattelen. Ajatella häntä on sama kuin ajatella kaikkea sitä, mikä
on hyvää ja kaunista. Hänen kuvansa ei karkoita sydämmestäni entisiä
ystäviä, se päinvastoin ikäänkuin kirkastaa heidätkin. Se kirkastaa
siellä jokaisen komeron ja, jos minussa jotakin hyvää on ollut,
vaikka vain uinuvana mahdollisuutena, niin on se saanut sen eloon
herätetyksi. Minä kuljen kuin ruusumaissa. Ja minä rakastan sinua,
Eeva, enemmän kuin milloinkaan ennen. Oi, jos sinä voisit uskoa minua!
Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen kauniille kasvoilleen.
-- Nyt minä sen uskon -- sanoi Eeva -- minä uskon kaikki mitä sinä
sanot. Anteeksi että epäilin! Se tuli vain tietämättömyydestä.
Hän pyyhki pois kyyneleet ystävänsä kasvoilta ja sulki hänet syliinsä.
Mutta hän oli kuitenkin ongelman edessä.
Kuinka saattoi ihmistä sillä tavalla rakastaa?
Epäilemättä oli Selman tunne suuri ja kaunis, maasta kohoova,
taivasta tavoitteleva, mutta että se kohdistui ihmiseen, kuoleman
alaiseen, pieneen ja heikkoon, tai että ihminen oli sen herättäjä --
sitä hän ei ymmärtänyt.
Taidetta, ylevää, jumalaista, sitä hän ylinnä kaikesta rakasti. Se
hänet sai haltioihinsa, se hänen eteensä avasi ruusutarhat. Se puhui
hänelle kuolematonta kieltään, se nosti hänet maasta. Se, se yksin
oli lemmen arvoinen!
Mutta Selma rakasti ihmistä.
Eevasta tuntui että, jos hän alkaisi sillä tavalla ihmistä
rakastamaan, olisi se epäilemättä taantumista.
Mutta hän vaikeni.
Ken voi nähdä toisen sisimpään? Ken voi tietää, mikä siellä on
suurinta? Kenties se mikä meistä näyttää vähäarvoisimmalta.
Mutta millainen olikaan se ihminen, joka sellaisen tunteen oli
saanut hereille. Oliko hän koskaan nähnyt sitä? Tältä paikkakunnalta
kotoisin, mutta nyt kaukana. Hän tiesi vain yhden. Hänessä alkoi
herätä aavistus. Mutta hänellä ei ollut oikeutta arvailemiseen. Selma
ei ollut uskonut sitä hänelle, sillä hyvä. Joutava uteliaisuus oli
aina ollut hänestä vastenmielistä. --
Ne, mitkä olisi olleet poltettavat, pääsivät takaisin laatikkojen
komeroihin, joskus pitkäin vuosien kuluttua kenties taas otettaviksi
sieltä loihtimaan esiin lapsuusmaailman kimmeltäviä muistoja. Pitkäin
vuosien, jotka veisivät lapsuudenystäväin purret elämän ulapalle
tuulten tuuditella, aaltojen ajella kenties kauvaksi toisistaan.
He ajattelivat samaa asiaa, ja vaikka he olivat ääneti, tiesivät he
toistensa ajatukset.
Tulevaisuus, verhon kätkemä, houkutteleva ja peloittava, mitä toisi
se mukanaan?
-- Onnea sinulle ainakin, onnenlapselle -- sanoi Selma varmasti --
meistä muista ei tiedä kuinka kohtalomme langat kiertynee.
Ja oli kuin pilven varjo olisi liitänyt hänen äsken onnesta
loistavain kasvojensa yli.
-- Ei Selma, se onni on minulle vähäarvoinen, jota en saa jakaa
teidän kanssanne. Etkö muista: rinnatusten, purren laita purren
laidassa, ja joko jäädään kaikin taipaleelle tai saavutetaan yhdessä
se aavan takainen. Minä puolestani en rupea seuranpettäjäksi.
Hän pani erityisen painon sanalle _minä_ ja hänen äänensä soi hieman
nuhtelevalta, kun hän lausui viimeiset sanat.