Oli ollut monta sadepäivää perätysten.
Se oli hiljaista, lämmintä kesäsadetta, joka hautoi ja paisutti sitä,
minkä piti kehittyä ja kasvaa. Se tunki maakamaran alle, syvälle
salaisiin elämän keskuksiin. Se nousi hienoja juuria myöten elämän
nesteenä runkoihin ja väräjäviin lehviin. Se pesi puhtaaksi kalliot
ja kentät ja juoksi sameina puroina katuojissa.
Ei tehnyt mieli liikkua ulkona.
Selma istui Eevan luona hänen kamarissaan. He olivat vetäneet esiin
kaikki lapsuuden muistot laatikkojen komeroista. Selmakin oli tuonut
tavaransa sinne. Ne piti tarkastaa vielä viimeisen kerran ja sitten
polttaa ne, mitkä olivat joutavia.
Siellä oli vielä säilössä paperinuket monen monituisine kirjavine
pukuineen. Ne katselivat heitä uskollisin sinisilmin, ne hymyilivät
kuin ennenkin, ja niitten mukana heräsi eloon kokonainen
mielikuvituksen maailma, rikas ja rajaton ja jossa ei ollut mitään
mahdottomuuksia.
-- Poltetaanko? -- kysyi Selma, mutta hänen äänensä ei ilmaissut
vähintäkään hävittämishalua.
-- Ei toki. Niistä voi olla seuraa vielä istuessaan ryppyisenä,
valkomyssyisenä mummonakin -- kenties yksin.
Ja armoitetut paperinuket pääsivät entiseen kätköönsä.
Sitten tuli esille koko joukko kuihtuneita kukkasvihkoja ja
yksityisiä kukkiakin. Ne nyt ainakin joutaisivat liekkien uhriksi.
He alkoivat tarkastella kutakin erikseen. Ihmeellistä kuinka niiden
muoto oli säilynyt, vaikka kahisivatkin kuivuuttaan. Useaan oli
kiinnitetty kapea paperikaistale, johon lapsellisella käsialalla oli
kirjoitettu joku sana vihkosen merkityksestä.
-- Ensimmäiset vuokot keväällä 188. Poimittiin hengenuhalla
Mäntyvaaran jyrkimmältä rinteeltä ja Väinön saapas jäi hankeen.
-- Selmalta syntymäpäivänä. Nyt olen yhdeksän vuotta ja sain sen mitä
enin olin toivonut.
Eeva naurahti. Mitä se oli mahtanut olla? Senaikuiset toiveet eivät
liene olleet varsin vaikeat täyttää.
-- Viimeinen sinikello. Löydettiin marraskuun 17 päivänä rannalta
kiven vierestä, varsi oli taittunut ja satoi lunta, mutta se eli
vielä ja tuotiin sisälle vesilasiin.
Eeva muisti selvästi kuinka hänen hyppysiään oli paleltanut, kun hän
hellävaraa oli kantanut sitä ja puhallellut lämmintä henkäystä sen
kupuun, ettei se jäätyisi matkalla.
-- Poltetaanko? -- kysyi Eeva vuorostaan, äänessä heräävä kaiho.
-- Voisiko polttaa keväimen tuoksut ja elämänsä aamukoitteen? --
sanoi Selma sovitellen kuihtuneita kukkia takaisin laatikkoon.
Hän nosti huulilleen kuivettuneen orjanruusun, jonka historiaa hän ei
muistanut eikä siihen oltu liitetty ainoatakaan sanaa. Mutta se puhui
itse puolestaan, sillä se paistoi vielä punervalle ja oli säilyttänyt
vienon tuoksunsa.
Kirjeet olivat vielä katselematta. Niitä oli kummallakin iso
käärö sitaistuna kokoon vehreällä silkkinauhalla. Useimmat niistä
sisälsivät vain muutaman sanan, jotka olivat kirjoitetut suurilla,
epätasaisilla kirjaimilla, rivien kulkiessa viistoon. Niitä oli
lähetetty Aarnion entisen Mustin mukana rakennuksesta rakennukseen,
jota tointa se viisas elukka oli pitänyt erittäin tärkeänä ja
kunniakkaana. Muutamain kulmissa näkyi vielä suurten hammasten sijat.
Eeva luki sieltä:
-- Minä näin sinut eilen kun ajoit isäsi sylissä ruunan reessä mikset
sinä katsonut meidän ikkunaan.