Kesäkuu oli alkanut riemullisena ja täynnä toiveita.
Kuumeentapaisella kiireellä näytti kaikki kehittyvän maaemon
uhkuvalla povella päivänterän paahtaessa. Oli tyyni ilta. Rouva
Aarnio kykki puutarhalavan ääressä. Hän kylvi ruokakasveja mustaan,
muhisevaan multaan. Sen työn hän aina tahtoi suorittaa omalla
kädellään. Hän oli varma siitä, että siemen silloin parhaiten itäisi,
juuri työntyisi joutuisammin ja kasvu tulisi kahta kauniimpi. Hänen
kyökkikasvinsa olivatkin aina tuottaneet hänelle kunniaa. Ne olivat
saaneet ensimmäisen palkinnon pääkaupunginkin puutarhanäyttelyssä.
Hänen nimensä oli ollut lehdissä kaikkien luettavana, ja
_ensimmäisenä_, se oli sentään jotain!
Hän mietti näitä, tottuneella kädellä vetäessään suoraa vakoa
pehmeään multaan, ja ehdottomasti vetäytyi hänen suunsa
tyytyväisyyden hymyyn. Siemenet sirotteli hän määrätyn matkan päähän
toisistaan, kattoi vain hyppysillään ja tasoitteli kämmenellä
taputellen, ikäänkuin hyväillen. Jos hän olisi ollut taikauskoinen,
olisi hän varmaan lukenut jonkun vanhan loihdun manatakseen Mannun
ukkoa panemaan "turpeen tunkemahan, maan väkevän vääntämähän,
tuhansin nostamaan neniä, saoin haaroja hajottamaan", mutta hän ei
ollut lainkaan taikauskoinen.
Siinä oli pitkä rivi lavaa lavan vieressä, lyhyttä ja pitkää,
kullakin oma tarkoituksensa. Oli siinä kylvää kyyhätellä moneksikin
illaksi, mutta se työ ei tuntunut lainkaan työläältä rouva Aarniosta,
vaikka täytyikin kykkiä kumaraisissaan ja välistä paneutua
polvilleenkin. Antoipa kesän lämmittää ja syksyn kypsytellä, niin
saattoi siitä taaskin koitua kunniaa ja ratketa rahaakin.
Innostuksen puna hehkui hänen kasvoillaan, kun hän heitti hernettä,
painoi papua muhevaan peltoonsa. Ei hän joutanut katselemaan
kauneutta ympärillään, eikä suuresti kuuntelemaan lintujen iloääniä
varjoa luovain puiden oksilla.
Oli kuitenkin yksi ääni, joka erityisesti näytti herättävän hänen
huomiotaan. Hän saattoi hetkeksi unohtaa vakonsa peittämättä ja
vajota unelmiin sitä kuunnellessaan. -- Se oli Eevan ääni, joka
helähteli hänen huoneensa avoimesta ikkunasta, pulppusi kuin
kevätpuro metsän helmassa, helkkyen hopealle ja matkien metsän
sointuja.
Rouva Aarnio peitti vakonsa, tasoitteli kämmenellä taputellen ja
kuunteli taas. -- Minkätähden se juuri sinä iltana teki häneen niin
syvän vaikutuksen?
Laulun lomasta ja mukana kuului säestys pehmeänä ja täyteläisenä
seuraten laulajan tunnetta.
Ei kukaan muu kuin Hanna Heitman voinut soittaa sillä tavalla, eikä
kenenkään toisen säestys niin hyvin käynyt yhteen Eevan laulun kanssa.
Alma Aarnio kylvi vakonsa, peitti ja tasoitteli. Huokaukset kuolivat
pois itsestään. Hän täytti vain velvollisuutensa. Ja pian oli hän
yhtä innostunut työhönsä kuin äsken.
Mutta sitten tapahtui jotain, joka sai hänet ihan pois suunniltaan.
Aavistamatta mitään pahaa astua toikkaroi tohtori Sommer
hajamielisyydessään suurella tohvelijalallaan keskelle hänen vasta
tasoitettua lavaansa. Tohtori Sommer, joka taas oli "tieteillyt" koko
päivän, teki tavallisia harppauksiaan iltasella puutarhassa ja oli
ollut kompastumaisillaan kylväjään.
Alma Aarnio ei ollut juuri heikkohermoinen, mutta se pieni kolttonen,
joka muuten olisi mennyt nauruna, suututti nyt häntä.
-- Kuinka kelvotonta!
-- Säästäkää toki edes lavojani ellette minua säästä! -- huusi hän
ärtyisästi tohtorin jälkeen, joka säikäyksissään juoksi hänestä
toiselle käytävälle aamunutun liepeet levällään ja lakki toisella
korvallisella.
Alma Aarnion muuten tavallisesti lempeät sinisilmät tummenivat
suuttumuksesta, kun hän katseli sen kömpelön herrasmiehen liikkeitä.
Ja tämä kolttonen ei suinkaan vähentänyt sitä vastenmielisyyttä, jota
hän ennestään tunsi tohtoria kohtaan.
Mutta mistä se vastenmielisyys johtui, siitä hän ei itsekkään ollut
oikein selvillä. Ja se olikin oikeastaan herännyt hänessä vasta
viime aikoina. Minkäpähän tohtori sille taisi, että hänen liikkeensä
olivat kömpelöt, eikä ne semmoiset seikat häntä itseään suinkaan
huolestuttaneet.
Siinä kutoutui yhteen niin monta seikkaa, jotka olivat omiaan
herättämään vastenmielisyyttä rouva Aarniossa -- tukahuttavat
alkaalihöyryt, maksamattomat vuokrat, naurettava puku ja Väinö! --
niin, kenties viimeksi mainittu syy olikin painavin.
Mutta kun hän muisti äskeistä kömpelyyden kohtausta, niin häntä
ihan puistatti. Kompastua häneen ja sitten astua suorastaan hänen
lavaansa. No kaikkia ollakkin pitää!
-- Tulisiko tuo mies häntä vielä miten nöyryyttämään? -- Semmoinen
taikauskoinen ajatus vilahti hänen mielessään.
-- Joutavia -- jupisi hän itsekseen -- kuinka se voisi olla
mahdollista!
Tyytyväisyyden hymy palasi hänen huulilleen, kun hän sitten ajatteli
Väinön pikaista poistumista näyttämöltä. Kuinka helposti se oli
käynyt! -- Eivätkö pelkät hänen ajatuksensa olleet karkoittaneet
häntä, ennenkuin hän edes oli ennättänyt panna toimeen ohjelmansa
ensimmäistäkään kohtaa!
Sisältä kuului yhä laulu ja soitto, aaria oli vain muuttunut
kansanlauluksi. Alma Aarnio arvasi etteivät he hevillä väsyisi, kun
kerran taas olivat saaneet yhteen pitkästä aikaa. Ja hän nautti
heidän laulustaan ja soitostaan yhä jatkaen työtään. Se rauhoitti ja
poisti katkerat tunteet.
Sitäpaitse hän oli iloinen siitä että Eeva, joka useinkin oli sangen
itsepäinen, sinä iltana ainoastaan heikon vastarinnan jälkeen oli
suostunut äitinsä pyyntöön esiintyä siinä iltamassa, jonka kaupungin
rouvat pian panisivat toimeen köyhäin hyväksi.
Sitä varten kai he nyt harjoittelivatkin.
Alma Aarnio oli juuri lopettanut sen päiväisen urkkonsa, kun
postimies ilmestyi pihaan ja, nähtyään rouvan puutarhassa, tuli
suoraan hänen luokseen.
Siinä oli pääkaupungin ja joku ulkomainenkin sanomalehti ja paksu
pinkka kirjeitä niinkuin tavallisesti -- ikäviä asiakirjeitä. Mutta
Alma Aarniolle niissä oli erityinen viehätyksensä. Hän istuutui
puutarhasohvalle ja laski postin sen edessä olevalle pöydälle.
Ensimmäiseksi vilkasi hän lehdestä, oliko Venäjän kurssi noussut vai
laskenut, ja alkoi sitten selailemaan kirjeitä eroittaen ulkomailta
tulleet kotimaisella postimerkillä varustetuista. Ne olivat
tosin kaikki osoitetut hänen miehelleen, mutta hän oli tottunut
aukaisemaan ne kuin omansa. Yhteen aikaan oli hän yksin hoitanut koko
kirjevaihdon, mutta vuosien varrella oli se kasvanut niin suureksi,
että siinä oli työtä useammallekin.
Hän otti ensiksi ulkomaalaiset kirjeet, vetäsi auki kuorten laidat ja
luki lyhyet ilmoitukset sekä pitkät hintaluettelot. Se kävi melkein
koneentapaisesti. Useimmissa oli vain tavarantarjouksia ja jokainen
luonnollisesti kiitti omaansa parhaimmaksi ja huokeimmaksi.
-- Tuo ei olisi hullumpaa, eikä tuo -- innostui hän sanomaan
ääneensä, ja veti punaisella liidulla suuren "Huom!" jokaiseen
kuoreen, jonka sisällys erityisesti oli herättänyt hänen huomionsa.
Kotimaisten kirjeiden joukosta löysi hän yhden, joka ulkoasultaan
kokonaan erosi kaikista muista. Huolimatta siitä että käsiala oli
huonompaa ja päällekirjoitus kulki vähän vinoon, viehätti se häntä
erikoisuudellaan. Se ei ainakaan ollut jähmettynyt asiakirjeitten
tavalliseen kaavaan, vaan oli siinä ominainen luonteensa ja sen
vehreästä kuoresta tuoksahti jonkun verran runollisuutta.
Alma Aarnio käänteli ja katseli sitä kirjettä ensin ulkoapäin. Mistä
se mahtoi olla ja kenen kirjoittama? Siinä oli vain "kauppias"
"kauppaneuvoksen" asemesta, mutta kumma kyllä se ei harmittanut häntä
juuri ensinkään. Jos asiakirjeessä olisi ollut sellainen pukki, olisi
hän pitänyt sen loukkauksena.
Vaikka hän olikin tottunut empimättä aukaisemaan kaikki miehensä
kirjeet, tuli hän ajatelleeksi, että olikohan hänellä oikeus aukaista
tätä. Se näytti niin salaperäiseltä. Uteliaisuus voitti kuitenkin ja
pian oli hän lukemassa hienolta postipaperiarkilta seuraavaa:
"Herra kauppias! Teidän tyttärellänne on harvinainen laulunlahja,
ehkä meillä ennen kuulumaton. Jos teille on mahdollista, älkää
katkaisko hänen kehitystään, sillä hänestä voisi vielä varttua
sellainen laulaja, jonka ääni kantaisi yli merten ja mannerten. Mutta
hänen täytyy välttämättä päästä ulkomaille..."
Enempää Alma Aarnio ei nähnyt, kirjaimet alkoivat hyppiä niin
omituisesti hänen silmissään. Se tuli niin odottamatta. Hän tiesi
kyllä, että Eevalla on kaunis ääni, mutta niinhän on monella muulla.
Tällainen ajatus ei ollut päässyt pujahtamaan hänen rohkeimpiinkaan
unelmiinsa.
Untako hän näki vai oliko se täyttä totta!
Hänen pieni Eevansa, se hento lapsi, jota hän aina oli nuhdellut
liiallisesta haaveellisuudesta, jota hän korkeintaan oli ajatellut
virkamiehen rouvana heidän kelpo kaupungissaan -- hänenkö tiensä nyt
kävisikin kunnian kukkuloille!
Hän ei kyennyt sitä täysin tajuamaan näin äkkiä, täytyi vähitellen
tottua siihen ajatukseen.
Hän luki kirjeen uudelleen ja pääsi tällä kertaa loppuun asti. Siinä
oli alla musiikkiopiston johtajan nimi ja lopulla kirjettä antaa hän
käytännöllisiä neuvoja opintopaikan valinnasta ja tarjoutuu itse
hänen saattajakseen sinne, koska hän muutenkin syyspuolella aikoi
käydä ulkomailla.
Sinä iltana unohti Alma Aarnio postin puutarhan pöydälle, ja se oli
aivan tavaton tapaus hänen elämässään. Siellä nyt tuuli lennätteli
tärkeitä asiakirjeitä pitkin pientareita ja nurmia Alma Aarnion
ajatusten kierrellessä tyttärensä kunniakkaassa vastaisuudessa.
Heidän perheelleen oli siis tulemassa uusi ajanjakso, joka kokonaan
poikkesi hänen suunnitelmastaan.
Hän päätti näyttää kirjeen miehelleen vasta iltasella, kun he
olisivat kahden makuuhuoneessa.
Eeva saisi tietää asiasta vasta seuraavana aamuna.
Käytännöllinen, järkiperäinen Alma Aarnioko siellä todellakin kulki
unelmissaan, laiminlyöden sekä liikkeenhoitajan hommat että emännän
velvollisuudet.
Sisäkkö kävi kutsumassa illalliselle.
Portaita noustessaan oli hän niin ajatuksissaan ettei ollut huomata
Hanna Heitmannia, joka siinä kotiinlähdössä tuli häntä vastaan.
-- Kas, sinäkö, kiitos kauniista soitosta! Etkö jää illalliselle?
Hänen teki mieli näyttää kirje Hannalle, mutta päätti kuitenkin
vastaiseksi olla näyttämättä.
-- Miksi juuri vieraalle ensimmäiseksi?
-- Mutta oliko hän oikeastaan vieras heidän perheessään? Eikö hän
itse, äiti, ollut paljoa vieraampi tyttärelleen?
Illallispöydässä ajatteli Alma Aarnio:
-- Kenties hän vielä nousee kunnian kukkuloille, ja niitä rinteitä
noustessaan vetäisi hän muitakin hetken matkaa mukanaan.
-- Kuinka minä olen ollut sokea, näkyyhän se koko hänen olennostaan.