IV.

Iltapuoleen samana päivänä, jona Eeva oli keskustellut isänsä

kanssa, oli kolminaisliitto taas koolla. He istuivat Aarniolan

puutarhan kulmassa lehmusmajassa, joka kesillä oli heidän tavallinen

kokouspaikkansa ja jonka he olivat nimittäneet "muistojen majaksi."

Ijänikuisten puitten rungot kasvoivat sammalta, mutta niiden

vihannuus oli yhtä tuore kuin konsaan nuorempainkin puitten. Ne

olivat rouva Aarnion kantaisän istuttamat, niitä oli aikain kuluessa

pidetty melkein kuin pyhinä puina ja ne olivat sentähden saaneet

kasvaa oman sisäisen suunnitelmansa mukaan. Ei kenkään ollut

taittanut oksaa, ei leikannut lehvää paitse kenties syysmyrsky

joskus laistessaan yli kaupungin. Mutta sekin tuntui pidelleen niitä

hellävaraa -- monta muuta oli se taittanut tai temmannut juurineen

maasta, monta nuorempaakin kuin nämä.

Siellä oli turvepenkit niiden juurella ja sinne saattoi kokonaan

piiloutua muulta maailmalta tuuheain oksain alle, jotka muodostivat

sekä seinät että katon, joka oli niin tiivis, että vaikka olisi

satanut kuinka rankasti, ei pisaraakaan tunkeutunut lävitse.

Sillä majalla oli perheen kesken oma utuinen tarunsa, jota kerrottiin

polvesta polveen ja joka oli kuin runon tuulahdus menneisyyden

hämäristä.

Eeva oli juuri kertonut tovereilleen kantaisänsä, toiskätisen

huilunsoittajan tarun, jota muuten pidettiin melkein kuin

perhesalaisuutena, ja siellä sammaltuneitten lehmusten salaperäisessä

varjossa teki se omituisen vaikutuksen nuoriin mieliin. Kun lauha

kevättuuli humahteli vehreässä katossa heidän päänsä päällä, luulivat

he kuulevansa jälkikaikuja metsänimmen, huilunsoittajan armaan

äänestä, kun hän lauloi nuorta onneaan, joka oli ollut kaunis mutta

lyhytaikainen. Ja taas soi siellä yksin jääneen valitus huilun

sävelten sammuvina katkelmina.

Kuinka paljon ne puut olivat nähneet ihmisten iloja ja ihmisten

suruja! Kuinka moni siinä oli uneksinut niiden juurella, nyt oli

heidän vuoronsa, sitten tulisi toisten.

He istuivat siellä kauvan kuunnellen muinaisia tarinoita ja he olivat

yksimieliset siitä, että elämä kuitenkin on rikas, vaikka se onkin

kuin lyhyt välähdys taivaan ranteella, kuin huilun sävelen sammuva

katkelma. Ja se on rikas siinä määrässä kuin se oli iki-ihanteen

tavoittelemista. -- --

-- Siskot -- sanoi Väinö -- ennenkuin tänä iltana lähdemme täältä,

täytyy minunkin vähäisen uskoa teille sielunelämääni, sen verran kuin

se yleensä toiselle on uskottavissa. Se on vaikea tehtävä varsinkin

minulle, joka aina olen ollut umpimielinen ja jonka sielunelämä on

ollut kaikille kuin suljettu kirja. Oi, jos voisin nyt avata sen

eteenne, luettavaksenne, sillä teiltä en tahtoisi salata mitään.

-- Älkää säikähtäkö, vaikkei minun tunnustukseni tulekkaan olemaan

niin valoisa kuin Eevan eilinen, siinä on synkät varjonsa. Te ette

tunne minun kärsimyksiäni! Yksin olen minä ne kantanut ja yksin

pitäisi minun ehkä kantaa ne hautaan asti, mutta ettette odottaisi

minulta liikoja, teen minä sen.

"Muistojen majassa" vallitsi salaperäinen hämärä, ja Väinö alkoi.

-- Pienenä minä pelkäsin peikkoja, senhän muistatte. Nyt seuraa

minua tumma haltija. Se hiiviskelee minun ympärilläni ja se on

minun vihamieheni. Kun elämässäni on joku ratkaiseva hetki, kas

silloin on tumma haltijani valppain. Hän se seisoi minun vierelläni

matemaattisen kokeenkin aikana ja kateellisella kädellä pyyhki pois

ja hämmensi numerot paperistani, sillä laskea minä kyllä taidan. Ja

minä tiedän, että se seuraavalla kerralla olisi tehnyt juuri samalla

tavalla, sentähden en yrittänytkään.

Väinö painoi molemmat kätensä ohimoihinsa, epätoivo kuvastui hänen

kasvoissaan ja hänen huulensa vapisivat, kun hän jatkoi:

-- Minä tiedän mitä se tumma haltija kernaimmin tahtoisi, minä

ymmärrän sen aikeet: niinkuin se kateellisella kädellään pyyhki

pois ja hämmensi numerot paperistani, niin tahtoisi se hämmentää

ajatuksenikin. -- Kumpa vain en itse olisi syypää kärsimykseeni. --

-- Mutta sitä se ei milloinkaan voi -- huudahti Eeva. -- Sillä se,

joka sen valon viritti, on voimakkaampi kuin kaikki pimeyden vallat

yhteensä. On niitä olemassa haltijoita muitakin kuin tummia! -- Hänen

äänensä soi vakuutusta ja uskoa.

Selma piteli Väinön kättä ja itki hiljaa.

-- Ei, tämä on raukkamaista! -- huudahti Väinö nousten istuviltaan.

-- Anteeksi, minä olen säikäyttänyt teitä. Sitä en tahtonut,

senverran minussa toki on miehuutta. Tulin kenties liioitelleeksikin.

Se oli vain yksi sivu, synkin sivu sisimpäni kirjasta. Kun käännetään

lehteä, voi toinen sivu olla valoisampi.

-- Mitä siinä on?

-- Kaihoa syvää, epäröiviä askeleita, turhaa tavoittelua, mutta se ei

kuitenkaan ole kokonaan toivotonta. Siinä on aina joku valonvälähdys

pilven lomasta, ja välistä, niinkuin eilisellä retkellä, ratkeaa

päivä paistamaan täydeltä terältään karkoittaen kaiken epäilyksen.

-- Sillä minunkin, murheen lapsen, on annettu aavistaa ihanne!

Sentähden rohkenin eilen lyödä kättä kanssanne liiton vahvikkeeksi.

Ja minä tein sen mieli täynnä uskallusta ja tulevaisuuden toivoa.

Sitten yön yksinäisyydessä alkoi kaunis rakennukseni horjua

perustuksillaan. Minusta tuntui kuin olisin luvannut liikoja, kuin

olisin esiintynyt pettäjänä teidän edessänne. Se ajatus kiusasi minua

yöllä ja sentähden täytyi minun tehdä tunnustukseni. Kun vaivuin

uneen, näin meidät kaikki matkaan lähdössä. Meillä oli kullakin

purtemme ja me lähdimme aavalle merelle. Teidän purtenne olivat uudet

ja uljaat. Tuuli täytti valkeat purjeet ja onnen käet kukkuivat

mastojen huipuissa. Keveästi viilsi vene vettä ja te istuitte perässä

iloisesti laulellen.

-- Minun venheeni oli lahonut ja vuotava. Mastopuut olivat poikki

ja purjeet riippuivat repaleina. Yritin soutamalla saavuttaa teitä,

mutta airot olivat paripuolet ja käsivarteni tuntuivat puutuneilta.

Te viitoitte minulle ja huutelitte tulemaan, mutta minä en

jaksanut. Ja minä heräsin juuri silloin, kun vuotava venheeni oli

uppoamaisillaan aaltojen alle.

-- Näin on laita teidän matkatoverinne. Onko hänellä oikeutta

lainkaan pyrkiä teidän mukaanne? Kenties on hän vain esteeksi

teillekin.

-- Väinö, noin sinä et saa puhua -- huudahti Eeva -- mekö

heittäisimme sinut yksin taistelemaan! Senkö verran sinä luotat

meihin? Ei, rinnatusten sitä mennään, purren laita purren laidassa,

ja joko jäädään kaikin taipaleelle tai saavutetaan yhdessä se aavan

takainen. Ja mitä, vaikkei saavutettaisikaan -- onhan kumminkin oltu

sitä varten matkalla.

-- Siskot -- sanoi Väinö -- teidän rakkautenne tekee minut

onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin kenties voitte aavistaakkaan,

eikä se kuitenkaan voi minua auttaa ratkaisevana hetkenä. Ymmärtäkää

minua oikein. Se voi tosin antaa minulle innostusta ja voimaa

ponnistelemaan, mutta itse kilvoitusta, sitä on käytävä yksin ja omin

neuvoin. -- Elämä on opettava meille paljon, jota emme vielä voi

ymmärtää.

-- Elämä on opettava meille paljon -- toisti Selma.

-- Ja meidän on uskottava elämään -- jatkoi Eeva -- ja itseemme ja

siihen, joka...

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kirkonkellot rupesivat

soimaan siinä aivan lähellä. Kuinka kovalta niiden ääni kuului,

kuinka kylmältä ja tylyltä. Se ihan peljätti. Soittamistavasta kuuli,

että ne olivat hautaus- tai sielukellot.

-- Joku on päättänyt retkensä -- sanoi Väinö. -- Minun luullakseni

kuolemanhetki on onnellisin ihmisen elämässä.

Hän nojasi päätään niinipuun sammaleiseen runkoon ja hänen

kasvoissaan kuvastui sielunrauha. Oliko se sama muoto, joka äsken

kuvasti tuskaa? Kuinka kaunis se oli näin levossaan!

-- Ne eivät peloita -- lausui Väinö jatkaen äskeistä ajatustaan

-- kuulkaa, kuinka niiden ääni on lauhtunut lempeäksi! Siinä on

lohdutusta ja sovintoa.

-- Minusta on aina tuntunut siltä, kuin kuolema olisi armahtavaisempi

kuin elämä.

Tytöt katselivat häntä ihmeissään. He tunsivat niin hyvin valot ja

varjot hänen kauniilla otsallaan, vaikk'eivät he olleetkaan tietäneet

syvimpiä syitä niiden vaihteluun. Mutta olivatko he milloinkaan ennen

nähneet häntä näin kauniina, otsaa näin varjotonna ja huulia näin

onnellisessa hymyssä, kuin nyt hänen puhuessaan kuolemasta.

-- Täällä "muistojen majassa" on niin painostavaa tänä iltana --

sanoi Selma -- menkäämme Jumalan kirkkaaseen päivänvaloon, tulkaa,

sisko ja veli.

-- Vaan nytpä onkin isän kahvin aika -- jatkoi hän -- minun on

mentävä niihin hommiin -- ja niin sanoen juoksi hän sisään.

Väinö ja Eeva rupesivat kuokkimaan uutta kukkalavaa, joka työ heiltä

päivällä oli jäänyt kesken.

Ilta oli mitä ihanin. Nuorta viehkeätä elämää uhkui heitä vastaan

joka taholta: omenapuu paisutti umppujaan, pääskypari rakensi

pesäänsä huvihuoneen räystääseen. Ilma soi tuhansia ääniä: sirkan

sirinää, sääsken soittoa ja laululintujen liverrystä. Heidän

kääntäessään turpeita nousi toukkaa ja muurahaista näkyviin.

-- Kuinka suuri ja valtava se henki onkaan -- puhkesi Eeva

puhumaan -- joka elähyttää kaikkia olentoja, joka ikäänkuin kantaa

niitä voimakkailla käsivarsillaan ja antaa kullekin tehtävänsä

olentojen suuressa sarjassa. Vaikkei silmäni voikkaan nähdä luonnon

salaisuuksiin, ovat ne kuitenkin auvenneet näkemään jokaisessa sen

olennossa sen hengen ilmauksen. Sentähden onkin minulle jokainen

olento sen hengen pyhittämä, eikä minulla ole mitään oikeutta suotta

sortaa sen elämää.

-- Juuri niin minäkin ajattelen -- innostui Väinö -- samallahan

estäisin sen täyttämästä tarkoitustaan, ja tarkoituksen täyttäminen

lienee alemmalla asteella olevalle yhtä kallis velvollisuus kuin

ylemmälläkin.

Heidän allaan vihersi nuori nurmi tuhansine eri muotoineen. Siinä oli

kortta korren vieressä ja siellä täällä kehitti joku tänne eksynyt

metsäkukkanen varttaan ja lehviään avatakseen teränsä auringolle joko

sinisenä, valkeana tai kullankeltaisena.

-- Minua on välistä huvittanut ajatella -- sanoi Eeva -- että

kukkasillakin on sielu niinkuin meillä ihmisilläkin ja että niiden

ulkonainen olemus on enemmän tai vähemmän onnistunut kuva siitä

sielusta, niinkuin meidän ihmistenkin.

-- Ja niin se onkin -- sanoi Väinö kiihkeästi -- ne saavat vain

vapaasti seurata sisäistä kutsumustaan. Luonto hellittelee lapsiaan

povellaan. Se antaa jokaisen heistä täyttää tarkoituksensa vapaasti

ja ilman esteitä. Valo antaa runsaan värivarastonsa kukkasten

käytettäväksi ja taivaan kaste kirkkaimmat helmensä. Onko kumma että

ne jaksavat toteuttaa ihanteensa!

Kirkonkellot soivat yhä. Niiden ääni tuntui todellakin lauhtuneen

lempeämmäksi. Ne soivat lohdutusta ja sovintoa ja kuitenkin tuntui

niiden väräjävä helke laskevan kuin suruharsona yli nuortean luonnon,

yli kukkaan puhkeavan omenapuun ja nuortean ihmisryhmän sen juurella.

-- Aivan toista on ihmislapsen -- jatkoi Väinö äskeistä ajatustaan --

hänelle useinkin asettuu rajat ja esteet, häntä vaaditaan kasvamaan

kaavain mukaan, mukautumaan muotoihin, jotka ovat hänen hengelleen

vastenmieliset ja vieraat. Ja jaksaako hän kehittää ihmisyytensä

ihanteen puhtautta?

Hänen äänensä, joka ensin oli ollut katkera, oli muuttunut

surumieliseksi.

Hän asettui seisomaan tyttöjen eteen, painoi kätensä povelleen ja

sanoi:

-- Uskotteko te, että jumalkipinä tässäkin povessa polttaa? Kehno

minä olen sitä kantamaan, mutta se on kuitenkin uskottu minun

huostaani -- suruksiko vai iloksi itselleni ja muille, sitä en tiedä.

Sen tiedän vain, että se polttaa kuin kuluttava tuli -- se vaatii

minua ilmaisemaan itsensä jollakin tavoin. Minun pitäisi pukea se

korkeimman kauneuden muotoon ja näyttää se maailmalle. Mutta onko

minussa sen tekijää? Jos minä olisin saanut jäädä sinne niiden

luonnonihmisten pariin, tuntuu minusta siltä kuin siellä olisin

jaksanut tehdä työtä ja minusta olisi elpynyt uusi ihminen. --

Silloin avasi tohtori Sommer työhuoneensa ikkunan, josta pöllähti

kokonainen pilvi kirpeän hajuista alkaalikeitoksen höyryä, ja sen

pilven takaa katselivat hänen tavallisesti totiset tiedemieskasvonsa

niin loistavina, että nuoret ihan hämmästyivät. Ja kuinka hellästi

hänen äänensä soi, kun hän huusi sinne alas:

-- Väinö, tules tänne!

-- Nyt on jotakin tapahtunut -- sanoi Selma -- jotain aivan

tavatonta. Olisiko isän työ viimeinkin onnistunut, hänen monivuotinen

työnsä?

Mutta miksi hän ei ollut kutsunut heitä molempia, miksi vain Väinön?

Kenties oli hän kutsunut Väinön sanoakseen hänelle:

-- Seuraa vapaasti taipumustasi! Minä en enään pane esteitä. Tänään

tilaan sinulle siveltimet ja värit ehommat entisiä.

Tytöt seisoivat odotuksissaan tohtorin porrasten edessä. Ja Selma

kertoi Eevalle kuinka tuskalliselta hänelle oli tuntunut nähdä isän

ja pojan välit niin särkyneinä kuin ne olivat olleet koko pitkän

talven. Tuskin olivat he sanaa vaihtaneet, ja milloin tohtori oli

puhutellut Väinöä, oli hänen äänensä kuulunut kovalta, hänen,

joka muuten oli ystävällinen ja lempeä jokaiselle. Kenties nyt

tapahtuisikin muutos jonkun onnellisen sattuman kautta.

He seisoivat yhä porrasten edustalla odotellen selitystä, kun Väinö

hiljaa avasi ikkunan ja sanoi heille:

-- Isän koe on onnistunut, minä kirjoitan hänen sanelunsa mukaan

kirjettä tiedekunnalle.

-- Eeva -- sanoi Selma -- nyt on hetki käsissä, jolloin meidän on

toimittava.

-- Niin, meidän on todellakin taottava niin kauvan, kuin rauta

on kuuma -- lausui Eeva innostuen -- huomenna, kenties jo olisi

myöhäistä.

-- Sinun, Eeva, on puhuttava hänen puolestaan, sinun sanaasi hän

parhaiten kuuntelee. Isä kun niin pitää sinusta.

-- Minä puhun hänen puolestaan vielä tänä iltana -- sanoi Eeva

vakaasti. -- Ja kyllä hän suostuu. Tällä hetkellä menen minä hänen

luokseen.

Ja hän astui ylös portaita varmoin askelin, ilman vähintäkään

epäilystä. Mikä ryhti siinä hennossa vartalossa, mikä päättäväisyys

pään asennossa!

Selma jäi odottamaan. Mitä isä sanoisi? Kenties hän jyrkästi

kieltäisi, kenties kävisi vielä kovemmaksi Väinöä kohtaan.

Sisältä ei kuulunut mitään. Selmaa ihan peloitti.

Mutta sitten ajatteli hän häntä, joka viimeksi oli kulkenut niitä

portaita niin rauhallisena, niin voitostaan varmana. Hänkö ei

onnistuisi! Kävihän kaikki, mihin hän vain kajosi, kuin itsestään.

Eikä hän peljännyt mitään, sillä hänellä oli kaikki hyvät henget

liittolaisinaan.

Näitä miettiessään rauhoittui Selma kokonaan. Hän vain odotti Eevaa

palaavaksi, mutta hän viipyi kauvan.

Vihdoin viimeinkin aukeni tohtorin ovi ja iloisena tuli Eeva Selman

luo.

-- Kaikki on hyvin -- sanoi hän -- Väinö saa lähteä vaikka

huomispäivänä!

Niin suurta onnea he tuskin olivat rohjenneet toivoa. Ja se kohtasi

Väinöä, heidän veljeään, jonka mieli äsken vielä oli ollut niin

masennuksissa. Nyt se nousisi kuin maahan tallattu nurmi. Vielä ne

hänenkin purtensa mastoissa onnen käet kukkuisivat ja ritirinnan

heidän venheensä viillättäisivät elämän ulapalla.

-- Mutta kuinka sinä niin kauvan viivyit? -- kysyi Selma silitellen

hänen vaaleata palmikkoaan.

-- Ooh, me puhuimme paljon -- vastasi Eeva -- minä sain aivan kuin

vahingossa vilkaista hänen sydämmensä salatuimpiin ja minä näin

siellä pelkkää kultaa.

-- Hän tosin ei sanonut sitä -- jatkoi Eeva -- mutta minä luulen että

hän on surrut, surrut enemmän kuin iloinnut elämässään, sinun hyvä

isäsi.

-- Sen minä kyllä olen tiennyt -- sanoi Selma ja hänen kauniit mustat

silmänsä herahtivat täyteen kyyneleitä -- mutta minun luullakseni on

hän tehnyt työtä vielä enemmän kuin surrut. Oi, kuulisitpa vain hänen

puhuvan työn siunauksesta! Työtä hän tekee päivän kaikki hetket ja

sitä hän ylistää kuin parhainta toveriansa.

-- Jospa olisit nähnyt kuinka onnellinen hän oli äsken tehtyään

päätöksensä Väinöstä. Hän oli ihan hyvillään siitä, että olin tullut

hänen puheilleen ja siten auttanut häntä voittamaan oman itsekkään

luontonsa, -- sillä kunkin meistä -- sanoi hän -- on taisteltava

painajaista vastaan omassa povessamme.

-- Isä rukka -- huokasi Selma -- hänen taistelunsa on kyllä ollut

vaikea.

-- Nyt hän olisi valmis mihin uhrauksiin tahansa Väinön puolesta.

Hän esitti itse, että hän saisi matkustaa jonkun etevän taiteilijan

opastettavaksi. Mutta minä selitin hänen halunsa vetävän vain

Hietarannan mökkiin. Luulisin sitä valintaa onnellisimmaksi,

varsinkin kun Väinö koulun piirustusopettajalta sai niin hyvät

alkeet, että hän helposti voi tehdä pieniä harjoitelmia ominpäinsä

luonnon mukaan. Eikä puutu Hietarannassa kauniita aiheita.

-- Minustakin tuntuisi turvallisimmalta -- sanoi Selma -- jos hän

olisi Hietarannassa. Siellä hänen rauhaton mielensä varmaan parhaiten

rauhoittuisi. Koko siinä ympäristössä on jotain viihdyttävää, jotain

erikoisesti hänelle sopivaa, sen hän sanoi jo siellä ollessamme.

-- Ja ennen kaikkia -- lisäsi Eeva -- on siellä ukko ja mummo ja

heidän mukanaan vankka henkinen valta hänen tukenaan.

-- En ihmettele, että isä mielellään päästää hänet Hietarantaan, hän

kun ihastui ikihyväksi mummoon sinä kesänä, jona mummo oli hänen

potilaanaan, ja ukkoa hän tavallisesti sanoo patriarkaksi.

-- Sinne me saatamme hänet jo huomenna, minä autan sinua

matkavalmistuksissa -- innostui Eeva.

-- Voi kuinka sinä aina olet hyvä! -- iloitsi Selma -- minne minä

joutuisin ilman sinun ystävyyttäsi? Elämäni olisi kuin yksinäisen

orvokin elämä ahon laidassa.

Oli jo myöhä, mutta he eivät malttaneet vielä erota. He istuivat

vielä hetkeksi nuorelle nurmelle nauttiakseen illan rauhasta.

Sielukellot olivat jo aikaa sitten lakanneet soimasta ja suruharso,

jonka niiden väräjävä helke tuntui laskeneen yli uinailevan luonnon,

oli haihtunut pois jättääkseen illan rusohohteen leikittelemään

omenapuun aukeavilla umpuilla ja nuorten neitten kukkeilla kasvoilla.

Puutarhan siivekkäät asujamet virittelivät viimeisiä iltavirsiään

pian painaakseen päänsä siiven alle nukkuakseen uuden pesän

pehmoisissa. Kuulakka oli taivas, kuulakka vaahteran vieno lehti.

* * * * *

Sinä yönä Eeva ei ollut saada unta silmiinsä ensinkään. Päivän

tapahtumat pyörivät hänen edessään kuin panoraaman kirjavat kuvat. Ne

täyttivät koko hänen olentonsa, antoivat työtä aivoille ja panivat

tunteet vilkkaaseen toimintaan.

Se olikin ollut merkillinen päivä hänen elämässään.

Ensinkin keskustelu isän kanssa aamulla oli auvaissut hänen silmänsä

selvästi näkemään sen, minkä hän tähän asti oli vain hämärästi

aavistanut. Ja se, minkä isä kuvaannollisissa lauseparsissa oli

uskonut hänelle omasta sielunelämästään ja käsityskannastaan, herätti

hänessä vain iloa, joskin toiselta puolen sääli pyrki puhumaan

surunvoittoista kieltään riemun lomasta. Mitä kaikkea hän olikaan

kärsinyt vuosien kuluessa, hänen rakas isänsä! Kärsinyt vaieten,

avaamatta sisimpäänsä yhdellekään ihmiselle, nyt vasta hänelle,

lapselle -- hän oli siitä onnellinen.

Mutta kun hän ajatteli omia puheitaan aamullisessa keskustelussa,

tuntuivat ne nyt hänestä niin merkillisen vierailta. Mitä hän

oikeastaan tiesi ihmissielun suurista taisteluista, joista hän oli

puhunut kuin asiantuntija? Ja mikä oli se ihmeellinen hetki, jona

hänen sallittaisi isänsä puolesta tehdä jotain? Eikö ne kaikki

olleet vain hänen oman haaveellisen mielensä hourailuja, vai olisiko

todellakin hänelle kangastanut tulevaisten tapahtumain kaukainen

ranta.

Sitten kohtaus "muistojen majassa" oli omiaan vieläkin tärisyttämään

hänen hermostonsa hienoa kudosta. Ja hän lupasi itselleen, että hän

tästä lähtein koettaisi olla valoisana haltijana veljensä vierellä.

Ja hän luuli tuntevansa, että jumalallinen tahto oli määrännyt hänet

siihen tehtävään.

Yön hetket kuluivat. Hänen jo ollessa uneen uupumaisillaan kaikui

vielä hänen korvissaan sielukellojen surullinen helke. Ja hän muisti

Väinön sanat:

-- Minusta on aina tuntunut siltä kuin kuolema olisi armahtavaisempi

kuin elämä.

Hän oli jo siirtynyt unten maihin. Hän oli olevinaan suuressa

monikerroksisessa myllyssä. Sen rattaitten jyrinä oli kuin kosken

valtava pauhu. Sen pölypilvet olivat tukahuttaa hänet ja hänet

valtasi ahdistus. Ja jostain alhaalta, hyvin syvältä, kuin raskaitten

painojen alta kuului väsynyt ääni, se oli hänen isänsä ääni:

-- Suuret ja raskaat ovat myllynkivet.