-- Isä rukka, niinhän sinä olet jauhossa kuin mylläri -- nauroi
Eeva, kun he taas olivat rauhassa, ja iloisesti laulaen: "mylläri,
miksei käy sun myllys?" puisteli hän hänen harteitaan ja hihojaan
kelpolailla laulun tahdissa.
-- Mylläri -- toisti isä -- juuri niin, sepä oivallinen vertaus!
parempaa ei ole tarvis. Tämän myllärin mylly se vain ei jouda
seisomaan. Lakkaamatta sen rattaat jyskää ja ryskää. Tulee jauhoja,
paljon jauhoja, ei kumma, jos tarttuisi takkiinkin, jos tunkisi
silmiin ja sieramiin.
-- Ken mylläriksi on luotu, hän rakastaa myllynsä jyrinää. Ken ei ole
mylläriksi luotu, hän kuulee siinä vain soraäänet.
-- Suuret ja raskaat ovat myllynkivet.
Eeva katseli häntä kummissaan. Hän ymmärsi hyvin, mitä hän tarkoitti.
Sen, minkä hän nyt kuuli, oli hän jo aikoja sitten aavistanut. Mutta
että hän todellakin sanoi sen hänelle näin suoraan! Hänen teki mieli
langeta isän kaulaan ja kiittää häntä siitä avomielisyydestä, mutta
hän jäi tyynesti paikalleen. Sitten sanoi hän kuin itsekseen:
Minkätähden sitten rakentaa niin suuria myllyjä?
-- Se on maailman meno. Baabelin tornin ajoista asti ovat ihmiset
niitä yritelleet. Se mies kenen rakennus korkeimmalle kohoisi, kenen
katto pilviä viistäisi, kenen myllynjyrinä kuuluisi kauvimmaksi.
-- Minusta on kuin ihmisten sielunrauhan täytyisi paeta suurten ja
raskasten myllynkivien jyrinää, rauhan ja onnen.
-- He eivät rakasta sielun rauhaa sanoi vanhempi puhujista --
rauhattomuutta he rakastavat, sitä he etsivät ja sen he löytävät.
-- Mutta onnea he rakastavat ja sitä he ennen kaikkia etsivät, ja
sitä he eivät löydä ilman rauhaa.
-- He ainakin luulevat sen löytäneensä.
He riemuitsevat kuin lapsi, joka on saanut käteensä kiiltävän
leikkikalun, joka ennen pitkää hajoaa sen käteen kuin saippuakupla,
jättäen sen itkemään turhia kyyneleitä.
-- Oi isä, kenties rakastavat he sitä jyrinää vain sentähden, että se
huumaa heidän korvansa kuulemasta toista ääntä, jota he eivät jaksa
kuunnella, kun eivät jaksa sitä seurata. --
Kauppaneuvos Aarnio katseli tytärtään ilomielin. Se oli hänen
lapsensa! Millä oli hän ansainnut niin suuren onnen, hän joka
pyöritteli raskaita myllynkiviä? Niin oli siis kuitenkin olemassa
ikuinen rakkaus -- jota hän joskus oli epäillyt -- joka johtaa
ihmistenlapsia heidän teillään, joka vetää heitä puoleensa. Hänelle
oli tytär sen ikuisen lähettiläs.
Kauppaneuvosta kutsuttiin konttoriin -- mylly kaipasi mylläriä.
Eeva katseli häntä ikkunasta, kun hän kulki pihan poikki. Kuinka tämä
yksi vuosi, jonka hän oli ollut poissa, oli ennättänyt vanhentaa
häntä. Hänen askeleensa olivat raskaat, melkein kuin vanhuksen.
Eeva oli oikeastaan tullut isänsä huoneeseen puhuakseen salomaan
mökistä ja mieliteostaan muuttaa sinne. Onni ettei hän vielä ollut
ennättänyt! Sillä isää hän todellakaan ei saisi, ei hennoisi heittää.