Seuraavana aamuna ani varhain istui kauppaneuvos Aarnio pulpettinsa
ääressä työhuoneessaan. Hänellä oli vieressään korkea pinkka
tilikirjoja, konttoristien tekemiä, jotka hänen oli katsottava
lävitse, ja hän selaili parhaillaan sellaista laskien yhteen
sivumääriä ikäviä numeroita, verraten summia toisiinsa ja seuraten
tarkalleen kaksinkertaisen kirjanpidon mutkikasta kulkua. Tuon
tuostakin veti hän aimo savun väkevästä sikarista ikäänkuin
huumatakseen itseään ja saadakseen innostusta, jota häneltä toden
teolla kokonaan näytti puuttuvan. Muuten hän ei nostanut katsettaan
tilikirjasta, rivi riviltä, sivu sivulta yhä eteenpäin. Joskus
vain vilkasi hän korkeata pinkkaa siinä vierellään, hän loi siihen
toivottoman katseen -- tulisiko siitä loppua milloinkaan! Mahdotonta,
sillä toisella puolen pihaa konttorihuoneessa kävi yhtämittainen
rapina paperille aamusta iltaan, siellä syntyi yhä uusia pinkkoja,
yhtä korkeita ja yhtä loppumattomia.
Telefooni soi. Hänen piti varmalla äänellä antaa määräyksiä, joiden
pätevyydestä hän usein itse oli jotenkin epävarma. Hänen piti
ratkaista tärkeitä asioita yhtäkkiä vain, ja siinä tehtävässä täytyi
hänen usein turvautua vaimonsa vilkkaaseen ajatuksen juoksuun ja
syntyperäiseen asioimisneroon.
Taas painausi hän tilikirjaan. Rivi riviltä, sivu sivulta! Eikö
hänen hartiansa jo näyttäneet kumarilta kuin vanhuksen? Ja hän
oli kuitenkin mies parhaassa ijässään. Hänen kasvonsa ilmaisivat
väsymystä ja samalla päättäväisyyttä. Niistä saattoi lukea: minä olen
päättänyt täyttää sangen ikävän velvollisuuden.
Välillä huudettiin häntä makasiiniin. Oli tekeillä tärkeitä
kauppasopimuksia, hänen piti itsensä olla mukana vertailemassa
tavaroita, laskemassa arvioita.
Ja taas hän sukelsi numerojen valtamereen, saarettomaan,
rannattomaan. Hän laski tarkkaan ja täsmällisesti joka numeron.
Vetämättä helpotuksen henkäystä siirsi hän pois valmiin kirjan ja
ojensi kätensä ottamaan uutta.
Silloin kuuli hän hiljaista sipsutusta tuolinsa takaa ja hennot kädet
laskettiin hänen silmilleen.
-- Arvaa ken olen -- sanoi ääni, joka oli olevinaan karhea.
Tämä oli tavaksi tullut leikki, ja se lie ollut hauska pikku tytöstä,
jonka oli täytynyt kiivetä tuolille yltääkseen painamaan somat,
pehmeät kätensä isän silmille. Ja sitä leikkiä jatkettiin yhä vielä,
vaikka jo tultiin toimeen tuolittakin. Tuolille kiipeejä tyttö oli
päässyt istumaan isän polvelle, hän oli saanut selailla suuren
tilikirjan lehtiä, ja kun hän oli luonut siniset silmänsä isään ja
kummeksien kysynyt:
-- Minkätähden sinä aina lasket?
Isä oli suudellut häntä poskelle ja vastannut:
-- Pikku Eevan tähden.
Hänestä oli ollut hauskinta ajatella asiata siltä kannalta.
Se, joka jo tuli toimeen tuolinkin avutta, istuutui siihen vastapäätä
toiselle puolen pulpettia. Hän ei enään tehnyt lapsuuden aikaista
kysymystään, mutta hän loi numeroita laskevaan mieheen katseen pitkän
ja tutkivan, joka samalla oli täynnä hellyyttä. -- Olikohan sielläkin
jo kaihet kasvamassa? ja jos niin olisi, täytyisi niiden sulaa pois
hänen rakkautensa loisteessa!
Sitten kietoi hän käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi hymyillen:
-- Pikku Eevan tähden, eikö niin?
Isä ei ensin vastannut mitään, mutta hänen kasvoihinsa tuli
tuskallinen ilme. Tiesikö hän itsekkään minkätähden? Sitten sanoi hän
hellästi:
-- Jos siihen ensinkään syytä on olemassa, on parhain syy se minkä
mainitsit.
-- Oi isä -- sanoi Eeva, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä
-- kerran minä tahtoisin tehdä sinun puolestasi jotain suurta ja
ihanata, niin, sen pitäisi olla suurinta ja ihaninta, mitä ihminen
toisen puolesta tehdä voi! Ja minä tahtoisin antaa itseni kokonaan
alttiiksi. Mutta minä en vielä tiedä, mitä se olisi. Se hetki tulee
kuitenkin kerran, minä aavistan sen.
Ja numerojen valtamerta purjehtivalle tuntui kuin siihen äkkiä olisi
noussut vihanta saari hänen eteensä, missä pysähtäin sai levähtää.