II.

Samana päivänä, jolloin kolminaisliitto teki huviretkensä salomaan

mökkiin, oli rouva Aarniolla vieraita.

Henkikirjuri Heitmannin rouva tuli jo varhain aamupäivällä, sanoi

olevansa aivan yksin kotona, miehensä kun oli virkamatkoilla

maaseudulla. Hän sanoi aamulla nähneensä tämän talon nuorten

vaeltavan poispäin kaupungista salkut olalla ja hän oli tullut

töineen koko päiväksi saadakseen kerran taas pitkästä aikaa rauhassa

keskustella lapsuutensa ystävän kanssa.

Tullessaan oli hän viipynyt hetken valoisassa verannassa, joka oli

täynnä kukkain tuoksua. Siellä olivat suurten neerioiden oksat

riipallaan uhkeita vaaleanpunaisia kukkia, joitten tuoksu sekaantui

heliotroopien ja ruusujen lemuun. Auringon paahteessa tuntui siellä

oikein tukahduttavalta. Kun talonväkeä ei kuulunut, ei näkynyt,

oli hän ripustanut päällysvaatteensa eteisen naulaan ja vilkaissut

kyökkiin, josta sai kuulla kauppaneuvoksen rouvan istuvan Eeva-neidin

huoneessa. Sitten kulki hän upeasti sisustetun salin brysselimattoa

pitkin, johon jalankapse tuntui tukehtuvan, toiseen päähän huonetta,

jossa hän paksujen uutimien lomasta kopautti Eevan huoneen ovelle.

-- Sisään -- kuului sieltä iloinen ääni -- ooh, sinäkö sieltä tulet,

kuinka hauska! -- He syleilivät ja suutelivat toisiaan ja kävivät

istumaan kahden puolen pyöreätä pöytää kumpikin nojatuoliinsa.

-- Täälläpä tuntuu viileältä ja hyvältä, minun tuli oikein kuuma

matkalla. Harvinaisen varhainen kesä tänä vuonna.

-- Muutamat pelkäävät takatalvea -- sanoi rouva Aarnio.

-- Kas, enhän olisi tuntenutkaan Eevan huonetta, täällähän on

kokonaan muutettu sitten viime käyntini.

-- Eeva tahtoi näin, hän on saanut noudattaa omaa makuaan. Minä

puolestani en tästä pidä, näyttää kolkolta ja autiolta. Vai kuinka

sinun mielestäsi?

Rouva Heitman ei vastannut heti. Hänen tarkka silmänsä tähysti

huoneen joka loukkoa. Seinät ja katto olivat kokonaan valkeat.

Huonekalut olivat päällystetyt vaalean sinisellä. Siinä oli pianiino

nuotteineen, toisessa peränurkassa oli kirjahylly, toisessa

vanhanaikuinen piironki peilineen. Sohva ja tuolitkin olivat

vanhaa tyyliä, niissä oli jotain arvokasta ja samalla omituinen

kodikkaisuus. Sohvapöydällä oli ruukussa ryhmä valkeita narcisseja

ja piironginpäällystä oli täynnä puoleksi kuihtuneita kukkavihkoja

pienissä laseissaan. Muuten ei ollut ensinkään kaikkea sitä pienen

tavaran paljoutta -- viuhkoja, vaaseja, neulatyynyjä, stafliita

y.m. -- joka tavallisesti nuorten neitojen huoneihin painaa

rihkamakaupan leiman. Kaikessa vaaleudessaan teki huone katsojaan

vakavan vaikutuksen. Siinä ei ollut turhamaisuutta lainkaan, mutta

siinä oli jotain läpikuultavaa ja kirkasta. Tuntui siltä kuin nuoren

neitosen ajatukset olisivat leijailleet siellä utuisina ja täynnä

nuoruudenunelmata.

-- Oi, täällä on suloista, -- sanoi rouva Heitman kuin itsekseen --

ainoastaan Eevan huone voi olla tällainen!

Rouva Heitmannin suuriin, ruskeisiin silmiin oli tullut haaveellinen

ilme. Hän nojasi kaunista päätään tuolin selkään ja vaipui

mietteisiinsä. Nuoruudessaan oli häntä pidetty suurena kaunottarena

ja hän oli vieläkin sangen kaunis, mutta hänen kasvonsa kuvastivat

ilmeisesti väsymystä. Oliko se elämään kyllästystä. Oliko hän

onneton avioliitossaan? Vai oliko hän ylipäänsä odottanut elämältä

enemmän kuin se voi antaa? Arveltiin jos jotakin, mutta kukaan ei

tiennyt varmasti mitään. Hän ei avannut sydäntään yhdellekään, häntä

pidettiin umpimielisenä ja hieman ylpeänä ja hän seurusteli ani

harvain kanssa koko kaupungissa.

-- Hän on viehättävin tyttö, minkä minä olen nähnyt -- sanoi hän.

-- Kun et vaan luulisi liikoja -- virkkoi rouva Aarnio

nojatuolistaan, ja nauraa heläytti perään iloisesti. Hän istui siinä

neule kädessä raittiina kuin elämä itse. Vartalo oli täyteläinen,

kasvot pyöreähköt, hipiä hieno ja poskilla yhä vieläkin ruusun puna.

Hän oli ollut aika sievä nuorena tyttönä ja häntä oli yleisesti

kutsuttu hyväilynimellä "mesimarjan kukka." Hän katseli maailmaa

raittiilla sinisilmillä, joissa ei ollut haaveellisuutta rahtuakaan.

-- Ja tässä hän seurustelee taiteen hengetärten kanssa -- jatkoi

rouva Heitman äskeistä ajatustaan.

-- No niitä teidän seurustelujanne -- jota ei saa seurustelemaan edes

naapurien kanssa.

-- Että hän on Eevan äiti -- ajatteli rouva Heitman ääneti katsellen

ystävätään. He olivat olleet koulutovereita ja kasvinkumppaneita ja

kaikki heidän nuoruutensa muistot olivat yhteiset. Mitään syvempää

sympatiiaa ei ollut milloinkaan ollut heidän välillään, siksi he

olivat liian erilaiset, mutta heidän luonteensa olivat kumminkin

täydentäneet toisiaan ja he olivat vuosien kuluessa oppineet

luottamaan toistensa ystävyyteen. Viime vuosina oli heidän välinsä

vähän vieraantunut. Kullakin oli omat harrastuksensa, eikä jouduttu

usein käymään toisissaan. Sitäpaitse oli kohtalon langat kutoutuneet

kummallisesti heidän tielleen, ja oli ollut aika, jolloin rouva

Heitman oli luullut, ettei hänellä milloinkaan olisi voimaa avata

kauppaneuvos Aarnion ovia.

-- Että hän on Eevan äiti -- ajatteli hän vieläkin yhä ääneti

katsellen ystävätään. Se oli kenties kumminkin tosi, mitä hän

niin monasti, oli kuullut sanottavan -- Alma Aarnio on yksinomaan

käytännön ihminen. Hän itse ei ollut sitä ennen huomannut. Ihminen

näkee useinkin nuoruuden aikaiset ystävänsä halki elämän ensi

nuoruuden hohteessa. Nyt hän kaipasi hänessä henkisyyttä.

Mitä hän sitten vaati Eevan äidiltä? Eikö hän olisi kelvannut

kaikkien perheenemäntien esikuvaksi? Puuhasihan hän varhaisesta

aamuhetkestä iltaan myöhään uupumatta kotinsa hyväksi. Niin,

sanottiinpa että hän se oikeastaan hoiti koko talon asiat, sillä

kauppaneuvos Aarnio ei suinkaan ollut luotu asioitsijaksi. Rouvan

ansiona yleinen mielipide siis myöskin piti talon yhä kasvavaa

vaurastusta. Hän näytti olevan niitä onnen helmalapsia, joille kaikki

onnistuu, joille kultaa sataa kuin taivaasta ja joille elämä on kuin

silkkiä. Hän oli todellakin oivallinen talonemäntä.

-- Mutta ymmärtääkö hän tytärtään? -- ja rouva Heitman katseli häntä

yhä, pitkään ja kysyvästi.

Häntä sanottiin myöskin kunnianhimoiseksi. Hänen kotinsa piti

olla komein, hänen puutarhansa parhaiten hoidettu, hänen pitonsa

loistavimmat koko kaupungissa. Eikä siinä kaikessa -- sen hän nyt

huomasi -- kumminkaan ollut sitä hienostunutta makua, joka aateloi

yksinkertaisimmankin kodin.

Rouva Heitman ei ollut ennen ajatellut näitä asioita kriitillisellä

mielellä. Hän oli nähnyt ystävänsä ja kaiken, mikä koski häntä,

nuoruudenmuistojen hohteessa. Mutta kun hän nyt katseli taappäin,

muisteli menneitä aikoja ja niitä monia loistavia pitoja, joissa

hänkin oli ollut tässä kodissa, johtui hänen mieleensä, että pikku

Eeva hänen mielestään aina oli näyttänyt niin ihmeellisen vieraalta

siinä ympäristössä, että hän oli ollut kuin arka linnunpoikanen,

joka katseli ympärilleen suurin, rukoilevin silmin, aivan kuin hän

olisi tahtonut pyytää anteeksi jokaiselta, että hän esiintyi puettuna

kaiken maailman hetaleihin. Ja rouva Heitman muisti myöskin, että

hän joskus mielessään oli verrannut Eevaa johonkin jaloon kasviin,

joka oli istutettu sille sopimattomaan maaperään, jossa se kenties

kuihtuisi. Mutta hän ei ollut selvittänyt itselleen, minkätähden se

maaperä sitten olisi ollut sopimaton.

-- Kuinka minä olisin onnellinen, jos minulla olisi sellainen tytär

-- sanoi hän.

-- Sinä haaveilet Hanna -- torui rouva Aarnio. Sitten lisäsi hän

leikillisesti:

-- Mitä niistä tytönhuitukoista, sinulla on poika. Jos minä saisin

valita, ottaisin empimättä pojan.

-- Pojistapa on niin vähän iloa äideilleen, kulkevat maat ja

mantereet, ei saa nähdä vuosikausiin.

-- Kylläpä ne tytötkin näkyvät voivan kulkea, ja kun vielä joutuvat

naimisiin, menettää heidät kokonaan. Sellainen on maailman meno.

Rouva Heitman säpsähti vähän. Ei suinkaan hän voinut tarkoittaa, että

Eeva pian joutuisi naimisiin. Ei, hänhän oli vielä niin nuori, Alma

oli luonnollisesti puhunut vain ylimalkaan. Mutta hän alkoi kuitenkin

hermostuneesti astua edestakaisin lattialla. Nähtävästi oli hänellä

jotain erityistä sydämmellään, mutta hänen oli vaikea päästä puheen

alkuun. Niin, hän oli todellakin tänään tullut sinne puhuakseen

Eevasta. Hän oli aikonut puhua avomielisesti kuin ystävän kanssa

ainakin, mutta nyt se tuntui mahdottomalta. -- Kun pääsisi alkuun!

Hän pysähtyi katselemaan niitä puoleksi kuivettuneita kukkavihkoja

Eevan peilin edessä, hän otti niitä käteensä, ne tuoksuivat vielä.

Ne olivat Eevan matkakukkia, Helsingistä saatuja. Hän oli nähnyt ne

hänen rinnassaan, kun hän astui maihin laivasta.

-- Eeva on ennättänyt saada paljon ystäviä Helsingissä -- sanoi hän.

-- Ainahan nuoret ystävyydenliittoja solmivat. Heiltä se käy pikemmin

kuin meiltä vanhemmilta. Eikä ne liitot kaikki taida olla niin

pysyväistä laatua, mutta Eevalla on uskollinen sydän, minä pelkään

liiankin uskollinen.

Taas sävähti rouva Heitman. Oliko hän todellakin solminut jotain

liittoja Helsingissä? Ja jos olisi solminut, niin ei suinkaan niistä

ainakaan voisi puhua monikossa. Mutta mitä tarkoitti hän sillä,

että Eevalla olisi liian uskollinen sydän? -- Kenties he perältäkin

molemmat pelkäsivät samaa. Ei, nyt hänen täytyi rohkaista luontonsa

ja puhua suunsa puhtaaksi. Sydänalassa tuntui vain niin oudolta,

aivan kuin jokin siellä olisi ollut pakahtumaisillaan. Kuinka lähellä

se asia kuitenkin oli hänen sydäntään! -- Nyt, nyt oli otollinen

hetki! Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa päistikkaa

sukeltaakseen itse polttopisteeseen, tokasi rouva Aarnio:

-- Huomasitko sinä äsken minun uusia salinvarjostimiani?

Ei, niitä hän todellakaan ei ollut huomannut.

-- No, sinä vasta olet se ainainen haaveilija, ei se kuule, eikä näe.

Olisipa luullut niitten pistävän silmään.

-- Annas kun ravistan pois liiallisen haaveellisuutesi kuten

muinoinkin! -- Ja rouva Aarnio pyöräytti reippaasti vierastaan

vyötäisiltä ympäriinsä lattialla.

-- Nyt vien sinut katsomaan niitä.

-- Eivätkö ne ole kauniit? Ne on uusinta mallia, suorastaan

Pariisista tuodut, koko Suomessa ei mahda olla sellaisia.

Ja emäntä kierrätteli vierastaan käsipuolesta ympäri koko salin. Aina

siellä oli jotakin uutta katsottavaa jossain sopessa.

-- Kas, tässä on Eevan uusin valokuva, onko se onnistunut? -- Hän

antoi rouva Heitmannille käteen kauniin stafliin, jossa oli Eevan

muotokuva kabinetti suuruutta.

Kuinka hän oli kaunis siinä yksinkertaisessa puvussaan, pitkä

palmikko riipuksissa rinnalla ja vuokko napinreijässä! Mikä omituinen

sekoitus lasta ja täysikasvuista neitoa. Näytti siltä kuin hän olisi

katsellut tai kuunnellut jotain kaunista. Ja taas siinä vilahti sama

arka linnunpoikanen, joka suurin, rukoilevin silmin pyysi anteeksi,

että hän esiintyi näin loistavassa ympäristössä.

Rouva Heitmannin täytyi tehdä emännän kanssa pieni kiertomatka

ympäri koko talon. Ruokasalissa he istuutuivat kahvipöydän ääreen.

Se oli todellakin hauska huone, sisustettu suomalaiseen kuosiin.

Huonekalut olivat suomalaista mallia, suomalaiset koristekankaat

peittivät seiniä, suomalaiset matot lattiata. Siellä riippui oikein

supisuomalainen eväskonttikin seinällä kuin kotonaan ainakin ja

hyllyllä sen yläpuolella oli oluthaarikka hörössä korvin.

-- Tämä on isän ja Eevan aistin mukaista -- selitti rouva Aarnio.

-- Isällä ja Eevalla on hyvä aisti -- sai hän vastaukseksi.

-- Niin, minäkin jo olen alkanut tottua tähän, vaikka se ensin tuntui

oudolta. Mutta katsos tätä näköalaa, se se vasta jotain maksaa!

Siitä oli todellakin laaja ja kaunis näköala. Lähinnä oli osa

kaupunkia, joka katuineen, rakennuksineen, puutarhoineen vähitellen

vietti rantaa kohden ja sitten äärimmäisenä lavea laivalaituri. Sen

kyljessä oli nytkin pari laivaa iloisesti liehuvine lippuineen. Ja

sitten siintävä järvi ja sen metsäiset rannat.

Äärimmäinen rakennus kaupungin rannassa oli Aarnion komea

tavaramakasiini. Sen ovet näkyivät olevan auki ja sen edustalla

puuhaili monta miestä ahkerassa työssä. Tavarasäkkiä lykättiin

pikkurattaissa toisia sisään, toisia ulos, kuormia tehtiin, toisia

purettiin.

-- Kas tuollaisesta minä pidän -- sanoi rouva Aarnio -- toiminnasta

ja puuhasta. Siitä leipä kasvaa, siitä varallisuus koituu, se on

toista kuin haaveilu, se on elämän todellisuutta. -- Katsohan tuota

miestä, kun ajaa rattaan pyörän keskelle jauhosäkkiä!

Hän sieppasi kiikarin.

-- Enkös sitä arvannut, siinä on nyt jauhot laiturilla. Kas, onhan

siellä arvon meidän ukkokin. Minun silmääni vain ei vältä. Näes

Hanna, tämä on minun valtaistuimeni, tämä nojatuoli tässä ikkunan

alla. Tästä minä hallitsen valtakuntaani, pidän ohjakset käsissä ja

annan vilistää. Sillä suoraan sanoen ja meidän kesken puhutuksi --

meidän ukko on hiukan epäkäytännöllinen -- sinä kyllä tunnet hänet

vanhastaan.

-- Mutta annas olla, eikös sieltä jo hinaajalaiva tuo sokerilastia!

No totta tosiaan, ja täyttä pöllyä sittenkin, ja sitä odotettiin

vasta illalla myöhään.

Samassa heläytti hän telefoonikelloa ja komensi:

-- Silmät auki siellä alhaalla! Sokerilasti on kohta rannassa eikä

reitti ole vapaa.

Heti syöksähti miehiä venheisiin pitkät keksit kädessä. Lotjat saivat

koreasti siirtyä syrjään pienen mutta urhean hinaajalaivan tieltä,

joka jo tuprutti sankkaa savuaan jonkun kymmenen metrin päässä

rannasta. Tuota pikaa se jo huohotti laiturin kyljessä aivan kuin

uuvuksiin ajettu hevonen.

-- Hengästyikö pikku hepo? -- puhui rouva Aarnio hyvitellen -- tekisi

oikein mieli silitellä kylkiä. Se on niin virkku ja nopsa, ei sen ole

voittanutta. Ja tuollaista jättiläistä se on hinannut jälessään halki

aavain vetten!

-- Annas kun minäkin katson pitkäsiimalla -- pyysi rouva Heitman --

ah, sehän on suuri kuin vuori, ja sekö on täynnä sokeria!

-- Se niin, ja hyvää se onkin, parasta Stettiniläistä.

-- Niinkö kaukaa sitä tuodaan?

-- Niin kaukaa, ulkomaalainen on taas tätänykyä huokeampaa kuin

kotimainen. On sitä siinä monen mummon kupposeen.

Rouva Aarnio teki sitten seikkaperäisesti selkoa syistä sokerin

hinnan nousuun ja laskuun sekä kotona että ulkomailla. Ja lopuksi

luetteli hän kaikki ne sekä kaupunki- että maalaiskauppiaat, jotka

ottivat sokerinsa heiltä, ja laskipa vielä ihan pennilleen paljonko

he tavallisesti saivat voittoa kilolta.

-- Sinä olet asioimisnero, kerrassaan nero! -- huudahti rouva

Heitman, mutta hän ei ollut kuullut puoliakaan rouva Aarnion

jutuista, hän näytti olevan pelkkänä silmänä.

Hitaasti kuljetti hän kiikaria edestakaisin, mutta hän ei katsellut

jauhokulia, ei sokeritoppia eikä puuhailevia työmiehiä. Hänen

silmänsä seurasivat sitä kookasta miestä, joka rauhallisin askelin

mittasi laivasiltaa päästä päähän. Nyt hän ottaa muistikirjan

povitaskustaan. Hän pysähtyy kirjoittamaan. Tavaroitaanko hän laskee

ja suuria voittojaan? --

Hän sai niin selvänä eteensä ne kasvot, jotka kerran,

nuoruudenpäivinä olivat kuvastaneet pelkkää ihanteellisuutta.

Olikohan siitä jälellä vähääkään. Eikö hän jo ollut hukannut itseään

siirtomaantavaroihin, laivaosakkeihin ja suuriin voittoihin? Hän ei

jaksanut ajatella sitä ajatusta loppuun asti.

Kuinka kirkas se otsa oli ollut, kuinka katse syvä! Siihen aikaan oli

hänen henkensä asunut aatteitten maassa, hänen, joka nyt rauhallisin

askelin mittasi laivasiltaa, ja hän oli päättänyt pyhittää elämänsä

tieteen palvelukseen. Mutta hänet oli uhrattu tai paremmin: hän oli

uhrannut itsensä. Hän ei ollut jaksanut vastustaa äidin kyyneleitä,

hänen oli pitänyt pelastaa perhe vauriotilasta. Hän oli naimisliiton

mukana saanut sievän omaisuuden ja nousemassa olevan liikkeen

haltuunsa ja hänestä oli tullut kauppamies.

Hän katseli tarkasti niitä kasvoja. Missä oli nyt niitten entinen

ihanteellisuus, niitten nuoruudenpäiväin henkevyys? Oliko sitä

olemassakaan? Kenties piili se kumminkin jossain siellä silmäluomien

alla tai varjossa tuuhean poskiparran, vai oliko se ehkä sukeltanut

niihin syviin vakoihin, jotka aika oli uurtanut molemmin puolin

suupieliä. Oi, jos se entinen nuorukainen olisi hetkeksi vain astunut

esiin sieltä naamarin takaa, näyttäytynyt edes vilahdukselta, kun

hän vain olisi tiennyt sen elävän, vaikka se sitten taas olisikin

ainiaaksi pukeutunut mahtavan kauppaneuvoksen naamariin!

Hän pysähtyy taas tekemään muistiinpanoja. -- Tavaroitaanko hän

laskee ja suuria voittojaan? Katselijan sydäntä alkaa kouristaa. --

Siellä käy myräkkä laivasillalla. Sokerilastia puretaan, miehet

häärii, rattaat jyrrää. Mutta hän, joka rauhallisin askelin mittaa

laivalaituria, tietääkö hän mitään siitä, mitä hänen ympärillään

tapahtuu? Tuskin vain.

Nyt vasta kiikarilla katsojan silmät alkaa auveta. "Minun mieheni on

hiukan epäkäytännöllinen" -- niin hän todellakin näkyy olevan. Kuinka

väärin hän oli arvostellut häntä. Ilmaisivatko ne kasvot sitten

halpaa voitonpyyntiä? Ken tiesi kuinka siintävän kuulakka se aatteen

maailma oli, jossa hänen henkensä liiteli sokerikuormain jyristessä

siitä ohitse.

-- Näkyykö siellä meidän ukkoa? -- kysyi rouva Aarnio punakkana

emännänpuuhista -- päivällinen olisi valmis.

-- Taisi se kävellä siellä.

-- Taisiko vain, etkö sinä tarkemmin nähnyt, vaikka niin kauvan siinä

tähystelit. Te olette molemmat juuri yhtä maata, ei sekään kuule eikä

näe. Mihinkähän te joutuisitte, jos olisitte maailmassa sattuneet

pariskunnaksi? nauroi rouva Aarnio.

-- Eipä niitä satuteta yhteen niin sopimattomia -- vastasi vieras

hämillään.

-- Kah, kosteathan tämän on lasit, eihän tällä näekkään. Ethän vain

ole itkenyt?

Hän katsoi rouva Heitmannia tutkivasti silmiin. Tämä tuli yhä enemmän

hämilleen.

-- Katselin kenties liian kauvan, rasitin ehkä silmiäni.

-- Hanna, rakas ystävä, oletko pahoillasi? Olenko loukannut sinua?

Enhän minä mitään pahaa tarkoita, muuten vain lasken leikkiä siitä

ainaisesta haaveellisuudesta. Tiedänhän hyvin etteivät kaikki ihmiset

voi olla saman kaavan mukaan tehtyjä ja johan tämä maailma hukkuisi

pelkkään aineellisuuteen, jos kaikki olisivat yhtä proosallisia kuin

esimerkiksi minä. Päin vastoin minä melkein ihailen sitä ominaisuutta

muissa. Sehän minun muinen sai ukkoonikin ihastumaan. Ja mitä sinuun

tulee, niin tiedänhän oivallisesti hoitavasi taloutesi...

-- Rauhoitu, rakas ystävä -- keskeytti hänet rouva Heitman -- minäkö

olisin loukkaantunut sinuun, ja mistä syystä? -- hui hai!

Rouvat olivat jo ehtineet vilkkaaseen keskusteluun kasvien hoidosta

-- se asia heitä ainakin huvitti molempia yhtä paljon -- kun

kauppaneuvos astui sisään.

-- Ooh, niin harvinainen vieras, mustaan puuhun pilkka!

Rouva Heitman hymyili vain vastaukseksi. Hän katsahti tulijaan

kysyvästi -- oliko hän jo ennättänyt vetää naamarin silmilleen?

-- Etpä arvaa, Kaarlo, mitä me täällä olemme tehneet. Me olemme

leikitelleet koulua. Minä olen, näet, selittänyt Hannalle

kauppataidon salaisuuksia ja hän on ollut erittäin harras oppilas.

Asian käytännöllistä puolta olemme saaneet tutkia laivasillalta, jota

vuoron perään olemme tähystelleet, niin että silmät ovat olleet jäädä

kiikariin.

-- No, sitten olette nähneet siellä minutkin -- sanoi Aarnio.

-- Niin, me näimme teidät ja te olitte unohtaneet vetää naamarin

kasvoillenne -- vastasi rouva Heitman.

Mitä hän olikaan sanonut? Hän säikähti omaa ääntään, se oli soinut

niin oudosti. Ja oliko häntä edes ymmärretty oikein. Seurasi

hiljaisuus eikä hän pitkään aikaan uskaltanut katsahtaa Aarnioon.

Oli jo istuttu pöytään. Rouva Heitmannin katse kierteli

seinäkoristeissa. Hetki oli kiusallinen. Silloin kuuli hän

kauppaneuvoksen tyynen äänen, niin, siinä oli hellyyttä hänen

äänessään, kun hän sanoi rouvalleen:

-- Alma, emmekös mekin ole leikitelleet koulua? Emmekös me ole

leikitelleet sitä jo parikymmentä vuotta, me kaksi. Sinä olet

selitellyt minulle kauppataidon salaisuuksia ja asian käytännöllistä

puolta olemme tutkineet laivasillalla ja makasiineissa. Mutta sinulla

on ollut kehno oppilas, sangen kehno, eikö niin, Almaseni.

Kauppaneuvos katseli rouvaansa lempeästi, miltei säälitellen. Mutta

rouva Heitmannin mielessä kummitteli arka linnunpoikanen, joka pyysi

anteeksi, ettei häntä oltu luotu kauppamieheksi.

-- Kuinka lieneekin -- vastasi rouva Aarnio iloisesti -- tyytymätön

en ainakaan ole ollut oppilaaseeni.

-- Se tulee siitä että sinulla on niin paljon kärsivällisyyttä --

sanoi kauppaneuvos taputellen rouvaansa olalle -- niin vain "rakkaus

on kärsivällinen ja laupias."

Se pieni perhekohtaus, jota näkemään rouva Heitman näin

äkkiarvaamatta oli joutunut, teki hänet onnelliseksi. Hän tiesi

nyt, ettei Kaarlo Aarnio kumminkaan ollut hukannut parempaa itseään

siirtomaantavaroihin, laivaosakkeihin ja suuriin voittoihin. Ja hän

tiesi vielä, että jos se vaimo, jonka kohtalo oli antanut hänen

osakseen, ei täysin kyennytkään ymmärtämään häntä, niin antoi

hän kumminkin hänelle hellyyttä ja teki hänen kotinsa lämpimäksi

tyyssijaksi, jossa täytyi viihtyä. Kenties hän ei kaivannutkaan

muuta, kenties hän oli täydellisesti onnellinen.

Kauppaneuvos käänsi keskustelun politiikkaan, mutta kun rouvat eivät

sanottavasti ottaneet siihen osaa, lakkasi puhelu hetkeksi kokonaan.

-- Näittekö te, hyvät ystävät -- katkaisi rouva Aarnio äänettömyyden

-- niitä silkkimustia, jotka tässä taas kävivät pihassa aamusella

kuopien, korskuen? Minä niitä ihailen joka päivä. Juuri sellainen

vaunupari pitäisi meilläkin olla. Pätisipä silloin liikkua! En ole

vielä saanut ukkoa suostumaan, mutta annahan ajan ehtiä, ajetaan

se vielä perille sekin asia. Sitten, Hanna, käymme usein yhdessä

ajelemassa ukkoinemme -- hän iski veitikkamaisesti silmää rouva

Heitmannille.

-- Vai otetaan ukotkin mukaan -- myhäili Aarnio ja jatkoi totisesti:

-- Ei taida tohtori Sommer saada miestä pelastetuksi elämälle.

-- Minkätähden sitten valitakkin lääkärikseen juuri Sommer -- sanoi

rouva Aarnio -- ketäpä hän ennenkään lie parantanut?

-- Ja kieltämättä on hän kuitenkin lahjakas -- puolusteli rouva

Heitman -- hänestähän odotettiin niin paljon, luultiin hänen kuolevan

vähintäin professorina yliopistossa. Ja etevänä tiedemiehenä

häntä kai vieläkin pidetään. Hänen on vain vähän vaikea suoriutua

käytännöllisessä elämässä, niinkuin monen muun. Suuret surut ovat

sitäpaitse kenties tehneet miehen hiukan hajamieliseksi.

-- Minä yhdyn täydellisesti viimeiseen puhujaan -- vakuutti Aarnio

-- hyvä mies ja nerokas, tunnen hänet hyvin ylioppilasajoiltani.

Ikävä vain että hän muutamain erhetysten tähden todellakin näkyy

menettäneen yleisön luottamuksen. Eihän lääkärikään ole muu kuin

ihminen. Sääli on lapsia.

-- Säälipä kyllä -- sanoi rouva Aarnio -- pojasta nyt ainakaan ei

mitään tule. Tässä hän on kuleksinut tyhjäntoimittajana koko pitkän

talven pää kallellaan, kolmannella kymmenellä oleva mies. Ei puhu, ei

pukahda, mitä hautonee mielessään.

-- Ikävintä oli ettei hän mennyt uusimaan ylioppilaskirjoitusta

keväällä -- tuumi kauppaneuvos -- sillä nyt häneltä ainakin on tie

suljettu virkamieheksi pääsyyn ja pojan uppiniskaisuus on syynä

siihen, että välit isän kanssa nyt on kokonaan rikotut.

-- Niin, mutta hänpä kuuluukin aikovan taiteilijaksi -- sanoi rouva

Aarnio hiukan ivallisesti.

-- Hm, senkin asian laita on vähän niin ja näin -- virkkoi Aarnio.

Kun Väinö hylättiin ylioppilaskirjoituksissa, oli isä heti

kiivaudessaan polttanut maalauskojeet, hän piti niitä syynä siihen,

että tutkinto kävi huonosti. Eikä hän kuulu tahtovan tietää mitään

koko taiteen harrastuksesta.

-- Minun mielestäni se ei ole oikea menettelytapa -- puolusteli rouva

Heitman -- jokaisen pitäisi saada seurata luonnollista taipumustaan,

ja minä uskon todellakin, että Väinöllä on taitelijalahjoja.

Jo piennä poikana jälitteli hän luontoa niin, että sitä täytyi

ihmetellä. Ja muotokuvia hän oli ihan mestari tekemään, niinkuin

hyvin tiedätte. Otti kuvan ihmisestä, joka kulki katua hänen

ikkunansa ohitse, kuin valokuvauskoneella vain. Entäs kumppaneista

ja opettajista koulussa, ei sellaiset synny ilman luontoperäistä

taipumusta.

-- Sangen ihmeellistä muuten on -- jatkoi Aarnio -- että hänen

tutkintonsa kalpaten kävi. Hän oli aina ollut luokkansa parhaimpia,

lahjakas ja ahkera myöskin.

-- Hyvä ystävä, puhukaamme nyt suoraan kerrankin -- sanoi rouva

Aarnio koko kaupunkihan sen tietää, minkätähden Väinön tutkinto niin

kävi: hyvin yksinkertaisesti sentähden, että hän juuri polttavimman

matemaattisen koetteen aikana sattui saamaan sen onnettoman

kohtauksen, joka häntä välistä tapaa. Ja sanottakoon sitä millä

kauniilla nimellä tahansa, niin tosiasia kuitenkin on ja sinä pysyy,

että hän silloin kokonaan menettää ajatuskykynsä.

-- Hänen kohtalonsa on todellakin kova -- sanoi rouva Heitman ja

kyyneleet nousivat hänelle silmiin -- muistelen kuulleeni, että hän

pienenä olisi pahasti säikähtänyt tai jotain sellaista.

-- Ties sen -- sanoi rouva Aarnio -- heikkohermoinen hän aina on

ollut niinkuin äitinsäkin, joka nuorena kuolikin.

-- On olemassa niin paljon salaperäistä, jota emme voi selittää

-- sanoi Hanna -- näyttää joskus siltä, kuin luonnon oikku olisi

määrääjänä ja se tekee mielen toivottomaksi. Hän sattui vaan saamaan

heikomman ruumiin ja hänen asemansa tässä taistelussa voipi käydä

tukalaksi.

-- Lapsi raukat ovat tässä kasvaneet melkein kuin meidän perheessä --

jatkoi rouva Aarnio -- olen rakastanut heitä milten yhtä paljon, kuin

jos olisivat olleet omiani, kun ovat olleet niin orpoja.

-- Mutta tänäpäivänä sinä puhut katkerasti -- sanoi kauppaneuvos

totisesti.

-- Jos puhun katkerasti, niin on minulla siihen omat syyni.

He nousivat pois pöydästä ja kävivät saliin. Mieliala oli käynyt

raskaaksi eikä keskustelu tahtonut sujua. Kauppaneuvos asteli sikari

hampaissa edestakaisin brysselimattoa pitkin ja pysähtyi ikkunan alle.

-- Siellä hän nyt kävelee -- sanoi hän. Molemmat rouvat tulivat

ikkunaan. Siellä alhaalla asteli tohtori Sommer puutarhankäytävätä

vasta lehteen puhjenneitten vaahterain alla. Hänellä oli yllään pitkä

aamutakki vehreästä verasta, kaulus ja vyö olivat punaiset, samaten

pyöreä lakki, joka peitti päälakea. Jalassa oli hänellä tohvelit.

-- Tämä sama puku on hänellä ollut jo monta herran vuotta -- kertoi

rouva Aarnio -- kumma että kestääkin. Tohveleita vain joskus

uusitaan. Ja tässä puvussa hän usein ottaa vastaan potilaansakin,

varsinkin niinä päivinä, jolloin hän on "tieteillyt" niinkuin

esimerkiksi tänäin. Hän on taas kaiken päivää keitellyt kemiallisia

liuvoksiaan, on saanut tässä vain pitää sekä ikkunoitaan että

oviaan suljettuina, ettei tukahuttava kaasu heidän puoleltaan

pääsisi sisään. Minä olisin sangen iloinen sinä päivänä, jolloin hän

muuttaisi meidän talosta, ja iloinen monestakin syystä.

Rouva Aarnio oli pannut erityisen painon viimeisille sanoilleen, ja

koko viimeisen lauseen oli hän kuiskannut rouva Heitmannin korvaan,

sillä hän ei tahtonut että miehensä tietäisi hänen ajatustaan

ainakaan vielä.

Rouva Heitman katseli tarkasti vaeltavaa tiedemiestä. Hän oli

todellakin hauskan näköinen punaisessa lakissaan. Olisiko

tavallisella, jokapäiväisellä miehellä ollut rohkeutta esiintyä

tuossa puvussa? Tukka oli pikimusta, samaten viikset ja poskiparta,

kasvojen muoto jalo, nenä korkea, silmät kuin yö. Rouva Heitman teki

sen huomion, että hän oli harvinaisen kaunis mies ja että Väinö oli

ilmeinen isänsä kuva.

-- No totta tosiaan -- nauroi rouva Aarnio -- etteikös sen ole nenä

noessa! No niin se käy kokille. Voi minun päiviäni, ei nyt tarvitsisi

muuta kuin että tulisi joku potilas.

Nyt se rypistää ankarasti kulmakarvojaan, vilkaisee sitten

taskukelloaan. Sen on odotusaika, eikä kuulu potilaita. Hän rypistää

yhä enemmän otsaansa, astuu yhä vinhakammin, heilauttaa käsivarttaan,

napsauttaa sormillaan. Nyt hän jo melkein juoksee -- kumma ettei

lyö päätään puun runkoon. Hän on kovin huonolla tuulella, kun on

vastaanottoaika eikä kuulu potilaita.

Ei, rouva Aarnio, tohtori Sommer ei ensinkään odota potilaita, hän

päin vastoin pelkää niitten tulevan. Hän on tiedemies. Hän ajattelee

kemiallista liuvostaan, se on jäähtymässä; kun sen ainekset ovat

kiteytyneet, on hänellä oleva kädessään uusi, ennen tuntematon

aineyhdistys, joka kenties tulee olemaan kuinka tärkeä ihmiskunnan

kehitykselle. Hän on varma siitä, sitä merkitsee sormien napsutus.

Hän laskee vielä kerran liuvoksensa ainesuhteet, sitä tietää

otsan rypistäminen. Huomenna jo kenties lentää hänen keksintönsä

tiedekunnalle Helsinkiin, sitä merkitsee kävelijän tuima vauhti. Eikä

tohtori Sommer lainkaan lyö päätään puun runkoon.

Rouva Heitman tuli ehdottomasti verranneeksi toisiinsa niitä kahta

miestä, joita hän tänään oli katsellut sivulta päin ja joitten

sielunelämään hän tarmonsa takaa oli koettanut tunkeutua, ja hän

kysyi itseltään:

-- Kumpi heistä on onnellisempi?

Toisen astuttavaksi näytti elämä asettaneen kauniimmat kenttänsä,

pehmeimmät pientarensa. Elämän onni hymyili hänelle lämpimän kodin

jokaisesta sopesta. Hän nautti kanssaihmistensä kunnioitusta ja

luottamusta. Aineellisen varallisuuden mukana kasvoi hänen arvonsa

päivä päivältä. Hänen laivansa viiltelivät vesiä, hänen metsänsä

huminoivat penikulmain laajuudelta, hänen nimellään oli kaikua. Mutta

hänen sisimmässään kävi taistelu, hänen täytyi voittaa itsensä,

tekeytyä toiseksi kuin hän oli, ja hänen elämänsä olisi kuitenkin

voinut olla toisellainen.

Tohtori Sommerin ulkonaiset elämänehdot eivät olleet niinkään

loistavat. Murheen maljasta häntä juotettiin. Ja kuitenkin oli hän

onnellinen mies. Itselleen uskollisena eli hän sisimmässään ehyttä

elämää, jota ei vaikeimmatkaan ulkonaiset olot voineet häritä.

-- Kas kuinka hän astuu tuolla pää pystyssä, voitostaan varmana. Hän

on kuin kuningas valtakunnassaan!

Pieni tyttö tulee puutarhaan. Hänellä on käsi kääreessä, hän etsii

tohtoria. Pelosta kalpeana niiaa hän käytävän reunassa. Tohtori ei

huomaa, hän elää tieteen maailmassa. Hän ei muista omia raskaita

huoliaan, hän ei näe heräävää kevättä ympärillään eikä hän huomaa

kalpeata lasta, joka yhä uudelleen niiaa käytävän reunassa. Viimein

tyttö rohkaisee luontonsa. Hän asettuu niiaamaan keskelle käytävätä

juuri hänen eteensä. Nyt hän huomaa hänet. Kuinka ystävällisesti hän

tarttuu tyttöä käteen ja taluttaa hänet sisään hellästi kuin isä

lapsensa.

-- Sellainen hän on -- sanoi Aarnio -- aina ystävällinen varsinkin

vähempiosaisia kohtaan, ja köyhiltä hän ei ota penniäkään.

-- Ja on sitten itse niin köyhä, ettei edes jaksa vuokraansa maksaa

-- huomautti rouva Aarnio ovessa mennessään talouttaan katsomaan.

Kauppaneuvosta itseään kutsuttiin konttoriin ja rouva Heitman jäi

yksin. Hän aukaisi ikkunan. Iltatuuli tuuditteli puutarhan nuorta

vehreyttä. Lehmus loi varjoa ja poppeli tuoksui. Hän hengitti syvään.

Hänenkin rinnassaan kierteli keväinen tuulahdus. Tuntui kuin siellä

jotain olisi sulanut, jotain vapautunut. Nuoruudenunelmat, maahan

tallatut, kuoloon tuomitut, uskalsivat kohottaa ruususiipensä paljon

romun alta. Mitä kaikkea niiden peitteeksi olikaan heitetty vuosien

kuluessa. Siinähän oli kokonainen vuori niiden hautakumpuna ja olihan

sen haudan partaalla unhotuksen sävelkin jo ammoin loppuun soinut. --

Lennelkää, te ruususiipiset nuoruudenunelmat illan viileässä! Eläkää

vielä hetkinen, sillä te ette enään ole vaarallisia. Te olette vain

varjo entisestänne, ettekä te enään voi tuottaa kärsimystä.

Hän istui siinä kauvan unelmiin vaipuneena. Poissa oli raukeus hänen

kasvoistaan. Hän oli sinä päivänä nähnyt niin paljon kaunista, että

ne muistot taas elähyttäisivät mieltä pitkiksi ajoiksi.

Hiekassa siellä käytävällä näkyivät vielä tohtori Sommerin jäljet,

tiedemiehen, joka oli muukalainen ihmisten keskellä, -- suurten,

kömpelöiden tohvelien jäljet ja niitten vieressä pienet, sirot,

paljaan lapsenjalan painamat.

Ja kenties näkyivät ne vielä jossain muuallakin kuin

puutarhan-käytävän löyhässä hiekassa. --

Alkoi kuulua askeleita ja ääniä viereisestä huoneesta. Rouva Heitman

säikähti. Hän tahtoi olla yksin, hän tahtoi ajatella rauhassa. Hän

pakeni Eevan kamariin. Hän sulki oven ja heittäytyi nojatuoliin.

Kuinka helppo siinä oli hengittää. Kuinka hyvin hän ymmärsi sen

lapsen mielen. Kuinka hyvin hän tajusi hänen tarpeensa luoda

tällainen oma pieni maailmansa itselleen ja ajatuksilleen. Sehän

oli kuin virkistävä kosteikko keskellä väsyttävää aavikkoa, tämän

maailman turhamaisuuden ikävää aavikkoa.

Rouva Heitman ajatteli itseään ja omia ajatuksiaan ja sitä asiaa,

jota varten hän oikeastaan oli tullut tänne. Ja hän naurahti sen

vähäpätöisyydelle. Eevan kuvan edessä, täytyi kaiken, mikä oli

itsekästä ja halpaa ja pientä sulautua pois aivan kuin usvat

haihtuvat auringonsäteitten tieltä. Ja hän päätti, että se asia saisi

ainiaaksi jäädä ajamatta.

Eevan soittokoneen kansi oli jäänyt auki. Tuntui kuin koskettimet

vielä olisivat liikkuneet, kuin viimeinen sävel vielä olisi

värähdellyt huoneessa. Nuottivihko oli auki telineellä. Rouva Heitman

nousi katsomaan, mitä siinä oli esillä. Se oli kansanlaulu.

Pöydällä oli avattu kirja ylösalaisin käännettynä, se oli

nähtävästi kesken lukemisen. Hän otti sen käteensä. Se oli eräs

englanninkielestä käännetty romaani. Lukija oli lyijykynällä

merkinnyt reunoihin mieluisimpansa kohdat. Rouva Heitman luki

sellaisen.

"Oi musiikki, sinä ihanin niistä hengistä, jotka Jumalata palvelevat,

millä olen ansainnut että niin usein käyt luonani? Se on liiaksi

paljon, sinä suuri ja jumalallinen henki, että sinä laskeut sen

luo, joka on halvin palvelijoistasi! Sillä minä olen liian kurja

voidakseni sanoa maailmalle, kuinka kaunis pelkkä siipeisi suhina

on, kuinka suloinen huultesi huokaus, kuinka ihana hiljaisin

kuiskeesi! Viivy siellä, sinä Luojan äänen ylevin muoto, viivy siinä

puhtaassa ja värittömässä eetterissä, joka yksin on sinulle sovelias

olinsija! Minun ääneni sinua kauhistuttanee. Oi rakkaimpani, olkoon

palvelijallesi kylliksi, saada uneksia sinusta ja kuolla!" --

-- Ihanteitten maassa sinä asustat Eeva, kantakoon siipesi kauvas --

sanoi rouva Heitman laskien kirjan kädestään.

Kun rouva Aarnio myöhemmin tuli vieraansa luo, löysi hän hänet

soittokoneen äärestä, sillä hän oli taitava pianon soittaja. Sävelten

aalloilla oli hän liidellyt merta kirkasta ja karitonta pois

olevaisuuden ahtailta aloilta.

-- Johan sinä soitollas minutkin viet mukanas -- sanoi Alma Aarnio

-- mieheni olet sinä aivan lumonnut. Hän on koko ajan istunut kuin

kivettyneenä tässä ikkunan alla ja siellä hän näkyy istuvan vieläkin,

enkä minä suinkaan nyt soisi herättää häntä, sillä tahtoisin puhua

kanssasi kahdenkesken eräästä asiasta, joka hyvin rasittaa mieltäni.

Rouva Heitman aavisti hämärästi minnepäin puheet nyt kääntyisivät ja

hänen olisi tehnyt mieli paeta pois niitä kuulemasta.

-- Sinä et soita enään, Alma -- sanoi hän vältellen -- se on vahinko,

sinulla on kuitenkin taipumusta, ja äänesikin oli oikein kaunis.

Kenties Eeva sinulta onkin perinyt laululahjansa.

-- Ne on jo laulettu minun lauluni ja soiteltu minun soittoni --

vastasi Alma Aarnio hiukan surumielisesti -- tässä maailmassa

valitettavasti ei tulla toimeen pelkällä musiikilla. Kuules,

Hanna, sinun täytyy kuunnella minua muutamassa asiassa, joka on

huolenani, mutta josta en ole voinut hiiskua edes miehellenikään.

Minä luotan sinun arvostelukykyysi ja minä tiedän sinun ottavan

osaa toisen suruun aivan kuin jos se olisi omasi. Sanos, Hanna,

uskotko sinä että lapsuuden ystävyys nuoren naisen ja miehen välillä

kehittyneemmälläkin ikäkaudella voi pysyä pelkkänä ystävyytenä.

-- On sanottu että se ei sitä tee -- vastasi Hanna Heitman -- mutta

minun uskoni on toinen. Minä uskon että miehen ja naisen välillä

voi olla olemassa kaunis, ihanteellinen ystävyys millä ikäkaudella

tahansa, ilman että siihen tarvitsee sekoittua rahtuistakaan

lemmellisyyttä. Mutta se riippuu luonteista, kehityskannasta ja

monesta muusta seikasta.

-- Puhukaamme peittelemättä, sanoi Alma Aarnio ja hänen äänensä

vähän värähteli -- sinä tiedät ketä minä tarkoitan ja miksi minä

ylimalkaan puhun näistä asioista. Tässä minun silmäni alla ovat he

kuin sisaruksina leikitelleet lapsuutensa viattomat leikit. He ovat

ylenneet nuorukaiseksi ja neidoksi ja veljeksi ja sisareksi he yhä

sanovatkin toisiaan, mutta kuka voi tutkia sydänten salaisuudet? Ken

tietää mitä voi herätä nuoressa mielessä, kun kävellään käsityksin

kevätillan viehkeydessä. Tämä pelko ei ole milloinkaan ennen

pujahtanut mieleeni, mutta näinä päivinä on se vaivannut minua kuin

paha aavistus.

-- Onko sinulla sitten mitään erityisiä syitä pelkoosi? -- kysyi

Hanna Heitman ja katsoi Almaa tutkivasti silmiin.

-- Ei varsinaisesti. Sen vain olen huomannut että heidän katseensa

liian kauvan viipyvät toisissaan, ja että Väinö Eevan tultua on ihan

kuin uusi ihminen, hän on iloinen, puhuu ja nauraa, näkee ja kuulee

aivan niinkuin muutkin. Mutta hän näkee vain Eevan, kuulee vain Eevan

äänen ja puhuu ainoastaan Eevalle. Ja sitten hänen mustain silmäinsä

kiilto on välistä ihan peloittava, on kuin niistä katselisi noituuden

henget, ja minä vapisen valvattini puolesta onko hän jo saanut hänet

lumoihinsa?

-- Olisiko sinusta sitten niin suuri onnettomuus, jos Eeva rakastuisi

Väinöön? -- kysyi Hanna Heitman.

-- Hanna, Hanna, ja sitä sinä kysyt, sinä, joka olet meidän perheen

läheinen ystävä! Täytyyhän sinun ymmärtää, jos vähänkin ajattelet,

että se olisi kaikkein suurin onnettomuus, mikä meidän perhettä voisi

kohdata. Ajatteles, puolihupsu haaveilija, josta ei milloinkaan voi

mitään tulla, ja meidän ainoa lapsemme! Ei, se ei saa tapahtua, ennen

antaisin hänet tuonen neitten tuuditella. Minun täytyy keksiä keinoja

saadakseni heidät eroitetuksi. "Mikä on kaukana silmästä, se on

kaukana sydämmestäkin" sanotaan.

-- Meidän äitien keinot auttavat valitettavasti niin vähän -- sanoi

Hanna Heitman ja huokasi syvään --

mitä taidamme ihmiset poloiset

elon lankojen kehrääjille?

-- Ja kun vielä tuntee Eevan luonteen -- jatkoi Alma Aarnio

levottomana minkä hän kerran on saanut päähänsä, sitä ei mikään mahti

ota sieltä. Sanotaan että hän on perinyt sen ominaisuuden minulta, en

tiedä, mutta hänessä se ainakin esiintyy moninkertaisena. Se vain on

varma, että jos Eeva kerran mieltyisi Väinöön, niin hän ei hänestä

luopuisi, tuli mitä tuli.

Hanna Heitman kuunteli häntä aivan tyynenä. Hän vain ihmetteli

itseänsä ja mielensä muutosta. Hän oli aamulla tullut tänne sydän

täynnä pelkoa juuri saman asian tähden, joka ahdisti Eevan äidin

mieltä, vaikka toisesta syystä. Hän oli tullut tänne pyytääkseen

Alma Aarniota ajoissa torjumaan onnettomuutta kodistaan ja hän oli

uskotellut itselleen, että hän teki sen sulasta ystävyydestä Eevaa ja

koko Aarnion perhettä kohtaan.

-- Koeta rauhoittua, hyvä ystävä -- sanoi hän tarttuen Almaa käteen

-- minä uskon ihan varmaan, että pelkosi on kokonaan perusteeton.

Sanoin äsken mielipiteenäni, että miehen ja naisen välillä millä

ikäkaudella tahansa voi olla olemassa kaunis, ihanteellinen ystävyys,

pelkkä ystävyys, mutta että se riippuu luonteista, kehityskannasta ja

monesta muusta seikasta. Väinön luonnetta en niin tarkoilleen tunne,

mutta Eevan luulen tuntevani juuri sellaiseksi ystävyys-luonteeksi.

Sukkamielen, sulohaltijan, en luule vielä jalkaansa astuneen hänen

kukkamaihinsa, hänen kuiskeilleen on hänen korvansa kuuro, ainakin

vastaiseksi. Se on minun varma vakaumukseni, ja minua on aina pidetty

ihmistuntijana. Pelkäät Väinön jo kenties saaneen hänet lumoihinsa.

Ei, hyvä ystävä, niinpäin se ei konsaan käy. Sielutieteellinen

tosiasia on, että voimakkaampi henki aina vie mukanaan heikomman,

ja näistä kahdesta on Eeva epäilemättä voimakkain. Jos jompikumpi

heistä on lumoihin joutunut, on se ollut poikarukka. Ja omista

sanoistasi päättäen on niin jo käynyt -- hän näkee vain Eevan, kuulee

vain Eevan äänen. -- Sanoit siitä asiasta siis olemme selvillä.

Sanoin: poikarukka, mutta sillä en suinkaan tarkoittanut, että hänen

kohtalonsa tässä suhteessa olisi säälittävä, päinvastoin. Sillä se

maailma, johon Eeva hänet vie mukanaan, on ihanteen kirkas maailma,

ja jos Väinö jaksaisi seurata häntä sinne, kenties soisi siellä

hänellekin sävel, joka nostaisi lamaisen mielen ja antaisi elämisen

rohkeutta.

-- Mielikuvitusta, ystäväni -- sanoi Alma Aarnio surullisesti -- sinä

elät mielikuvitusten maailmassa ja katselet olevia oloja haaveitten

hunnun lävitse. Mutta jonkun verran perää voi puheessasi kuitenkin

olla, varsinkin mitä lumoukseen tulee. Ja minun täytyy tunnustaa,

että mieleni nyt on koko joukon rauhallisempi kuin alkaissani tätä

keskustelua. Mutta jonkinlaisiin varokeinoihin minun kumminkin täytyy

ryhtyä.

Vähitellen katosi levottomuus kokonaan hänen kasvoistaan, joihin sen

sijaan tuli päättäväisyyttä ja rohkeutta. Hän oli niin tyytyväisen

näköinen, että näytti siltä kuin hän jo olisi ollut aivan selvillä

ohjelmastaan.

Nuoruudenystävät istuivat vastakkain, ääneti, kumpikin vaipuneena

ajatusmaailmaansa. He istuivat lähekkäin, pieni pöytä vain oli

välillä narcissikukkineen, ja kuitenkin olivat he kaukana toisistaan.

Olivatko he oikeastaan milloinkaan ymmärtäneet toisiaan!

Läheisyydessä olevan vanhan kirkon kello löi yksitoista kumeata

lyöntiä.

-- Hyvänen aika, yö on tulossa ja aamulla varhain he jo lähtivät.

Hanna Heitman nousi lähteäkseen. Kesäillan viileässä kulki hän

hiljaista katua kotiaan kohti.

Mutta kun hän tuli sille nurkkaukselle, josta hänen olisi pitänyt

kääntyä rantakadulle, jonka varrella hänen kotinsa oli, niin hän

kääntyikin toisaalle. Ilta oli niin kaunis, että se vietteli hänet

vielä lähtemään kävelylle. Ajattelematta minnepäin hän menisi, kulki

hän kuin vaistomaisesti valtakatua pitkin tulliporttia kohden. Ei

ollut enään juuri ketään liikkeessä. Siellä täällä porttikäytävissä

seisoi palvelustyttöjä ja nuoria työmiehiä iloisesti keskustellen.

Jostakusta avonaisesta ikkunasta kurkisti uteliaat kasvot myöhäistä

vaeltajaa. Hän kulki kiireisin askelin aivan kuin hän olisi paennut

jotakuta. Ketä sitten? itseäänkö ja omia ajatuksiaan?

Hän ajatteli miestään, joka kierteli maaseutua vaivaloisilla

virkamatkoilla ja joka aina oli ollut hänelle hellä ja hyvä.

Sitten ajatteli hän poikaansa, ainoata lastaan, josta hänellä tähän

asti oli ollut vain iloa. Hän seurasi häntä sinne kauvas Elben

rannoille, jossa hän oli opintoja harjoittamassa. Hän oli vasta niin

nuori, Väinön ijässä, yhdenkolmatta, ja hän oli jo ennättänyt niin

kauvas opin tiellä. Mutta, oi kuinka kaukana hän oli kotimaastaan ja

äidistään, yksin ventovieraissa. Hanna Heitmannin teki mieli istuutua

tiepuoleen itkemään. -- Ja hänen oli ikävä siellä, hän tiesi sen,

vaikka hän kirjeissään huolellisesti karttoikin sitä sanomasta.

Surumielisyys puhui kumminkin rivien välistä, vaikka hän koettikin

reippaasti kertoa opinnoistaan, jotka häntä huvittivat ja suuren

kaupungin loistoelämästä, joka oli hänelle niin uutta.

Sitä paitse pelkäsi äiti, että hänen sydäntään kalvoi syvempikin

suru kuin koti-ikävä. Minkätähden hän ei milloinkaan maininnut Eevan

nimeä? Ei kirjeissäänkään koskaan sanallakaan kysynyt niinkuin muita

vähemmänkin tuttuja kotipuolen ihmisiä. Ja Eevan seurassa oli hän

viime vuosina ollut jäykkä ja äänetön. Eikä hänen tunteensa olleet

tuulten ajeltavissa.

Hanna Heitman oli jo ennättänyt viertotielle. Oli jo melkein

puolenyön aika. Heikosti vain punersi enään lännen ranta. Iltatuuli

oli tyyntynyt, ei värähtänyt koivun vaalea lehvä, eikä huojunut oksa

niinipuun. Kesäyön kirkkaus loi joka esineeseen tenhoisaa valoaan.

Hanna Heitman pysähtyi, hän katseli alaspäin loivaa rinnettä ja yhä

kapenevaa maantietä. Vieläkö hän jatkaisi kävelyään vai täytyisikö

jo palata kaupunkiin? Mutta ennenkuin hän ennätti tehdä päätöksensä,

näki hän kaukaa kolme ihmisolentoa, jotka olivat tulossa kaupunkiin

päin. Hän tunsi heidät heti. Eikö hän ollutkin lähtenyt heitä

vastaanottamaan? Oliko hänen nyt kääntyminen vai astuttava eteenpäin?

Hän ei tahtonut häiritä heitä. Hän poikkesi tiepuoleen ja istuutui

suuren niinipuun alle, joka tuuheilla, alasriippuvilla oksillaan

kokonaan peitti hänet näkyvistä.

Ryhmä läheni hitaasti, ja yhä hitaammin jota lähemmäksi se tuli,

aivan kuin he olisivat pelänneet, että matka loppuu liian pian. Eeva

käveli keskessä, sen hän näki jo kaukaa. Nyt saattoi jo eroittaa

heidän ulkomuotonsa yksityisseikkoihin asti. Siinä oli paljon

kauneutta koolla kasvojen jalostuneissa piirteissä ja hentojen

vartaloiden nuorteissa muodoissa.

Nyt kuului jo puhekkin. Se oli Eevan ääni:

-- -- mutta se on kuitenkin olemassa! me sen tiedämme, ja minä

uskon että kaikki nuoret sen tietävät. Mutta sitten tulee elämä,

arkielämä kiistoineen. On kuin paneutuisi unhotuksen huntu heidän

silmilleen tai kasvaisi epäilyksen kaihit. Ja kun he eivät enään näe

selvästi, eivät he enään jaksa uskoakkaan. Ani harvat, taiteilijat

ja runoilijaluonteet sen säilyttävät läpi elämän. Niinpä ystävämme,

vanhukset salomaan mökissä.

-- Rakas sisar ja veli, jos me todella päätämme uhrata elämämme

korkeimman kauneuden palvelukseen, niin emme saa säikähtää

suurimpiakaan vaikeuksia, meidän täytyy antaa itsemme kokonaan

alttiiksi, niinkuin...

Enempää ei rouva Heitman voinut selvästi eroittaa. Hän näki heidän

pysähtyvän lyömään kättä toistensa kanssa ikäänkuin lupauksen

vahvikkeeksi ja pian he katosivat hänen näkyvistään.