Iltapuoleen vei ukko vieraansa katsomaan suoviljelystään. Silloin
hän oli oikein innostuksissaan. Sillä suuren metsäntakaisen suon
kuivaaminen oli hänen mieliajatuksiaan.
-- Nostaa hallan koko seutuun. Monta toukoa on tuhonnut, viljaa
vienyt, säälittä ahmii nälkäiseen kitaansa, mutta sen valta on
voitettavissa -- puhui ukko heidän seistessään laajan suon reunalla,
joka kasvoi matalaa mäntyä, vaivaiskoivua ja karhunsammalta.
-- Mutta minkä sille yksi mies mahtaa? Sen kimpussa pitäisi olla
kokonainen kirkkokansa. Kolmattakymmentä vuotta olen mynkinyt tätä
kuin myyrä, ja alkaissani luulin ennen iltaa pääseväni laidasta
laitaan. Päivä jo alkaa hämärtyä, illan varjot lankeevat raskaina,
enkä ole vielä ennättänyt puolitiehenkään.
Mutta nuoret ihmettelivät sitä alaa, joka siinä oli valmiiksi
ojitettuna, voisi sanoa kanavoituna, sillä leveinä kuin kanavat
kulkivat ojat poikki suon leikellen sen suoriksi saroiksi ja ne
olivat sangen syvät ja reunojaan myöten täynnä ruskeata suovettä.
Saroilta oli puut kaadettu ja suuret juurakkeet väännetty maasta sekä
kannettu rovioihin. Sammaleiset mättäät olivat kuivat kuin tuhka. Ei
olisi tarvinnut muuta kuin antaa kulon kulkea, niin siinä olisi ollut
valmis viljamaa. Mutta ukko ei joutanut katsahtamaan taakseen, hänen
silmänsä tähysti suon toista laitaa, mutta loitolla oli se vielä ja
vanhus alkoi aavistaa, että sinne hän ei ehtisi milloinkaan.
-- Enemmän sitä pitäisi olla, en ole saanut aikaan enempää minä
vähäväkinen. Saavat sitten jatkaa toiset nuoremmat. Sainpahan minäkin
piirtää vähäpätöisen puumerkkini kotimaan kamaraan. Muuta en ole
voinutkaan osaltani tehdä sen hyväksi, ja päivä jo alkaa hämärtyä,
illan varjot tummeta.
-- Ukko on kunnialla suorittanut päivätyönsä -- sanoi Eeva ja loi
häneen kiitollisen katseen -- hän on piirtänyt kauniin puumerkin
kotimaansa kamaraan.
Ja kolminaisliitto muisteli usein jälkeenkinpäin sitä kaunista
päivätyötä, jonka ukko oli suorittanut. Hän oli tehnyt sen aivan
hiljaa, nostamatta vähääkään melua ja hän oli antanut itsensä
kokonaan alttiiksi. Hänen ponnistuksiaan oli katselleet ainoastaan
korpikuuset ja suopetäjät. Ja kun hän kerran laskisi väsyneen päänsä
viimeiseen lepoon, nousisivat unhotuksen kukat hänen haudalleen eikä
jälkimaailma milloinkaan mainitsisi hänen nimeään. --
He istuivat taas pihamaalla majan edustalla ja katselivat kaiholla
kuinka nopeasti aurinko teki kaartaan länttä kohden lyhentäen heidän
viivyntäaikaansa. Sillä he olisivat tahtoneet jäädä sinne vaikka
taloksi.
-- Tämä -- virkkoi Väinö totisesti -- tämä on sitä todellista
elämää, jota ihminen maailman alusta asti on määrätty elämään, minä
tunnen sen. Me kaupunkilaiset vietämme valhe-elämää. Me nielemme
pölyn kuivilta kaduilta, me täytämme mielemme turhuudella ja meidän
ruumiimme kuihtuu luonnollisen liikkeen puutteessa. Mitä kääpiöitä
meistä kasvaakaan näihin raittiisiin luonnonlapsiin nähden! Täällä,
tässä ympäristössä minäkin vielä voisin elpyä elämään ja voisin
toimittaa jotain hyödyllistä.
Mikä heitä sitten estäisi muuttamasta tänne? Eivätkö he voisi
tulla jo huomispäivänä? Ei kukaan heistä kaivannut kaupunkia ja he
rupesivat kaikin tosissaan tuumaamaan muuttoansa salomaan mökkiin
ainakin kesäksi nyt ensin ja sitten kerran vastaisuudessa kokonaan.
Kotiväki varmaankaan ei panisi vastaan. Olivathan Eevan vanhemmat
ihastuneet ikihyväksi siellä käydessään toissa kesänä. Ja olihan
heillä jo katsottuna huvilanpaikkakin Hietajärven rannalla, aivan
lähellä mökkiä.
Ukko ja mummo kuuntelivat heitä hymyssä suin.
-- Eiköhän kävisi sentään ikäväksi pitkän päälle, kun on tottunut
toisellaiseen -- he arvelivat.
Mutta nuoret vakuuttivat, että juuri tällaisesta he pitävät, että
tämä tavaksi tullut kevätretki oli heidän hauskin päivänsä koko
vuodessa ja että he ajatuksissaan elivät sen yhä uudelleen ja
uudelleen.
Sitten muistelivat he ensimmäistä käyntiään siellä. Kuinka he vielä
ollessaan koulun alaluokilla kerran olivat lähteneet tänne kasvien
keruuretkelle, eksyneet tuntemattomassa metsässä, pelänneet susia ja
karhuja, juosseet väsyksiinsä asti ja viimein osuneet tämän saman
järven rannalle, joka nyt oli heille niin tuttu ja rakas. Nääntyneinä
olivat he istuneet rannalle itkemään ja siitä oli ukko, joka juuri
sattui olemaan rysiään kokemassa, korjannut heidät veneeseensä ja
lähtenyt viemään kotiansa "mummon syötellä ja juotella", kuten hänen
sanansa olivat sattuneet.
Perille päästyä ei mummo ollut heittänytkään heitä vähille
syöttämisille ja juottamisille, oli vielä pannut evästäkin matkan
varalle ja käskenyt tulemaan toistekin. Mutta kun hän päälle
päätteeksi oli ottanut vanhan kanteleen hirvensarven haarasta ja
soitellut heille kauneimmat laulunsa -- silloin oli heistä tullut
ainaiset ystävät, joita ei voisi eroittaa muu kuin kuolema.
-- No voittehan tulla ja ottaa haltuunne koko hovin sitten, kun aika
meistä vanhoista jättää -- tuumaili ukko -- voitte uusia kauppakirjat
isännän kanssa. Eipähän menisi silloin ihan vieraalle.
-- Niin, eipähän meillä olekkaan omia lapsia, joitten eteen raataa.
Kesäasuntona tää ainakin menisi mukiin, kun rakentaisi vähän lisää.
Mutta nuoret selittivät, että he tahtoivat tulla sinne jo ukon ja
mummon eläessä, muuten heidän aina olisi ikävä vanhoja ystäviään.
Voisihan vähän jatkaa rakennusta, että saisi kamarin tai tuvan
lisää. Ja he innostuivat jo tuumaamaan, minnepäin sitä jatkaisi
ja innostuksissaan unhottivat he, etteivät he vielä olleet oman
kohtalonsa määrääjiä.
Kenties olisivat he unhottaneet lähteä kotiinkin, ellei mummo
vanhalle hyvälle tavalle uskollisena olisi tullut tuvasta kantele
käsivarrella ja istuutunut valkean tuomen alle virittämään sen
kieliä. He kerääntyivät kaikin siihen ympärille, mutta mieliala oli
muuttunut surulliseksi, sillä he tiesivät soiton olevan jäähyväisiksi.
Tottuneella kädellä kiersi mummo kanteleen nauloja, pingoitti toista
kieltä, hellitti toista, siitä lähti oikea ääni, siitä väärä --
hänellä oli vielä sangen tarkka korva. Tuota pikaa sai hän siitä koko
ääniasteikon selvänä ja puhtaana, ei kuulunut soraääntä lainkaan.
Sitten alkoi hän soitella, ensin hiljaa, sitten yhä kuuluvammin ja
viimein varmasti, niin että kajahteli mustennut koppa, sen ihanan
suvivirren säveltä, jonka hän ennenkin oli soittanut lähdönhetkenä.
Ja kanteleen säestämänä veisasi Eeva kirkkaalla äänellään:
"Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen..."
Näin kanteleen säestämänä he veisasivat koko virren.
Mutta ennenkun he olivat ennättäneet loppuun, oli koko seurue yhtynyt
säveleeseen. Ukkokin, hattukulu kädessään, veisasi sydämmensä
pohjasta värisevällä äänellään nuorten mukana suvivirren ihanaa
säveltä. -- -- "Sä Saaronin kaunis kukka, kukoistus laaksoissa..."
Ja kun viimeinen ääni oli kajahtanut heidän huuliltaan ja kanteleen
kieli oli lakannut heläjämästä, soi suvivirsi vielä yhtä ihanana
luonnossa siinä ympärillä.
Ja tuomen valkea terttu vavahteli salaisesta onnesta, ikäänkuin se ei
olisi tiennytkään, että taivaan tuulet jo huomenna karistavat maahan
sen hempeyden. --
Molemmat vanhukset lähtivät saattamaan heitä järven poikki. Sinne
he näkivät mökin häipyvän saaren taakse. Se jäi sinne iltaruskoon
ja auringon kultaan ja sen ikkuna, jonka yläreunaa peitti vehreä
varjostin, vilkutti heille jäähyväisiään aivan kuin kirkas tähti,
joka olisi tahtonut valaista heidän tietään halki elämän.
Hyvästi heiteltäessä ei tuhlattu paljon sanoja. Väinö, joka
enimmäkseen oli ollut ääneti, mietteisiinsä vaipuneena, sanoi
puistellessaan ukon kättä:
-- Se nuori mies, joka vietti ihmeellisen yön paljaan taivaan alla,
on toteuttanut ihanteensa, sillä hän uskoi itseensä.
Sitten alkoivat he notkeina kuin oravat kavuta jyrkännettä pian
saadakseen kiinni polkunsa päästä, sillä heillä oli pitkä matka
kaupunkiin.
Päästyään ylös kääntyivät he vielä kerran katsomaan taakseen. Mummo
oli taaskin temmannut huivin päästään huiskuttaakseen heille. Ukko
seisoi hattukulu kädessään, kasvot kuvastaen sisällistä kirkkautta,
kun hän huusi sinne ylös ikäänkuin vastaukseksi Väinön äskeisiin
sanoihin:
-- Se nuori mies uskoi Jumalaan ja itseensä.