I.

Juhlallisena kulki maantie pikkukaupungin tullista sisämaan maisemaa

kohden. Tulliportin pielessä istui muinen ahavoitunut ukonkytys, joka

kaupungin puolesta vaati viittä penniä jokaiselta ajajalta. Mutta hän

oli jo aikoja sitten jättänyt kunniapaikkansa yhtä ahavoituneelle

eukolle, joka kojussaan pöytänsä takana seisoen tarjoili leivoksia ja

virvoitusvesiä ohitse kulkeville.

Tie oli ensin leveätä kuin itse kaupungin valtakatu ja sitä

reunustivat suuret puut, enimmäkseen ikivanhat koivut, mutta siellä

täällä oli joku juhlallinen niinipuukin, joka ikäänkuin arvonsa

tuntien nosti latvaansa ja ojenteli oksiaan tuulten tuuditettaviksi.

Vähitellen harveni puurivi tiepuolessa ja loppui viimein kokonaan.

Tie, joka oli kavennut tavallisen maantien levyiseksi, laski loivaa

mäenrinnettä laaksoon, kulki siltaa myöten pienen joen poikki ja

kapusi sitten kanervaista vaaran kuvetta huipulle, josta näki kauvas.

Oli kirkas aamu toukokuun lopulla. Rattaat toistensa perästä pyörivät

kaupunkia kohti. Istuen kuormillaan hoputtivat maalaisukot hevosiaan

juoksuun. Joku hyräili iloisesti ja heilutti tyytyväisenä ohjanmutkaa

ilmassa, piti tehdä hyvät kaupat tavaroillaan torilla sinä aamuna.

Hevoset hirnahtelivat, voipytyt hyppivät rattaissa ja maitokuskien

kiiltävät astiat hölkkyivät runsauttaan tiukasti suljettujen

kantten alla. Viimeisenä tulla tuuditteli hyllyvä heinäkuorma. Sen

ajaja, veikeän näköinen nuori mies, ei näyttänyt pitävän kiirettä.

Huoletonna loikoillen suullaan kuormallaan, rallatti hän lystikseen

iloista säveltä ja kääntyi välistä välinpitämättömästi katsomaan

rattaan pyörää, joka hankasi heinähäkin kapua.

-- Niin kauniita neitiä! sanoi hän heilauttaen lippalakkiaan.

Hän ei malttanut olla hypähtämättä pystyyn katsellakseen taakseen.

Siellä näkyi vain kaksi pitkää palmikkoa, toinen tumma, toinen

vaalea, jotka valuivat hennoille vartaloille, ja tuulessa liehuvat

hatunnauhat.

Käsityksin laskivat tytöt loivaa alamäkeä. He melkein juoksivat tai

paremmin liitelivät kuin kevään keijukaiset. Elämänilon nelivaljakko

vilisti halki kukkakenttäin ja he istuivat vaunuissa.

Eeva Aarnio painoi poskensa toverinsa tummaan ohimoon, likisti häntä

vyötäisiltä ja kuiskasi:

-- Ah, kuin on ihanata elää!

Selma katsahti taakseen. Siellä käveli hänen veljensä Väinö, katse

maassa, pilvi otsalla.

-- Lähtiessä niin iloinen ja taas tuo onneton synkkyys!

Tytöt katsahtivat totisina toisiinsa ja pysähtyivät odottamaan.

Kun Väinö saavutti heidät, tarttui Eeva häntä oikeaan käteen, Selma

vasempaan ja niin sitä mentiin ritirinnan tuttua tietä.

-- Kolminaisliiton tärkein jäsen jättäytyy jälkeen, torui Selma.

-- Paha, paha poika, nuhteli Eeva, ja molemmat hemputtivat he häntä

kädestä aikalailla, aivan kuin olisivat tahtoneet ravistaa pois

jonkun pahan painajaisen, joka vaivasi heidän hyvää veljeään.

Eeva oli vasta pari päivää sitten palannut Helsingistä oltuaan vuoden

musiikkiopistossa harjoittamassa lauluopinnoita. Ja kolminaisliiton

piti heti lähteä tavanmukaiselle kevätretkelle.

Nämä kolme olivat aivan kuin sisaruksia, vaikka heitä

luonnonjärjestyksen mukaan ei voinut sanoa kaukaisiksikaan

sukulaisiksi. He olivat kaiken ikänsä asuneet samassa talossa,

tahi paremmin: kaupunginlääkäri Sommer oli asunut kauppaneuvos

Aarnion talossa, joka oli aivan kaupungin keskipisteessä, torin ja

valtakadun kulmassa. Kun jalka ei vielä oikein kyennyt kantamaan,

oli käsikkäin tallusteltu sileällä pihamaalla, oli piehtaroitu

puutarhan suvivehreässä ja helteisinä kesäpäivinä nukuttu pitkät

unet omenapuitten ja vaahterain varjossa. Ja sitten oli kasvettu

suuriksi...

He olivat ennättäneet sillalle ja pysähtyivät aivan kuin yhteisestä

päätöksestä. Äänettöminä nojasivat he kaidetta vastaan. Joki

oli tulvillaan ja sen vesi vilisti pienissä pyörteissä ohi

heinikkorantain hiljaa solisten mennessään. Pajupensas uneksi

rannalla ja tuomi kastoi valkeata kukkaansa pyörteeseen.

-- Mitä sinä ajattelet? kuiskasi Selma Eevalle, joka silmät

suljettuina näytti tarkasti kuuntelevan jotain.

Eeva ei heti vastannut. Mutta kun he äänettöminä nousivat

vaaranrinnettä, kaikui Selman äskeinen kysymys hänen korvissaan ja

hän sanoi:

-- Mitäkö ajattelen? minä ajattelen että olen kaukana täältä,

en oikein tiedä missä. Mutta kaunista siellä on. Kuulen suuren

kansanjoukon riemuitsevan ja innostuvan, ja sävelten siivillä nousen

huimaavaan korkeuteen...

-- Mutta sisimmässäni soipi kumma sävel. Se on tyyni ja

koristelematon kuin joen kevätsolina kotilaaksossani. Ja sen vieraan

maan loisto ja kunnia ja rikkaus ja maine käy mitättömäksi, kun

kuuntelen sitä säveltä. Sillä sitä minä kuuntelen ja sitä minä

seuraan, en voi muuta...

Eeva oli puhunut hiljaisella äänellä ja hitaasti aivan kuin hänen

olisi siinä kertoessaan pitänyt nähdä ja tuntea kaikki, josta hän

puhui. Hän käveli nojaten Selman käsivarteen ja silmät suljettuina

ikäänkuin paremmin kuullakseen sisimpänsä ääntä. Leveälierinen

hattu oli luisunut niskaan ja vaalea tukka laski laineina ohimoille

ympäröiden korkeata otsaa. Piirteet, joita elähytti harvinainen

henkevyys, olivat puhtaasti säännölliset. Puhuessa oli hänen

kasvoillaan omituinen haaveksiva ilme, joka vilkkaasti vaihteli,

niinkuin veretkin nousivat ja pakenivat hänen kasvoillaan.

-- Sillä sitä minä kuuntelen ja sitä minä seuraan, en voi muuta --

lausui hän uudelleen ja hänen kasvojensa ilme muuttui vakaaksi ja

päättäväiseksi.

Hetki oli omituisen juhlallinen. Tuntui siltä kuin tämä nuori, tuskin

kahdeksantoista vuotias tyttö olisi seisonut elämänsä vaikeimman

ongelman edessä ja että hänen juuri silloin täytyi ottaa ratkaiseva

askel, joka määräisi koko hänen elämänsä suunnan ja vastaiset vaiheet.

Kun Eeva aukasi suuret, haaveilevat silmänsä, kohtasi hän Väinön

katseen, ja tämä, joka tarkkaan oli seurannut jokaista hänen sanaansa

ja vivahdusta hänen kasvoillaan ja äänessään, sanoi innostuneesti:

-- Sinun ajatuksesi ovat kauniit!

Hän oli ollut sanomaisillaan:

-- kauniit niinkuin sinä itsekkin -- mutta hän huomasi ajoissa,

että se olisi kuulunut joutavalta. Niin olisi joku univormuun

puettu keikari voinut sanoa teeskentelevälle, tyhjänpäiväiselle

tytönhuitukalle, mutta hän -- Eevalle!

-- Oliko sitäpaitse, -- ajatteli hän, -- kielessä sanaa, joka

likimainkaan olisi voinut kuvata sitä ylevää kauneutta, joka oli

Eevalle ominainen, sitä suloa, joka säteili koko hänen olennostaan ja

loi hänen ympärilleen ihmeellisen tenhomaailman.

-- Tai en oikeastaan voi sanoa että ne ovat ajatuksiani -- sanoi Eeva

-- ne ovat paremminkin kuvia, jotka tietämättäni ja tahtomattani

nousevat mieleeni, viipyvät hetken ja poistuvat taas -- himmeitä

harhakuvia, mutta välistä tuntuvat ne ihmeellisen todellisilta.

Selma kääntyi Väinöön ja kuiskasi salaperäisesti:

-- Se on aavistus.

Hän tarkoitti että se oli aavistus jostain suuresta elämäntehtävästä,

johon heidän ystävänsä oli kutsuttu ja joka nosti hänet muita ylemmä.

-- Ja nyt -- jatkoi Eeva -- nyt minä ilmoitan teille sen, jota en

milloinkaan olisi luullut voivani sanoa yhdellekään ihmiselle. Se

onkin ainoastaan teille ja tässä ympäristössä -- minä elän sävelissä.

Mitä se merkitsee? Koetan selittää sen teille. Ei ole ainoatakaan

esinettä luonnossa, joka ei tuhansilla kielillä laulaisi minulle

ainaista lauluansa hamasta lapsuudestani asti. Ilma, jota hengitän

on laulun helinää. Kun kuljen tietä, visertävät ojavieret ja maahan

poljetun heinänkorren kuulen kujertavan hyljätyn valitusta. Ja

tuulten teitä leijaa luokseni säveliä, joita en ymmärrä. Vaan välistä

on kuin minäkin voisin ja minunkin täytyisi laulaa...

Eevan innostus tarttui hänen seuraajiinsakin. Ihaillen katseli Selma

häntä ja huudahti:

-- Eeva, sinusta tulee vielä jotain suurta!

Eeva joutui hämilleen. Oliko hän kenties kiitellyt ja ylistellyt

itseään, ei, niin väärin häntä ei voitu ymmärtää.

-- Minustako jotain suurta! Oi, ei milloinkaan, enkä sitä

tavoittelekkaan. Jos tietäisitte, mikä ahdistus minut usein valtaa

luonnon ja sisimpäni ääniä kuunnellessani. Sillä minä tiedän että

sitä, mikä niissä on syvintä, itse perussäveltä, sitä en kykene

tajuamaan. Mutta se on olemassa, minä tiedän sen. Ja minusta on kuin

pitäisi minun ponnistella kaikki henkeni voimat sitä tajutakseni.

Mutta minä pelkään että vaikka ponnistelisin ikäni kaiken, en

saa sitä koskaan kuulla. Ja kuitenkin _täytyy_ minun sisäisestä

pakosta laulaa, minun täytyy laulaen koettaa tulkita sitä, mitä en

milloinkaan ole kuullut -- oi, sentähden se onkin niin surkuteltavaa

kujerrusta.

-- Eeva, sinä olet kovin vaatimaton -- vakuutti Selma -- kaikki,

jotka ovat kuulleet sinun laulavan, ihailevat ääntäsi. Ja, ajatteles

mitä sanomalehdissä kerrottiin, kun julkisesti esiinnyit opiston

päättäjäisissä -- "erityistä huomiota herätti nuori..."

-- Voi, säästä minua -- rukoili Eeva -- et voi aavistaa kuinka se

kiusaa minua ja kuinka minua hävettää, itsehän tiedän parhaiten.

He olivat jo ennättäneet kukkulalle, josta näki kauvas, ja

istuutuivat siihen tiepuoleen luonnon laatimaan kalliosohvaan.

-- Täällä emme ole käyneet ainoatakaan kertaa sinun poissa ollessasi

-- sanoi Selma.

-- Tänne emme milloinkaan tulekkaan ilman sinua -- vakuutti Väinö

totisesti.

-- Voi teitä, rakas sisar ja veli -- sanoi Eeva liikutettuna. Ja hän

kertoi heille kuinka kovasti hän oli ikävöinyt lapsuutensa tovereita

ja kotiseutuaan. Kuinka hyljätty ja yksinäinen hän mielestään oli

ollut siinä suuressa, ventovieraassa kaupungissa, mutta täällä,

täällä hän oli kotonaan!

Hän hyväili rosoista kallion kylkeä ja ikäänkuin vaistomaisesti

kietoutui käsivarsi vieressä olevan nuoren koivun vartaloon. Ja

kaukaa siintäviltä vaarain rinteiltä, yli auhtojen ahojen, läpi

jylhäin hongikkojen soi tutunomainen sävel -- se oli luonnon

elämänlaulu.

Ne kolme istuivat ääneti. Kenties olivat he unohtaneet, että he

olivat tulleet elämän hyörinästä ja että heidän sinne taas piti

palata. Päivä paistoi heihin niinkuin koivuun ja kallioonkin, lauha

tuulenhenki heitäkin hyväili, he tunsivat samaa kuin kanervikko ja

männynvesa. Saraheinä työnsi elämänhaluista korttaan maasta, nuori

leppä oikoili poimuisia lehtiään. Kaikki eli, hengitti ja kasvoi,

sammalkin kallion kyljessä. -- --

Eeva riuhtasihe ensin irti lumouksesta. Hänen piti heittäytyä

kanervikkoon, piti painaa nuori rintansa maaemon povelle ja temmata

sylinsä täyteen ruskeata kanervaa. Tuuli sitä oli piessyt, talvi

kouristanut, mutta elinvoima sykki senkin suonissa ja sekin tuoksui

kevättä.

Siitä vaaran huipulta näki kauvas. Silmänkantamiin kohosi vaaraa,

vajosi laaksoa, välkähti vesiä. Päivänpaisteiset rinteet läikkyivät,

varjojen langetessa vastapuolille, hämäriin kätkien, pehmeästi

peitellen, hellästi hyväillen.

Sieltä täältä lahden poukamasta tai vaaran kupeelta kohosi savupilvi

siintävään ilmaan -- sielläkin elettiin, oltiin mukana luonnon

kevätriemussa.

Kolminaisliitto jatkoi matkaansa. He kulkivat vielä vähän matkaa

maantietä ja poikkesivat sitten metsäpolulle, joka pujottelihe

puitten välitse, kulki notkon poikki ja heille tuttua mansikka-ahon

laitaa yhä kauvemmas asutuilta mailta. Kiurut soittelivat heidän

päänsä päällä, päivänsäteet karkeloivat joka mättäällä ja aho oli

valkosenaan mansikankukkaa.

He eivät vielä olleet ennättäneet ahon päähän, kun Väinö, joka kulki

edellä, pysähtyi, kääntyi tyttöihin päin, asettui heidän eteensä ja

sanoi:

"Päivä pääskyille tulevi,

ilo ilman lintusille,

ei minulle milloinkana,

tule ei päivä polvenansa,

ei ilo sinä ikänä."

Tytöt säpsähtivät. Mitä hän tarkoitti? Hänessä oli taipumusta

synkkämielisyyteen ja hänen puheensa oli joskus surumielisiä

vastaisuuden viittauksia. Näin keväällä tapasi se häntä aina useammin.

Tytöt tarttuivat häntä taas kumpaankin käsipuoleen kuten äsken

laskien leikkiä ja loruten aivan kuin lapselle. Pilvi haihtui Väinön

otsalta, hän oli taas iloinen ja he kulkivat eteenpäin kevein

askelin, kevein mielin sulautuneina luonnon kevätriemuun.

Polku puikkelehti nyt taajassa metsässä. Tuoksui pihkalehdille ja

havulle. Varjo lankesi sinne niin synkkänä, että kaste vielä oli

säilynyt nuoressa ruohossa. He riisuivat jalkineensa ja antoivat

aamukasteen pestä pölyt paljaista jaloistaan. -- Metsä yhä synkkeni.

Siellä vallitsi jo suuren erämaan rauha. Se viehätti salaisella

mahdilla. Teki mieli istahtaa joka mättäälle, puhella joka purolle,

vastata joka linnun viserrykseen, mutta heidän matkallaan oli määrä

ja piti rientää sinne.

Metsä yhä synkkeni. Hongat yhä suurenivat, kuuset tavoittelivat

taivasta. Tuuli huojutteli latvoja, joka oksa yhtyi suureen kuoroon,

soitti mukana suurta sinfoniiaa, jonka vertaista ei ole kuultu

ihmiskäsin rakennetussa soittosalissa, se oli kaikkien tajuttava ja

toi lohdutusta.

Väinö piteli sydänalaansa. Siellä paisui niin kummallisesti. Siellä

oli ollut niin kutistunutta, niin onttoa, niin säveletöntä. Ja, oi,

kuinka avaraksi se voi laajeta, kuinka paljon sinne mahtui metsän

huminaa, säveleitä, kevättä ja nuoruutta, kun ne vain pääsivät

vapaasti sinne virtailemaan, kun ei ollut esteitä, ei salpoja, ei

sulkuja. Mieli tuntui niin omituisesti heltiävän.

Lapsuudesta asti oli hän ollut taipusa synkkämielisyyteen. Mutta

viime keväästä, jolloin hän ei ollut läväissyt ylioppilastutkinnossa,

ei hänen elämällään tuntunut olevan tarkoitusta lainkaan. Päivä vaan

seurasi yötä, yö päivää. Kunhan aika kului, mitäpä millään väliä.

Hän sulkeutui itseensä, vältteli ihmisiä eikä puhunut mitään kotona

päiväkausiin.

Tällaista elämänriemua hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin. Mistä

se nyt tulikaan, sisältä vaiko ulkoa? Puutko sitä kuiski hänen

korvaansa? Vai tuliko se siitä armaasta olennosta, joka asteli hänen

vieressään keveänä kuin aamun keijukainen, sielu täynnä säveleitä ja

katse täynnä uskoa.

Väinö pyyhki hikihelmet otsaltaan. Hänessä kävi taistelu, hänessä oli

syntymässä jotain uutta.

-- Siinäpä se on -- sanoi hän itsekseen. -- Minä olen menettänyt

uskoni elämään ja kaikkeen siihen kauniiseen, jota kerran pidin

omanani ja jota luulin voivani toteuttaa. Oo, minä en enää ole mikään

lapsi! -- Ja minkätähden minä sen menetin? Pienen vastoinkäymisenkö

tähden? -- kuinka vähäpätöistä! Vai onko minun epäuskollani juurensa

syvemmällä. Mutta kenties voi minullekin vielä päivä paistaa, kun

vain jaksan uskoa. Niin, ihan varmaan!

Ja hänestä tuntui kuin olisi juuri se hetki ollut käännekohtana, kuin

olisi hänen tiensä kuljettuaan rynköä ja louhikkoa ja pimeätä kuilun

pohjaa, äkkiä noussut valoisille kukkuloille, jonne näkyi suvivehreä

maisema lempeine lehtoineen ja jonne nousi sävel niin kirkas kuin

satakielen ääni pohjolan kirkkaana kevätyönä.

Hänet valtasi riemu ja tyttöjen kummastukseksi huudahti hän

haltioissaan:

-- minä uskon, minä uskon!

Minkätähden hän sitten ei olisi uskonut? Olihan elämä olemassa ja

olihan jokainen sen ilmestysmuoto ihana. Tokko hän sitä milloinkaan

oli epäillytkään? -- Hän olikin vain epäillyt omaa osuuttaan siihen

ihanuuteen, -- oliko hänessä edes sen käsittäjää, saatikka sitten sen

kannattajaa ja kehittäjää?

Mutta nyt hän tunsi ettei hänellä ollut oikeutta epäillä sitäkään.

Hän tunsi uutta voimaa virtaavan lamaiseen mieleensä, uutta

uskallusta, uutta toivoa. Nyt hän jaksaisi nousta. Hän jaksaisi

taistella kuin sankari, lyödä maahan esteet, voittaa vaikeudet.

Hän jaksaisi taaskin tavoitella ihanteitaan, sillä ne elivät

todellakin vielä. Hän näki niiden nousevan unhotuksen yöstä,

jonne hänen uskottomuutensa ne oli karkoittanut. Hän näki niiden

nousevan itkenein silmin, surunvoittoinen hymy huulillaan hänen

uskottomuutensa tähden, mutta ne nousivat kuitenkin. -- --

He olivat kulkeneet vihantain holvikattojen alla, kuin pyhässä

pylväskäytävässä, ja heistä tuntui kuin olisi ystävälliset olennot

heitä siellä ympäröineet, pilkistelleet puiden runkojen välitse,

lähetelleet kirkkaita katseita ja viittoneet valkein kätösin. Ne

olivat lapsuuden muistot, sillä he olivat jo lapsina tepastelleet

tätä tietä. He olivat juosseet purojen kanssa kilpaa kasteikossa ja

leikitelleet aamun tuulten kanssa kukkaisilla mättäillä. --

He tunsivat hyvin sen äkkitaitteen, josta polku nyt lähti jyrkästi

alaspäin. Täytyi pidellä kiinni puitten rungoista, ettei menettäisi

tasapainoaan. Hetken päästä seisoivat he hengästyneinä ja punakoina

ponnistuksesta pienen metsäjärven rannalla. Ei värettä liikkunut

sen pinnalla. Tuuli lennellä löyhytteli tuolla korkealla puitten

latvoissa, sen siipi ei sattunut tänne. Jyrkkäin rantainsa suojassa

oli se kuin uinaileva ajatus. Keskellä oli pieni saari, jossa kasvoi

tiheä metsä. Sen takaa tuprusi harmaa savu ilmaan.

Eeva huikkasi niinkuin paimenilla sillä paikkakunnalla oli tapana

huikata kutsuessaan karjaansa laajoilla laitumilla. Hän osasi hyvin

jälitellä joka käänteen monimutkaisessa, sanattomassa säveljaksossa,

jonka tavallisesti vain paimenet osasivat, ja veti pitkään viimeistä

ääntä. Huikkuu alkoi kiertää pitkin rantoja ja tuli takaisin,

moninkertaisena mutta yhtä heleänä kuin se oli lähtenytkin. Eevan

mielestä se takaisin tullessaan oli paljon kauniimpi, sillä metsä oli

matkalla ennättänyt lisätä siihen omia sointujaan.

Ei aikaakaan niin saaren takaa alkoi näkyä käyrä veneen kokka ja

kumarat hartiat. Siinä istui nähtävästi vanha ukko, sillä suortuvat,

jotka tavallista pitempinä riippuivat huopahatun alta, välkähtelivät

auringossa hopealle. Mutta vankasti veti käsi vielä airoa ja kohisten

läheni vene rantaa. Väinö otti vastaan, ettei keula kolahtaisi

kallioon, ja ketterästi hypähti ukko rantakivelle. He riensivät

kaikin ojentamaan hänelle kättään.

-- Jumalan terveeks -- lausui ukko liikutettuna pusertaen kunkin

heidän kättään.

-- Sain vielä nähdä teidätkin ja tämän kauniin kesän, vaikka jo

luulin tulleen lähdönajan sille pitkälle matkalle, jolta ei enään

palata.

-- Ooh, onko ukko ollut sairas? kysyivät he kaikin yhteen ääneen.

-- Sairastin talvella pitkän ja kovan taudin. Taisin kylmetä syksyllä

suo-ojalla. On sitä ennenkin seisottu syysvesissä vyötäisiä myöten,

mutta vanhuus jo taitaa ruveta vaivaamaan. Ei otettu vielä -- tottapa

en ollut vielä valmis.

-- Saimme mekin vielä nähdä teidät -- sanoi Eeva hivellen ukon

karkeata mekonhihaa.

Ukko alkoi kääntää leikiksi.

-- Se on sitä meidän muorin muotivaatetta -- sanoi hän ja oikasi

mekkonsa rintamustaa.

-- Ei ole tuotu Turkinmaalta,

Saksanmaalta saatettuna,

Venäeltä varsinkana,

täällä kasvoi kaunihisti

kotipellon pehmoisissa.

Tääll' on vaate valmistettu,

lipsuttu ja loukutettu,

kangaspuissa poukutettu.

Hyv' on hursti haartajalle,

vaate väljä vääntäjälle,

kyntäjälle karkeainen,

ojatyössä oivallinen.

Ukko pisti mielellään runoksi, kun hän oli oikein hyvällä tuulella.

Hän olisi voinut lasketella sitä vaikka kuinka pitkältä puuttumatta

sanoja ja sointuja.

-- Hyv' on mekko miehen yllä,

miesi vieläi parempi!

lisäsi Väinö lyöden ukkoa tuttavallisesti olalle.

-- Niin, siihen me kaikin yhdymme -- sukasi Selma ujona lomaan. Hän

oli aina hieman hämillään ukon seurassa, mutta se tuli vain siitä

suuresta kunnioituksesta, jota hän tunsi ukkoa kohtaan.

Eeva jäi mietteisiinsä. Hänkin olisi tahtonut sanoa jotain ukon

hurstimekosta, mutta ei löytänyt heti mieleisiään sanoja. Tuossa

tuokiossa oli hän valmis. Veitikkamaisesti hymyillen katsahti hän

ukkoon ja alkoi lausua:

-- miks on mekko mieluisesi,

ylen hyvä hurstivaate?

Siks on mekko mieluisesi,

kun on ystävän tekoa,

vaimon viisaan valmistama,

ompelema armahaisen.

Ukko siihen heti:

-- Oikein osas Eeva-neiti,

se sen laittoi laaullisen.

Valkas hurstin huhtikuussa

keväthangen heittehillä,

sulavilla suksen teillä.

Se sen leikkas liepsahutti

ilman kaavan käyttämättä. --

Vaikk' on vanha, vanha muori,

mulle on se aina nuori.

Ukon mielestä siinä jo oli lorua kylliksi niin halvasta asiasta kuin

työmiehen hurstimekosta, mutta Eeva arveli että tässä maailmassa on

loruttu paljon halvemmistakin asioista.

-- Kas sitä Eeva-neitiäkin vain minkälaisia laskettelee! No niin,

kaikkihan me ollaan sitä samaa alkujuurta, Kalevan sukua suurta.

Väinämöisen verta meidän kaikkein suonissa juoksee joku pisara

ainakin.

Ukko oli aina ollut hiukan ylpeä suuresta syntyperästään.

-- Neitikö yhä, miksi ei pelkkä Eeva, niinkuin olen pyytänyt?

Unohdatte aivan sukulaisuutemme. Isä on nyt oikein kirkonkirjoista

ottanut selvän siitä, eikä se ole niinkään kaukaista. Eikä hän

mistään ole niin ylpeä, kuin siitä että hän polveutuu suorastaan

kansasta.

Pienen riidan jälkeen piti ukon nyt käydä perään istumaan. Väinö kävi

soutajan paikalle ja molemmat tytöt tuhdolle keskelle venettä. Se

oli ukon oma tekemä vene. Ei vuotanut pisaraakaan, sen he tiesivät

vanhastaan. Ja sillä oli oma tyylinsä: kaksihanka, kolmilaita,

kiperinä kokka, keula, eikä ole mikään seula -- se oli ukon oma

arvostelu veneestään ja sen tyylinen kuului olevan koko kuikka

kulkemaan. Keulassa oli tekijän nimikirjaimet ja vuosiluku kauniisti

kaiverrettuna. Airojen ja melan lapioihin oli kirjailtu koristeita.

Siinä oli oma runollisuutensa, siinä vanhassa tervatussa veneessä,

niinkuin kaikessa muussakin, mikä oli lähtenyt ukon kädestä.

Vene lähti hiljaa liukumaan eteenpäin. Oikein silmiä huikasi kaikki

se kirkkaus, joka säteili heitä vastaan joka taholta. Loisti yllä

ja loisti alla, rannat puineen, pensaineen, kivineen, kallioineen,

kaikki näytti sulavan siihen samaiseen väriloistoon.

Kun he äsken katselivat alas vaaralta, näkivät he kaiken tämän

kauneuden loitompaa. Nyt he olivat sen keskessä, se ikäänkuin otti

omakseen.

-- Onko täällä aina näin kaunista? sai Eeva sanotuksi kääntyen ukkoon.

-- Miksi sen kukin arvannee, toisinaan on pilvessäkin ja se on taas

kaunista omalla tavallaan.

-- Hyvä ukko, laskekaa aivan läheltä saarta -- pyytelivät tytöt.

-- Väinö, anna airojen levätä.

Kuinka se ranta siinä oli herttainen. Nuoret koivut seisoivat

salaperäisinä aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa muulle metsälle:

-- Mepä tiedämme jotain, mutta emme sano, se on salaisuus.

Haapa paistoi punaiselle pelkästä uteliaisuudesta, mutta mänty

myhäili moisille lapsellisuuksille. Pihlaja koetti peitellä omaa

salaisuuttaan: sillä oli nuoret umput paisumassa lehväin alla ja se

aikoi jonakin kirkkaana aamuna hämmästyttää kaikkia puita ja rantaa

pukeutumalla valkeisiin. -- Muuten näyttivät kaikki puut alati

utelevan vedenkalvolta:

-- Mitä pidät meistä, olemmeko mielestäsi kyllin kauniita?

Mutta pajupensas oli turhamaisin kaikista. Ei kukaan koko saarella

ollut niin vaaleanvehreissä kuin se, ja se oli kaalannut kauvaksi

veteen paremmin nähdäkseen kuvaisensa.

Ukko alkoi jo hiljalleen meloskella eteenpäin.

-- Eeva-muorin kahvit siellä kohta kiehuu kuiviin, kun niin kauvan

viivytellään.

-- Arvasitteko ketä täältä oli tulossa? uteli Eeva.

-- Kyllä se kuultiin, ei ole täällä toisilla paimenilla niin ehjää

äänen juoksua.

Näin mieleistään äänensä arvostelua Eeva ei milloinkaan ennen ollut

kuullut. "Toisilla paimenilla", ooh, se oikein tuntui hyvältä

sydänjuuriin. Ollakkin täällä paimenena! Voisiko ajatella mitään

runollisempaa? Huikata karjaansa yksin laajoilla laitumilla,

syödä mättäitten marjoja, juoda metsän lähteistä ja nukkua yönsä

tuoksuvassa heinässä jollain ylisellä, jonne hatarasta katosta

pilkkisi taivaan tähdet ja kirkas kuu!

Vene lähti liikkeelle saaren suojasta ja pian tuli heille näkyviin

vähäinen mökki vastaisella rannalla. Lieneekö taiteilija konsaan

siveltimellään loihtinut esiin mitään runollisempaa kuin oli se

matala maja ympäristöineen. Ranta oli siltä kohdalta lakeampaa,

vietti vain vähäisen vedenpintaa kohden. Metsä oli vetänyt vehreätä

lievettään vähän ylöspäin antaakseen tilaa pienille peltotilkuille,

jotka levittivät vihantia sarkojaan pitkin rannikkoa. Niitten

keskitse kulki polku rakennusta kohden, jonka takana kohosi tumma

havumetsä ikäänkuin vartijana ja samalla suojana pohjoisia tuulia

vastaan. Päätypuolella ja pihamaassa kasvoi lehtipuita ja pensaita,

mutta ikäänkuin kaikkien niitten valtijana oli mökin nurkkauksella

mahtava koivu. Se oli niin suuri että pieni maja näytti melkein

katoavan sen vihantain lehväin runsauteen, joka peitti suurimman osan

kattoa ja muodosti miellyttävän verhon tuvan ikkunan yläruudun eteen.

Kaikki tämä oli siksi lähellä rantaa, että vedenkalvo loi kuvaisen

siitä.

Sitä kuvaa olisi tahtonut katsella kauvan.

-- Hyvä Väinö, anna airojen levätä -- pyyteli Eeva sama haaveellinen

ilme kasvoillaan, kuin aamulla tiellä. Väinö luki hänen katseestaan:

-- Levätköön henkemme tässä ihanuudessa, levätköön se tässä levossa,

kirkastukoon tässä kirkkaudessa.

-- Oi niin, hän kuuntelee säveleitä, joita muut eivät kuule, hän

kätkee ne sydämmensä pohjaan, ja kerran, kerran hän ne sieltä laulaa

maailmaan kaikkien kuultaviksi -- sillä hän on niitä valituita!

-- Kas, Eeva-muori huiskuttaa huiviaan rannalla! huudahti Selma

herättäen heidät haaveilusta ja he rupesivat kaikin huiskuttamaan

hänelle vastaan.

Oi sitä vanhusta! Siellä hän seisoi sunnuntaiasussaan -- hän oli siis

pukeutunut tulokasten tähden -- huivin oli hän temmannut harmailta

hapsiltaan huiskuttaakseen heille. Mutta mistä oli hän ottanut sen

ylevän ryhdin, sen hienostuneen olotavan, joka jo kaukaa katsoen

näytti olevan hänelle ominainen?

He olivat jo aivan lähellä rantaa ja oi, kuinka paljon lempeyttä

säteili heitä vastaan vanhan mummon kurttuisista kasvoista, joista

katseli lapsen viattomat silmät!

Vilpitön oli se ilo ja ystävyys, jolla tervehdykset lausuttiin pitkän

erossaolon jälkeen. Mutta ennenkun lähdettiin nousemaan majaa kohden,

piti kolminaisliiton uudistaa lapsuutensa muistoja kaalaamalla

kirkkaassa vedessä hiekkarannikolla. Valkea hiekka oli käynyt

hienoille aalloille -- siinä oli illan laine lepattanut, siihen

väsähtänyt, siihen vaimentunut, ja siinä se nukkui vieläkin nähden

unta rantaäyrään kukkasista.

He istuivat pihassa tuomen alla.

-- Tiesipä tuomikin milloin piti kukkaan puhjeta, eilen se vielä

uinaili umpuissaan -- sanoi Eeva-muori mielihyvällä katsellen

kukkeata ihmisryhmää, joka hänen mielestään niin hyvin sopi yhteen

kukkivan tuomen kanssa.

-- Nyt, nyt kukkii tuomi, huomenna taivaan tuulet jo karistavat

maahan sen hempeyden -- lausui ukko miettiväisen näköisenä. Nuoret

ymmärsivät niin hyvin mitä hän tarkoitti, hän oli pannut erityisen

painon jokaiselle sanalle ja hänen silmänsä näyttivät katselevan

jonnekkin kauvas.

-- Et usko kevättä viehkeää,

et muotoa ihaninta,

sun henkes ainaista ikävää

ei tyydytä paljas pinta.

Sä katsot luotujen juurehen,

sä uskot henkehen suurehen

ja palvelet korkehinta. --

hyräili hän itsekseen.

He arvasivat että ukko itse oli sepittänyt säkeet ja että hän niissä

lauloi oman henkensä ainaisesta ikävästä. Sitä he eivät milloinkaan

ennen olleet tulleet ajatelleeksi ja se antoi heille aihetta paljoon

aprikoimiseen.

Ukon täytyi tälläkin kertaa kertoa heille se sama tarina, jonka he

olivat kuulleet jo monasti ennen, nimittäin kertomus siitä kuinka

hän ensin oli löytänyt tämän mökkinsä paikan, kuinka hän samottuaan

soita ja maita kontti selässä, kirves olalla eräänä syyskesän iltana

ensikerran oli seisonut juuri siinä paikassa, missä mökki nyt

sijaitsi. Siinä oli heti tuntunut niin tutunomaiselta, puut olivat

tuntuneet puhuvan hänelle, jylhät rannat siinä sivuilla tuntuivat

kohonneen niin korkeiksi suojellakseen sitä matalampaa rantaa ja kuu

oli juuri luonut lempeätä valoaan yksinäisen metsäjärven rauhalliseen

pintaan. Hänen päätöksensä oli heti ollut valmis. Tuossa tuokiossa

oli kontti ollut kuusen juurella ja kirves lennättelemässä lastuja

harmaan hongan kyljestä. Piti heti kaataa yksi sen paikan entisistä

haltijoista ikäänkuin voitonmerkiksi.

-- Minä olin nuori silloin -- sanoi ukko -- oikaisten kumarata

selkäänsä -- veret poltti suonissa ja käsivarsi halusi taistelua.

-- Sinusta olisi pitänyt tulla sotamies -- oli isälläni tapana sanoa.

Ja itse uskoin, että olisin jaksanut taistella vaikka koko maailmaa

vastaan.

Ei milloinkaan voisi hän unhottaa, millä jyminällä ja pauhulla se

vanha honka kaatui siihen hänen kirveensä iskuista. Kaatuessaan

murskasi se monta pienempää puuta, ja kun sen lakkapää latva vaipui

maahan ja tyvi kirposi kannosta, oli kuulunut kuin huokaus, haikea

ja syvä, ja kaiun kantamana palasi se huokaus takaisin tuhansina

huokauksina, sillä koko seutu tuntui yhtyneen siihen. Siitä nuoresta

miehestä oli tuntunut melkein siltä kuin hän olisi tehnyt jonkun

ilkityön, mutta vanhasta hongasta tuli sittemmin kolme vankkaa hirttä

hänen tupansa seinään.

Kaadettuaan puun oli hän käynyt pitkälleen sen viereen, mätäs

päänsä alla. Hän oli heti ollut kuin omalla pohjalla, melkein kuin

omassa tuvassaan, sillä hän oli varma asiastaan -- isäntä oli

antanut hänelle luvan valita minkä paikan tahansa sillä alueella

torpanmaaksi. Hänellä oli ollut aikomus nukahtaa siinä yösydäntä,

mutta uni pakeni häntä. Mielikuvitus teki joutuisaa työtään,

loihti esiin olemattomia kuutamoyössä. Siinä kohosi uuden asunnon

valkeat seinät, katto kaartui, räystäs remusi, ikkuna iloitsi,

savu hulmusi uuninpiipusta. Vieressä vihersi pellon sarka. Vilja

aaltoili tuulessa, tähkäpäät paisuivat -- se oli kaikki hänen, hänen

omaansa, hänen hikensä ja vaivansa hedelmää. Voima paisutti hänen

käsivarttaan, teki mieli hypätä pystyyn ja aloittaa heti.

Silloin kuului kimakka vihellys, kuului toinen, kuului kolmas.

Vuoriko sieltä lähti vierimään hänen päällensä, vai peikkonsako se

vain lähetti pelottelemaan yksinäistä uinailijaa? Maa vapisi hänen

allaan, tanner tömisi, kalliot kumisivat. Sitten kuului selvät

askeleet ja totisesti, ne lähenivät häntä. Ne tulivat suoraa päätä

häntä kohden, ne olivat jo aivan lähellä. Hän oli aina ollut rohkea

ja uljas, mutta veri tuntui jäähtyvän hänen suonissaan, kun puitten

välistä irvisteli häntä vastaan hirviö sellainen, jonka vertaista

hän ei ollut nähnyt, vai liekö se vasta ollut sen varjo, kuutamon

suurentama. Hän hapuili kirvestään, mutta ei löytänyt. Täytyi

heittäytyä pitkälleen ja tekeytyä kuolleeksi. Hän kuuli nyt sen

temmeltävän aivan vierellään. Se oli täydessä raivossa: hihkasi ja

paukutteli yhteen kämmeniä, kieritteli kiviä ja katkoi puita, tömisti

maata jaloillaan ja karjui niin että metsä raikui. Nuori mies makasi

suullaan ja koetti pidättää hengitystään. Ei aikaakaan niin hän

tunsi karvaisen kuonon niskassaan. Se huohotti kuumaa hengitystä. Se

nuuski tarkoin niskan ja pään, hartiat, koko selkäpuolen ja jalat.

Se koetti kuonollaan kääntää sitä kuollutta miestä, mutta luopui

yrityksestään -- mitäpä kuolleesta, se ei ole vaarallinen vihamies.

Nähtävästi oli se kuullut hongan kaatumisen ja tullut ottamaan selvää

uudesta naapuristaan, kenties taistellakseen sen kanssa elämästä ja

kuolemasta.

Nuori mies hengitti taas. Hän eli siis todellakin vielä. Hirviö

alkoi poistua. Hän katsoi sitä varovaisesti näreen takaa. Nyt se

oli hänen konttinsa kimpussa. Tutki sen tarkoin sisältä ja päältä,

piteli kämmenissään, heitti ilmaan ja otti kiinni kuin pallon.

Reikäleipä kieri maahan kontista. Sen se sieppasi suuhunsa ja lähti

leipä hampaissa lönkyttämään sinnepäin mistä oli tullutkin, mutta

nähtävästi paljon leppyisempänä kuin tullessaan.

Viisainta olisi ehkä ollut nousta heti ja livistää tiehensä peikkojen

pesästä, mutta kuin taikaiskun lyömänä, kuin salaisen voiman

pitelemänä täytyi hänen jäädä siihen pitkälleen koko yöksi. Hänen

täytyi jäädä siihen katselemaan kuinka kuu tyynesti teki kaartaan

tummalla laella, kuinka tähti toisensa perästä viritti valonsa yön

taivaalle, aamun sarastaessa sammuakseen suuremman valon tieltä.

Hänen täytyi jäädä siihen vavistakseen itseänsä voimakkaamman edessä,

sillä se yö oli hänen elämänsä merkillisin.

Metsän takaisesta suosta tuli yön kylmät usvat hiiviskellen.

Ne asettuivat puitten oksiin riippumaan, ne paneutuivat kerros

kerrokselta paksuna peitteenä järven pinnalle, ne laskivat kylmän

liepeensä nuoren miehen polttaville ohimoille, ne ahdistivat hänen

rintaansa kuin painajainen ja sulkivat häneltä tien tähtitaivaaseen.

Missä oli nyt hänen käsivarttensa suuri voima? Sinä yönä hänelle

selvisi, että se maa, jonka päällä hän makasi, oli se taistelutanner,

jolla _hänen_ sotaiset urostyönsä olivat suoritettavat, että hänen

siinä oli saatava voitto voimakkaista vihollisista tai kunnialla

kaaduttava.

Yhä raskaampina lankesivat yön usvat, vuorten onkalot kaikuivat

huuhkainten huutoa ja petojen temmellystä, mutta hän ei kuunnellut

niitä. Se tuska, joka väänteli hänen kasvonsa piirteitä ja tärisytti

koko hänen ruumistaan, oli sisällistä laatua. Nuori mies taisteli

sinä yönä ensimmäistä kertaa Jumalansa kanssa.

Ja aamun sarastaessa, kun usvat hälvenivät ja tie tähtitaivaaseen

taas oli avoinna, teki hän sotilasvalansa. Hän teki sen vapaasta

tahdosta, kenenkään vaatimatta. Hän teki sen vain itselleen ja sille,

jonka hän tunsi olevan ihmistä voimakkaamman. Hän teki sen kädet

ristissä rinnallaan ja katse tähdättynä aamun koita kohden. -- --

Sitten meni hän laskemaan mökkinsä perustusta. -- Sen nuoren miehen

palvelusaika on jo kohta päättynyt eikä hän tiedä onko hän aina

jaksanut pysyä uskollisena lupaukselleen.

Ukko oli puhunut tyynesti ja hitaasti ja omituinen kirkastettu ilme

kasvoissaan. He eivät ennen olleet nähneet häntä sellaisena. Eivätkä

he myöskään ennen olleet kuulleet sen merkillisen yön loppukohtausta.

Ukko oli ehkä tähän asti pitänyt heitä liian lapsellisina ymmärtämään

sitä. Kertomus oli aina ennen päättynyt siihen, kun karhu lähti

lönkyttämään pois reikäleipä suussa ja silloin he kaikin olivat

vetäneet helpotuksen henkäyksen, sillä jokainen heistä oli tuntenut

sen karvaisen kuonon niskassaan.

Punastuen tunnusti Eeva nyt, että hän isoon tyttöön asti oli luullut

siinä puhutun todellisesta vuoren peikosta, ukko kun ei milloinkaan

ollut maininnut petoa oikealta nimeltään. -- --

-- Kuinkas kauppaneuvos ja rouva voivat? -- uteli ukko -- en ole

jaksanut käydä kaupungissa koko talvena.

-- Kas kun unohdin aivan -- sanoi Eeva -- hyvin paljon terveisiä

heiltä. Isä sanoo oikein kaivanneensa teitä talven kuluessa,

tiedättehän että kuulutte hänen ystäviinsä. Ja äiti vakuutti etteivät

viime talviset matikat maistuneet suolta eikä maalta, kun eivät

olleet kotoisin teidän apajoistanne.

-- Sielläpä ne on matikat ja muut minulta onnekseen elelleet

Hietajärven jäitten alla, mutta ovatpahan sitten sitä suurempia ensi

talvena.

-- Ja äiti käski vieläkin kiittämään teitä puuvillakankaasta, joka

on hänen ihastuksensa -- sanoi Eeva kääntyen mummoon -- ja siihen

kiitokseen minäkin yhdyn. Äiti sanoo teitä hovikankurikseen. Nähkääs

vain uutta pukuani, tunnettehan oman käsialanne. En viihdy missään

niin hyvin kuin tässä.

Ja hän heilahtihe ympäriinsä mummon edessä vaaleansinisessä

kotileningissään, jonka alta hento vartalo näytti vieläkin

nuorteammalta kuin muuten.

-- Onpahan kuin tuossa -- naurahti mummo -- nyt sopisi kenties sanoa:

varsi se vaatteen kaunistaa.

Heillä oli niin paljon puheltavaa Eeva-muorin kanssa ja niin

paljon katselemista siinä ylt'ympärillä. Kaikki oli niin tuttua

lapsuuden ajoista asti ja kaikki oli niin ihmeellisesti ennallaan

ja kuitenkin oli siinä joka kerran oma viehättävä uutuutensa. Se

oli erityinen pieni, runollinen maailmansa, ikäänkuin erillään

kaikesta muusta. Mikä siinä sitten oli erikoisempaa kuin muualla,

sitä he eivät voineet selittää. Se vain oli varma, että nurmi

siinä pienessä pihamaassa tuntui vihannammalta kuin muualla,

tuomenterttu valkeammalta ja taivas siltä kohden kuulakammalta. Oli

kuin joka esine, joka puu olisi puhunut ihmiskorvalle tajuttavaa

kieltä. Halkopino vajan pielessä laski leikkiä lastukkaan kanssa

viimevuotisista lumista, joita he kumpikin kauvan olivat salaa

säilyttäneet allaan, mutta jotka nyt kuitenkin soljuivat viileinä

virtoina maan kamaran alla kenenkään tietämättä. Lehmitarha maahan

levitettyine lehvineen houkutteli istahtamaan aituukselle katselemaan

mummon askareita. Ja ukon suorat pellonojat ilmaisivat oivallisesti

tekijänsä luonteen. Juuri näin, ei mutkaa, ei koukkua, suoraan ja

rehellisesti.

Eeva-muori uskoi heille että ne pellonojat olivat miltei ainoa asia,

josta ukko tunsi ylpeyttä tässä maailmassa, ne ja syntyperä. --

Kolminaisliitto oli hajaantunut, mikä minnekkin. Väinö oli lähtenyt

katiskaa kokemaan ukon kanssa.

Selma istui suuren koivun juurella lyöden arpaa saraheinillä. Hän

oli niin syventynyt tehtäväänsä, että näytti kokonaan unohtaneen

ympäristönsä.

Mutta Eeva oli hiipinyt tupaan. Kuinka kaikki sielläkin oli

ennallaan. Lattiasta, laesta, joka sopesta hohti sama puhtaus kuin

ennenkin. Valkaistu takkauuni hahlaimineen täytti oviloukon, leveät

rahit kiersivät seiniä, perällä oli pöytä, istuimet ympärillä ja

keskellä peräseinää oli tuvan merkillisin huonekalu, suuri, ukon oma

tekemä seinäkello. Siihen kuului siniseksi maalattu kellokaappi,

joka ylettyi katon rajasta lattiaan asti, ja valkea taulu. Kaapin

etupuoleen oli maalattu keltaisia tähtiä ja kummallisia koukeroita

ja siitä oli ukko kerran opettanut heille tähtitiedettä. Siinä

oli aurinko keskellä, kaikki kiertotähdet ratoineen ympärillä,

pohjantähti ja ridanseula, kukin määrätyllä etäisyydellään auringosta

ja määrätyssä asennossa kunakin eri vuodenaikana. Ukko oli sanonut,

että se kello osoitti ajan kulun yhtä tarkasti kuin aurinko, eikä

sitä tarvinnut vetää kuin kerran viikossa.

Eeva-muori oli kerran uskonut heille suurena salaisuutena, että

ukko saatuaan tämän kellon valmiiksi mietiskelee toista, jota ei

tarvitsisi vetää milloinkaan, vaan joka kerran käymään pantuna

kävisi seisahtumatta maailman loppuun asti. Eeva-muori oli luullut

tietävänsä, että ukko mietiskelee sitä melkein aina. Se ainakin oli

varma, että hän usein yölläkin nousee tekemään laskujaan eikä häntä

silloin saa häiritä.

Ja tämä kello oli ukon mielestä siihen uuteen verrattuna vain

pahanpäiväinen rämppä, ei paljon parempi lehmänkelloa.

Mutta Eevan mielestä tämä vanhakin oli sangen merkillinen kello.

Sehän oli melkein kuin ihminen? Äskenkin, kun hän tuli tupaan, oli

hän ollut tervehtimäisillään sitä aivan kuin ihmistä ja hän melkein

odotti, että se alkaisi puhumaan.

Eikö se sitten puhunut? Eikö sen naksutus kuulunut lakkaamatta,

öin päivin, kesin talvin, ja eivätkö ihmiset hyvin ymmärtäneet

sen kieltä? -- Pisara pisaralta, hetki hetkeltä yhä eteenpäin, ei

seisahdusta, ei sulkua ja niin on oleva aina. Hetkien laskijat vain

vaihtuvat, viipyvät hetkisen ja häipyvät pois kuin varjot, ja niin on

oleva aina, ei seisahdusta ei sulkua.

Ja kun se sinikaappinen kello kokonaisen tunnin vaellettua pois

ikuista tietään, korottaa äänensä ilmaistakseen sen ihmisille, kuinka

lempeästi, kuinka hellävaraa soi sen ääni silloin, aivan kuin se

säälisi ihmistenlapsia, jotka laskevat sen lyönnit.

Vai helähteleekö se kenties niin hellävaraa vain tässä tuvassa, jossa

sen lyöntiä laskee kaksi vanhaa, joiden elämänhetket jo on helpot

lukea. --

Kellosta siirtyvät hänen silmänsä ukon sorvuutuoliin ja mummon

rukkiin, jotka oli siirretty uuninloukkoon odottamaan talven pitkiä

puhteita. Hän sai niin selvänä eteensä sellaisen talvi-illan salomaan

tuvassa. Sorvuutuoli surisee, lastut lentää, rukinpyörä hyrrää.

He ovat reippaita kuin nuoret. Mitä se haittaa, että pyryilma

kasvattaa korkeata kinosta seinän takana, että tuuli tuivertaa

lehdetöntä koivua ja lyö sen jäisiä oksia ikkunaan, että metsää ja

maata siinä ympärillä peittää pimento. Heidän lietensä tuli voisi

valaista synkimmänkin yön ja kesän hengettäret ovat asettuneet heidän

yksinäiseen majaansa.

Tuvassa oli kuitenkin esine, joka ensi käynnistä asti enin oli

kiinnittänyt Eevan huomion ja sen esineen tähden hän nytkin oli

hiipinyt sinne yksin ja salaa saadakseen olla kahden sen kanssa ja

kuitenkin oli hän heittänyt sen seurustelun viimeiseksi.

Vasemmalla sivuseinällä uunin ja suuren seinäkaapin välissä oli pieni

komero, se oli ikäänkuin pieni pyhättö, johon vanhukset näkyivät

keränneen ne tavaransa, jotka olivat heille rakkaimmat ja kalliimmat.

Siinä oli ensinkin nelisnurkkainen pöytä, jolle oli asetettu

monenmoista tavaraa. Muun muassa oli siinä kirjoitusneuvot -- ukko

oli jo ikämieheksi elettyään itse opetellut kirjoitustaidon. Sitten

oli siinä kaikellaisia vanhoja muistoja, isien isiltä perittyjä,

jotka hyvin olisivat puolustaneet paikkansa jonkun kansantieteellisen

museon kokoelmissa. Siinä oli muun muassa monenmoisia kivikauden

aseita ja työkauja, kummallisen näköisiä ruostuneita solkia ja

muita metallikapineita, joilla kullakin oli oma historiansa. Siinä

oli tulukset, joilla ukon isä vanhalle hyvälle tavalle uskollisena

kuolemaansa asti oli iskenyt tulta piippuunsa, vaikka tulitikutkin

lopulla hänen ikäänsä jo olivat käytännössä.

Pöydän vieressä oli hylly, jossa oli talon kirjasto. Se ei ollut

suuren suuri, muutamia nidoksia vain, mutta niitä oli viljelty

sitä ahkerammin. Siinä oli paitse raamattua ja useita muita

hartauskirjoja, joista monet olivat sangen vanhoja, Kalevala ja

Kanteletar, jotka niiden kerääjä itse oli lahjoittanut ukon isälle.

Sillä häneltä hän oli saanut monta pitkää runoa, jotka jo olivat

unohtuneet sen aikuiselta kansalta.

Mutta seinällä näitten tavarain yläpuolella riippui hirvensarven

haarassa Suomen soitin kantele, ja sen eteen pysähtyi Eeva. Ei kukaan

tietänyt sen ikää. Eeva-muori oli saanut sen perinnöksi isoäidiltään,

joka oli opettanut hänet soittamaankin sitä, ja hän taas oli perinyt

sen äidiltään, joka aikoinaan oli ollut kuuluisa kanteleen soittaja.

Niin se oli kulkenut tyttäreltä tyttärelle miespolvesta miespolveen,

eikä kenkään tietänyt sen ikää ja tuntematon oli sen tekijä. Koppa

oli vanhuuttaan mustunut. Kenties sen tumma väri myöskin oli muistona

savupirttien seiniltä, joilla se entisaikoina oli riippunut. Mutta

kielet olivat hohtavan kirkkaat ja helkkyivät hopealle, milloin

Eeva-muorin sormet niitä koskettivat.

Mitä kaikkea se olisikaan voinut kertoa!

Eeva seurasi kanteleen vaiheita hämärässä muinaisuudessa. Hän

kuuli sen soivan Sammon sodasta voittajana palaavain riemullisella

retkellä, hän kuuli sen helkkyvän Pohjolan häissä, karkelon käydessä

sileällä sillalla ja Väinämön laulun lakehen nousten. Taas itki sen

kielet katoa neidon, kuoloa kovaa ihanan immen.

Niin, se oli soittanut surussa ja ilossa, se mustunut kannel.

Pohjolan kesäöinä oli sen helkettä kaikuneet lempeät lehdot ja

hongikot jylhät. Ja kun se talvi-illan iloksi oli viritetty soimaan

ihmisten asunnossa, oli savupirtin seinä kasvanut korkeammaksi, laki

kohonnut ja lattia laajennut.

Kuinka paljon se olisikaan voinut kertoa!

Hän katseli sitä yhä, väsymättömästi ja hartaasti. -- Vaiti, eikö sen

kieli värähtänyt? eikö kuulunut kuin hiljaista soiton helinää, ja

kaihoa, kaihoa soi se sävel.

-- Mitä kaihoat sinä vanha kannel? Kaihoatko nuoruuttasi, ammoin

kadonnutta, jolloin koppasi vielä oli valkea? Loistoaikaasiko

kaihoat, jolloin sinua riemusaatossa kannettiin juhlasta juhlaan,

jolloin suuret sankarit sinua heijailivat voimakkailla käsivarsillaan

ja ihanat immet koskettelivat kieliäsi?

-- Oi, sinä vanha kannel! harvoin saat sinä enään kuulla oman äänesi.

Vanhan mummon vapiseva käsi vain joskus liikuttelee kieliäsi, muuten

olet mykkänä, sinä monikielinen!

-- Ja kuitenkin voisit sinä vielä nostaa ilon ylimmilleen nuorten

kisoissa, suurten sankarien povella voisit sinä vielä riemusta

remahdella ja sun soittos voisi vielä helkkyä niin ihanasti, että

sitä kummissaan kuuntelisi kaikki. Sillä sinä olet nuori ja siinä

on sun mahtisi. Koppasi vain on mustennut, mutta soinnussasi asuu

ikuisen kevään mahti, joka ei konsaan voi vanheta eikä kuolla. Ja

sinä olet luotu soimaan murheessa ja ilossa. -- Mutta sinä olet niin

ääneti, niin ääneti!

Eeva kuvitteli siirtyneensä muutaman satasen vuotta taaksepäin

ajassa. Hän tahtoi sen päivän olla vieraisilla muinaissuomalaisten

luona, eikä mikään siinä ympäristössä häirinnyt hänen mielikuviaan.

Ei edes sekään, kun Eeva-muori alkoi huikkailla kokoon vieraitaan

päivällisaterialle, joka oli nautittava pihamaan varjokkaimmassa

paikassa suuren pihlajapensaan suojassa. Siihen oli kannettu jykevä

honkapöytä, joka oli peitetty hohtavan valkealla palttinaliinalla,

mummon omaa tekoa. Jokaista varten oli puulautanen ja puulusikka.

Ukon mielestä oli hyvä tulla omillaan toimeen. Kalamiehet olivat

saaneet katiskasta suuren hauvin, ja siitä oli muori kodassa

valmistanut oivallisen kalakeiton. Pöydällä oli vielä puhdasta

rukiista leipää, vasta kirnuttua voita, suuri puinen viilikehlo,

jonka laidasta itsekukin söi lusikallaan, sekä kaljahaarikka. Kaikki

erinomaisen maukasta.

Ei auttanut mikään, isännän täytyi itsensä istua kunniapaikalle

pöydän päähän, ja emäntä, joka vain olisi tahtonut sivulta katsella

ja tarjoilla vierailleen, otettiin väkisin mukaan. Eeva myhäili

itsekseen. Kaikkihan oli niinkuin ollakkin piti. Eikö kunnianarvoista

ukkoa siinä pöydän päässä olisi voinut luulla miksi Kalevalan

sankariksi tahansa! Hänkin oli nyt pukeutunut sunnuntai-asuunsa

vierasten kunniaksi, joka seikka ihan liikutti nuoria.

-- Täällä käy niin harvoin vieraita, varsinkaan kaupunkilaisia,

että tuntuu oikein juhlalliselta -- sanoi ukko halkaisten hauvin

pään, jonka hän oli nostanut lautaselleen. Ei aikaakaan niin hän

jo heilautteli pitkää leukaluuta näppiensä välissä ja laususkeli

verkalleen:

"Kuss' on koppa kanteletta?

Hauvin suuren leukaluusta."

Eeva heläytti iloisen naurun. Sepä vasta oivallisesti kävi hänen

ohjelmaansa! -- Ja mummo siinä vieressä lempeine kasvoineen, joka

itsensä unohtaen vain piti huolta muista, eikö hän ollut kaikkien

äitien esikuva, sekä muinaisten että nykyisten. Mutta Eevan silmissä

hän oli niitä muinaisia. Ja kun hän hitaasti huojutti vartaloaan

edestakaisin, luuli Eeva hänen muistelevan jotain vanhaa runoa ja

juuri olevan aikeessa ruveta laulamaan.

Ei puuttunut siinä puhetta pöytäkunnalta, laskettiin leikkiä ja

toimettiin totisia. Pöydästä noustessa naureskeli mummo:

-- Tämmöisiä herkkuja sitä näin metsämökissä vieraille tarjotaan.

-- Herkkuja ne meistä todenperästä onkin -- sanoi Selma.

-- Eipä vain olekkaan hätää näitten herkkuin ääressä -- sanoi ukko

laskien leveän kämmenensä honkapöydän laidalle -- mutta on sitä tältä

pöydältä syöty petäjäistäkin.

-- Se oli siihen aikaan, kun halla tuli metsän takaisesta suosta ja

jääti joka tähkän heilimöivässä pellossa.

-- Ja kun kontio joskus kaatoi ainoan lehmän -- lisäsi mummo -- niin

ei ollut aina särpimestäkään tietoa.

Mutta ne olivat jo kaikki voitettuja aikoja, ja kaiketi olivat ne

olleet tarpeen ajallaan, että he nyt sitä paremmin ymmärtäisivät

antaa arvon hyville päiville. Niin vain, ei ollut heillä mitään

valittamista.

Nuoret katselivat heitä liikutuksissaan. Siinähän heillä noissa

vanhuksissa oli edessään ikäänkuin koko Suomen kansa -- kovasti

koeteltu, mutta lannistumaton, sitkeä kuin suopetäjä, aina yhtä

uskollinen ja mieli täynnä vastaisuuden luottamusta.

Ja heidän siinä istuessaan tuumaillen menneitä ja tulevia, tuli

kevätkäkönen lentää lekutellen ja istahti sen suuren koivun latvaan,

joka kasvoi mökin nurkkauksella. Siinä alkoi se kukkua helkytellä

sydämmensä pohjasta ja toinen käki vastasi sen kukuntaan toiselta

rannalta, jostain sieltä lahden takaa.

-- Osasipa taaskin mielipaikkaansa -- sanoi ukko -- sen varalta se

siihen heitettiinkin.

Ja hän alkoi maanitella sitä vanhan runon sanoilla:

Siinä kukkuos käkönen,

helkyttele hietarinta,

hoiloa hopearinta,

tinarinta riukuttele,

kuku illoin, kuku aamuin,

kerran keskipäivälläki

ihanoiksi ilmojani,

mieluisiksi metsiäni,

rahaisiksi rantojani,

viljaisiksi vieriäni!

Ja hän lisäsi samaan henkäykseen:

Vielä kukkuos käkönen

kahden vanhan vierahille,

yksinäisten ystäville,

kuku ehjä elon onni,

aamu armas, päivä kirkas,

illan taivas tähtösihin --

sulhot sorjat neitosille

pojalle impi ihana!