saatte pitää ihmismuotonne ja palvella päiväpalkasta vieraalla
maalla. Mutta muotonne muunto on jo alkanut. En voi enää siihen
mitään, että saatte pitää linnunkynnet sormienne päissä elinikänne.
(Thora, Superba ja Trilla katselevat sormiansa,
joiden päistä pistää esiin pitkät linnunkynnet.)
SUPERBA. Saammehan sitte edes keinot kynsiä sua!
TRILLA. Niin, kyllä me kynsimme, tiedä se!
THORA (itkien). Anna minulle anteeksi, Tuhkimo! Meidän rankaisumme on
oikeudenmukainen. Olen ollut kova sinulle, mutta uskotkos, että sinun
tähtesi on omatuntoni aina ollut kipeä.
DINA (syleilee Thoraa). Minä annan anteeksi sinulle, jopa teille
kaikillekin. Sinä, Thora, olit kumminkin välisti ystävällinen
minulle. Sinun pitää asua minun luonani ja aina olla minun sisareni,
ja joka aamu minä leikkaan poikki nuo rumat kynnet, niin ettei kukaan
niitä näe.
THORA. Kiitos! Sinä olet oppinut enemmän takalla tuhassa, kuin minä
purppuravaatteissa.
SUPERBA. Lähdetään pois, Trilla! Miksei se noita luonut meille siipiä
kynsien mukana? Soisin että olisimme lohikärmeitä. On kai vielä
jälellä joku satu, jossa saamme raadella tyhmiä prinsessoja.
TRILLA. Niin mennäänpä! Mutta sen vaan sanonkin sulle, että piikanasi
en enää aio olla. Nyt ollaan ihan yhdenvertaisia.
SUPERBA. Vai et aio? Kyllä minä sun opetan! kynsin sua!
(Trilla pakenee, Superba perässä, ja niin juoksevat he pois.)
PRINSSI. Rientäkäämme linnaan. Kuningas ja puolisonsa odottavat
maltittomasti löytynyttä tytärtään. Mutta mitäs näenkään? Pippe! Ja
minkä näköisenä!
(Pippe tulee sisään, nenä riippuen tavattoman pitkänä,
ja kirkaisee joka kerta kun sysää sen seinään tai ihmisiin.)
PIPPE. Kuussataaseitsemänkuudetta jalkaa on mitattu, eikä yksikään
sopinut kenkään. Tanssinoita -- au! -- on lentänyt tipotiehen vai
liekö litistynyt kuoliaaksi seinään. Minä voitin vedon. Sen seitsemän
seeramaa -- au! -- kuinka Pupan nenä nyt lieneekään venynyt! Onkos
häntä nähnyt kukaan -- au, au! -- että saisin häntä nauraa?
GRIM. Puppa jää koreasti entistä pientä typpänenäänsä pitämään.
Mutta sinunpa nenäsi näkyykin oikein karangoksi kasvaneen, laivan
kokkapuuksi.
PIPPE. Mitä lajia? Minun omakätinen kuninkaallinen nenäni! Au!
kuka rohkenee sysätä kuninkaan Pippeä? Nenäni? Au!... (tunnustelee
nenäänsä eikä tunne sen päätä.) Mutta sehän ulottuu tästä Parisiin
asti! Kylläpä minä olen kaunis; rahasta minua voidaan näytellä,
kuningas saa hyvät tulot! Kokkapuuksi, sanotte -- au! -- Kuljen merta
tuulen väessä. Nyt ei mulla muuta tehtävää kuin -- au! -- löytää
Amerikka.
(Juoksee pois.)
PRINSSI (Dinalle).
Tullos! Nautin autuuttaan!
Ollen kade onnestamme
Oon ma yhä pelossain,
Ettei meidän liittoamme
Outo valta sorra vain.
DINA.
Viel' on velvollisuus -- Oi!
Sä kun soit ain' apus mulle,
Palkita sua en mä voi.
Kiitokset vaan hartaat sulle!
(Suutelee Keristanen kättä.)
KERiSTANE.
Hälle nouskoon kiitoksesi,
Joka murheet lieventää,
Kyynelsilmät pyyhkiää!
Hänpä näki kyynelesi.
DINA.
Yhtä vielä tiedustaa,
Prinssi kallis, sallikaa!
Näinkö unta? Eikö vielä
Mieleni lie unten tiellä?
Todellako löysin sun?
Ootko oikein sulho mun?
Huomenna taas herätessä
Enkö liene yksinäin,
Viluisena pesälläin,
Kaipaus vaan sydämmessä?
PRINSSI.
Mitäs onnen unelmista!
Etsi syämmen uskoa!
Siin' on onnen perusta,
Jok' ei horju lainehista.
Eläkäämme satuamme!
Niin on pitkält' elämää;
Emme pety toiveissamme.
Soikoon loppuun laulu tää!
Loppulaulu. (Trubaduurin esittämä.)
("Minä seisoin korkealla vuorella...")
Nytpä aurinko pirttihin pilkottaa,
Kulta-koi pesän hiilustaan,
Poski vaaleakin puna-ruusut saa.
Kuka ois enää viluissaan?
Silkkikengissä villa parka tanssaelee,
Hyvyys on vaan nyt rikkahana.
Satu onnelan rantahan raukenee,
Kuten aurinko illalla.
(Ryhmä. Keristane haltiattarenpuvussa pitää myrttiseppeltä prinssin
ja Dinan päiden päällä.)
PRINSESSA RUUSUSEN NÄYTELMÄN ALKUNÄYTÖS.
(Kts, 4:ttä kirjaa Lukemisia Lapsille.)
Taustana punertava aamurusko. Korotetulla lavakkeella istuu
puoliympyrässä haltiat Sulotar, Koitar, Päivätär, Tähdetär,
Kuutar, kehräten värttinöillä, joista kultalankoja lähtee yhtyen
Valottareen, joka istuu vähän alempana puoliympyrän keskikohdalla
Lähinnä taustaa istuu Tuonetar vaipuneena lukemaan avattua Kohtalon
kirjaa.
VALOTAR.
Kotomme on tarun maailmoissa
Ja Untoloissa,
Keväisen taivahan hattaroissa,
Kotoisen onnelan valkamoissa.
Olemme luonnon sulottareita,
Kukattareita,
Suvettareita.
Ikuinen meillä on nuoruutemme,
Me liitelemme
Ja laulelemme
Vaan iloksemme.
Majamme loitoll' on sinisalo
Ja ikivalo.
Ja harvoin sieltä
Haluttaa mieltä
Maan päälle tulla,
Miss' ihmisviisaus pilkkasuulla
Häväisee kaiken, mik' oudoksuttaa,
Elämän tenholla kirkastuttaa.
Mut missä viihtyvi joku vielä
Jumalan mailmassa lapsen miellä,
Siell' ilon suomme
Ja valon tuomme
Ja kuvat korkeat lialle luomme,
Syviä syntyjä uhkuvat,
Joit' eivät ymmärrä viisahat...
Viluhun luovat ne lämpimän,
Valoa yöhönkin synkkähän.
Kuin kesäpäivä länteen laskiessaan
Säteistä kehrää kultarihmoja
Ylhäällä maasta pilvein purppuraan,
Niin mekin kultalangoin kehräämme
Armoisat antimemme ihmisille.
Yks saamiansa mainii sattumaks,
Voitoksi toinen, kolmas ansioksi;
Me, joita ikivoipa sallimus
Sääs elon menoa langoill' ohjaamaan
Hienoilla, joit' ei tunne, ei näe silmä,
Tiedämme: joka olion onni kiintyy
Ylä-ilman vienon valosäikeihin.
Jos lanka katkeis, avaruuden kaarros
Ja luonnon sointu, hyvän elinvoima,
Totuuden yhdysside, oikeuden
Tie suora, kauneuden aaltoviivat,
Maailman pylväät kaikki raukeis, kaikki
Kotiinsa ylhäiseen taas palajais.
Siks kehräilemme ajan alust' asti
Me lakkaamatta ajan loppuhun
Kultaista lankaa synkän siskon vieress',
Jok' osakseen sai hirmuvallat yön.
Nyt, valottaret, seisköön kehrinpyörä
Sen tuokion, min merten lasipinta
Säteillen keinuu alla auringon,
Ja sanokaatte, mitä kehräilette?
SULOTAR.
Mä kehrään oikeutta.
KOITAR.
Mä kehrään totuutta.
PÄIVÄTÄR.
Mä kehrään kauneutta.
KUUTAR.
Mä kehrään voimaa.
TÄHDETÄR.
Mä kehrään elämää.
VALOTAR.
Ja lankanne ne liittyvät kaikk' yhteen
Minussa, joka kehrään rakkautta.
Jos päällä maan ois olentoa, johon
Hyvyyden maisen kaikki langat yhtyis,
Kuin virrat mereen, oi kuin lähell' oisi
Hän perikuvaa, alkulähdettänsä,
Ylintä hyvää, täydellisyyttä,
Jost' tääll' on kaikki paljas heijastus!
TUONETAR (katsahtamatta ylös.) Turhuutta vaan!
VALOTAR. Vaan eikös ihminen oo Luojan kuva?
TUONETAR (kuten ennen.) On -- irvikuva!
VALOTAR.
Useissa rinnoiss' elää yksitellen
Lahjamme. Lausukaatte, valon lapset.
Moniko maan pääll' lempii oikeutta?
SULOTAR. Viissataatuhatta.
VALOTAR. Moniko totuutta?
KOITAR. Kakssataatuhatta.
VALOTAR. Moniko kauneutta?
PÄIVÄTÄR. Pian sata miljoonaa.
VALOTAR. Moniko voimaa?
KUUTAR. Viissataa miljoonaa.
VALOTAR. Ja elämää? Ne voitko laskea?
TÄHDETÄR. Kakstuhat miljoonaa... oi kaikki! kaikki!
VALOTAR.
Siis elon sai ja eloa rakastaa
Kakstuhat miljoonaa -- no näistä nyt,
Niin laskin, elää satatuhatta
Rakastain ihan ilman itsekkyyttä.
Yön synkän tyttö, kuuletkos sa sen?
Ykssatatuhat itsekkyydettä!
Nyt oivallatko, millainen se oisi,
Ken omikseen sais _kaikki_ lahjamme?
TUONETAR (katsahtaa ylös.)
Jos valo-antimenne kaikki mahtuis
Samahan rintaan, sotisivat varmaan,
Kuin ristituulet samall' ulapalla.
Näin _oikeus_ ruhjois _rakkauden_ rikki,
_Elämää_ hurja _voima_ vainois, _totuus_
Pois pyyhkis _kauneudelt'_ ihomaalin.
Sodassa luonnon vallat riehuvat,
Ei hengen lahjat sovi keskenään.
On sota eikä sopu tomumaassa.
VALOTAR.
Todellisuus tään riidan ratkaiskoon.
Maan taimist' ottakaamme hennoin, nuorin,
Jon viattomuutt' ei samentanut vielä
Oo vajavuuden tomunhiukekaan,
Laps' elon taisteluun juur' syntynyt.
TUONETAR.
Laps' ompi taivaan. Laps' on rauhoitettu.
Sit' ei saa luonnon voimat koskettaa,
Ei tuli polttaa saa, ei vahingoittaa
Saa ilma, vesi, maa.
VALOTAR.
Ei vahingoittaa,
Vaan äidin hellyydellä hoidella
Sit' elpymään.
TUONETAR.
Kielletty meilt' on kaikki,
Mi tähdätä vois näihin luomiston
Ja korkeamman vallan valikoimiin.
VALOTAR (selaillen Kohtalonkirjaa).
Ma muistan hämärästi, että kerran
Tapahtuu poikkeus... Täss' on se, yötär!
Täss' oikealla, sivu seitsemäs
Näin sanoo: prinsessa tän' yönä syntyy,
Jost' elämän ja kuolon vallat käyvät
Keskensä kiistaa. Kaikk' on ennustettu.
Alussa aikain korkeampi valta
Tään taistelumme nähden ennalta
Koitteeksi sääsi ihmislapsen meille.
Tään lapsen kohtaan koetelkaamme
Siis yhtyneinä lahjojamme!
TUONETAR (tarkastaen kirjaa).
Syntyikö kerran mykäst' yöstäkin
Siis ihmislapsi, jot' ei voita tuoni,
Ei ylhäisinten lahjain viettelys?
Niin kirjoitettu on... No koettakaamme!
Mut taistelutta en mä väisty suinkaan;
Jos väistynkin, niin väistyn aiaks' vain.
Ja palaan taas, kun joutuu hetkeni.
Miss' on se valikoitu, yöllä luotu,
Tuo kaiken saapa, kun muut osan saa?
VALOTAR.
Kuninkaan linnass' -- täält' ei kaukana.
Kun aurinko nyt nousee ulapalta
Ja tähtisoihdut sammun taivahalla
Ja toivollisna syntyy aamuhetki,
Niin Ruusukille alkaa elon retki.
Siis toimeen, luonnon immet armiaat!
Lahjanne parhaat hälle laatikaat!
Nyt aistimailma vaihtuu tarun-taikaan
Ja ikihenget astuu alas aikaan,
Pimeys ja valo alkaa taistelon;
Vakainen yö ja päivä huoleton
Ne kohtaavat nyt toisensa
Tään Ruusulapsen kehdolla.
LUCIAN NUMEROT.
Joululeikki.
HENKILÖT:
Nanna, N:o 1.
Hanna, N:o 2.
Anna, N:o 3.
Märta, N:o 4.
Berta, N:o 5.
Melicerta, N:o 6.
Noora, N:o 7.
Doora, N:o 8.
Floora, N:o 9.
Maisteri Taulunen, heidän opettajansa.
Tuomas, tuntematon ukko.
Lucia, hänen nuori eukkonsa, eräs haltiatar.
Koulunvahtimestari.
Ääniä ulkopuolella.
Kouluhuone pulpetteineen ja nurkassa iso laskutaulu. Vasemmalla ovi,
oikealla ikkuna. Maisteri Taulunen tyttöineen.
TAULUNEN. Niin, siihen ei nyt voi mitään. Yksi osa ahkeruutta,
vähennettynä kahdesta osasta laiskuutta, jää jäljelle yksi osa
laiskuutta. Se on minus, ymmärrättekö. Niiden, jotka ovat olleet
laiskoja laskennossa, täytyy kertoa kurssi vieläpä Lucianpäivänä.
FLOORA. Hyvä maisteri, me tahdomme olla kovin ahkeria joulunaikana,
jos nyt saamme viettää Luciaa.
KAIKKI TYTÖT. Maisteri kulta, me tahdomme olla niin, niin ahkeria.
TAULUNEN. Ahkeria joulunaikana! Kylläpä se on uskottavaa. Te
olette niin, niin ahkerat mäenlaskussa kelkkamäellä ja edistytte
niin erinomaisesti piirihypyssä joulukuusen ympärillä. Mitäs muuta
tarvitaan? Vieläpä että suurella ahkeruudella massuttelette herkkuja.
Ja täten luulette voivanne oppia jalon laskutaidon! Katsokaapas,
aritmetiikka on kaikista viisauksista suurin. Numerot ne hallitsevat
mailmaa, ja me olemme kaikki numeroita, -- yksikköjä, ymmärrättekö?
Laske yhteen yksiköt, vähennä ne, kerro ne, ja'a ne, se on elon
summa. Se joka osaa laskea, hän osaa kaikki ja tietää kaikki. (Nanna,
Märta ja Noora viittaavat.) No, mikäs nyt on? Saatte kysyä.
NANNA. Osaako hän laskea, minkälainen ilma huomenna tulee?
MÄRTA. Osaako hän laskea ajatuksia?
NOORA. Osaako hän laskea, onko hän onnellinen?
TAULUNEN. Osaa tietysti. Hän osaa kaikkia. Numerot ovat mailman
kuninkaat, he läpitunkevat kaiken ja hallitsevat kaiken. Mutta nyt
kerromme päässälaskun.
Toinen kohtaus.
(Tuomas astuu sisään kääriyneenä avaraan kaappuun.)
TGOMAS. Hyvä herra, antakaa minulle rahapenni jouluksi!
TAULUNEN. Ken siellä? Kukas te olette?
TUOMAS. Mun nimeni on Tuomas, ja muijani nimi on Lucia. Minä olen
köyhä pyhiinvaeltaja, joka kuljen ympäri mailmaa ja etsin kilttiä
lapsia. Herrallapa onkin monta lasta.
TAULUNEN. Menkää tiehenne, te häiritsette meitä. Ettekö näe, että
täällä on koulu?
TUOMAS. Senpätähden tulinkin tänne. Minä luulin, että koulussa
opitaan olemaan hyvä köyhille.
KOULUTYTÖT. Maisteri kulta...
TAULUNEN. No, tässä on, koska he
rukoilevat teidän puolestanne.
(Hän panee hopearahan ukon hattuun.)
NANNA. Saammeko mekin antaa jotakin?
TAULUNEN. Saatte, saatte, mutta se tapahtukoon pian. Me laimiinlyömme
laskennon.
(Tytöt tuovat Tuomaalle piparkakkuja,
pumpernikkeliä ja muuta hyvää.)
TUOMAS. Suuri kiitos! Palkinnoksi sanon teille jotakin. Tänään on
Lucia, muijani nimipäivä, ja se on merkkipäivä. Se joka tänäpäivänä
toivoo jotakin ja sanoo prosit ("onneksi") hän saa heti toivonsa
täytetyksi.
TAULUNEN. Onko meillä nyt aikaa teidän merkkipäiviinne? Menkää
tiehenne!
TUOMAS. Enkö saa vähän aikaa kuunnella noita kilttiä pikkuneitosia?
TAULUNEN (itsekseen.) Tuostapa miehestä ei nyt ikinä saa eroa.
(Ääneen.) No kuunnelkaa sitten, niin saatte jotakin oppia...
Yhteenlaskua! Nanna! (Nanna nousee.) Eilen sait äidiltäsi kuusi
omenaa. (Nanna nyökkää päätään.) Tänään saat isältäsi vielä
seitsemän.
NANNA. Voi, kuin hauskaa!
TAULUNEN. Kuinka monta omenaa sinulla silloin on?
NANNA. Seitsemän.
TAULUNEN. Ajatteleppas nyt! Eilen sait kuusi...
NANNA. Niin, mutta ne minä jo olen syönyt.
TAULUNEN. So, so; sinulla olisi kolmetoista omenaa... Istu ales!
Melicerta! (Hän nousee.) Vähennyslaskua. Rohert löysi kadulta
pussillisen pähkinöitä. Hän laski pähkinät, niitä oli 54. Hän
kuori 14, mutta heitti pois ne, kun olivat madon syömiä. Kuinka
monta pähkinää hänellä oli jäljellä pussissa?
MELICERTA. Hänen pussissaan ei ollut yhtään pähkinöitä jäljellä.
TAULUNEN. Mitä kummia? Eikö hänellä ollut mitään pähkinöitä.
MELICERTA. Ei, hän heitti ne pois, kun ne olivat kaikki madon syömiä.
Mihin ne olisivat kelvanneet, jotka olivat maanneet kadulla?
TAULUNEN. Parannatko sinä minun esimerkkejäni? Hänellä oli 40
pähkinää jäljellä pussissaan... Istu... Doora! (Hän nousee.)
Kertolaskua. Mitä tekee 70 kertaa 3?
DOORA (vikkelästi.) 73.
TAULUNEN (kiivaasti, mutta hilliten itseään.) Sinä olet se... Jaa,
sinä olet 73 kertaa niin viisas kun kertomataulu. Kertomataulun
mukaan siitä tulee 210. Istu! Te ette osaa ei yhteen-, ei
vähennys- eikä kertolaskua. No, Hanna! (Hän nousee.) Koeta
jakolaskua. Koivussa oli 2,000 lehteä, kun se kaadettiin metsässä.
Viisi lammasta ja yksi pässi riitelivät lehdistä. -- Mitäs siitä
kannattaa riidellä? -- sanoi pässi. -- Minä syön puolet, te toiset
tasaatte toisen puolen yhtä suuriin osiin. -- Montako lehteä sai
pässi ja montako lehteä kukin lammas?
HANNA. Pässi ei saanut mitään siksi että oli ahnas.
TAULUNEN. Mutta jos pässi nyt sai puolet, kuinka monta lehteä se sai?
HANNA. Ei se saanut mitään, siksi että se oli niin julman ahnas.
TAULUNEN (Karkaa ylös vihoissaan.) Villihulluksi sitä ihminen tulee
teidän kanssanne! Tässä istun koko pitkän lukukauden ja syötän noita
kanatipuja numeroiden kultajyväsillä, mutta kun kysyn mitä pässi saa,
kas silloin pässi ei saa mitään siksi että se on niin julman ahnas!
Sanotteko sitä laskemiseksi? Kerrotaanko satuja aritmetiikassa? Minä
soisin että olisitte numeroita, numeroita (nuuskaa) eikä mitään muuta
kuin numeroita (aivastaa). Prosit, sen päälle aivastin.
(Tuomas heittää yltään kaapun ja astuu esiin joulu-ukon
tunnetussa muodossa. Soittoa näyttämön takaa Tuomaan loihtuun:)
Yksiki, kaksiki, kolmeki.
Tretton femsjuttondedels ett, minus sex.
Autumni rigores
Mordite flores!
Sit ordo lex,
Dum fiat numerus omnium rex!
(Näyttämö pimenee, kaikki tytöt kyykistyvät pulpettiensa taakse ja
nousevat taas pystyyn loihdun loputtua, jolloin näyttämö valkenee.
Heidän kasvonsa ovat nyt vaaleat kun liitu [tätä tarkoitusta varten on
joko hienonnettua liitua tai valkoisia naamaria, joissa on lävet
silmiä ja suuta varten], heillä on kullakin kultakruunu päässään ja
selvä numeronsa järjestään 1-9:ään Nannasta alkaen ylöspäin. He
ovat posliininukkeja, jäsenet liikkuvia, he liikkuvat kankeasti ja
konemaisesti sekä puhuvat harvaan ja kieliopillisesti, kasvojaan
vähääkään muuttamatta. Näyttämö valkenee uudestaan.)
TAULUNEN. Mitä tämä on? Silmälasini on mahtaneet käydä hikisiksi.
(Hän pyyhkii silmälasinsa huolellisesti, panee ne uudestaan nenälleen
ja laskee hämmästyneenä numerot) 1, 2, 3, 4 j.n.e. Tämä on
oikein. Lienenköhän nukahtanut kesken laskutuntia ja uneksinenko
aritmetiikkaa? (Nipistää korvaansa.) Ei, kyllä olen valveella.
(Osoittaa sormella kolmea oppilasta.) Floora! Melicerta! Nanna!
FLOORA. Minun nimeni ei ole Floora. Minä olen 9.
MELICERTA. Minä olen 6.
NANNA. Minä olen yksikkö.
TAULUNEN. Todellako? No, miksi teillä on kruunut päässänne?
FLOORA. Me olemme kuninkaanlapsia. Numerothan ne mailmaa hallitsevat.
TAULUNEN. Nöyrin palvelijanne! Tuo on ollut säkissä ennenkun
pussiin tuli.
TUOMAS.
Oi laskumestar', mitä halusit,
Se arvaamatta on nyt toteen käynyt.
Kas, nuoret oppitaimes kukkivaiset
Sun tenhosanas onkin muuttanut
Nyt numeroiksi. Heilt' on ajatukset
Ja tunteen nuori lämpö hyytynyt
Aritmetiikaks' jäykäks. Kaikki muu
On heistä kuollut. Luvunlasku, lasku
Ja lasku vaan on heidän elämää.
Sydämmen hehku, nuoruuden sekunnit
Luvuissa lasketaan nyt; ihmisarvo
Rahassa määrätään ja määrähintaan
Velvollisuudet myydään, omatunto
Ja isänmaa ja kunnia ja kunto. --
Nuo lähtevät nyt mailmaa johtamaan.
Koht' eipä mitään, jot' ei ostettais
Ja myytäis. Kaikk' on mittaa, painoa,
Lukuja, laskemista. -- Mestari,
On taitos oiva, enkä sitä soimaa;
Ihmisen parhain palvelia on taitos,
Kun ihmist' ei vaan koeta hallita.
On rinnassas äärettömyyksiä,
Joit' eivät arvaa laskut, mitat määrää.
Sävelten ylhäisinten sulosoinnuss',
Autuuden, lemmen, rakkauden eessä
Sun laskutaitos äänetönnä on,
Kuin tähdet avaruuden aution.
Hyvästi!... Numeroitten kahlehia
Ei päästä taitos... Sen voi vaan Lucia.
(Katoo.)
TAULUNEN. No, jos tuo ei ollut runoa, niin empä enää ikinä tahdo
kahdeksan numeroa piirtää. Runous ja aritmetiikka (aivastaa) se on
ikäänkuin tulitikkulaatikko vesilasissa. Mikä hiton mies tuo on? Hän
kai kuljeksii kauppatorilla veisuja myymässä. Mutta kuulkaapas nyt,
armolliset prinsessat, jotka mailmaa hallitsette, ymmärrättekö nyt
paremmin quatuor speciestä (4 laskutapaa)? Laatikaa yksi luku!
Esimerkiksi 27... (Numerot järjestäytyvät komennon mukaan, ja
esimerkkiä voi vaihdella mielin määrin.) Oikein! No, eteenpäin...
356... 4,785... 16,293... 175,482... 8,936,475... 81.639,574...
123,456,789... Täsmälleen oikein. Kas, nämät on kokonaislukuja. Te
edistytte. No, eteenpäin... joku murtoluku, esimerkiksi 5/293 --
(N:o 5 asettuu tuolille noiden kolmen muun yläpuolelle.) Sekin
oikein... Laskekaa yhteen 57 ja 362. (Numerot laativat luvun 419)...
Onko mokomaa nähty? Mainiosti! No, vähennä siitä 174! (Numerot
asettavat luvun 245.) Myöskin oikein. Kerro tämä luku 3:lla! (Numerot
näyttävät 735.) Täsmälleen! Pankkineiti ei voisi paremmin tehdä. No,
ja'a 735 7:lläi (Numerot näyttävät epäröiden 15.) Ei, se on hullusti.
Pitää olla 105.
FLOORA. Täällä ei ole yhtään nollaa.
TAULUNEN. Mitä? Ei yhtään nollaa? Ja nollathan ne juuri mailmaa
hallitsevat. Annas tänne yksi nolla! Mitä aritmetiikka on nollitta?
FLOORA. Meitä on yhdeksän numeroa, sinä olet kymmenes. Siis sinä
olet nolla.
TAULUNEN. Kuuleppas nyt, prinsessa, ensiksikään ei ole tapana
sinutella opettajaansa ja toiseksi ei hän ole mikään nolla
oppilaittensa edessä. Mutta minäpä tiedän keinon. Eikö kaupunkimme
ja koko mailina vilise nollia? (Menee ikkunaan, huutaa ja paukuttaa
käsiään.) Halloh, siellä! Kaikki nollat tänne!... Saammepa nähdä,
kuinka pian saamme miljoonamme toimeen.
(Numerot tekevät piirin.)
TAULUNEN. Vai niin, te tuumitte että koko laskutaidon summa on nolla?
(Nuuskaa.) Uskallanpa sanoa, niin paljon kuin kunnioitankin yhdeksää
meduusaa, että jos tämä on pilaa niin se on hävytöntä pilaa...
(Ulkoa päin kuuluu melua.) Mitä melua tämä on?
KOULUNVAHTIMESTARI. Herra maisteri! Herra maisteri!
TATJLUNEN. Mitä nyt?
VAHTIMESTARI. Koko etehinen, portaat, piha ja katu ovat täynnä
ihmisiä. Tänne törmää yhä uusia, niin pitkältä kuin silmä kantaa.
TATJLUNEN. Minkälaista väkeä?
VAHTIMESTARI. Kaikenlaista, pieniä ja suuria... korkeita herroja...
ylhäisiä rouvia ja neitejä... porvarillista ja huonompaa kansaa... Ne
huutavat kaikki: laske meidät sisään, tarvitsemme vaan yhden numeron
tullaksemme miljooneiksi!... Ei, kuulkaapas miten nuo kolistavat!
(Kovaa kolinaa ja ääniä ulkoopäin: miljooneja! miljooneja!)
TAULUNEN. Luulinpa, ettei täällä nollista puutetta tulisi, mutta
nuo viheliäisen köyhät miljoonat, joilla ei ole numeroita edessään,
käyvät jo liiankin julkeaksi. Käske niiden vaeltaa pankkiin!... Ei,
lähetä ne rautatiehallitukseen! Me tarvitsemme miljooneja voidaksemme
matkustaa Lapinmaahan.
(Vahtimestari menee. Uudestaan melua ulkona, sittemmin hiljaisuus.)
TAULUNEN. Tänään täytyy meidän tulla toimeen ilman nollia. Minä olen
hyvin tyytyväinen teidän viimeiseen laskentoonne. Mikä onni, että
muutuitte numeroiksi! Ja numerot eivät voi saada huonompaa arvosanaa
laskennossa kuin... arvatkaas!
KAIKKI NUMEROT (kylmästi ja levollisesti). Kiitettävä.
TAULUNEN. Niin, jopa alleviivattuna. Eikö tämä ilahuta teitä niin
monen vastuksen perästä? Oi rakkaat oppilaani, minä olen ylpeä
teistä... te tulette menemään pitkälle... se onkin minun paras
palkkani,... se liikuttaa minua kyyneliin asti.
(Hän itkee ja nuuskaa.)
FLOORA. Yksi kyynel painaa viisi seitsemättäosaa sentigrammaa.
TAULUNEN (kuten ennen). Minun ystävyyteni teitä kohtaan...
NOORA. Maksetaan 3:lla markkaa tunnilta.
TAULUNEN (kuten ennen). Sydämmeni tunteet...
MELICERTA. Sydän sykkii 80 kertaa minuutissa.
MÄRTA. Ei, se on eri tavalla. Rakkaudesta se sykki 120, vihasta 130
kertaa ja raivosta aina 140:een asti.
TAULUNEN. Mitä kuulenkaan? Arvostatteko minun kyyneleitäni
sentigrammoilla, ystävyyttäni rahoilla ja tunteitani
suonenlyönneillä? Millä tavoin mittaattekaan kiitollisuuttanne koulua
ja velvollisuuttanne isänmaata kohtaan, tai omantuntonne todistusta?
FLOORA (kylmästi ja päättävästi). Kaikki mitä ei voi punnita, mitata
tai laskea, sitä ei ole olemassa.
TAULUNEN. Mitä? Ei ole olemassa? Onneton lapsi, sinä kauhistutat
minua!
NOORA. Kauhu saattaa laskeutua 40 lyöntiin minuutissa.
TAULUNEN. Voi, kun ajattelen ihania, onnellisia nuoruutenne päiviä...
ANNA. [Repliikit sopii jakaa puheliaimmille.] Päivä ja yö tekee
laskettuna 24 tuntia. 1,440 minuuttia, 86,400 sekuntia ja 5 miljoonaa
184,000 tertsiä.
HANNA. Kauniin päivän sademäärä lasketaan olevan 0,0 millimetriä.
NANNA. Onnellista päivää ei voi laskea, siis sitä ei ole olemassa.
TAULUNEN. Pois, pois! Tämähän on kamalaa, tämä. Numerot
kummittelevat. Missä Tuomas on? Mitenkä saan taas nuo lapsiraukat
ihmisiksi?
MELICERTA. Sinä olet toivonut kerran ja saanut kerran... Plus 1 minus
1 on yhtä kun nolla. Se on vähennyslaskua. Siitä ei tule mitään
jäännöstä.
TAULUNEN. Oikein, mutta hirveää! Ottakaa koko laskutaitoni, mutta
(nuuskaa) näyttäkää, että teissä on hiukankaan ihmistunnetta jäljellä!
NANNA (vitkaan ja katkonaisesti ikäänkuin unissaan). Minä soisin...
2 minus 2, on noll... Minä soisin... 12 kertaa 4 tekee 48... Minä
soisin... 21, jaettuna 7:llä, tekee 3... Minä soisin... plus 9...
että me jälleen tulisimme ihmisiksi.
TAULUNEN (aivastaa). Prosit!
(Iso taulu aukenee ja sen kehyksissä seisoo Lucia nuorena
haltiattarena ojentaen valtikkaa. Soittoa. Pimeä.)
Lucian loihtuluku.
Aronda midó,
Calamba vitello!
Fugite, numeri!
Surgite, animae!
Harha kun haihtuvi, jää tosi vaan!
Aukene silmu jo loistelemaan!
(Kun näkymö valkenee, nähdään koulutytöt taas entisen muotoisina,
iloissaan taputellen käsiään. Numerot ja kruunut ovat kadonneet.)
LUCIA. Ei, pitäkää vaan kruununne! Eikös ihminen ole luomiston
kruunu?
(Tytöt ottavat kruununsa jälleen.)
NANNA. Minä näin niin hassua unta... että olin numero.
FLOORA. Niin minäkin ja sielumme oli quatuor species.
TAULUNEN. Ei tuo ollut hullumpaa, lapsi kullat... mutta kohtuus
kaikessa.