Mut kuule Jumalasi kutsua!
Sytytä silloin tuli taivainen,
Maan aurinko kun alkaa sammua.
SUNNUNTAI MUIDEN VIIKONPÄIVIEN KANSSA.
Työpäivää kuusi saat sä perinnöks.
Yks' päivä Herrallesi pyhitä!
Mut kaikki ovat Herranpäiviä.
TUNTEMATON.
Täss' ajan nuorin lapsi nukahtaa.
Tään vuosisadan viimekymmeneen,
Mi voittoisana, madonkaivamana
Ja valoisana maata hallitsee,
Hän saapuu, nuorna, tuntemattomana.
Hän puhu ei, ei vielä vastaakaan,
Vaan uneksii jo tulevaisuuttaan.
KYÖKKIPIIKA.
Kenpä keittäjän vaivat maksais!
Hellin ääressä yhtenään
Paistaa, maistaa, vaikk'ei jaksais,
Polttaa pellissä kynsiään.
Kun käy haltijat nukkumaan,
Touhua hällä on parhaillaan,
Huolta on vielä vehnäsistä:
Uunihin paistumaan ne pistä!
Ennen herralle kelpas puuro,
Kaisa Varg sanoi "otetaan";
Nyt jos Hagdahl'ille oot kuuro,
Rouvan nokka on norpallaan.
Nyt on ohjeena M. Langlet;
Nyt on tehtävä frikassee
Vaikkapa kengän anturoista,
Vohvelit sienistä kuivakoista.
[Kaisa Varg on kirjoittanut vanhimman kokkikirjan, tohtori Hagdahl ja
Mathilda Langlet ovat tehneet uusimmat ja muodikkaammat keittokirjat.]
Vaikka ma kirjaa käyttää koitin,
Voita ei tullut tarpeheks',
Nuori maisteri soppaa moitti,
Pihviä sätti nahkaiseks.
Lehmässä ol' vaan nahka ja luu;
Milläpä moinen murjentuu!
Enkö mä lyökkiä pannut paistiin?
Mistä mä arvaan kaikkein maistin?
-- "Fiia, vieraita saapuu meille,
Kello kolmeksi herraa viis!
Hieno atria laita heille!"
-- Kaks' on kello jo. Mitäs siis?
Meill' on pernuja, silakkaa,
Marjasoppaa... "Ei, parempaa?
Paistia laita ja hyydykkeitä!" --
-- Herranen aika, auta meitä!
Mistä ihmeestä herkut ottaa?
Enhän Ranssua paistaa voi!
Enkä hilloksi keittää Lottaa!
Tästäpä syntyy juoksua, oi!
Lainata hiukan siellä, tääll',
Saada haukkuja kaupan pääll'.
Jos nyt hiuksia liemess' uivi,
Harmahiks' huolestain ne kuivi.
Pestä, pyhkiä, kantaa puita,
Kunnes jalkoja säilöstää,
Itse syömättä syöttää muita,
Köksä raukan on elämää.
Viel' on köksän huolena työ,
Että läävässä lehmä syö,
Että se onnella vasikoipi...
Pyörälle pääni jo tulla voipi.
Talon puolesta vaan oon visu,
Joskus lasken leikkiäkin,
Leivottaissa kun lapsia nisu
Kiusaa ja joutuvat jauhoihin:
Pikku kultuni, ruususuu,
Leipomaan nisupulla tuu!
Leivo kakkuja hohtavia,
Hyvänä pitäös vanha Fiia!
KIRJAKAUPPIAS.
Ei muurahaisilla ahkerampaa
Kuin meill' on kurjilla touhinaa,
Kun liepeissä liikkuu
Ja kintuilla kiikkuu
Pappoja, mammoja jout'aikana!
-- Herra Hyllberg, yks' kirjanen Valjollen
-- Kuva kiiltävä katsokaa Elmalleni
-- Minullen sotioita!
-- Minullen elukoita!
-- Minullen kuvakorttia kukkasineen!
-- Mitäs kirjaa rouva nyt saada sois?
-- Kai hauska ja sukkela parhain ois,
Jos on tekijä tuttu...
Tuo entinen juttu,
Tuo tiikerin metsästys, pankaa pois!
Tuli nokkela neiti: -- ma vaihtaisin
Jo toisehen pois tämän romaanin
-- Mut on lehdissä likaa,
On jo rauskanki vikaa!
Kai ehti jo kierrellä kaupungin!
Tuo nyrpyssä suin meni, koht' elamoi
Läjä lapsia, kirkuen: -- myymäri hoi!
Yks' kynä, penaali!
Yks' gummi, linjaali!
Yks' vihko! se kirja, kun kantelo soi!
Maanukko nyt alnakkaa haluais,
Kun viidellä pennillä halvennettais.
-- Tuo tienneekö ilmat
Ja kuumat ja kylmät?
Valehdella se viimeisvuotinen tais.
Vaan eukkopa pyysi: -- no, näyttäkää
Se virskirja uus! Miltä kuuluu tää?
Vai Jumalan kansa
Siin' on veisaavinansa!
Enhän tässä _tainkaltoja_ ollenkaan nää!
Pääs' vihdoin yks' pienoinen tiedusteloon
Sitä kirjaa, mi kaikista kaunein on
-- Nimi suustasi suista?
-- No en nimeä muista!
Kai Perjantai on se, tai Robinson.
Kukot ottelevat, kana kaakottaa
Ja kirjoissa valkia leimuaa,
Ja kannet ne läikkyy,
Yhä kirkkaammin väikkyy,
Vaan viisastummeko? arvatkaa!
Kiireesti ne kirjat nyt unhotetaan,
Paras eilinen kelpaa nyt hiirille vaan,
Vaan kirjainsa työhön
On aamusta yöhön
Herra Hyllberg kiintynyt ainiaan.
KIRJANSITOJA.
Mit' ompi ihminen vaattehitta?
Sään kylmän kynsissä suojuksitta,
Pyy parka värjyvä höyhenittä,
Vaan uiva aave ja saunamies.
Mi kirja kansitta? Rauska takki,
Tai pystykorvainen ruma rakki,
Uros jonka päästä jäi rautalakki,
Varkaiden murtama kotilies.
Kas siks' oon luotu ma mestariksi,
Kuin nuoltu, vuoltu, ma räätäliksi,
Teen kirjat kaikki takillisiksi
Ja portit varkailta salpajan.
Kirjailjat, laihat on teillä aatteet:
Ma uuteen kuosiin teen niille vaatteet,
Mult' ehta-pariisin housut saatte,
Ma kultaa selkiinne kirjoitan.
Täss' pöydän ääressä liimaellen,
Kiristäin, kynttäen, leikeskellen
Teen kielioppeja maistereillen
Ja maalaan kukkoja aapisiin.
Jos vitsa seljässä joskus paukkuu,
Ei luista kiel'oppi, maister haukkuu,
Suo namut suihin taas kukon maukku;
Sen viran hälle mä säätelin.
No, minkä kunnian tästä saisin?
Täss' seisoo kirjoja kaikin laisin,
Kuin sotajoukkoa sarjottaisin,
Ja _minun_ työtäin on kaikki tää!
Hikipäin kun kaunista laittaa koittaa,
Niin niukkaa mainetta sillä voittaa,
Kirjailijoista vain mailma soittaa.
Hyi, kiittämättömät hävetkää!
Jos kirjanvyöttäjä ottais eron,
Pian hukka perisi opin, neron,
Ja koulun toimi sais takaperon,
Kun kirjat kansitta oisi näin! --
Vaan niinpä nurja on mailman kanta:
Se laiskureille vaan arvon antaa,
Ken päivän helteen ja kuorman kantaa,
Jää tyhjin suin... se on hulluin päin!
LEIPURIPOIKA.
Vehnäisiä rinkuloita
Persopekka mauskuttaa,
Viiltää päälle paksuun voita,
Voiss' on kakku kauttaaltaan;
Ja kun Kaisa keittolassa
Korppujaan on leipomassa,
Leipomaan käy Pekkakin,
Joutuakseen jauhoihin.
Mitä leipur'poika raiska
Kärsii, sit'et arvaakaan.
Mestar' ärjyy: Ylös laiska,
Taikina on kuohullaan! --
Nukuin hyvin turkin alla;
Nyt saan seista arinalla,
Jotta Pekka aikasin
Kystä sais -- no herraakin!
Kuumuuteensa liesi halkee,
Ilma velloo hillona;
Höyryhyn mun tappaa valkee,
Ellen hikeen liukoa.
Sällit unteloisna häärii,
Paidanhihans' ylös käärii,
Sotkee, kaulaa taikinan,
Torkkuissaan saa tillikan.
Näin mä maireeks' pullan paistan
Kellerrän ja voidellun;
Haitaks' vaan niin tuoksun haistan,
Että tää jo täyttää mun.
Oi, jos Persopekka oisin,
Leivän kanssa kermaa joisin,
Lihoisinpa leivilläin,
Oisin oikein mielissäin!
Miepä ruokin maan ja kansan. --
Jos ei enää leivottais,
Eipä mailma mahdillansa
Mistään leipäpalaa sais.
Kaiken muun voi laimin lyödä,
Paitsi syödä, syödä, syödä
Tahtoo köyhät, rikkahat.
Leivän laittaa leipojat.
Näljissään kun mailma huokaa,
Mull' on kaura kaunaton,
Mit' on elo ilman ruokaa,
Ruoka leivättä mit' on?
Jos en leipää paistaa huoli,
Kuninkaankin naukuu suoli;
Ell'en leipää kypsentäis,
Urho nälän uhriks' jäis.
Leipur hänpä raivaa rataa,
Hän on mailman valtias.
Mikä kaukalossa mataa?
Hyi, tuo ruma turilas!
Pekka, virkas anna mulle!
Mailman vallan heitän sulle,
Kun ma täysin vatsoin vaan
Kello kuuteen maata saan.
PIKKU PRINSSI.
(Lähtee ajelulle kasvattajansa kanssa.)
Nyt luettu on;
Siis ajelohon;
Ylhäisyydellenne
Se raitista on.
-- Jos astella voisi,
Se hauskempi oisi.
-- Jalan astelemaan?
Oi, ylhäisyytenne,
Mitä hourittekaan!
Mit' arvelis kansa
Suurruhtinaastansa,
Jok' itsekseen loikkii
Maanteitä ja voi
Jalkansakin poikki
Viel' astua -- oi!
Aja vaunut, lakeija,
Esihin! Pöly leijaa;
Siis viittanne päälle!
Jo kaikki sain säälle;
Siis vaunuihin, herra,
Nyt istukaa!
Ja niin ajellaan
Me puistohon kohta.
Kuink' ilmassa hohtaa
Ja maa vihannoi!
Ja lintujen laulu
Puun oksilla soi.
Oi, armas on taulu:
Joka heinässä helmi,
Sade sinne ne loi.
Kas poikia telmii,
Aroll' ilakoi!
Ken reimasti koitti,
Se kilpansa voitti.
Kas tuota, kun karkaa...
Vaan niskaansa sai
Hän pallon -- hyi arkaa! --
Punestui, huus' "ai!"...
Ah, poikain luo päästä
Mua juoksemaan!
-- Ei, ylhäisyys säästää
Nyt arvoaan!
Vai moukkain kanss' juosta!
Jo kauhistun tuosta.
Ajur', ohitse suista,
Ann' luistaa, ann' luistaa!...
Kas siin' kävelyllään,
Puvut silkkiset yllään,
Hovinaisia käy,
Iäkkäitä ja nuoria.
Nepä vast' ovat suoria
Tervehtiessään.
Me vastaten armossa
Tervehditään.
Prins' kavahtakaa!
Teki vahti "smirnaa";
Kas' ylös! kas niin
Sama toistamisiin!
Tuo porvarismuori
Noin niiuunsa suori.
No, nyökätkää tälle,
Se mieleen on hälle,
Sitt' Armolle koittaa
Hän kiitosta soittaa.
Kyll' iloita saa
Vaan prinssi, kun näkee
Noin nöyränä eessänsä
Pienoista väkee.
Aja lentoon, mies, pois!
Kotiin prinssimme sois.
Siis retkest' ei suur'
Apu ollutkaan juur'.
Voi prinssiä rukkaa!
Hän arvonsa hukkaa,
Jos juoksee kuin Jukka
Tai Matti hän vaan
Ja on ilossaan.
Pois pienestä virma!
Hän taivutellaan
Haukottelemaan,
Kun muut nuoret kirmaa.
Jos joukossa juosta
Sais paljahin säärin,
Ah, voi ylenmäärin,
Iloitsis hän tuosta!...
Mut vait! arvaas, mi
Mun riemastutti,
Kun kotia päästiin!
Ma huomasin, että
Ol' pihaamme vettä
Yöll' lammikko tullut.
Sutii! kuin muut hullut
Ma lammessa loiskin;
Ves' ylhäälle roiski,
Se sukille pirskui
Ja kengistä tirskui!
Ja kolttukin kastui,
Olin märkä kuin lastu.
Kun leikitä saa
Näin vaan lammikolla
Ja prinssi saa olla --
Ei ihanampaa
Tässä mailmassa saa!
PEPPELI.
Ol' kerran herra kolmevuotinen,
Se Peppeli ol', poika iloinen.
Ja hyötyä jo teki pikku veikka:
Harakkaa hyppi, pyöri kuperkeikkaa.
Hän reipas oli poika pallukka,
Ja muuten kiltti, kelpo mallukka;
Mut eipä totellut hän mielellänsä,
Vaan usein piti Peppe oman päänsä.
Niin valvojanpa Peppe tavallaan
Sai näppärästä Elsa siskostaan.
Hän seitsemän ol' vuoden tienohissa;
Kun Peppe leikki hiirtä, hän ol' kissa.
S'ei ollut oikein mieliin Peppelin;
Kuink' ikävää, jos missä liikkuikin,
Ettei saa koskaan tehdä mielin määrin,
Saa katsoa, vaan koskea on väärin.
Kesällä kerran marjat punertaa
Jo alkoivat, kun Elsa tarkastaa
Ei muista hiirtään -- Peppe veräjästä
Kuin tuhka tuuleen haihtui näkymästä.
Hän juosta julkuttelee riemuiten,
Karitsaa, koiraa, heppaa katsellen
Ja laihaa lehmää, puolan raakiloita
Ja ylvästellen nauroi vartioita.
Pian poika maata, metsää oudoksuu;
Taivaalta paistoi kirkas illan kuu,
Ja Pepen vatsa hämillään ei tiennyt,
Mik' iltapuuron hältä oli vienyt.
Hän huutaa vanhempiaan, siskoaan,
Ja huutoon vastaa metsän kaiku vaan.
Hän istuu mättähälle, itkee, huokaa;
Ah, arvoton on vapaus ilman ruokaa!
Niin tuli -- sus'ko? -- älä säikähdä!
Tul' akka rahjus, ryysyt yllänsä,
Ja pussi kainalossa; kaunihisti
Yht'äkkiä hän Pepen pussiin pisti.
Huus' poika, rehki, potki vihasta;
Ei potkienkaan pääse pussista.
Puks' pussi puhkui. Kissi paistin sieppas,
Ja haukka kanan iski, lentoon kieppas.
-- Mut miss' on Peppe? -- äiti kyselee.
-- Kai veräjällä vielä leikitsee.
-- Käy tuomaan ressu! -- Elsa läksi hakoon,
Mut ota kiinni lintu, kun lens' pakoon!
Tää ilta senkin sekamelskan toi!
Jo kadunkulmissakin rumpu soi:
Ken Pepen harhateiltä opastaapi,
Viistoistatuhat nekkaa palkaks saapi.
Nyt kaikki persot lapset jalkeillaan
Ja kynttilöillä nurkat nuuskimaan;
Ne märin sorkin sotki allikoissa,
Mut eipä löydy poika, jok' on poissa.
Ja Elsa itkee, äiti nyyhkyttää.
- Voi Peppe parka, puuros sulta jää!
Näin isä huokaa, nyyhkii, nenää niistää:
Sun aamuherkukseen kai susi riistää.
Näin itkettäiss' tul' akka tupahan:
-- Ostaisko herra multa porsahan?
Se röhki tuolla metsässä niin pahoin;
Ma korjasin sen pussiin lihoin, nahoin.
-- Ei, muori, nyt on laita onneton,
Meilt' oma possu karkuun juossut on.
-- Tää rasvakas on, koetelkaapas kaulaa!
Tää painaa kyllä kuusitoista naulaa.
Ja muksis! pussi maahan laskettiin,
Sen suulta nuora auki päästettiin;
Ja tössähdykseen heräs poika nassu,
Hän nukkunut oli pussiin, Peppe hassu!
-- Kah! Peppe! Oothan pikku Peppeli! --
Vaan Peppe, tuntein itsens vapaaksi,
Iloisna marssi juteltaissa siellä
Ja katsoi, saisko puuroa hän vielä.
-- Mut pussissa? -- Niin millä pyydyksin
Sen muuten oisin saanut kotihin?
En muilla keinoin potkureita suista,
Vaan pussin perään annan herran luistaa!
-- Vaan muori kulta, tehän saatteki
Nuo viistoist' tuhat löytäjäisiksi...
-- Viistoista kahvikuppia antakaatte
Kernaammin! Kai nyt Pepen pitää saatte.
TYTTÖKOULU MUMMUN AIKANA.
Olinpa miekin pieni tyttö --
Kyll' on jo siitä aikoja --
Punottu tukka nauhoissa,
Taskussa sokerryynimyttö.
Sun laillas tulin välistä
Ma kotiin liepeet märkänä.
Ei Hanna tantti ollut hellä,
Kun kysyi huoneentaulua:
Kuin kynttilöinä suorina
Me luimme, käsi sydämmellä.
Ken salavihkaa naurahti,
Sen tukkaa tantti pörrötti.
Me kirjoitus ja yhteenlasku
Opittiin, että Pariisi
On Ranskan uljain kaupunki,
Niin Pietarista joku kasku,
Ja muut'; ei pitkä läksy, sen
Osata täytyi täsmällen.
Myös korko-ompeluun pit' olla
Ja neulomuksiin näppärä.
Se joll' ei oma tekemä
Hameensa ollut, hänpä nolla.
Ol' merkkuuliina kullakin
Kirjaimin A:sta alkavin.
Mun oli sini-punervainen,
Kirjattu silkkiin -- seinällään
Se riippuu vielä kehissään.
Kyll' teill' on koulu toisenlainen;
Vaan meiltä neula liukkaammin
Sujui ja Vapun-juoksukin.
KUKKAISPRINSSIN JA VELLAMON NEIDON SATUJA.
7. Kukkaisprinssi kertoo koivusta.
Näitkö koivujen suortuviaan sukivan,
Kuulit oksissa tuulosien suhinan?
Lehdet aamusen kasteella pestyähän,
Kevyesti ne näyttävät hengittävän.
Tuoll' lampesi vierellä kukkulallaan
Oli yks', lumivalkea vartaloltaan,
Kiharans' oli pehmeä, leht' vihannoi;
Koreampata ei saloss' ilmetä voi.
Ilokoivuni alla ma istuskelin,
Ja sen latvassa lauleli lintujakin:
Suvivirttänsä koivu se lauleli siell'...
Sata vuotta sa koivuni laulele viel'!
Tuli yövilu lehtiä jäytelemään;
Polosilta mun lämpöni suuteli jään.
Palo raivosi metsiä sortelemaan,
Sadevihmalla suojasin koivuni vaan.
Tuli mies, piti kirveellä pirstata puun,
Kivehen minä syrjäytin teränsuun;
Emänt' aikoili lehtiä lampahillen,
Verihaava sen vihlautui kätehen.
Sokee soittajakin tuli, pyyntönsä toi:
Sulokoivu, jok' aamusin tuulessa soit,
Jätä kylkesi kantelon aineheks' sie,
Paras laulaja sulta ei voittoa vie.
Käten' oikasin suojaksi armahallen;
Sanoi puu: nyt mä kaatua voin iloiten! --
Tuli kantelo siitä nyt oivallisin,
On maailman soitoista tää parahin.
8. Vellamon neito kertoilee orjakauppiaasta.
Joko merta sa soutelit aaltoavaa,
Jolla kuuvalo kultina vaan vilajaa?
Vedet kaartavi ääretön välkkyvä vyö,
Näet kalvolla kiiltoa, alla on yö.
Kun Antillien aaltoja iltasin uin,
Meri hohteli kuin hopeoin sulatuin,
Alus Afrikan rannalta matkoa loi,
Ja se orjia viissataa kuormana toi.
Sidotuit' oli miehiä, naisia siin',
Emon helmasta vietyjä lapsiakin,
Hätä, ahtaus, nälk' oli valloillaan --
Tyly ihmisten ryöstäjä naureli vaan.
Sukelsin hopeoituhun Ahtolahain,
Isältäin kopan kalliita helmiä sain,
Kurotin kopan laivasen laitetuelle:
Mulle myy tavaras, hinta täss' ota, heh!
Tuli laivuri ylpeä laitehellen,
Meren kultia tähtävi vaan himoten.
Sanoi: -- Keijukka, olkohon menneeksi nuot,
Meren täydeltä jos mulle kultoa tuot! --
Kohos riutta korallihampahillaan,
Meri huuhteli tuot' ikivaahdoissaan;
Sinne työnsin mä laivan, ja kiinni se ui,
Kumohon rymähtäin meni, murskautui.
Jopa aaltojen kullassa on vilinää,
Joka laineella ui musta villainen pää;
Mutta rantojen turvahan nuo pelastin,
Vapahiksi ne voitin ja vein kotihin.
Näkyvistäni vaan himokas voro jäi;
Kivinen sydän tuon meren pohjahan vei.
Janokas ikävöityä herkkua joi,
Meren täydeltä kultia, joit' ihannoi.
9. Vellamon neito kertoo helmestä.
Joko Pohjolan koski sun nähtyjäs lie?
Sydänyön valon näitkö Kajaanissa sie?
Lohen loiskivan kuohussa kirmaillen,
Padon pääss' uron väijyvän siimoineen?
Vesiss' on hopeaa, puna taivahall' on,
Vajotessa sen äärelle auringon;
Tämä yön ovet hiljakseen sivuaa,
Sävähtää, tulen välkkyvä, luo valoaan.
Rukouksen on hiljuus, ei hyminää;
Luonto nuortunut nous', Jumalaa ylistää;
Tuhat lintuakin heräs oksillaan
Ilorinnoin aamua laulelemaan.
Ivalonjoen rannalla huuhtelevan
Soraa kimmeltävää näin ahnastajain.
Vilu vaivasi kurjia, nälkä ja työ,
Ketun luolissa maattava ol' moni yö.
Eräs sulhonen myös tuli kaivelemaan;
Yhä lempien muisteli morsiantaan,
Haki, kaiveli aarretta, mieliessään
Kodin laatia -- mutt' eipä löytänytkään.
Joess' simpsukka ryömivi hiljakseen,
Unohdettu ja harmaja, liejuinen,
Ja ne muut ruman potkivat pois mutahan,
Kylän poialle heitin mä simpsukan,
Tämä naurahti: mulleko tuo kala vai? --
Minä kuiskasin: etsi! Hän etsi ja sai,
Mitä luulette? Kuoren kun aukasi hän,
Ivalonjoen helmistä hempeimmän.
Majan valmisti hän, kävi kaskeamaan,
Haki neitoa katselemaan kotoaan,
Ja ne nai, ja niill' on koti hauska ja uus',
Pari vuohta ja lehmä ja peuroa kuus.
Mutta poikapa väitti, ja totta se on:
Kodin pohjaksi kulta on kelpaamaton.
Usko, rakkaus, työ kodin valmistavat;
Siten saa koti helmensä kallihimmat.
TUHKIMO.
(Kolmen seikkaelman pituinen satuleikki.)
Ensimmäinen seikkaelma.
HENKILÖT:
Thora, | maastaan pakosalla olevia Burgundin prinsessoja.
Superba. |
Trilla, näiden kamarineito.
Dina, eli toisella nimellä Tuhkimo, köyhä tyttö, heidän
kasvattisisarensa.
Barbra, hanhipiika.
Köyhänläntä tupa, siinä iso takka.
Thora ja Superba pukeutuvat tanssikemuihin. Trilla auttelee heitä.
Dina istuu takalla kutoen sukkaa, paljain jaloin, harmaa retuinen
nuttu yllään, tanu päässä.
THORA (katsellen pieneen hopeiseen käsipeiliin).
Trilla, mihin pannaan koru,
Olkapäähänkö vai tukkaan?
Lausu joku neuvon loru!
TRILLA.
Loru? Enpä neuvo hukkaan.
Pankaa olkaan! Siltä kohtaa
Ehkä kauniimmin se hohtaa.
THOEA.
Eikös tässä hiuksissain
Ois se sentään loistokkain?
TRILLA.
Pankaa koru vaikka minne,
Herrain silmä lentää sinne.
Verraten näin somiin naisiin
Vivahtaa muut kummajaisiin.
Sulosti nyt hymyilkää,
Ylpeästi silmäilkää,
Nyt se näyttää mainiolta!
Kallelle nyt vielä pää,
Hieman suipemmalle suu!
Nytkös herrat hullastuu.
(Thora sulostaa suutansa, sirostaa silmiänsä peilin edessä, Superba
ottaa esiin vaatevakasta kirjavia pukimia, joita koetteeksi sitelee
yllensä vöiksi.)
SUPERBA.
Trilla!
TRILLA.
Heti paikalla.
SUPERBA.
Onko nyky-kuosia
Sinervällä punainen,
Hienompaa kai keltainen?
Kultalangoin neulon sen...
Onneks sentään paetessamme
Tänne kurjaan hökkeliin,
Korkeasta linnastamme,
Jonka vaino paljaaks riisti,
Vaatteet mukaan korjattiin,
Garderoobi sangen siisti.
TRILLA.
Kultalankaa? Totta vie!
Uljaampaa ei mikään lie.
Silkkiin kultaa -- joltain näyttää,
Sitä korkein muoti käyttää.
Neiti loistaa niinkuin valkee!
Naiset harmihinsa halkee,
Prinssin päätä pyörryttää.
Saisko neuvon antaa enää?
Nostelkaa myös hiukan nenää!
Nyt prinsessan näköinen
Ootte, joksi pääsetten.
SUPERBA.
Oi niin! Thora, mitähän
Prinssin luulet tykkäävän?
THORA (peilin ääressä).
Ett' oot hiukan pystynokka.
SUPERBA (äkäisesti).
Tylsä oli sanas kokka!
Min' oon suora, vino sie.
THORA.
Miten kunkin maku lie;
Vanhemp' oon ja viisaamp' mie.
SUPERBA.
Vanha? Saankos onnitella?
THORA.
Kruunuprinsessa ma oon.
SUPERBA.
Tyhjät nimes kuusikkoon!
Ruhtinaatar kruunua vailla --
Arvo laiha aikalailla!
THORA.
Minkä kaipaa, saada voi.
SUPERBA.
Toivot prinssiä! hohhoi!
Eipä kelmee lilja rukka
Tainne hälle kelvata,
Kun on ruusu tarjona.
THORA.
Häpeemätön hassatukka!
SUPERBA.
Taidat olla mustasukka.
Annas peili minullen!
THORA.
Enpä anna sinullen,
Se kun kerran minun lie.
(Kumpikin koettaa siepata peilin itselleen.)
TRILLA (itsekseen, laulaa).
Usein kahden riidellessä
Kolmas heiltä voiton vie.
DINA (laulaa).
Villalankaa puikkohon
Kääriessä karttuu;
Puikko sylivauva on,
Aimo tytöks varttuu.
Siitä jalkaan sukan saan,
Enkä tuhkaa poljekaan;
Kun saan kengät jalkaan,
Tanssi mulle alkaa.
SUPERBA.
Älä siellä vingu, makaa!
Napita hameeni takaa!
(Dina napittaa Superban hametta.)
THORA.
Kehtaat armoleipää syödä,
Työsi, laiska, laiminlyödä!
Sido kengänrihmani!
(Dina sitoo kengänrihmaa.)
Tiedäs, linnan salissa
Tanssit on tän' iltana;
Nyt me kutsut saatuamme
Sinne ajaa karautamme.
Meidät kaksi kutsua
Täytyi, kun me hienointa
Täällä oomme herrasväkee.
SUPERBA.
Prinssikin nyt meidät näkee!
TRILLA.
Niin, ja morsianta vielä
Kuuluu puuhailevan siellä,
Prinssein tapaa noudattain.
Mutta ketä muuta neittä,
Ellei arvoaan hän heitä.
Paitsi, neiti kullat, teitä,
Vaimokseen hän pyytää vois?
Eipä onni karkaa pois.
Jos hän Thora neidin ottaa,
Niin Superban hän kadottaa;
Jos Superban valikoi,
Ei hän Thoraa ottaa voi.
Siis, jos neuvoa ma saan,
Kumpaakin hän kosikaan!
SUPERBA.
Paremmin hän älyää.
THORA.
Kuules vaan! No, pystyyn pää!
DINA.
Oisin miekin tanssiin tullut.
THOEA.
Tuhkaturpa, ootko hullu?
Hahhah! siekö ihmisiin?
Kysys peililt' itsekkin!
(Pitää peiliä tytön edessä.)
Sanos, mitä peili vastas?
Jolsa, mölsä...
SUPERBA.
Pussisuu,
Kierosilmä, kalpee kuu,
Laiha niinkuin nälkärastas...
TRILLA.
Noessa naama, nuttu nurja,
Rähjys, rahjus,
Nuhjus, nahjus,
Täydellinen homssantuu!
DINA.
Peili vastas: köyhä kurja!
SUPERBA.
Thora, pois nyt ajamaan
Aika laukkaa herralaan!
Vaunuissamme viepi meitä
Aasipari varis-teitä.
Vatsaan ei oo leivän muru
Tänään tullut, tuntuu puru.
Riemun tieltä väistyy suru.
THOEA.
Söinpä sentään makkaran,
Ett' ois punaa poskellan'.
Trilla, yllein viitta heitä,
Linnan pihaan saata meitä.
Hyvästi nyt, tuhkilas!
Parahinta hauskuuttas
Nauti takka-kullallas!
Taikka hyppele ja tanssaa
Hanhien ja oinaan kanssa!
(Thora, Superba ja Trilla lähtevät. Dina yksinään, katselee varoen
ympärilleen, menee vaatearkulle; ottaa esiin ja koettaa päällensä
sisarten pukuja, osottelee heidän kasvon-eleitään, nauraa, hyppelee
ja laulaa):
Rikas oon ma hohoi!
Saliss' oon kuninkaan,
Sävel neljänä soi...
Minä tanssia saan.
Koree verhoni on,
Mulla sulhokin on,
Ehkä kuulumaton...
(Tanssii maalaamattoman lavitsan kanssa.)
Sinäpäs oletkin mun rakkahin prinssini, sinun vieressäs minä tanssin
pyörteessä hyörin. Etkös häpee olla noin puumainen ja kankurajalkainen?
Tanssikoon ken taitaa tuollaisen konttakintun kanssa! Oletko sinä
prinssi ja kehtaat nelin ryömin rähmiä? Mene oppiin, prinssi raukka,
tee niinkuin minä, vaikk'en koskaan ole koulua käynyt! Tyhmäpä oletkin
aikalailla! Seiso tuolla loukossa ja häpee, niin seiso ja poraa! Jos
minä olisin prinssi, niin puolustaisinpa miekallani kaikkia köyhiä ja
hyljätyitä, jotka palelevat ja itkevät. Mutta (nauraen) puhu tuolle!
Uh, sitäkin pökkelöä!
(Hän tanssii taas yksin, polkee peiliä, ottaa sen ylös,
katselee kuvaansa ääneti ja muuttaa muodon näkyä.)
Köyhä, köyhä ja unohdettu!
(Hän laskeiksen nyyhkien takalle. Hanhipiika Barbra astuu sisään
ja katselee Tuhkimoa.)
BARBRA.
Maata kylmää kyynelillä
Kastaa tuska tuhansilla.
Kun ne ovat tulvillansa,
Tulee Herra armollansa.
Miks' hän muuten meille sois
Lahjan pyyhkiä ne pois?
(Hän menee ja koskee Dinaan.)
Älä itke, Burgundin prinsessa! Nouse etsimään kruunuasi!
DINA (ikäänkuin heräten unesta). Sinäkö se olet, Barbra? Ann' anteeks,
kun unohdin että mulla vielä on ystävä.
BARBRA. Sitä et saisi unohtaa, Dina. Jumala on lähettänyt minut sinulle
suojelushengeksi. Minä olen suojellut sinun turvatonta lapsuuttasi,
olen seurannut sinua maanpakoon ja ruvennut hanhipiika raukaksi
saadakseni olla lähellä sinua ja yhäti suojella sinua kaikelta pahalta
ruumiin ja sielun puolesta. Sinä olet vanhemmiltasi perinyt kuuman
veren ja ylpeän sisun. Olen antanut sun kasvaa suuressa köyhyydessä
ja monen nöyrytyksen alla, jotta oppisit olemaan hyvä, nöyrä ja
kärsivällinen. Nyt tahdon sinua tutkia, tahdon nähdä mitä olet oppinut.
DINA. Miksi minua prinsessaksi nimität? Tiedäthän, että olen köyhä
isätön ja äiditön lapsi, jonka Burgundin kuningatar löysi metsästä
sinne heitettynä ja kasvatutti omain tytärtensä kanssa.
BARBRA. Ovatko he sinulle hyviä?
DINA. Saanhan syödä kissan kanssa eikä minun tarvitse nukkua metsässä.
Mutta en tiedä, miksi minua aina viluttaa. Istun mieluimmin lämpimällä
takkakivellä ja siitä sanovat minua Tuhkimoksi.
BARBRA. Sinua viluttaa rakkauden puute. Thoralla ja Superballa on
syynsä vartioida sinua niinkuin kissan poikaansa. Tänään täytät
viisitoista vuotta. On jo aika sanoa kuka sinä olet.
DINA. Kuka minä olen?