Kukkais-prinssi mietiskeli. -- Sinä et ehkä ole niin väärässä,
mäntyvaari. Tuokaa tänne lapio!
Kukkais-prinssi sai lapion ja rupesi kaivamaan. Alussa kävi työ
kömpelösti, sillä hän ei ollut tällaiseen tottunut. Ensin tuli
siihen kuoppa, ja sitte kalteva kouru. Mutta Kukkais-prinssi oli
oppivainen ja työ alkoi häntä huvittaa. Hän otti nuoran, veti sillä
suoran tien rannasta mereen, määräsi leveyden ja syvyyden kaikkialla
tasan, kaivoi reippaasti ja sai kanavan illaksi valmiiksi. Ainoastaan
kapea hiekkapenger jätettiin kaivamatta metsäjärven rannalle. Sinne
asetettiin Kukkais-prinssin uskollisin karhu vahtimaan. Hänen piti
raappia penger pois, että kanava täyttyisi vedellä juuri sillä
hetkellä, kun Kukkais-prinssi antaisi merkki-huudon jahtitorvellaan.
-- Nyt menen Unda Marinaa odottamaan, -- huudahti Kukkais-prinssi
iloisena ja pyyhki tyytyväisenä hien otsaltaan. Kylläpä hän olikin
tehnyt aika työn!
* * * * *
Oli juhannus-ilta. Sinä tiedät, millainen se on; se on ilta, jolla ei
ole pimeyttä, ilta, jolla ei ole yötä, uinaileva ilta, joka loppuu
valoisaan aamuun. Niin kauvas kuin nähdä voi, lepäsi suuri, aava
meri aivan kirkkaana kuin hopeatarjotin, aina sumeaan taivaanrantaan
asti, missä Höyhensaaret häämöittivät taivaan ja maan välillä. Meri
oli tyyni, mutta ei aivan tasainen, ei aivan äänetön: tuolla kohoili
mainingin pitkiä, kuultavia vyöryjä, jotka vaipuivat rantaan; ja kun
ne laskeusivat piikiville, kuului salaperäinen kohina, aivan kuin
kaukaisen ukkosen jyminä. Laskeutuva aurinko pisarteli kultaa ja
ruusuja meren hopeoihin. Sen suuri, punainen pallo vieri epäillen
vedenkalvoa pitkin, aivan kuin nuori tyttö, joka pelkää heittäytyä
viileään kylpyyn ja sanoo: joko mä kastelen itseni? Onkohan tuo
liian syvää? Vihdoin päätti aurinkokin kastella itsensä, hitaasti,
varovasti, ensin jaloin, sitte käsivarsin ja vihdoin kokonaan. Plums,
laskeusi koko suuri kultainen pallo alas säihkyviin aaltoihin,
niin että säkenet sirisivät veden pinnalla. Sinne laskeusi päivän
ruhtinatar, mutta hetkiseksi vaan, niinkuin vedessä pulikoiva
lapsi nenäänsä nipistäen pistää päänsä veden alle, mutta nostaa
sen heti nauraen ylös kosteakiharaisena. Niin, löytyypä meriä,
ylempänä pohjoisessa, missä päivän ruhtinatar pyörii kuin kiekko
vedenkalvolla, eikä uskalla kastella itseään ollenkaan. Siellä lienee
varmaankin liian syvää.
Maan puolella lepäsi metsä kuin suuri, uinuva linnunpesä. Kirkas
valo heijasti oksilla ja latvoissa, kaikki lehdet näyttivät
läpikuultavilta, kaikki varvut olivat kullalla kirjaillut, mutta yö
ja varjo oli kätkeynyt kuusien neulasten alle. Metsäkään ei ollut
aivan hiljaa. Laulurastas visersi kauniita laulujaan, ja kun hän
lepuutti nokkaansa, kuului ruisrääkän käheä ääni ruispellon ojasta.
Jos hänkin oli hiljaa, sekautui meren kaukaiseen kohinaan hiljainen
suhina, aivan kuin tuulen kuiske nuoressa lehdikossa. Mutta se ei
ollut tuuli, sillä tuuli oli painautunut nahkasien alle nukkumaan. Se
oli miljoonien ja jälleen miljoonien hyttysten tanssi puiden lomassa,
jossa he itse soittelivatkin huvikseen. Miksi eivät he tanssisi?
Olihan heillä vaan yksi päivä elettävänä, mutta se oli pitkä, pitkä
päivä, millä ei yötä ollut. Olihan heillä aikaa iloita elämästä.
Kukkais-prinssi istui kalliolla järven rantamalla. Jokaisessa
keinuvassa mainingissa, joka vieri rantaan, luuli hän näkevänsä Unda
Marinan valkoisen olkapään kohoavan aalloista; mutta se ei ollut
hän, oli vaan kevyttä, valkoista vaahtoa, joka keräytyi rannalle
pikku kivien ympärille. Nuori prinssi rupesi väsymään odotukseensa,
leikkasi itselleen ruohopillin ja puhalsi pitkän kirkkaan sävelen,
joka kiiti meren yli ja näytti jättävän jäljen vedenkalvoon.
Silloin tuli maininki, korkeampi kuin edelliset; sen väikkyvä harja
oli häikäisevän valkoinen: tämä ei ollutkaan katoavaa vaahtoa, tämä
oli meren nuori, ihmeen ihana prinsessa, joka kohotti olkapäätänsä
aallon keinuavassa hopeassa. Hänen pitkät, kullankeltaiset
suortuvansa keinuivat vedenkalvossa, hän ui yhdellä kädellä ja
toisella heitti hän lentosuukkosen rannikolle. Pian oli hän siellä.
Taaskin kohisi vuoksi rannikon piikiviä vastaan, mutta nyt ei tuonut
mukanaan vaahtoa, vaan nyt saapui sen kanssa iloisin, ihanin kymmen-,
tai kaksitoistavuotias lapsi Kukkais-prinssin jalkojen juureen.
-- Sinä paha tyttö! -- torui Kukkais-prinssi, ja puristeli nauraen
veden hänen pitkistä kiharoistaan. -- Olen odottanut niin kauvan,
että olen ehtinyt laskea kymmenentuhatta askelesi jälkeä hiekassa,
täällä satujen rannikolla.
-- Eikö sinulla ole mitään parempaa tehtävää? -- kysyi Unda
Marina hurmaavan iloisesti. -- Opi minulta viisautta! Minä tulen
Antillien saarilta ja kuulin sinun soittosi Itämerelle. Uskotkos,
Kukkais-prinssi? Minä olen tuominnut erään asian isäni valtakunnassa.
-- Ja Unda Marina kertoi sadun _orjakauppiaasta_, joka on tässäkin
kirjassa kirjoitettuna.
-- Nyt täytyy sinun kertoa minulle satu, -- jatkoi hän ja nojasi
kostean päänsä Kukkais-prinssin polveen. -- Minä olen väsynyt, olen
uinut niin pitkän matkan tänään. Ja kun minä kuuntelen sinua, luulen
kuulevani metsän huminaa.
-- Kun minä kuulen sinua, -- sanoi Kukkais-prinssi ja silitti hänen
hiuksiansa kädellään, -- luulen kuulevani aaltojen laulavan. Miksi
lempivät meri ja metsä toisiansa ja asuvat kuitenkin ainaisesti
erillään?
-- Siksi, että enimmän lempii sitä, jota enimmän kaipaa, -- vastasi
Unda Marina luoden ylös ihanan katseen, kuin unessa.
Kukkais-prinssi taittoi ajatuksissaan rikki ruohopillinsä. Senjälkeen
tarttui hän prinsessan käteen ja kertoi sadun _koivusta_, joka
myöskin on tässä kirjassa. Kun hän oli lopettanut, oli Unda Marina
nukkunut hänen polveansa vasten.
Kukkais-prinssi hymyili. -- Olenpa minä aika narri, joka satuja
kertomalla vaivutan pikku tyttösiä uneen? Herää, sinä pieni, väsynyt
mustikkasilmä! Nyt on minulla jotain hauskaa sinua varten! Nouse
purteeni!
-- Enkö saa mieluummin uida? -- -- kysyi Unda Marina puolihereillä.
-- Oletko koskaan kuullut, että joku prinsessa tulee uiden
kuninkaalliseen linnaan? Älä pelkää kulkea purressani. Se on
valkoinen kuin lumi, ja siinä on sininen raita kuin taivas ja meri.
-- Sillä on Suomen värit! -- keskeytti Unda Marina.
He soutelivat kuivan kanavan suulle, sen kanavan, jonka
Kukkais-prinssi oli omin käsin kaivanut ja joka oli taottanut hänelle
niin paljo harmia. -- Nyt saat nähdä linnani tuolla metsässä!
-- Ei, kiitoksia paljo! Minä en matkusta koskaan maata myöten, --
nauroi Unda Marina.
-- Ei, mutta huomaapas! -- Ja Kukkais-prinssi puhalsi jahtitorveensa
antaakseen sovitun merkin.
Hän oli luullut, että kanava silmänräpäyksessä täyttyisi vedellä,
mutta karhu tarvitsi aikaa, saadakseen kourun koverretuksi. Kun he
olivat odottaneet kauvan aikaa, alkoi muutamia vesipisaroita ilmestyä
kanavan pohjaan.
-- Pitääkö minun uida tuossa? -- kysyi Unda Marina ilkamoiden.
Prinssi tuli kärsimättömäksi ja puhalteli puhaltamistaan
jahtitorveen. Vihdoinkin muodostui kanavaan pieni puro. --
Soutakaamme nyt, -- sanoi Kukkais-prinssi.
Poika parka! Hän oli unohtanut, miten jyrkkä rinne oli korkealla
vuorella olevasta metsäjärvestä alas mereen. Se pieni kouru, jonka
karhu oli kaivanut hiekkapenkereeseen, oli levinnyt, alussa hitaammin
mutta vähitellen yhä nopeammin. Vesi alkoi rientää siitä alas ja
painoi aukon yhä leveämmäksi ja syvemmäksi. Vihdoin vyöryi koko
hiekkapenger rikki...
Vaivoin oli Kukkais-prinssi saanut venheen sauvotuksi vähän
matkaa ylöspäin puroa pitkin, kun puro yht'äkkiä muuttui joeksi,
joki virraksi ja virta kuohuvaksi koskeksi, joka kiskoi mukaansa
maata, kiviä, puita ja suuria palasia rannikoitaan. Kuohuva pyörre
heitteli kaikki sinne, tänne; se kuljetti alas puolet metsämäkeä,
muurahais-tiet, myyränkolot, mäyrän-pellot, puolukanvarret,
variksenmarjat, mustikat, kanervat, uteliaat kukkaset ja juoruavat
katajapensaat. Kukkais-prinssillä ei ollut muuta neuvoa kuin pelastaa
itsensä miten parhaiten taisi, ja kuljettaa pieni prinsessansa
pois tästä kauheasta koskesta. Mutta nyt oli Kukkais-prinssi
oudolla alalla, yhtä oudolla kuin prinsessa oli ollessaan kuivalla
kankaalla. Virta heitti hänet pitkälleen, ja peitti hänet oman
kuusen-oksa-majansa jätteillä, jotka tulivat kohisten alas kosken
mukana. Hän olisi joutunut aivan hukkaan, prinssi parka, ellei Unda
Marina, joka oli vedessä kotonaan, olisi tarttunut kädellään hänen
liehuvaan tukkaansa ja uinut vasemmalla kädellään eteenpäin, vieden
hänet satujen rannikolle.
-- Myönnä, että minun isäni meri on voimallisempi kuin sinun isäsi
metsä, -- sanoi Unda Marina, kun he jälleen istuivat kalliolla.
-- Ja kuitenkin voittaa minun isäni sinun isältäsi joka
kahdeskymmenes vuosi kokonaisen kreivikunnan Suomessa, -- vastasi
Kukkais-prinssi.
He väittelivät joskus keskenään, mutta rakastivat kuitenkin
toisiaan yhä edelleen. Aurinko oli jälleen noussut lyhyestä
kylvystään palavissa aalloissa. Juhannusilta oli huomaamatta
muuttunut juhannus-aamuksi, ja sen riemu kuvastui kahdessa iloisessa
silmäparissa, jotka loistivat lapsuuden täydellisestä onnesta.
Kun he erosivat, meni Kukkais-prinssi katsomaan sitä ennen niin
ihanata nientä, jonne hän oli havumajansa rakentanut, metsäjärven
rannalle. Hän tuli oudolle seudulle, jossa kaikki oli toisenlaista.
Niemi oli poissa, maja poissa, rannikko liejuisena ja järvi kadonnut.
Ainoastaan kaikista syvin patama oli enää jäljellä. Kanavasta ei
näkynyt enää jälkeäkään hävitetyllä metsämäellä.
Kukkais-prinssi ajatteli suruissaan sitä hauskaa hämmästystä, jonka
hän oli aikonut tuottaa rakkaalle Unda Marinalleen ja joka oli
päättynyt niin onnettomasti. -- Se oli merenkuninkaan petos! --
huudahti hän ja polki vihastuneena jalkaansa maahan.
-- Olkaa hyvä, älkääkä polkeko viimeistäkin elämäni hituista
kuoliaaksi, -- voivotteli juoruava katajapensas prinssin jalkojen
alla. Se makasi siellä saven seassa, juuret ylöspäin. -- Teidän
korkeutenne on oikeassa, se oli katala petos! Jos minä olisin teidän
korkeutenne sijassa, kostaisin minä siten, että kuivaisin koko meren.
-- Mutta missä minun morsiameni sitte asuisi?
-- Kylläkai kuivallakin maalla aina olisi joku sammakkojen lätäkkö,
-- arveli katajapensas.
Vanha, rosoinen mänty, joka tiesi, että itse on paras palvelija,
seisoi vielä paikoillaan entisellä metsänrinteellä. Hän oli iskenyt
juurensa niin lujasti kallioon, ettei virta ollut voinut viedä häntä
muassaan. Taaskin kuului jotain mutinaa hänen takkuisissa oksissaan,
ja prinssi tahtoi tietää, mitä hänellä olisi sanottavaa.
-- Miten vuoteen valmistaa, siten siinä levon saa, -- mutisi mänty.
-- Vai niin. Sinähän juuri olit se, joka neuvoit minua kaivamaan.
-- Niin, Itse.
-- Minä ymmärrän. Itse teki oikein kun kaivoi, mutta Itse oli tyhmä,
kun kaivoi kanavansa mäenrinteelle!
-- Itse oli lapsi.
-- Kiitoksia paljo! Täst'edes on Itse oleva viisaampi. Tämä on oleva
hänen viimeinen vallattomuutensa!
KOULU ISOISÄN AIKANA.
Evert ja Reinhold tulivat kotia koulusta. Molemmat olivat he pahalla
tuulella. Evert oli sen näköinen, kuin olisi hän myynyt voin ja
kadottanut rahat. Reinhold vihelteli, potkaisi kissan syrjään,
paukutti ovia ja oli niin vihaisen näköinen, kuin olisi hän tahtonut
purra.
-- Mikä nyt on? -- kysyi vanha isoisä.
-- Eipä juuri mikään, -- vastasi Evert itkemäisillään. -- Minä sain
vaan muistutuksen päiväkirjaan siitä, että olen tullut kaksi kertaa
kouluun neljänneksen yli kahdeksan.
-- Ja minä, -- vastasi Reinhold, -- sain jälkeenistuntoa kaksi tuntia
tänään lauantaina siitä, että satuin vähän polkemaan jalkojani
laattiaan, kun maisteri meni luokasta. Muka!
-- Poika parat! -- sanoi isoisä. -- Hirveästipä siellä koulussa nyt
liehutaankin. Sehän on kärsimätöntä julmuutta!
Pojat katselivat vähä epäillen häntä. Hänellä ei ollut juuri tapana
surkutella heitä pienien vastoinkäymisten tähden.
-- Onko teillä läksyjä luettavana? -- kysyi isoisä.
-- Ei meillä nyt ole, -- sanoivat pojat. -- Nyt on lauantai.
-- No, istukaapas tänne, niin kerron teille tässä illallista
odottaessa, millaista koulussa oli minun aikoinani noin vähä yli
viisikymmentä vuotta takaperin.
Pojat istuutuivat.
-- Koululla tarkoitettiin siihen aikaan vaan poikien koulua.
Tytöt saivat lukea katkismusta vanhojen tätien luona, ommella
merkitsemisliinoja ja kirjoittaa kaavakirjasta, mutta kaikki julkiset
koulut olivat poikia varten. Mitäs tytöt enempi tarvitsivatkaan? No,
niin! Ajatelkaa nyt että tulemme kouluun maanantai aamuna kello kuusi.
-- Kello kuusi!
-- Niin, kello kuusi. Opetus alkoi minun aikanani kello seitsemän,
mutta meidän vanha vahtimestarimme arveli tuota liialliseksi
lellittelemiseksi nuorisolle. Ainoastaan muutamia vuosia aikasemmin
oli lukeminen alkanut kello kuusi, jonkavuoksi joka luokan ostiarion
[valvojan] ja järjestäjän täytyi olla koulussa kello viisi. Heidän
piti lämmittää huoneet talvella ja siivota luokat, sentähden täytyi
heidän tulla kouluun tuntia ennen kuin toiset.
-- Mutta mitä vahtimestari silloin teki?
-- Hän kantoi puut sisään, lakaisi pihan, täytti ruukut ja pullot
vedellä. Siihenhän meni kokonaisia saavillisia vettä. Kaiken muun
siivoamisen kouluhuoneissa toimittivat pojat itse.
-- Pesivätkö he myöskin kouluhuoneet?
-- Ei, eivät he pesneet. Mutta lakasivat ja pyyhkivät tomun. Niinkuin
sanoin, meitä lelliteltiin; tulimmehan kello kuusi, silloin kuin
meidän oli siivottava ja lämmitettävä. Toiset tulivat parhaastaan
kello puoli seitsemän ennättääkseen vähä telmiä ja kopistella lumen
jaloistaan. Kaikki olimme sarkavaatteissa. Olisittepas nähneet
hemmoitellun pojan, joka tuli kouluun kalossit jalassa! Poika parka,
hänelle annettiin aika löyly, ja kalossit paistettiin hiljaisella
tulella, että ne tulisivat oikein murakoiksi. Kello puoli seitsemän
maanantaiaamuna piti myöskin järjestäjän jättää saataviin luokan
tavallinen määrä talikynttilöitä ja kämmenvitsoja.
-- Kämmenvitsoja? Mitä ne olivat?
-- Kas, sitä voidaan meidän aikanamme kysyä! Kämmenvitsat olivat
koivunoksia, joiden tyvipuoli oli palmikoitu ja latvapuoli
irtaallaan. Muutamat opettajat pitivät enempi palmikoidusta puolesta,
toiset höllemmästä. Joskus koetettiin molempia päitä. Koulupojat
eivät juuri pitäneet kumpasestakaan päästä, mutta jos he saivat
valita, ottivat he mieluummin paksumman pään, sillä latvapuoli kiersi
sormien ympäri niinkuin tulikylpy. Jokaisen pojan kolmella alimmalla
luokalla täytyi vuorostaan tuoda kouluun kaksi semmoista kämmenvitsaa
lukukaudessa, samoin kuin hänen piti tuoda kaksi talikynttilää.
Järjestäjä piti tarkan vaarin tästä, ja joka maanantai-aamu oli
määrätty luku kämmenvitsoja ja kynttilöitä yhdellä pöydällä
luokkahuoneessa, valmiina kukin tavallaan valoa edistämään.
-- Mutta, isoisä, sehän oli suorastaan orjuutta, kun piti itse tuoda
kämmenvitsat!
-- Oliko? Ehkä. Vapaita miehiähän meistä on tullut kuitenkin. Hauskaa
se tosin ei ollut. Tunti alkoi, ja silloin olisitte saaneet tietää
mihin kämmenvitsoja käytettiin. -- -- Grönroos, mitä on 11 kertaa 12?
-- Grönroos on vaiti, hikoilee, eikä saa laskua valmiiksi.
Kämmenvitsat esille, paksumpi pää!
-- Pettersson, mitä on 11 kertaa 12? -- Pettersson on juuri
huomannut miten vaarallista vaitiolo on ja sanoa paukauttaa: 99. --
Kämmenvitsat esille, latvapuoli!
-- Meyer, mitä on 11 kertaa 12? -- Meyer-paralla on huonoin laskupää
koko luokassa, hän mutisee jotain, jota ei kukaan käsitä, saapi
kämmenilleen ensin paksummalla sitte ohuemmalla päällä, ja pannaan
sen jälkeen huoneportaiden ylipäähän tyynesti miettimään tämän
vaikean pulman selitystä.
-- Sellaista julmuutta! -- huudahti Evert.
-- Sellaista häpeää! -- huudahti Reinhold.
-- Minä en sitä kiitä, kerron vaan. Ja kuitenkin tunnen yhden
laskuopin professorin, joka on kasvatettu sellaisessa koulussa.
Mutta latinankielessä oli meillä rehtori, joka osasi joskus tehdä
hauskaa vaihtelua ainaisista koivunvitsoista. Latina oli koulun
ylpeys, ja onneton se, joka ei osannut lasketella kaikkia poikkeuksia
Strelingin kieliopissa. Sattui joskus että luokka osasi hyvin, ja
rehtori pyöritteli levottomasti paksua, myhkyräistä keppiänsä, joka
oli aina valmiina hänen tuolinsa vieressä. Mutta sitte sai hän
vihdoin kiinni yhden. -- Ahlfelt, käännä tämä paikka Virgiliuksesta:
_juvat indulgere labori_. -- Työnteko on huvini, -- vastasi Ahlfelt.
-- Oikein. Mutta otaksukaamme, että olet ennen ollut ahkera, mutta
nyt olet laiska, -- mitenkäs sen sanoisit latinaksi? -- _Juvavit
indulgere labori_, -- vastasi Ahlfelt pahalla hetkellä. -- Mitä?
_Juvavit?_ Sellainen _asinus!_ -- huusi rehtori. -- On osaavinaan
latinaa, eikä tiedä, että _juvat_ tällaisessa tapauksessa on
taipumaton. Niin, eikä edes tiedä, ettei tämä sana ole milloinkaan
maailmassa ollut _juvavit_, vaan _juvo, juvi, jutum, juvare!_
Tahdonpa opettaa sinulle kyökkilatinaa! -- Sen jälkeen kumarsi
rehtori rikollisen pään alas ja sahasi hänen niskaansa aikalailla
myhkyräisellä kepillään, että niska tuli punaiseksi kuin keitetty
krapu. Tämän teki hyväntahtoinen rehtori leikillänsä, sillä tämä oli
hänen rakkaimpia huvituksiaan; hän ei ollut vähääkään suuttunut, vaan
nauroi koko ajan, sillä Ahlfelt oli hänen parhaimpia suosikkiaan.
Vaan jollain piti koulumiehenkin huvitella! Mutta se, josta tämä
viatoin leikki ei ollut kovinkaan hauskaa, oli poika, joka sangen
usein, joskus joka viikkokin, sai kunnian olla rehtorin sahapölkkynä.
-- Siihen aikaan oli koulussa monenlaisia rangaistuksia, joista
toinen oli toistansa kekseliäämpi: pitkät hiukset ja punaset korvat
olivat aina vaarassa. "Luunappia" nenään, "luunappia" päähän,
tuuppaus selkään, nipistyksiä, nurkassa seisomista ja kaikellaisia
konstia, jotka vaihtelivat sopivasti vanhan ajan selkäsaunan kanssa.
Tämä koski parhaasta päästä läksyjä. Mutta opettajan huonosta
kunnioittamisesta sai heti paikalla korvapuustin. Tämä oli tavallinen
tapa siihen aikaan, eikä kukaan epäillyt, että opettajat aina
tarkoittivat oppilastensa parasta. No, mitä luulette pojat? Koska
teidän koulunne nyt on niin kauhean kova ja ankara, koska Evert on
saanut muistutuksen siitä, että hän on tullut kouluun neljänneksen
yli kahdeksan, ja Reinhold saanut kaksi tuntia jälkeenistuntoa siitä,
että on polkenut jalkaa opettajalle, niin eikö olisi syytä kaikkien
poikien yhdessä kirjoittaa anomus kouluylihallitukseen, hartaalla
pyynnöllä, saada vanha koulujärjestys jälleen kouluun takaisin? --
Ehkä se onnistuu. Ehkä anoo kouluylihallitus hänen majesteetiltansa
tätä, ja niin saamme me ensi lukukaudella jälleen kämmenvitsat!
Pojat nauroivat vähä hämillään, eikä heitä näyttänyt haluttavan
vaivata kouluylihallitusta.
-- Niin, sitte en tiedä muuta keinoa, -- arveli isoisä, -- kuin että
emme tästälähin polje jalkaa, emmekä tule liian myöhään. Ehkenpä se
auttaa!
LEIKKEJÄ.
SALAMETSÄSTÄJÄT.
Kesäleikki.
HENKILÖT:
Matti, Paavo ja Pupu.
(Matti ja Paavo kohtaavat toisensa metsässä.)
PAAVO. Minne sinä menet?
MATTI. Metsästämään.
PAAVO. Mutta sinulla ei ole pyssyä.
MATTI. Minulla on hyvä keppi.
PAAVO. Minäkin etsin itselleni hyvän kepin. Mitä sinä aijot ampua?
MATTI. Minä ammun pupun paistiksi äidille.
(Pupu tulee hyppien heidän selkänsä takana.)
PUPU. Mitä ne sanovat? Aikovatko ampua minut? Uh, tuollaiset
metsästäjät! Onpa toki onni, että niillä on selkänsä tänne päin.
Menenpä piiloon tänne pensaan taakse ja kuuntelen, mitä ne sanovat.
(Menes, piiloon.)
MATTI. Minä olen salametsästäjä.
PAAVO. Minä olen myöskin salametsästäjä. Mikä mies on salametsästäjä
oikeastaan?
MATTI. Salametsästäjä on ampuja, joka ryömii vatsallaan metsässä.
PAAVO. Sepä oli omituista. Miksi ryömii hän vatsallaan?
MATTI. Että pupu luulisi häntä hirreksi.
PAAVO. Ohoh! Onko pupu niin tyhmä?
MATTI. On, hän on niin tyhmä, tiedätkös, että kun hän pistää päänsä
pensaaseen, luulee hän, ettei kukaan häntä näe.
PUPU (Pensaassa.) Se minun tulee muistaa.
MATTI. Ja sitte on hän niin hirveän pelkuri! Kun pupu näkee variksen,
niin luulee se sitä sudeksi.
PUPU. Tokkohan?
PAAVO. Minä en yhtään pelkäisi sutta.
MATTI. Ja minä ottaisin karhua kauluksesta.
PUPU. No, mutta äläpäs! Nyt ne rupeavat kerskailemaan! Ne eivät
olekaan mitään vaarallisia metsästäjiä.
PAAVO. Minne me panemme pupun, kun olemme sen ampuneet?
MATTI. Minä pistän hänet "kantajaani".
PAAVO. Mutta sehän on voileipiä täynnä.
MATTI. Sen vuoksi syön minä heti voileipäni, että pupu mahtuu
"kantajaan". (Molemmat syövät.) Mutta jos pupu ei mahdukaan
"kantajaan"; jos sen jalat jäävät ulos?
MATTI. Silloin leikkaamme käpälät poikki ja pyyhimme niillä
taulujamme.
PUPU. Kiitoksia paljo!
MATTI. Sitte laitamme pupupaistia, ja syömme sitä kurkkujen kanssa.
PUPU. Hyvää ruokahalua!
PAAVO. Ei, tiedätkös, minä pidän paljo enempi puolukkahillosta ja
paistetuista perunoista.
MATTI. No niin, ja vohvelia jälkiruoaksi. Kyllä äiti pitää meille
aika kemut, kun tuomme hänelle pupupaistin!
PUPU. Niin, ajatelkaas, miten iloiseksi äiti tulee!
PAAVO. Mutta, rakas Matti, mitä me teemme pupu-pienen nahkalla? Eihän
sen nahkaa tavallisesti paisteta.
PUPU. Ei, sillä minun nahkani tarttuisi pikku herrojen kurkkuun.
MATTI. Niin, mitäs me teemme nahkalla? Mahtaneekohan porsas syödä
sitä?
PUPU (Nauraa.) Oho-ho-ho! Porsas? Tämä rupeaa hauskaksi.
PAAVO. Joll'ei porsas sitä tahdo, kelpaa se Liinalle tomunpyyhkeeksi.
MATTI. Eipäs, mutta me myymme nahkan ja ostamme rahoilla nekkuja.
PAAVO (Syöden.) Sen teemme. Mutta miten me nyt voimme menetellä, että
saamme ampua pupua?
MATTI (Syöden.) Salametsästäjillä on niin monta keinoa.
Säikäyttäkäämme häntä siten, että luemme sataan. Yks, kaks, kolme,
neljä...
PAAVO. Kuustoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista, yhdeksäntoista...
MATTI. Kakskymmentäseitsemän, kakskymmentäkahdeksan,
kakskymmentäyhdeksän, kakskymmentäkymmenen...
PAAVO. Kaksikymmentäyksitoista, kakskymmentä kaksitoista...
PUPU. Nyt ne sotkeutuvat.
MATTI. Kakskymmentäyhdeksäntoista, kakskymmentäkakskymmentä,
kakskymmentäkakskymmentäyks...
PAAVO. Ei, tiedätkös, nyt se menee hullusti!
MATTI (Alkaa syödä uutta voileipää.) Odotapas, niin aloitamme taas
alusta! Yks, kaks...
(He laskevat taas ja tulevat lukuun kaksikymmentä
kaksikymmentäkaksikymmentä.)
PUPU. Mitä metsämiehiä sellaiset ovat, jotka eivät osaa laskea
kolmeenkymmeneen? Tahdonpa opettaa heitä sanomaan minua tyhmäksi!
(Pupu hypähtää pensaasta ja laukkaa Paavon ja Matin
jalkojen välitse. He heittäytyvät vatsalleen.)
PAAVO (Huutaen.) Auttakaa! Auttakaa! Susi!
MATTI (Voileipä kurkussa.) Ka... ka... ka... karhu!
PUPU (Nauraen.) Ei, ainoastaan pieni jänöpupu, joka on ampunut kaksi
salametsästäjää. Uhu-hu-huh! Nyt olen nauranut suuni halki!
JENNYN KEHOITUKSET.
Kamarileikki.
HENKILÖT:
Jenny.
Pihakoira Vahti.
Tippi, nukke.
Ääni.
Näyttämö: kamari. Jenny tulee sisälle yksin eikä huomaa Tippiä, joka
makaa laattialla oikea käsi ja molemmat jalat katkenneina.