etäälle kuin silmä kantoi, ja valaskalat leikittelivät parvissa
vedenpinnalla, aivan kuin salakat tyynellä lahdelmalla. Tämä oli
peikkojen mielestä liian sävyisää: miten he huvittelisivat näin
kauniilla ilmalla? Toinen aivasti sieramistaan kauhean myrskyn;
toinen hengitti tiheää merisumua yli koko ulapan. Se lienee ollut
huono ilma, koska valaskalat, jotka eivät juuri ilmoja säikähdä,
pakenivat puolen peninkulman syvyyteen merenpinnan alle. Mutta tämä
oli peikoista äärettömän hupaista! Sitte leikittelivät he huviksensa.
He heittivät kallionlohkareita toistensa päälle, aivan kuin olisivat
ne olleet pihlajanmarjoja, potkaisivat metsän kumoon, tekivät puista
tulen ja polttivat toistensa partaa kekäleillä. Sitte tahtoivat he
koetella toistensa voimia; koettivat kiskoa vuoret hartijoilleen
ja särpivät merivettä tyhjentääkseen valtameren. Vesi meni heidän
päähänsä: nyt alkoivat he juosta kilpaa, eivätkä huomanneet olevansa
saarella, ennenkun he toinen toisensa perästä pulskahtivat suin päin
mereen.
-- Ei, -- sanoi Surro, pyyhkien merenvaahtoa parrastaan, -- täällä
on liian ahdasta juosta kilpaa. Koettakaamme kuka meistä voipi saada
auringon kiinni!
Tämä oli kaikista peikoista hyvä keksintö. He tahtoivat ottaa kiinni
auringon, tarttua sen punaiseen kaulukseen ja pistää sen säkkiin.
Miten suloinen pimeys siitä syntyisi, eikä heidän sitte enää koskaan
tarvitsisi mulkoilla ilkeään päivänvaloon päin.
-- Lyömmekö vetoa yhdestä maanosasta? -- huusi Surro. -- Minä juoksen
ottamaan auringon kiinni tuolla, missä se nousee vuoren takaa!
-- Onpas se jotakin! -- arveli Sorro. -- Ei tarvitse muuta kuin
rapeaa vuorelle maata ja nousee varhain aamusilla ylös, niin silloin
voi ottaa auringon kauluksesta kiinni. Lupaan juosta ottamaan sen
kiinni tuolla, jossa se laskeutuu. Luulenpa melkein että sinne on
pitempi matka!
No, niin, veto lyötiin yhdestä maanosasta. Ja sitte kiiruhtivat
molemmat kotiinsa ja vetivät jalkaansa seitsenpeninkulmaiset
saappaat. Surro ajatteli: minä juoksen itään päin Pohjois-Amerikan
kautta, ja jollen saa aurinkoa kiinni Alaskavuorilla, niin saan sen
varmaankin Kalliovuorilla. Sorro ajatteli: minä juoksen länteen
päin Aasian kautta, ja sittepä lienee seitsemänkin kattia, joll'en
saa aurinkoa kiinni suurella Siperian tasangolla, jossa minulla on
niin hyvä tila juosta... Hei vaan, ja niin alkoivat he juosta, että
seitsenpeninkulmaiset saappaat ratisivat.
Ja kummallisesti kävi sen kilpajuoksun! Minä kerron ensin Surrosta.
Hän juoksi, niinkuin oli sanonut, Pohjois-Amerikkaan, ensin suuren
Alaskan tasangon yli ja kohosi sitte saman nimisille vuorille, jonne
hän aikoi asettua aurinkoa väijymään. Ei tuntunut missään vaikka
Surro juoksikin sata peninkulmaa aukeata tasankoa, mutta vaikeampaa
oli vuorelle kiipeäminen. -- Puh, -- sanoi Surro saapuessaan
korkeimmalle huipulle; -- olivatpa ne ilkeät portaat! Tässä tahdon
levähtää hetkisen odotellen auringon nousua.
Hän asettui huipulle, keräili vähän sammalia alleen, koska vuori oli
niin kova, ja nukahti. Ja kuin ei siellä ollut herättäjäkelloa eikä
aamukahvia, heräsikin Surro vasta sitte kun aurinko oli jo korkealla
taivaanlaella ja paistaa helotti suoraan hänen silmiinsä.
-- Vai niin, sinä naurat minulla, -- mutisi Surro partaansa. --
Odotahan! Minä nappaan sinut kiinni huomisaamuna Kalliovuorilla!
Muuta neuvoa ei ollut, kuin juosta itäänpäin Kalliovuorille ja
kiivetä niiden korkeimmalle huipulle. Nyt minun pitää varoa, etten
nukkuisi, ajatteli Surro. Minun täytyy pistää ampiaispesä partaani
ja muurahaispesä molempiin saappaisiini... Sanottu ja tehty. Voitte
arvata, ettei Surro sinä yönä saanut yhtään unta. Kun aamurusko
alkoi punertaa idässä, vahtasi hän kallionkärjen takana, ettei
aurinko häntä näkisi. Säkki oli hänellä valmiina; sinne aikoi hän
pistää auringon niinkuin lantun vaan, heti kun se näyttäisi punaista
kylkeään rosoisen kallion takaa.
Yks, kaks, kolme... hän ei ehtinyt laskea kymmeneen, ennenkun aurinko
jo oli näkyvissä. Nyt, nyt! Ja Surro tarttui aurinkoon, että se
säkenöi ja rätisi, mutta säkeneet olivat melkein liian kuumia, tuntui
aivan samanlaiselta kuin silloin, kun seppä liikuttelee käsillään
tulikuumaa rautaa. Ai, jai! Surro poltti sormensa, partansa, nenänsä
ja silmänsä, pyöri niinkuin pallo kuperkeikkaa vuorenrinnettä alas,
juoksi ja juoksi, tietämättä minne, kunnes putosi suinpäin Isoon
Karhujärveen, jonka voit etsiä kartalta. Eräs amerikkalainen lääkäri
löysi hänet sieltä, korjasi peikkoraukan ja vei hänet johonkin
sairashuoneeseen jossain maailman kolkassa. Varmaankin makaa Surro
siellä vielä tänäkin päivänä, laastari-lappu nenän päällä. Hän
odottaa palaneen partansa kasvavan, voidakseen jälleen näyttäytyä
siistinä pikkupeikkojensa seassa Behringin salmen rannalla.
Mutta minne Sorro joutui? Saatpas kuulla! Siihen aikaan asui
Kempelässä Oulun eteläpuolella eräs seppä nimeltä Paavo, vaimoineen
ja lapsineen. Hänellä oli poika, jonka nimi oli Oiva. Siihen aikaan
rakennettiin juuri rautatietä, ja Paavolla oli kyllin työtä pajassaan.
Eräänä iltana, juuri kun hän oli tullut kotia päiväntöistä väsyneenä
ja istui lastensa kanssa puurovadin ääressä, sanoi Oiva: -- isä,
koira raappii oven takana!
-- Katsopas, -- sanoi Paavo.
Oiva avasi oven, ja sisälle kömpi säkki seljässä vanha, repaleinen
peikko, joka ei juuri näyttänyt hauskalta iltavieraalta. Lapset
rupesivat huutamaan. -- No, no, -- sanoi seppä, -- mikäs sinä olet?
-- Minä olen Sorro, -- sanoi peikko. -- Minä olen juossut
kolme vuorokautta seitsenpeninkulmaisilla saappailla läpi koko
pohjois-Aasian saadakseni auringon kiinni ja olen nyt nälkäinen kuin
valaskala. Ei minulla ole ollut aikaa kammata tukkaani eikä pestä
silmiäni! Ensimäisenä iltana meni aurinko yöksi Lena-jokeen, toisena
iltana kömpi se Ob-jokeen, ja nyt, kolmantena iltana, hiipi se juuri
sinun tupasi taakse. Luulin sen löytäväni täältä sisältä, mutta se on
varmaankin kömpinyt ikkunasta ullakolle, ja pannut sinne maata. Anna
minulle lyhty. Tahdon mennä ullakolta katsomaan!
-- Mitäs tyhmää puhetta tuo on? -- arveli seppä. -- Ottaa kiinni
aurinko!
-- Onko se sinun mielestäsi tyhmää? Sehän on kaikista viisain
taikatemppuni! Olen lyönyt Surron kanssa vetoa yhdestä maanosasta.
Minä tahdon pistää auringon säkkiini täällä! Heti paikalla lyhty
tänne, tahi... kuuletkos, minä olen peikko. -- Ja Sorro potkasi,
aivan kuin leikillään, yhden seinän tuvasta.
-- Kuulepas, -- sanoi seppä, -- jos sinä menettelet tuolla lailla,
niin lähetän nimismiehen kysymään papintodistustasi. Miksi et ottanut
aurinkoa kiinni silloin, kun se oli Lena- ja Ob-joessa?
-- Siksi, että minusta ei ole juuri hauska kastua. Se on
epäterveellistä parralleni!
-- No, silloin et taida niin pian saada kiinni aurinkoa täällä meidän
kylässämme. Ei se ole nytkään laskeutunut minun tupani taakse, vaan
on mennyt Pohjan lahteen.
-- No, sitte juoksen minä huomenna Pohjanlahden ympäri ja otan
auringon kiinni Ruotsissa tahi Norjassa.
-- Äläpäs, silloin tulet peikko-parka pahaan pulaan, sillä Ruotsissa
ja Norjassa laskeutuu aurinko Atlantin mereen.
-- Mutta mitä ihmettä minun sitte pitää tehdä? -- huokasi peikko
huolissaan. -- Atlantin meri on melkein liiaksi kostea.
-- Ei, mutta kuulepas, -- sanoi seppä, -- ole nyt niin hyvä ja
pane seinä paikoilleen, niin saamme neuvoitella asiasta niinkuin
ystävykset. Ehkenpä saan tarjota peikko-ukolle vähä puuroa.
Peikko raapi korvansa taustaa, pani seinän paikoilleen ja istui
pöydän ääreen puuroa syömään. Tämän pyynnön olisi voinut jättää
tekemättä, sillä kukapa voi tietää miten silloin käy, kun peikko
istuu pöytään? Ensin söi Sorro puuron, vadin ja lusikan, sen
jälkeen voirasian, silakkavadin ja leipäkorin, sitte koko pöydän.
Seppä katseli tätä ihmetellen, mutta kun peikko ei vieläkään ollut
kylliksensä ruokaa saanut, vaan alkoi katsella lapsia epäilyttävällä
tavalla, näki Paavo hyväksi pyytää vieraansa pajaan. -- Olkaa hyvä,
-- sanoi Paavo; -- ehkä tässä on jotain, joka maistaa!
Tämäkin tarjous olisi voinut olla tekemättä. -- Niin, -- sanoi
Sorro, -- minulla on tosiaankin hyvä ruokahalu Aasian läpi
käveltyäni. Kiitän tarjouksesta! -- Sen jälkeen söi Sorro pihdit,
vasaran, patjan, hevosenkengät, naulat, hiilet ja viimein palkeen
jälkiruoaksi. -- Mitenkähän lienee, -- mietti seppä, -- pystyyköhän
tuon pedon hammas alasimeenkin. -- Olkaa niin hyvä!
-- Ei kiitoksia! -- sanoi Sorro, -- sokeri pohjassa!
Sitte poimi hän muutamia tulisia hiiliä ahjosta ja pisti ne varovasti
suuhunsa ettei parta kärventyisi. --
-- Enpä ole pitkiin aikoihin syönyt noin hyvää illallista. Jos
minulle tulee nälkä huomenna, niin voin syödä pajan ja lapset.
-- Jokohan? -- sanoi seppä suuttuneena.
-- Älä kursaile, kyllä sekin saa kelvata paremman puutteessa. Mutta
millä ihmeen tavalla minä saan auringon kiinni? -- huokasi peikko.
-- Mikä konsti se on, sellaiselle, jolla on seitsenpeninkulmaiset
saappaat, -- arveli seppä.
-- Ei, mikäs konsti se onkaan, jollei vaan aurinko menisi veteen?
Sillä katsos, minun saappaitteni kannat ovat taotut sellaisesta
raudasta, joka juoksee itsestään.
-- Todellakin, onko se mahdollista? Ja voiko sellaisen kantapään
takoa mihin hyvänsä?
-- Mihin hyvänsä. Se juoksee aivan itsestään. Mutta olipas se hyvä
että muistin jotakin. Oikean jalkani kengänkanta irtautui eilen,
kun juoksin Uralin vuorten poikki. Sinä voit sen naulata kiinni
huomiseksi. Minä olen nyt vähän väsynyt ja paneudun nukkumaan ahjon
viereen.
Sorro potkasi kengän oikeasta jalastaan, heittäysi suoraksi likaselle
laattialle ja kuorsasi pian niin syvään, kuin vaan se voi tehdä,
joka on juossut kolmessa päivässä seitsenpeninkulmaisilla saappailla
Aasian läpi.
Seppä mietti. -- Hänkö söisi suuruksekseen pajani ja lapseni? Ei,
peikkoseni, sen jätät tekemättä. Sinä olet jo kylliksi tehnyt
ilkeyttä tässä talossa. Löisinkö sinut kuoliaaksi, kuorsaava peto?
Ei, sitä en tee; olethan sinä tavallasi vieraanani... Tahi vedänkö
jalastasi toisen seitsenpeninkulmaisen saappaan ja juoksen tieheni
niiden kanssa? Se olisi kyllä aika somaa, mutta se olisi varkautta,
ja varastaa ei Paavo voi. Tiedänpä mitä teen. Peikko saa pitää
saappaansa, mutta minä tahdon vähän parantaa oikean kengän korkoa.
Oiva, mene sanomaan äidille että minä taon tänä yönä rautatien
pajassa. Äidin ei tarvitse peljätä peikkoa, hän nukkuu niinkuin
kuollut siili.
Seppä otti peikon oikean jalan saappaan, taittoi koron siitä irti,
meni rautatienpajaan ja takoi siellä uuden kantapään tavallisesta
raudasta. Sen asetti hän saappaaseen, entisen koron paikalle.
-- Nyt saapi peikko hypätä seitsemän peninkulmaa yhdellä jalalla, --
sanoi hän itsekseen.
Vai niin, mietti hän, kun hän katseli seitsenpeninkulmaista korkoa,
oletko sinä sellaista rautaa, joka juokset niin pitkiä matkoja?
Sinähän soveltuisit mainiosti veturiin!
Tänä yönä juuri satuttiin rautatienpajassa korjaamaan erästä vanhaa
veturinpyörää. Paavo takoi huvikseen kaikessa hiljaisuudessa
seitsenpeninkulmaisen koron veturinpyörään. Kyllä sinä nyt saat
juosta, korkoparka, ajatteli Paavo ja nauroi.
Toisena aamuna koetettiin veturia, ja se riensi itsestään eteenpäin
niin nopeasti, ettei kukaan voinut sitä pysäyttää. -- Mikä veturia
vaivaa? -- huusi rautatiemestari. -- Ennen on se kulkenut hitaasti
kuin heinäkuormaa vetävä härkä, ja nyt se lentää kuin suriseva paarma.
-- Veturin mielestä kuljetetaan sitä liian hitaasti Oulun radalla, ja
se tahtoo näyttää miten Englannissa kuljetaan, -- vastasi Paavo.
-- Seisauta, seisauta! -- huusi rautatiemestari. Ja kas,
seitsenpeninkulmaisella korolla oli sellainen saappaan äly, että se
ymmärsi huudon, pysähtyi ja jäi odottamaan uusia käskyjä.
-- Mutta tämähän on maailman virkein veturi! -- huusi ihastunut
rautatiemestari.
-- Kuinka ei se olisi virkeä, joka juoksee kolmessa päivässä Aasian
läpi, -- arveli Paavo.
Kun Sorro heräsi, sai hän saappaansa korjattuna takaisin, veti sen
jalkaansa ja läksi juoksemaan aurinkoa kiinni saadakseen. Jo ensi
askeleella lensi vasen jalka eteenpäin kuin kanuunan luoti, mutta
oikea jäi jälkeen kuin ainakin tavallinen saapas. Oi, voi, se oli
vaikeaa! Pari tai kolme hyppäystä tehtyään palasi Sorro pajaan
takaisin. Mitenkä hän nyt voisi yhdellä jalalla juosta, niin että
saisi auringon kiinni?
Paavo seppä, joka jo luuli julmurista päässeensä, rupesi nyt taas
pelkäämään pajaansa ja lapsiansa.
-- Peikko-vaari, etkös nähnyt miten nopeasti aurinko äsken katosi
pilvien taakse?
-- Kyllä sen näin. Mutta sen se tekee hyvin usein, -- huokasi peikko.
-- Tuskinpa enää tehnee! Olit unohtanut säkin tänne pajaan. Minä
tahdoin auttaa sinua poissa ollessasi ja panin rautalankaisen satimen
sen kuusenlatvaan, jossa näit auringon äsken keikailevan. Eipä kauvan
viipynytkään ennenkuin hän tarttui ansaan, ja nyt olen pistänyt hänet
sinun säkkiisi.
-- Minun säkkiini? Oi, sinä olet verrattomin seppä, joka on olemassa
Behringin salmen ja Oulun välillä! Ilosta tahdon sinut heti syödä
suuhuni, sillä tunnempa taaskin tämän retkeni jälkeen aika hyvää
ruokahalua!
-- Kiitoksia paljo, -- vastasi seppä, -- mutta etkös tahdo ensin
nähdä, onko sinulla todellakin aurinko säkissäsi?
-- Tietysti sen tahdon, kunnon seppäni! Missä on säkki? --
-- Täällä!
-- Luulenpa että se potkii ja huutaa säkissä? (Seppä oli pistänyt
säkkiin porsaan.)
-- Niin, niin, aurinko, huuda sinä vaan! Nyt kyllä pysyt kauniisti
säkissä, ja minä olen voittanut kokonaisen maanosan. Nyt tulee
suloisen pimeä, ja peikot saavat hallita maailmaa!
-- No, katsopas nyt vaan! -- kehoitti seppä ja piti säkin suuta vähän
raollaan.
-- Äläpäs nyt! Mitäs aijotkaan tehdä? Sinähän voit päästää veitikan
karkuun taas. Minä pistäydyn itse säkissä katsomassa, -- sanoi peikko.
Yks, kaks, kömpi peikko säkkiin ja samassa sitoi seppä säkin suun
lujasti kiinni. -- On se toki ikuinen onni, että peikot ovat niin
tuiki typeriä, ajatteli seppä, sitoen vieläkin säkin siteen yhteen
solmuun.
Nyt syntyi säkissä pyörimistä ja huutoa. -- Ai, se puree minua! --
huusi peikko.
-- Pure sinä takaisin! -- sanoi seppä, sulki pajan ja meni tupaan
lepäämään yön puuhista. Mutta miksi ei peikko, joka oli voinut
potkaista seinän kumoon, potkaissut säkkiä rikki? Niin, sanopas
se seikka. En minä vaan sitä tiedä. Ehkä senvuoksi, että hän oli
niukahduttanut jalkansa, tahi ehkä oli kenkä hieronut jalkaa tuolla
onnettomalla aamuretkellä.
Miten kauvan Sorro sai olla vankina säkissä, johon oli tahtonut
auringon panna, en voi varmuudella kertoa, sillä siitä ei ole ollut
sanomalehdissä. Kerrotaan vaan, että hyväsydäminen Paavo-seppä on
lohduttanut vankiansa sillä toivolla, että hän saa kerran vielä
ajaa Behringin salmelle rautatietä, sillä matka sinne on liian
pitkä yhdellä jalalla hypätä. Se päivä joutuneekin aikanaan. Ryssät
ovat jo matkalla sinne päin höyryhevoilla. Rautatie on nyt saanut
seitsenpeninkulmaiset saappaat. Kyllä se nyt Aasian yli juoksee.
Mutta voiko se saada auringon kiinni, se on toinen asia! Juna,
samoin kuin peikkokin, pelkää vettä, ja aurinko laskeutuu mielellään
iltasilla viileään mereen.
Joka kerta kun näen lasten saavan auringon valon peilin avulla
seinällä tanssimaan, ajattelen Surroa ja Sorroa. Ottakaa aurinko
kiinni jos saatte!
KUKKAIS-PRlNSSIN KANAVA.
-- Menepäs vähän syrjään! -- sanoi katajapensas kanervalle. -- Etkös
häpeä seista kanavan tiellä? --
-- Onko se mahdollista? -- kysyi kanerva, hämmästyen. -- Tehdäänkö
tänne kuivalle metsämäelle kanava!
-- Tehdään! Etkös ole nähnyt metsän kaikkien pikku elukoitten
kaivelevan sannassa? Tässä ne tulevat.
Katajapensaalla oli silmät marjoissaan. Siinä tuli pitkiä riviä
muurahaisia, joilla oli kullakin oljenkorsi mukanaan, ja muutamia
satojatuhansia hyönteismatoja, jotka söivät kaiken ruohon. Kastemadot
tekivät reikiä santaan, sittiäiset koettivat pakkautua koloihin,
mutta kaatuivat seljälleen ja potkivat voimatoinna ilmaa. Heinäsirkat
istuivat laiskana heidän vierellään ja vikisivät: -- ahkeruus on
ilomme. Tehkää työtä, pojat; kyllä me soitamme!
-- Mutta mitä ne tekevät? -- kysyi kanerva. -- En minä näe
merkkiäkään kanavasta.
-- Etkös näe, että ne ovat tehneet muurahais-tien hiekkaan? Sellainen
on korkeiden herrojen työtä. Herrat istuvat itse kotona ja lähettävät
toisia työtä tekemään. Ja sinne, missä muurahainen ryömii eteenpäin,
sanovat he rakentaneensa rautatien, ja missä sade kaivelee tiensä
pikku kivien väliin, ovat he kaivaneet kanavan.
-- Mitkä korkeat herrat?
-- Sepä oli kysymys! Kukkais-prinssi, metsänkuninkaan nuorin poika,
hänen kultakäpynsä, hän joka on kihloissa merenkuninkaan nuorimman
kultasilmän, prinsessa Unda Marinan kanssa. Sellaiset pitkälliset
kihlaukset ovat aivan turhia! Lapsi raukat ovat olleet kihloissa
maailman luomisesta asti. Sellaiset ihmiset, jotka ymmärtävät
valtiotietoa, sanovat, että niin täytyy olla maailman rauhan vuoksi.
Metsänkuningas ja merenkuningas ovat olleet hirveissä sodissa
toistensa kanssa, ja heidän kuningattarensa ovat kihlanneet lapset
toistensa kanssa saadakseen vihdoinkin sodista lopun. Mutta vieläkin
kytee kuninkaissa vanha viha, ja he eivät tahdo kuulla puhuttavan
häistä, ennenkun lapset ovat kasvaneet isoiksi.
-- Minä luulin, että kun on ollut kihloissa maailman luomisesta asti,
pitäisi jo olla tarpeeksi vanha, -- huomautti kanerva viattomasti.
-- No, joll'ei nyt aivan maailman luomisesta asti, niin kuitenkin
niillä paikoin, -- nirppasi katajapensas. -- Kysy vuorelta, hän on
vanhempi minua!
-- Miksi eivät ne kasva suuriksi kuin muut kuninkaan lapset?
-- Miksi? Kaikki pienet varvutkin metsässä tahtovat nyt tietää
kuninkaanlasten salaisuuksia! Minä kyllä voin olla vaiti, minä! Mutta
täällä mäellä on niin paljo uteliasta väkeä, -- puolukanvarsia,
harakanvarpaita, kissankäpäliä ja mustikanvarsia. No, näin meidän
kesken voin sen kertoa, jos lupaat olla siitä puhumatta. Asia on
sellainen, että Kukkais-prinssi on auringon kummipoika ja Unda Marina
auringon kummityttö. He ovat saaneet senvuoksi kumminlahjaksi ikuisen
nuoruuden, joka tulee kestämään niin kau'an kuin aurinko loistaa, ja
luulenpa sen vielä loistavan muutamia tuhansia tahi miljoonia vuosia.
Mutta kun syksyllä ja talvella tulee pimeä, kömpivät kuninkaanlapset
niinkuin perhois-toukat, kultaiseen koteloonsa, josta jälleen
keväällä lehahtavat esiin niinkuin perhoiset. Luulenpa, että ne juuri
senvuoksi eivät kasva koskaan.
-- Mutta mitävarten rakentaa Kukkais-prinssi tätä kanavaa? Eikös
hänellä ole kylliksi jokia, puroja ja noroja?
-- Miks'ei hällä niitä olisi! Hän on tosin kaikista suloisin prinssi,
mitä ikinä on nähty, mutta hän on aivan muitten poikien kalttainen,
ja pojat eivät ole koskaan tyytyväisiä, jolleivät saa parantaa
luontoa. Luuletko hänen viihtyvän isänsä kullatussa linnassa? Ei,
siellä ei hän viihdy, hän on rakentanut itselleen majan havunoksista
tänne lähelle, metsäjärven rannalle. Siellä iloitsee hän lintujensa,
karhujensa ja sittiäistensä kanssa, ja sinne hän tahtoo pyytää Unda
Marinan syömään hunajassa keitettyjä karpaloita. Mutta voithan
käsittää, ettei sellainen suolaisenveden-prinsessa tahdo mielellään
matkustaa maantietä.
-- Kyllä käsitän. Sentähden tahtoo prinssi kaivaa kanavan aina ylös
metsäjärveen asti.
-- Hiljaa, hiljaa! Se on suuri salaisuus. Mutta tuollahan itse
prinssi tuleekin.
Kanerva kuroitti hoikkaa vartaloansa, puolukanvarret, harakanvarpaat
ja mustikanvarret puulasivat toisiaan kylkeen; kissankäpälät
riitelivät männynkäpyjen ja kukonmarjojen kanssa. Kaikki tahtoivat
nähdä prinssin. -- Rakas ystävä, -- sanoi mansikankukka rinteellä
kasvavalle huhtasienelle, -- salli minun kiivetä leveään ruskeaan
selkääsi!
Alempana, niityn reunalla, syntyi aika sipinä uteliasten ja
puheliasten kukkaisten seassa. Prinssi tulee, meidän kaunis
prinssimme, meidän oma, rakas, nuori prinssimme! Miksi hän tulee? Ja
miksi on hänellä niin paljo työväkeä mukanaan?
-- Minä tiedän, -- sanoi valkovuokko. -- Hän rakentaa tänne linnan.
-- Tahi leijonatarhan, -- keskeytti leinikkö.
-- Oi, silloin polkevat leijonat meidät kuoliaaksi, -- huusi
hanhenruoho.
-- Niitä voi pistää jalkaan, -- arveli nakiainen.
-- Luulenpa, että hän rakentaa perhoismajan, -- keskeytti
ketoneilikka.
-- Sitte saamme hienoja herroja hyttyistanssiin, -- surisi
puna-apilas.
-- Jospa asia olis niin hauska! -- huokasi orjanruusu. -- Mutta
katajapensas on uskonut minulle asian kaikessa hiljaisuudessa.
Prinssi aikoo rakentaa kanavan tänne metsämäelle.
Yleinen ihmettely. -- Mitä on kanava, mitä se merkitsee?
-- Sitä ei kukaan niin tarkasti tiedä, -- vakuutti sanajalka. --
Mutta jotain katalaa se on, se on varma!
Muurahaiset ja hyönteismadot luulivat tehneensä suuren työn, kun
olivat raivanneet kahden sormen levyisen tien metsäjärvestä mereen.
Mutta Kukkais-prinssi ei ollut tähän tyytyväinen. -- Sellaiset
raukat! -- huusi hän. -- Enkö minä käskenyt teidän kaivaa kanavan, ja
nyt te olette raivanneet muurahais-tien!
-- No, mutta kuulkaa nyt, teidän kuninkaallinen korkeutenne! -- inisi
vanha, älykäs muurahainen, kiiveten prinssin saappaan-varrelle ja
tunnustellen eteensä tuntosarvillaan. -- Raukkojahan me olemme, sillä
se on meidän toimemme, mutta mitäs on kanava muuta, kuin tavallinen
muurahais-tie?
-- Kanava on, -- selitti prinssi, -- leveä ja syvä vesikouru, missä
voidaan purjehtia laivoilla ja soutaa venheillä.
-- Vai niin, -- sanoi muurahainen, -- kutsukaa sitte tänne myyrä. Hän
kyllä ymmärtää sellaiset asiat!
Prinssi kutsui myyrän. -- Osaatko sinä kaivaa, mitä?
- No, niinpä luulisin, -- sanoi myyrä.
-- Kaiva sitte minulle kanava metsäjärvestä mereen! Jollet ehdi
yksin, niin ota avuksesi kaikki rotat ja hiiret. Huomisiltana tulee
kaikki olla valmiina!
-- Luottakaa siihen! -- sanoi myyrä.
Toisena iltana tuli prinssi takaisin ja näki nurmipenkereen alla
pienen käytävän, parahiksi niin leveän, että yksi myyrä voi hyvin
kömpiä sen läpi.
-- Mitä ihmettä! Sanotko tuota kanavaksi?
-- Niin _me_ sanomme, -- vakuutti myyrä.
-- Kuinka voivat elukat olla noin tyhmiä! Ihme ja kumma! Kenenkä minä
voin nyt saada kanavaa kaivamaan?
-- Jollen minä kelpaa, niin kelpaa kai mäyrä, -- kirkui myyrä kärsä
rypyssä. Hän ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin tyhmäksi kaikkien
kuullen.
Prinssi kutsui mäyrän. -- Osaatko sinä kaivaa minulle kanavan? Mutta
oikean kanavan, ymmärrätkös? Ei tuollaista pientä myyränkoloa.
-- Se on aivan vähäpätöinen työ minun tehdäkseni! Minähän kaivan
kanavia joka päivä, -- röhki mäyrä.
-- No, hyvä; ota pienet poikasi mukaan ja tee kaikki valmiiksi
huomeneksi. Mutta pane mieleesi: oikea kanava!
-- Niin, vallan oikea kanava, -- lupasi mäyrä.
Kolmantena päivänä tuli prinssi takaisin ja näki, miten mäyrät olivat
kaivelleet koko metsämäen, niin ettei siellä ollut viheriäistä
paikkaa. Sellaista hävittömyyttä ei löytynyt seitsemän peninkulman
alalla.
-- Mitä? Onko tuo nyt olevinaan vallan oikea kanava?
-- Siksi _me_ sitä sanomme, -- mörisi mäyrä.
Nyt loppui lempeältä prinssiltä kärsivällisyys, ja hän löi
ratsupiiskallaan mäyränpoikia selkään, niin että niiden harjakset
nousivat säikähdyksestä pystyyn. -- Voi minua, onneton prinssi,
täytyykös minun nyt kuljettaa tänne elehvanttini Afrikan etäisiltä
mailta?
Yksikään eläin ei uskaltanut vastata. Mutta vanha, rosoinen mänty,
joka seisoi metsänrinteellä, mutisi jotain itsekseen.
-- Mitäs mäntyvaari mutisee? -- kysyi prinssi levottomasti.
-- Itse on paras palvelija, -- murisi mänty.
-- Mitä se merkitsee? Mikä itse?
-- Se Itse, joka käskee toisten tehdä, mitä hän itse tehdä voi.
Se Itse, jolla on kaksi nuorta, voimakasta käsivartta, mutta joka
kuitenkin panee heikkoja olentoja tekemään työtä, jota he eivät
käsitä.
-- Tarkoitatko minua? -- kysyi prinssi vähän hämillään.