Kuin rakeiden myrsky,
Ja sanat ne vyöryy
Kuin valtava hyrsky,
Mun kättäni kynä se kutkuttavi!
Mä kauhistun, tenään,
En hengitä enään...
Jos siunausta sanat tois Suomelleni!
KELLOSEPPÄ.
Tikitak, tikitak
Minun kelloni käy,
Ilolintuseni,
Surun päivää ei näy.
Sulla kiire on ain,
Sull' on puuhat ja työs',
Sinä aika oot vain,
Elo rientävä myös.
Kaikki päivät ja yöt
Aina työssä sä oot,
Kaikki leikit ja työt
Sua seurakohot.
Huone siistinä on,
Kello kahdeksan lyö;
Kello kakstoista alkavi
Keisarin työ.
Antti läksyjen luo
Kello kuus herättää,
Sohvi naapuriin suo
Kello viis lähettää!
Joudu, riennä nyt vaan
Pekan kanss' tätilään,
Täti matkustamaan
Johda määrällään.
Sade, pakkanen ois,
Sota, rauhakin viel',
Tai jos posti on pois,
Sinä esillä siell'. --
Sanat katkerimmat
Katumus mitkä tuo:
_Liian myöhään_, saat
Kuulla surkeat nuo.
Mutta mestaris on
Ukko harmaja pää,
Luja, muuttumaton,
Tarkka veitikka tää.
Pienet sekunnit hän,
Joill' on väärähän tie
Heti meisselillään
Oikopoluille vie.
Ja hän hymyssä suin
Sua asettelee,
Ja ihmisten riennot
Näin määräelee.
On toimensa hällä
Vaan Ijäisen työtä,
Mi hallitsee maata
Ja päivää ja yötä.
Tikitak, tikitak,
Seppä napsuta vaan!
Kuva liikkehes on
Elon riennosta maan.
Miltä näyttävi maa
Kun et sä enää käy? --
Aika lopun kun saa
Kelloseppää ei näy.
KUKKAISTEN MYYJÄ.
Muistatko armaan
Kielojen ajan,
Mättähät varmaan
Ruohaisat muistat?
Ja muistat kun morsian toukokuu
Jo helmihin, kukkihin kietoutuu.
Silloin piti jokaisella pojalla olla vuokko napinlävessä ja
jokaisella tytöllä kielokimppu hatussa. Silloin oli kukkaisten
markkinat, kaikki ostivat, kaikki olivat iloiset kun näkivät minun
tulevan kori käsivarrella. Mutta onni on epätasainen, mieli muuttuu.
Nyt, kun kesä on edistynyt, eivät kukkaseni ole enää uutuus. Nyt
sanotaan minulle: Oletkos taas täällä? Rakas ystävä, tule jälleen
ensi toukokuulla!
Ei ystävämme
Sua tarvis aina!
On mättähämme
Nyt kukkaismaina!
Me kuljemme kukkias tallaten vaan
Läpi laaksot, vuoret ja koko maan.
Ah niin, tallaa vaan minun kukkais-raukkojani! Tulee päivä, jolloin
kaikki lakastuu. Silloin poimit mielelläsi viheriän heinänkorren
kellastuneitten lehtien seasta jäiseltä maalta. Silloin tahdot maksaa
enempi sinikellosta, kuin nyt ihanimmasta ruususta. Mutta silloin
ei minulla mitään ole! Puutarhuri, niin, mitäs ei hänellä olisi,
joka luulee voivansa tehdä talven kevääksi? Usko häntä ja hänen
paperireunaisia rautalankakimppujansa! Se on ainoastaan vapaan,
terveen luonnon haamu, -- sairaita, puolikuolleita, tukehtuneen ilman
ja kummittelevan auringon lapsia. Osta mieluummin kedonkukkanen, kun
se vielä tuoksuu, eli odota, odota, odota...
Taas kukkaisia
On toukokuussa,
Vaan talven lumet
On ensin puussa.
Jo kesä pian taas rientää mailta
Kuin tuoksu kukilta armahailta.
KADUNLAKAISIJA.
Onpas tämä häpeää,
Tomu päälle lentää!
Eikös muori mua nää
Sametissa sentään?
Parempien ihmisten
Lakaisette silmillen?
Pois jo pankaa luuta
En mä sano muuta!
Rakas rouva kulkekaa,
Tulee tuhat toista.
Parempia? -- Kulkevaa
Onhan kaikenmoista
Jos mä käynen vuottamaan
Siistiks' en saa milloinkaan
Tietä polisille,
Enkä paremmille.
Mihin katu kelvannee
Jos ei saane la'asta?
Lätäköt vaan lätisee,
Rikat, roskat, saasta.
Mietin juuri mimmoiset
Kengät, silkkihamehet
Teidän ovat nähdä,
Jollei tätä tehdä.
Niin on, rouva, katsokaa,
Meidän muurahaisten!
Meidän täytyy ahertaa
Onnen tähden toisten.
Kadut, torit lakaistaan,
Teille siistiks' siivotaan,
Käydäksenne siellä
Mukavalla tiellä.
Vaunuissanne ajakaa!
Ken on vaunut tehnyt?
Nikkaria taitavaa
Lienettekö nähnyt?
Aina meitä tarvitaan! --
Työnsä kukin tehköön vaan,
Herra palkan tuopi,
Arvon myöskin suopi.
Siisti, siisti luutani
Puhtahaksi maata!
Synti, lika tieltäsi
Poi'es kaikki saata!
Siisti, siisti minutkin...
Tuossa näen ajurin --
Sill' ei ole mieltä
Mennä poi'es tieltä.
PAIMENEN LAULU.
Hyv' iltaa ja yötä nyt meri, maa,
Lailaa, larilaa, lal-luolen!
Kas ranta ruohoja kasvattaa,
Mä niistä piippuja vuolen.
Uus' kuukin taivaalta pilkistää,
Lailaa, larilaa, lal-lahtoi.
Miss' ukko parkakin myllertää
Mi kuuta tervata tahtoi.
Ja maa se suurelta haamoittaa
Lailaa, larilaa, lal-laitsee,
Ja soitto paimenta huvittaa,
Kun karjaa täällä hän kaitsee.
Mut kun mä suureksi kasvaa saan
Lailaa, larilaa, lal-luistan,
Niin vankka oon kuin keisari vaan
Ja karhua kaulast' puistan.
Mä Kalle Pekka oon nimeltän
Lailaa, larilaa, lal-luksen,
Se kunnian on, eikä häpeän
Ja on kanness' katkismuksen.
Mä Uustalon istun hilalla
Lailaa, larilaa, lal-laikuu,
Ja soittelen Martin-Wappua
Mi iltatuulessa kaikuu.
Jos tanssit sä, minä soittelen
Lailaa, larilaa, lal-leinuu,
Vaikk' aamuhun asti lystiksen
Ett' lehdet ja oksat keinuu.
Pata kiehuu! Pois mua kiirehtää
Nyt soitosta lusikkani.
Jos leiviskä voita kellertävää
Ois silmänä puurossani!
KORKEAN HERRAN JAHTIKOIRA.
Oi, tuota suurta metsää, noita korkeita puita, tuota raivoisaa
myrskyä ja niitä pieniä lapsia, jotka eivät osaa mennä kotiinsa
iltasilla!
Tuulien asunto oli Lapinmaassa, Ounastunturin juurella. Siellä istui
tuulien äiti Myrsky ja keitti puuroa pojilleen iltaiseksi. -- Mitähän
minun poikani nyt taas puuhaavat, kuin viipyvät näin kauvan? --
murisi eukko.
Ensimmäinen, joka tuli, oli jäidenkuningas Pohjola: -- hän tulee aina
kiltisti illalliselle. No, mitäs olet tehnyt tänään, rakas poikani?
-- Enpä juuri mitään. Olen sokeroinut Lapinmaan valkoiseksi lumella,
ja maalannut punaiseksi muutamia nenänpäitä etelä-Suomessa.
Hänen jälkeensä tuli pilvienkuningas Itä. -- Mitä sinä olet tehnyt?
-- Enpä juuri mitään; vähän likaa sinne ja tänne, kun kastelin teitä.
Ojan Paavo Saarijärvellä kadotti saappaansa suohon, ja Mylly-Matti
sai vettä, enempi kuin olisi tahtonutkaan, myllynränniin.
Sitte tuli auringon kuningas Etelä.
-- Mitä sinä olet tehnyt?
-- Enpä juuri mitään. Vein satamaan laivan, jossa oli kahvia Rio
Janeiroon ja puhalsin Maamme-laulun pikku Ollin tuulihyrrään
Luutamäellä.
Viimein tuli merenkuningas Länsi. -- Mitä sinä olet tehnyt?
-- Minä olen antanut vitsaa pojalleni Lounaalle, sillä hän on ollut
tyhmä.
-- Voi Lounas-raukkaani, joko sinä nyt taas olet ollut tyhmä. Tule ja
kerro mummolle, niin saat voita puuron silmäksi.
-- Asia oli niin, -- sanoi Lounas itku kurkussa, -- että kun minä
aivan siivosti poimin puolukoita metsässä, sattuivat siipeni
tarttumaan käyrään mäntyyn. Silloin minä suutuin ja riistin sen
oksat, että runko törrötti jälellä kuin rosoinen laivanmasto.
Tahdonpa opettaa metsää olemaan nyrkkisillä!
-- No, no, poikaseni, -- sanoi isoäiti lohdutellen, -- ja sentähden
sinä sait vitsaa? Tule tänne niin saat sekä voisilmän että sokeria
puuroosi.
-- Isoäiti hyvittelee poikia liiaksi, -- sanoi Länsi miettivästi. --
Hyvä selkäsauna tekee niille hyvää, kun ovat olleet turhanpäiväisissä
tappeluissa. Nyt saa mummo nähdä, että tuo vallaton veitikka tekee
kummia huomenna. Huomispäivä tuli ja tuulet läksivät jälleen
maailmata kiertämään. Lounas lensi etäälle merelle, että ei joutuisi
riitaan metsän kanssa. Hän muisti vielä selkäsaunansa ja päätti olla
siivolla.
Kun hän iloisena hyppeli aaltoja pitkin, kohtasi hän höyrylaivan,
joka pyrki eteenpäin vastatuuleen höyryn voimalla.
-- Elähän, katsopas tuota! -- ajatteli Lounas. -- Hän koettaa olla
puskusilla minun kanssani! Kyllä minä hänet opetan!
Hui, miten tuuli vinkui piipuissa ja mastoissa! Uljas alus kallistui
sivulle, mutta kohosi jälleen vastoin Lounaan tahtoa. Vaahto pärskyi
korkealle mastotouviin ja raakapuuhun, vesi kohisi kokan edessä
niinkuin kiehuva pata, mutta eteenpäin kulki höyryalus, eteenpäin,
eteenpäin, vasten tuulta. Nyt tuli Lounas raivoihinsa, kiihkeä
luonteensa sai ylivallan, selkäsauna unohtui, hän tahtoi opettaa
laivaa olemaan puskusilla! Hän tunsi siipiensä kasvavan, niin että
ne läiskyttivät meren selkiä, ja koko meri muuttui vaahtoiseksi. Ja
vaikka höyryalus taistelikin urhoollisesti, täytyi sen kuitenkin
kukistua tuon uljaan merikotkan voiman edessä. Se ei voinut enää
päästä eteenpäin, tuuli kallisti sitä, se koetti kääntyä, peräsin
katkesi -- ja voimatoinna kellui se kallioita kohti. Siellä se nyt
makasi. Konehuone tuli täyteen vettä; ja mitä uljaasta laivasta sen
jälkeen tuli, sitä eivät tiedä muut kuin meren kirkuvat lokit.
-- Olla puskusilla minun kanssani! -- huusi Lounas, ja riensi
voitonriemusta hurmautuneena aukealle rannikolle. Ja nyt ei mikään
enää voinut estää hänen kiihkeätä vauhtiansa. Huomaamattansa heitti
hän pienen purjevenheen, jolla oli nimenä "Tuuli vei", niinkuin
herneenpalon katajapensaikkoon kalliosaarelle.
Se oli torstaina, 28 p. Elokuuta. Kymmenvuotias Liisa Maria oli
ottanut mukaansa kahdeksavuotiaan veljensä Kallen, ja yhdessä he
menivät ostamaan maakauppiaalta kivitaulua kansakoulua varten, jonka
piti alkaa ensi maanantaina. He olivat juuri matkalla kotia metsän
läpi kulkevaa oikotietä pitkin, kun Lounas hyökkäsi eteenpäin maita
pitkin.
-- Kuuleppas, miten kummallista laulua kuuluu puista, -- sanoi Kalle,
kun he kulkivat kapeaa polkua koivujen ja mäntyjen välitse.
-- Niin, puutkin laulavat tavallaan, ylistäen Jumalaa, -- sanoi Liisa
Maria.
-- Mutta näetkös tuota koivua, joka kumartuu maahan asti, kun myrsky
tukistaa sitä? -- kysyi Kalle.
-- Miksi ei hän nöyrtyisi Jumalan voiman edessä! -- arveli Liisa
Maria.
-- Niin, mutta tuolla kaatui korkea mänty! Hui, eikös se mennyt
aivan keskeltä poikki? Minä pelkään puita, Liisa! Juoskaamme, että
joutuisimme pian kotiin!
-- Älä nyt toki, mitä sinä pelkäät, jos vähän tuulee? Jos myrsky on
voimakas, on Jumala vielä voimakkaampi. Ja tiedäthän sinä, että Hän
varjelee meitä, missä ikinä olemmekin. --
-- Niin, niin, mutta tuolla kaatui taaskin mänty! Ja tuolla yksi...
ja tuolla koivu! Kas, kas! Nythän kaatuu koko metsä!
Aivan lähellä lapsia, tuskin kahden kyynärän päässä heistä kaatui
suuri mänty ja sulki tuuheilla oksillaan polun umpeen. Huu, tuolla
yksi, -- rats, tuolla toinen, ja sitte kaksikymmentä yhtä rintaa,
kaikki kuperkeikkaa latvat alas ja juuret ylös! Metsässä kävi
sellainen myrskyn kohina ja kaatuvien puitten räiske, ettei toinen
voinut toistaan kuulla. Musta pilvi pimensi ilman, vettä satoi
virtanaan pieksäen puitten kaatuvia latvoja. Tuuliaispää kulki kuin
jyrä yli metsän kaataen maahan komeat puut, aivan kuin olisivat ne
olleet hentoja ongenvapoja. Yksi puu kaatui lasten takana, juuri
siinä kohden missä he olivat seisoneet silmänräpäys takaperin. Korkea
mänty kaatui niin lähellä heitä, että sen oksat ottivat myssyn
Kallen päästä ja raapasivat Liisa Mariaa otsalle. Kolmas, eräs suuri
haapa, heitti hiekkaa heidän päällensä, kun sen monihaaraiset juuret
käänsivät maasta suuren turpeen, niin suuren kuin pieni huone.
Lapsilla ei ollut mitään muuta neuvoa, kuin kömpiä erään kaatuneen
männyn alle, jossa he lepäsivät suuren rungon suojassa.
Kalle itki peljästyksestä, Liisa Maria ei peljännyt. -- Katso, --
sanoi hän, -- miten suuri on Jumalan voima! Häntä ei voi kukaan
vastustaa. Etkös huomaa, miten Hän suojelee meitä jokaisella
askeleellamme? Miksi kaatui suuri puu, juuri kun olimme tulleet sen
ohitse, ja miksi kaatui toinen juuri ennenkun olimme tulleet sinne?
Etkös häpeä peljätä, kun näet, että meillä on niin voimakas vartija!
Myssysi löydämme kyllä, ja katsos, kivitaulu on aivan ehyt!
Siinä nyt makasi metsä niinkuin taistelutanner, täynnä kuolleita ja
haavoitettuja. Mutta siellä ei ollutkaan helppo liikkua. Minne ikinä
katsoi, oli suuria kokoja runkoja ja oksia. Ilta tuli, ennenkun
lapset vielä uskalsivat kontata esille piilostaan, ja sitte tuli
pimeä. Kalle ei voinut itkuansa pidättää. Näin märkinä, nälkäisinä ja
viluisinako heidän piti jäädä tänne metsään koko yöksi?
Liisa Maria ei rohkeuttaan kadottanut. -- No, mitäs siitä, jos meidän
täytyy yksi yö maata metsässä, emme me siitä kuole. Meillähän on
katto päämme päällä täällä männyn alla ja pehmeitä oksia, joiden
päällä voimme nukkua. Jos Jumala tahtoo, että jäämme tänne yöksi,
niin menemme kotiin huomenna. Mutta jos Hän tahtoo viedä meidät
kotiin tänä iltana, niin tietää Hän silloinkin keinon. Katsos, Kalle,
Jumala tietää kaikki paremmin kuin me...
Oletko nähnyt hätäytyneen hevosen ryntäävän ruispellolle, tallaavan
kaikki rikki ja rientävän hurjasti eteenpäin? Sellainen oli
Lounaskin; pois tieltä, pois tieltä, tahi muutoin olet kadotettu!
Kun se oli mellonut meren ja murtanut metsät, repi se ohikulkiessaan
riihien olkikatot, puhalsi uunin piiput kumoon, särki ikkunat ja
kaatoi tuulimyllyt, aivan kuin olisivat ne olleet korttihuoneita.
Sellaisesta pikku roskasta kuin lapsista; ei se mitään välittänyt.
Jos ne menivät tuulen mukana, tahi kaatuivat kuolleina maahan,
oli sille aivan yhdentekevä. Vihdoin alkoi se väsyä ja vähitellen
tyyntyä. Kello seitsemän jälkeen iltasilla voivat ihmiset vaaratta
liikkua ulkona. Silloin oli Kalle jo nukkunut. Liisa Maria oli
valveilla, mutta ei uskaltanut lähteä pimeässä liikkumaan. Silloin,
kello kahdeksan ja yhdeksän välillä, kuuli hän ääniä metsässä, ja
heti sen jälkeen näkyi valoa.
-- Liisa ja Kalle! Liisa ja Kalle! -- huusivat äänet. Huutajat olivat
isä ja renki, jotka olivat tulleet metsään kirveiden ja lyhtyjen
kanssa lapsia etsimään. He olivat tulleet siihen päätökseen, että
lapset olivat kulkeneet oikotietä metsän läpi.
-- Nouse ylös, Kalle, isä on täällä! -- huusi Liisa iloissaan. --
Näetkös nyt, mokoma, että Jumalalla on keinot.
No niin, olihan siinä suuri työ päästä hävitetyn metsän läpi, mutta
mitä ei isä tekisi rakkaiden lastensa tähden? Milloin hän hakkasi,
milloin hän ryömi, milloin hän kiipesi, mutta kotia piti lasten
päästä ja kotia ne pääsivätkin. Kalle oli löytänyt hattunsakin.
Lounas, joka oli riehunut merellä ja hävittänyt metsät, oli
nyt tyyntynyt ja alkoi muistella selkäsaunaa tuulien louhussa
Ounastunturin kupeessa. Myöhään illalla hiipi hän häpeissään
louhikkoon ja kömpi heti isoäidin seljän taakse. Suureksi
hämmästyksekseen sai hän kuulla seuraavan rangaistuspuheen, jonka
hänelle piti ankara isänsä, ymmärtäväinen Länsi:
-- Sinä vallaton nulikka, ymmärtämätön, ylvästelevä poika-vekara,
tiedät kai, että voisin pistää sinut säkkiin, panna sinut
tankorautavasaran alle ja pehmittää sinua aika tavalla kaikista
tämän päiväisistä tyhmistä teoistasi? Mutta tällä kerralla saat
olla! Sen minkä olet tehnyt, olet tehnyt tietämättäsi, korkeamman
käskystä. Sinä olet mielestäsi mahtava ja voimakas, ylpeillen luulet
sinä voittaneesi meren aallot, metsän puut ja ihmisten taidon, etkä
tiedä, että olet vaan korkean herran koira, jonka hän lähettää
maillensa jahdille. Hänen työnsä sinä olet tehnyt, etkä omaasi. Mene,
häpeä! Minä leikkaan kyntesi kahdeksaksitoista päiväksi, joina sinun
tulee olla louhikkoon kytkettynä. Ylpeytesi on sinun häpeäsi, mutta
sinun työstäsi, joka nyt on hävitys, on tulevaisuudessa muodostuva
jotain uutta ja parempaa. Mars, jahtikoira! Ylistä herraasi, joka
kääntää kaiken väkivallan ja kaiken hulluuden maan päällä viisaan ja
armeliaan rakkautensa aseeksi!
KAKSI KERTAA KAKSI ON NELJÄ.
Jänis ja orava olivat niin hyviä ystäviä, että he nimittivät toisiaan
Pupuksi ja Kurreksi.
-- Hyvää päivää, Pupu, -- sanoi orava, kun kohtasi jänön.
-- Hyvää päivää, Kurre, -- sanoi jänis. -- Oletko kuullut jonkun
koiran haukkuvan tänään.
-- En muun kuin lukkarin Priskan. Ja siitä minä en mitään välitä.
-- Ei, kukas pelkäisi lukkarin Priskaa? arveli Pupu suuremmoisesti.
-- Vaikka oliskin hevoisen kokoinen!
-- Lähtekäämme nyt ansiolle, sanoi Kurre. Ja jakakaamme kaikki mitä
ansaitsemme. Minun tulee saada yhtä paljo kuin sinun, ja sinun yhtä
paljo kuin minun.
-- Siihen suostun, -- vastasi Pupu.
Sanottu ja tehty. He menivät ansiolle ja jakoivat kaikki
veljellisesti. Kun he tulivat pihlajan luo, kiipesi Kurre puuhun ja
heitti punaisia marjoja Pupulle. Kun he tulivat kaalimaahan, puri
Pupu pulleita kaalinkupuja ja kuljetti niitä Kurrelle.
Eräänä päivänä löysivät he maantieltä neljä omenaa. Uudenpihan Kalle
oli mennyt aikaisin aamulla kouluun säkki selässä. Säkissä oli
hänellä puoli leipää, pala juustoa, pieni maitopullo ja neljä omenaa,
jotka äiti oli antanut hänelle hyvän todistuksen palkkioksi. Säkin
yhdessä nurkassa sattui olemaan jommoinenkin reikä ja siitäpä olivat
omenat ulos osanneet.
Nytpä Pupu ja Kurre tahtoivat jakaa omenat. Kurre koetti
laskutaitoansa ja jakoi siten, että Pupu sai yhden ja hän kolme
omenaa.
-- Ei, odotas vähän, sanoi Pupu. Liekös se aivan oikein? -- Nyt
koetti Pupu jakaa omalla tavallansa, antoi yhden omenan Kurrelle ja
piti itse kolme omenaa.
-- Ei mutta kuules nyt, sanoi Kurre, minä luulen että tämä on yhtä
hullusti. Ja he miettivät miettimistään miten ihmeellä voisivat jakaa
niin, ettei toinen saisi enempää kuin toinenkaan.
Uudenpihan Kalle oli saanut tiellä halun maistaa omenaa, etsinyt
säkistänsä, mutta turhaan. -- Ne ovat varmaan pudonneet, -- sanoi hän
itseksensä ja kääntyi takaisin etsiäksensä kadonnutta aarrettaan.
Silloin näki hän Pupun ja Kurren istuvan tiepuolessa, mutta omenat
olivat vierineet ojaan.
-- Ei, mutta katsos, Pupu ja Kurre! -- huusi Kalle. Olettekos te
nähneet omeniani?
-- Me tahdoimme juuri jakaa neljä omenaa, -- vastasi Kurre, -- mutta
emme voineet millään tavoin ymmärtää, kuinka saisimme neljä omenaa
jaetuksi välillämme niin, että kullenkin tulisi yhtä monta.
-- Eihän se mikään vaikea temppu ole, -- arveli Kalle. -- Kumpikin
teistä saapi kaksi omenaa.
-- Oih! huudahtivat Kurre ja Pupu suuresti ihmeissään. Kuinkas sinä
sen tiedät?
-- Miten en tietäisi että kaksi kertaa kaksi on neljä? Minähän käyn
kansakoulua.
-- Sepä oli kummallista. Saapikos kansakoulussa oppia, että kaksi
kertaa kaksi on neljä?
-- Koulussa saa oppia kaikkea, -- vastasi Kalle ylpeästi.
-- Se olis jotakin! Tiedätkös sinä sitte kaikki?
-- No, melkein kaikki. Minä voin laskea aina seitsemän kertaa
seitsemään asti, mutta muita numeroita en oikein muista.
Pupu ja Kurre eivät voineet kyllin ihmetellä niin hämmästyttävää
oppia. Kuitenkin tahtoivat he seurata hyvää neuvoa, ottivat omenat
ojasta ja alkoivat jakaa niitä neuvon mukaan: kaksi kertaa kaksi on
neljä.
-- Mutta nehän ovat minun omenoitani! huusi Kalle.
-- Kas, senkin hän tiesi! huudahtivat Pupu ja Kurre. Se poika se
tietää kaikki. Olisi hauskaa päästä kouluun ja tulla niin oppineeksi.
-- Tulkaa mukaan! sanoi Kalle. Seuratkaa minua, minä menen juuri
sinne. Te voitte hiipiä penkin alle ja pysyä siellä hiiskumatta,
sillä koulussa ei saa kukaan jyrytä.
-- Ei suinkaan siellä liene yhtään koiraa? kysyi Pupu.
-- Koiraa? Kuinkas koulussa olisi koiria? Joskus tulee Priska
lukkarin Villen mukana salaa sisälle, mutta hänet ajetaan ulos.
-- Mutta jos hän puree meitä?
-- Priskako purisi! Hän on niin siivo, että kun minä vedän häntä
hännästä, niin hän vaan nauraa.
-- Nauraako hän? -- Pupu ja Kurre katsoivat toisiinsa. Eivät he
olleet koskaan kuulleet koiran nauravan, mutta mitäpä sitä ei
koulussa oppisi! Kenties hekin oppisivat nauramaan. Ja niin päättivät
ystävykset seurata Kallea kouluun.
-- Ei tässä pelkureja olla, sanoi Pupu.
Tie ei tuntunut pitkältä kahdelle sellaiselle kulkijalle. Kohta
olivat Pupu ja Kurre koulussa ja hiipivät niin hiljaa penkin alle,
ettei kukaan heitä nähnyt. Lapset istuivat paikoillaan, koulumestari
tuli huoneeseen ja alkoi kysyä: paljonko tekee kahdeksan kertaa
kahdeksan?
Se oli jotain terävämpää kuin kaksi kertaa kaksi! miettivät Pupu ja
Kurre hörpistäen korviaan. Mutta juuri kyselyn alkaessa luikahti
lukkarin Priska koulusaliin. Sen näki heti, että hän oli tottunut
pois ajettavaksi, sillä hän lymisti häntäänsä ja aikoi luikahtaa
penkin alle. Ptri, alkoi hän aivastaa ja nuuskia... mrr... prr...
alkoi hän murista.
-- Huut Priska! huusi koulumestari; osaatko ulos!
Mutta Priska oli jo penkin luona, josta hän löysi jotakin sangen
epäilyttävää, ja alkoi haukkua. Onneksi oli yksi ikkuna auki. Hui!
pöytien ja penkkien yli siinä harpattiin... Hämmästyneet koululapset
näkivät Pupun ja Kurren kiitävän ulos ikkunasta ja Priskan niiden
jälestä. Kaikki hyppäsivät ylös, huusivat ja nauroivat ja riensivät
ikkunaan! Sillä kertaa ei kukaan saanut tietää mitä kahdeksan kertaa
kahdeksan on tässä kiperässä maailmassa.
Pupu ja Kurre juoksivat minkä käpälät kantoivat metsää kohti, siivo
Priska kintereillä. Mutta Priska oli nyt kaikkea muuta kuin siivo;
häntä oli pystyssä, kieli riipuksissa, hänellä ei ollut edes aikaa
haukkua, hän vaan vikisi hienolla, inisevällä äänellä, niinkuin
hänen kaltaistensa on tapa, kun ovat löytäneet tuoreet jänön jäljet.
Noin jatkettiin jahtia aina metsän reunaan asti. Siellä tiesi
Kurre keinon: suihkaten kiipesi hän korkeaan mäntyyn ja katosi sen
tuuheitten oksien väliin.
Priska seisahtui pettyneenä männyn juurelle ja haukkui vimmatusti.
Mutta mitä se auttaisi? Kurre ei ollut niin tuhma, että olisi tullut
esiin piilostansa, -- ja kun Priska oli haukkunut itsensä väsyksiin,
hiipi hän nolona takaisin kouluun.
Pupun oli ollut hyvä sillä aikaa hankkia pelastuskeinoa metsässä.
Kun kaikki oli rauhallista eikä mitään vihollista näkynyt, yhtyivät
ystävykset taas karhunsammalella erään katajapensaan juurella. Jos
he olisivat oppineet nauramaan, olisi varmaan koko metsä kaikunut
heidän ilostansa. Mutta vaikka he eivät osanneet ihmisten taitoja,
saattoivat he kuitenkin iloita omalla tavallaan, he iloitsivat
retkestänsä niinkuin jänöt ja oravat tavallisesti iloitsevat
vihannoissa metsissä.
-- Ei täällä kukaan pelkää, -- sanoi Kurre ja jäljitteli Pupun pitkää
harppausta.
-- Niin, mutta kuulitko Priskan viheltävän? kysyi jänö, entisestä
ylpeilystään vähän hämillä. -- En ole koskaan uskonut Priskan voivan
niin hienosti laulaa.
-- Priska on niin siivo. Priska nauraa vaan, kun häntä vetää
hännästä, -- jäljitteli Kurre.
-- Ja me, kun luulimme Kallen tietävän kaikki! Niin, kyllähän
koulussa voipi paljo oppia, vaikkei siltä kaikkea tiedä jos _kaksi
kertaa kaksi on neljä_.
MITEN RAUTATIE SAI SEITSENPENINKULMAISET SAAPPAAT.
Oli kerran kaksi peikkoa, jotka asuivat maailman äärellä. Kukaan ei
voi tarkoin tietää, missä maailman ääri on, mutta jos se jossain on,
täytynee sen olla Behringin salmen luona, missä vanha ja uusi maailma
katselevat toisiaan. Minä en ole ollut siellä, mutta Nordenskiöld
sanoo, että sinne on aika matka.
Siellä asui kaksi peikkoa, jotka olivat kansan puheen mukaan
veljeksiä, vaikk'ei sitä voinut heistä nähdä. Sorro oli sen nimi,
joka asui Itäniemen luona Aasian kärjessä, ja Surro sen nimi, joka
asui Prinssi Walesin niemellä Amerikan alussa. Heidän välillään oleva
salmi ei ollut leveämpi, kuin että kaksi peikkoa, joilla oli viheriät
kissansilmät, voivat hyvin nähdä toisensa ja huutaa "prosit" kun
naapuri aivasteli.
Peikot olivat olevinaan ystävyksiä ja ratsastivat toistensa luo
vieraisille valaskalan seljässä salmen yli, huimaavaa vauhtia,
että vesi kohisi ympärillä. Tilaa oli heillä kyllä molemmilla
maanosissaan, mutta kuitenkin olivat he kateellisia toisilleen ja
mietiskelivät aina, miten voisivat tehdä toisilleen harmia. He
koristivat maanosiaan toinen toistaan korkeammilla vuorenhuipuilla,
voidaksensa niiden päältä nähdä toistensa pesään. He panivat
toimeen myrskyjä salmella, voidaksensa heittää hiekkaa ja pikku
kiviä toistensa silmiin. Toinen yllytti jääkarhuja toisen lehmien
päälle. Kuinka ei sellaisilla tilanhaltijoilla olisi ollut karjaa!
Mammuteläimet olivat heidän sikojansa, valaskalat heidän lehmiänsä ja
mursut heidän lampaitansa. Eräänä kauniina päivänä tekivät Sorro ja
Surro pienten peikkojensa kanssa huviretken vihantaan Sant Lorentsin
saareen, joka on yksin keskellä valtamerta vähän etelään Beringin
salmesta.