LUKEMISIA LAPSILLE 7
Kirj.
Z. Topelius
Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg
Werner Söderström, Porvoo, 1895.
SISÄLLYS:
Korennoisen syyslaulu.
Miten Jumala loi Suomen.
Tahvo Tappurainen.
Miten Skandinaavian niemimaasta ja Suomesta tuli niemimaita.
Maaliskuu 1888.
Viisivuotiaan sankarilaulu.
Pyhän yön lapset.
Uusi Joululaulu.
Kaatunut Joulupuu.
Ammattilauluja:
Pikakirjuri.
Kelloseppä.
Kukkaisten myyjä.
Kadunlakaisija.
Paimenen laulu.
Korkean herran jahtikoira.
Kaksi kertaa kaksi on neljä.
Miten rautatie sai seitsenpeninkulmaiset saappaat.
Kukkais-prinssin kanava.
Koulu isoisän aikana.
Leikkejä:
Salametsästäjät.
Jennyn kehoitukset.
Sylvesterin pysäkki.
Kyökkipiika.
Kirjakauppias.
Kirjansitoja.
Leipuripoika.
Pikku prinssi.
Peppeli.
Tyttökoulu mummun aikana.
Kukkaisprinssin ja Vellamon neidon satuja:
7. Kukkaisprinssi kertoo koivusta.
8. Vellamon neito kertoilee orjakauppiaasta.
9. Vellamon neito kertoo helmestä.
Tuhkimo.
Prinsessa Ruusukki näytelmän Alkunäytös.
Lucian numerot.
KORENNOISEN SYYSLAULU.
Katso vuorta, laaksojamme,
Syksy onpi jo saloissamme,
Tullos mun pieni ystävän,
Tullos mun sini-merestän,
Tahi taivahan mailta
Noilta armahailta.
Pohjatuuli tallailevi
Ruohon kentiltä poistelevi,
Pois, pois hän aallon ilon vie,
Lumeen jo peittyy metsätie,
Siivet lintusen armaan
Jäätyy kourissa harmaan.
Päivä lyhyt, synkänlainen,
Yö sä pitkä ja musta vainen
Minne, minne, sä kätkit ystävän?
Mistä, mistä mä löydän etsimän?
Saanko keväällä varmaan
Kukkain seurassa armaan?
Katso vuorta, laaksojani,
Saatte tuhannen markoistani,
Jos, jos vaan yöstä maailman
Nyt, nyt saan kiinni armahan!
Mun ystävän oma
Säde päivän on soma.
MITEN JUMALA LOI SUOMEN.
Kun Jumala loi maailman, sanoi hän kolmantena luomispäivänä:
"Kokoontukoon vesi taivaan alla erityisiin paikkoihin niin että kuiva
näkyy." Ja tapahtui niin.
"Ja Jumala kutsui kuivan maaksi, ja vetten kokoukset hän kutsui
mereksi. Ja Jumala näki kaiken hyväksi."
Silloin korkeni vedestä isoja, laajoja maakappaleita, joitten
välillä oli aina vettä niin että näyttivät eri osilta maanpinnalla,
ja senvuoksi ne nimitettiin maanosiksi. Mutta ei maanpinta
kuitenkaan heti tullut tällaiseksi kuin se nyt on, sillä hirveät
maanjäristykset, vedenpaisumiset ja jääkaudet muuttelivat kauan
maan pintaa. Suuret maat vajosivat mereen ja toiset nousivat meren
pohjasta.
Siinä maanosassa, jossa me asumme ja jolla on nimenä Eurooppa, oli
suuri, aava meri, joka ulottui pohjoisnavasta etelään, aina siihen
maahan asti, jolla nyt on nimenä Saksanmaa. -- Jumala näki tämän
synkän, kylmän meren ja huomasi että sen pohjois-osassa oli syvä
laakso, mutta etelä-osassa oli siinä matalampaa. Tällä matalalla
alueella merenpohjassa oli vuoria ja siellä täällä kohottivat ne
selänteitään aavojen vesien yli.
Tälle osalle merta Jumala sanoi: kohota pohjasi hitaasti ja
tasaisesti tuhansien vuosien kuluessa, niin että vesi vierii pois.
Silloin on merenpohjasta tuleva maa, jossa kasvit ja eläimet
menestyvät. Ja ihmisten pitää siellä asumaan rukoillakseen luojaansa.
Meri totteli Jumalan käskyä ja kohotti pohjansa hitaasti ja
tasaisesti tuhansien vuosien kuluessa. Niin se tekee vielä tänäkin
päivänä. Joka vuosi kohoaa meren pohja puoli tuumaa tai neljäsosa
tuumaa, sen mukaan kuin Jumala luomisessa on kohoamisen määräksi
pannut. Eikä kukaan niistä ihmisistä, jotka asuvat tässä osassa
maailmaa, tietäisi siitä, jolleivät he näkisi veden alituisesti
vähenevän merestä. -- Soutaessaan merenrantaa verkkoineen, sanoo
vanha kalastaja pojalleen: tässä purjehtivat minun nuorna ollessani
suuret laivat ja nyt pääsee tuskin tämä meidän venheemme salmen läpi.
Tuolla, tuolla missä nyt lehmät käyvät laitumella, vedettiin minun
pikku poikana ollessani nuottaa. Tämä niemi oli ennen saari; nyt on
se kasvanut mannermaan kanssa yhteen.
Ja kaikki ihmettelevät suuren meren pienenemistä, sillä näyttää aivan
siltä, kuin vesi juoksisi pois ja se vihdoin kokonaan kuivuisi.
Mutta meri ei kuivu, vaan sen pohja kohoaa, ja kun pohja kohoaa
juoksee merenvesi kauemmaksi rannoilta. Eikä se ole ainoastaan
merenvesi joka juoksee pois, vaan jokienkin juoksu muuttuu
jyrkemmäksi ja joet imevät veden pois sisäjärvistä. Ja jokiin tulee
koskia ja entiset syvät järvet madaltuvat, niin että monikin niistä,
sekä purot ja joet kuivettuvat.
Luonnonvoimat, jotka ovat Jumalan työaseita, jatkoivat toimintaansa
siinä järjestyksessä kuin luoja oli määrännyt. Pohjoisnavan ympärillä
olevaan suureen, synkkään ja autioon mereen alkoi ilmestyä saaria ja
matalikkoja. Siellä, missä Suomi nyt on, oli kaksi tuhatta vuotta
takaperin suuri saaristo. Saaret suurenivat ja kasvoivat yhteen,
ja niiden mantere muuttui kuivaksi maaksi, mutta syvennyksiin jäi
vesi-ojia ja -lätäköitä. Vähitellen muodostui siihen suuri maa, jossa
oli paljo vesiä, -- niin että siinä vielä nytkin on monessa paikassa
saaristoja, jotka ulottuvat syvälle maan sisään. Kasvit rupesivat
Jumalan käskyn mukaan vihannoimaan harjujen auringonpuolisilla
kupeilla. Karhu, hirvi, peura ja muut eläimet rupesivat liikkumaan
saarien metsissä. -- Nykyinen Laatokka oli silloin leveä salmi, joka
yhdisti Pohjoisjäämeren nykyiseen Suomen lahteen. Ja ne järvet,
joilla nyt on nimenä Saimaa, Päijänne, Näsijärvi, olivat silloin
leveitä meren lahtia sisäsaariston ja etelässä olevan meren välillä.
Maata olisi jokapuolelta ympäröinyt vesi, jollei vuorijono Maanselkä
olisi yhdistänyt sitä nykyiseen Skandinaavian niemimaahan.
Jumala näki tämän uuden, ennen tuntemattoman maan, joka hänen
tahdostaan oli noussut merestä, ja huomasi sen hyväksi maaksi. Minä
tahdon antaa sille kansan ja nimen, sanoi Jumala, että se voisi
täyttää minun tahtoni maailmassa.
Luonnonvoimat jatkoivat työtänsä Jumalan käskyn mukaan ja rakensivat
kaksi maaperäistä siltaa sen salmen yli, joka siihen asti oli
eroittanut tämän maan kansojen suuresta kulkutiestä idässä. Leveämpi
näistä silloista on nyt vesirikas maa Vienan meren ja Laatokan
välillä; kapeampi on Laatokan ja Suomenlahden välillä. Näiden
siltojen yli vaelsi maahan useita kansoja laajoilta itämailta, --
ja sen kansan mukaan, jolle Jumala ikuisiksi ajoiksi on antanut
tämän kauniin, merestä kohottamansa maan, annettiin tälle maalle
nimeksi _Suomi, Finland_. Mutta kansan runoniekat ovat viisaudessaan
muistoksi muinaisuudesta antaneet maalle nimeksi _Suomensaari,
Suomenniemi_.
Ei mitään maata maanpallolla ole luotu niin ihmeellisellä tavalla
kuin Suomi. Tosin on monikin maa ennen ollut merenpohjana ja toisia
on vaipunut merenpohjaan, mutta ei mikään muu maa, paitsi Ruotsin
pohjois-osa, kasva ja kohoa vielä tänäkin päivänä meren pohjasta.
Ja monet tuhannet sisäjärvet ja laajat, rämeiset suot, salmet, joet
ja purot kohottavat alituisesti pohjaansa ja jättävät kuivaa maata
peltomiehen auralle. Varmaa on että Suomi joka kymmenentenä tai
kahdentenakymmenentenä vuotena on saanut ja yhä edelleen saa suuria
aloja maata sekä sisämaassa että merien rannoilla. Muiden maiden
kansat käyvät verisiä sotia saadakseen haltuunsa suurempia aloja,
mutta Suomen kansa tarttuu auraansa ja sanoo: kyntäkäämme! Jumala
antaa meille kyllä maata, kun vaan osaamme sitä hänen tahtonsa mukaan
viljellä.
Mutta mitä tarkoittaa Jumala sellaisella ihmetyöllä, jonka me
jokapäivä näemme silmiemme edessä? Tietysti täytyy hänellä olla
erityinen rakkaus tätä maata kohtaan ja erityinen tarkoitus silläkin,
koska Jumala ei milloinkaan tee mitään ilman tarkoitusta. Emmehän
me tiedä Jumalan teitä emmekä tarkoituksia, mutta hänen töistänsä
tiedämme: "Jumala näki ja se oli hyvä."
Siis meidän täytyy uskoa että Jumala tämän maan ja sen ihmeellisen
luomisen kautta tahtoo saada toimeen jotain hyvää maailmassa. Ja
koska hän on antanut tämän maan meille, niin täytyy meidän uskoa,
että hän tahtoo käyttää meitäkin työaseinaan jotain hyvää varten
maailmassa. Mitä se hyvä on, voimme osaksi ymmärtää, kun luemme
Jumalan sanasta, joka on kaikille kansoille kirjoitettu, Esaian
11:9, että maan tulee olla täynnänsä tietoa Jumalasta, niinkuin vesi
peittää meren. Me voimme ymmärtää, että niinkuin Jumala on valinnut
tämän maan ihmeeksi maan päällä, niin on hän myöskin valinnut sen
kansan levittämään hänen valtakuntaansa ja olemaan hänen palvelijansa
kaikkina aikoina. Mutta kaikki enempi tieto on meiltä salattu. Herra
Jumala on usein valinnut maan mahtavat hänen rangaistustuomioitaan
täyttämään. Mutta kun hän on kutsunut palvelijansa siunausta
tuottavaan työhön, silloin on hän valinnut siihen heikkoja ja
vähäpätöisiä, että nähtäisiin voiman olevan Jumalan eikä ihmisten.
Niin, ylistäkäämme Jumalaa, että olemme saaneet niin ihmeen ihanan
maan! Ja luonnollisesti tulee meidän rakastaa tätä maata enemmän
kuin mitään muuta maata maanpallolla. Mutta ymmärrätkös myöskin,
Suomen lapsi, miksi Jumala on antanut sinulle sellaisen maan, _joka
kasvaa_. Sen on Jumala antanut sinulle sentähden, että sinun tulee
kasvaa maasi tavoin, sielun ja ruumiin puolesta, viisaudessa ja
armossa. Jumala on antanut sinulle tämän kasvavan maan sitävarten,
että jättäisit sen kerran jälkeesi parempana kuin olet sen saanut.
Kun kerran saat perintöä isältäsi tai äidiltäsi, tulee sinun muistaa
Jumalan tahto, joka on että sinun pitää tehdä kaikki paremmasti kuin
isäsi ja äitisi sinua ennen tekivät. Olipa perintösi pala maata,
jota sinun tulee hoitaa, tai jotain muuta työtä, jota sinun tulee
toimittaa, ajattele aina: Jumala tahtoo että teen sen hyvin! Sillä
joka kerta kuin joku tekee jonkun työn entistä paremmin, on se
lisänä koko maan kasvuun. Niinkuin jokainen uusi oja on lisänä maan
viljelyyn, niin on jokainen muukin uusi taito, huoli ja tieto lisänä
maan rikkauteen, onneen ja menestykseen.
Jumala tahtoo, että kaikkialla missä erämaata on, tulee sinun tehdä
kaikki mitä ikinä voit, muodostaaksesi erämaan ihanaksi puutarhaksi.
Missä näet jotain kurjaa, rappeutunutta ja laiminlyötyä, korjaa se
ja tee kunnolliseksi. Missä näet sellaista, joka voisi olla jollain
tavalla hyödyksi, mutta ei nyt sitä ole, ota se huostaasi ja käytä se
joksikin hyväksi ja hyödylliseksi. Missä näet jonkun tekevän pahaa,
tee sinä siellä hyvää. Jos näet jonkun köyhänä ja avutoinna, auta
häntä. Jos näet jonkun tietämätöinnä, neuvo ja opeta häntä!
Ymmärrätkös nyt, että tällä tavoin maasi kasvaa? Sinä voit sitä
kasvattaa, kuinka pieni ja voimaton lienetkin, sillä se kasvaa sinun
rakkautesi avulla. Jos laskemme yhteen kaiken sen mitä heikot kädet
saavat toimeen, jos heillä on hyvä tahto, niin tulee siitä suuri
lisä. Juuri sinun kauttasi tulee tämän maan kasvaa kaikessa mikä
hyvää on. Sinun kauttasi tulee sen muodostua paratiisiksi, Jumalalle
kunniaksi ja ihmisille menestykseksi.
Oi, kuinka monta ihmistä löytyy, jotka eivät tätä ajattele vaan
raastavat maan saadaksensa siitä hyötyä vähäksi aikaa ja jättävät
sitte jälkeensä erämaan. On niin monta laiskaa ja tietämätöntä, jotka
ajattelevat: mitä minua liikuttaa millaista sitten on, kunhan vaan on
hyvä minun aikanani! Jumala näkee nämä Suomen uskottomat lapset ja on
sanova niille kerran aivan kuin Ödgrimille: minä olen antanut sinulle
ihanan, kasvavan maan; miten olet lahjani hoitanut?
Rakkaat lapset, täyttäkäämme ennemmin Jumalan tahto maan päällä!
"Ottakaamme vaari propheetallisesta sanasta, kunnes kointähti
koittaa meidän sydämissämme." (2 Piet. 1:19.) Ja propheetta sanoo
meille: Kasva, maani, kasva Jumalan voimassa, kasva kaikkien lastesi
yksimielisessä rakkaudessa!
TAHVO TAPPURAINEN.
Ol' kerran poika siivo, pienokainen,
Nimensä oli Tahvo Tappurainen;
Hän oli laiska, laiska laadultaan,
Soi kärpästenkin syödä ruumistaan,
Ei kättään vaivannut niit' poistaaksensa
Vaan lepäeli hiljaa, huviksensa.
Kun heitäksen hän joskus sammaleen
Ja jano häntä vaivaa kuollakseen,
Ei viitsi mennä poika lähteen luo
Vaikk' kolmen kyynärän on päässä tuo.
Kotona aina makaa sängyssään
Ja kattoon tuijottavi yhtenään,
Vois luulla ett' on sairas poika raukka,
Vaan terve on hän, reipas niinkuin haukka.
Tuo makaaminen häntä huvittaa,
Kun lasten lailla elää, syödä saa.
Nyt sanoi isä: -- Tokkos häpeät,
Kun isän, äidin työhön lähetät
Ja tuossa makaat! Ylös heti miire!
Nyt perunoita kaivamaan on kiire.
-- Ei, -- sanoi äiti, -- anna pojan maata,
Hän työhön varmaankaan ei käydä saata,
Kun hammastauti häll' ol' keväällä,
Nyt voi hän ehkä pahoin kylmetä!
Oi, miksi poikaistamme häiritsemme,
Hän levätköhön hetken, lapsosemme.
Piippunsa isä uunin luona siisti
Ja sanoi: -- Siitä tulee laiska tiisti,
Kun ei tee työtä, eikä luekaan,
Ei aapiseenkaan katso milloinkaan.
Jo katkismusta taitaa Matin Kalle,
Nyt Tahvo-poika pannaan ahtahalle.
Siis lukkaria heti hakemaan,
Ja kun hän tuli, silloin lukemaan.
Vaan Tahvo kellui yhä seljällänsä
Ja kattoon tuijotteli sängyssänsä.
Siell' oli suuri joukko kärpäsiä
Ja itikoita pitkäsäärisiä.
Hänestä A ol' pitkäsäärinen
Ja B ol' leveä kuin kärpänen,
vaikeata oli päähän saada,
Helpompi oli haukotella, maata.
Kun ilta tuli, ties hän tarkalleen
Miss' Aan ei ollut paikka, oli Been.
-- Nyt oppinut sä olet, poikaseni,
Kun kirjoittamaan vielä ilokseni
Sä harjoittelet tuota touhinaa,
Niin prohvessori Tahvostani saa!
Mut' saunaan sinut tahdon heti viedä,
Sun vaikka kannan, jollet käydä siedä,
Oot likainen kuin porsas pienokainen,
Sua vuosikauteen ei oo pesty vainen.
Ja muori saunaan kantoi porsahansa,
Tää Tahvosta ol' "aivan paikallansa".
Mut' nytpä tuli temppu vaikea:
-- Kas niin, nyt täytyy vaatteet riisua!
-- Häh? Vaattehetko täytyy poijes panna
Kun menee kylpyyn? -- Niin, se tehdä anna!
Mut' laiska Tahvo tästä kyllästyypi
Ja pelkuriksi vallan heittäyypi,
Hän kömpii lautehille saappaissaan
Ja nuttu, housut, paita päällä vaan.
Kas, siellä hikoilee nyt laiska jönkkö,
Väsyypi, vaipuu ett' on aivan tönkkö,
Ja sinne sitte vihdoin nukahtaa
Ja nukkua hän vielä tänään saa.
Kas, tämän sadun kuulin pienoisena,
Vaan joskus neuvoks', joskus kiitoksena.
Jos illoin nukuin vaattehissani,
Sain kuulla: -- jokos sinun mielesi
On tulla laiseks' Tahvo Tappuraisen?
Mä heti nousin. Tietäähän senlaisen:
Ken tahtois lailla Tahvon laiskana
Maailman mieleen jäädä kuoltua?
Voi Tahvo-parkaa! Tästä näkee siis
Ett' voiman säästäminen auttaa viis --
Jos vaikka kuinka antaa laiskuudelle
Elonsa, sekä mietteet kärpäselle,
Niin peloks' lasten pääsee ainaisin,
Ja herättää voi toiset kumminkin.
MITEN SKANDINAAVIAN NIEMIMAASTA JA SUOMESTA TULI NIEMIMAITA.
Oletkos ollut kertaakaan onnellisessa saaressa? Oletko nähnyt
kaukana meressä kukoistavan rannikon? Siellä ei käy myrsky, eivät
kohoa aallot, eikä vaahto lyö vasten rantaa; ihanin sinitaivas,
vihannoitsevin maa! Siellä tahtoisin asua, sinne tahtoisin rakentaa
punaiseksi maalatun tupani, ja lahdelmalle tahtoisin laskea
valkoiseksi maalatun, vaaleansinipurjeisen venheeni ankkuriin. Siellä
olisi suloista elää ja kuolla oman ystävänsä kanssa. Mutta minä en
sinne tule; matka on pitkä purjehtia. Soudan ja soudan, mutta aina on
vaan yhtä pitkä matka onnelliselle saarelle. --
Tästä saaresta kerrotaan satu. Sen sadun oli minun isoisäni isoäiti
ja äidinisäni äidinäiti kuullut pienenä ollessaan, ja silloin jo oli
satu hyvin vanha. Muutamat sanovat sen muistuttavan satua Floriosta
ja Unda Marinasta, vaikka nimet ovatkin toiset. Minä en tiedä; jätän
sen sanomatta. Mutta satu kuuluu:
Onnellisen saaren nimi oli Skandia ja se sijaitsi pohjanmeressä
Atlantin valtameren ja suuren Aasian maan osan välillä. Suomalaiset
nimittivät saarta _Suomensaareksi_. Saaren ja Aasian välillä oli
leveä salmi. Aasian kuninkaalla oli poika, jonka nimi oli Delling,
aamurusko, ja valtameren kuninkaalla oli tytär, jonka nimi oli
Atalanta, iltarusko. Näille kahdelle lapselle lahjoittivat kuninkaat
onnellisen saaren, että he saisivat siellä kohdata toisiansa ja
rauhassa leikitellä näkinkenkien ja perhosien kanssa. Delling ja
Atalanta, aamurusko ja iltarusko, kohtasivat toisiansa onnellisella
saarella kaikkina vuodenaikoina. Sen tähden oli saari niin onnellinen.
Pohjoisnavan luona olevilla jäävuorilla asui kaksi tietäjäakkaa,
musta Valan ja valkea Valan. Musta Valan näki lasten leikittelevän
onnellisella saarella ja tunsi kateutta mustassa sydämmessään. Miksi
ovat nuo lapset niin onnellisia? Miksi saavat he leikkiä perhosien
kanssa, kun meitä palelee jäävuorilla? Ja kateellinen Valan puhalsi
pimeyttä ja pakkasta onnelliselle saarelle, että siitäkin tulisi
jäävuori. Mutta hän ei saanut niin paljon ilmaa mustiin keuhkoihinsa,
että hän olisi voinut puhaltaa pois koko kesän; puolet hän puhalsi
pois. Hän puhalsi kuusi kuukautta talveksi, mutta toiset kuusi
kuukautta täytyi hänen jättää kevääksi, kesäksi ja syksyksi.
-- Mitä sinä olet tehnyt? -- sanoi valkoinen Valan surullisena
ja ikävissään. -- Nyt saavat nuo lapsukaiset alituisesti etsiä
toisiansa. Kolmeen kuukauteen eivät he löydä toisiansa pimeässä.
Kuutena kuukautena näkevät he toistensa hameiden liepeet pilvissä,
tavoittamatta toisiaan. Ainoastaan kolme kuukautta saavat he olla
yhdessä, ja leikkiä niinkuin ennenkin onnellisella saarella.
-- Niin, -- sanoi musta Valan hymyten jääkylmästi -- miksi olinkaan
niin ahdashenkinen? Aikomukseni oli puhaltaa pimeyttä ikuisesti.
Silloin olisivat he saaneet olla piilosilla vuodet umpeensa.
Tämä oli valkean Valan mielestä liian ankaraa, ja lohduttaakseen
lapsia, lauloi hän uuden laulun, joka vieri kaikkien kohisevien
aaltojen, ja lensi kaikkien tohisevien tuulien mukana onnelliselle
saarelle:
"Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja
sen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas
kuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari."
Musta Valan kuuli laulun tanssivan kaikkien rantojen aalloilla, ja
kun hän oli kuullut sen tuhannen vuotta, oli se hänen mielestään
vanhanaikuinen. Silloin päätti hän käydä isänsä, vanhan jättiläisen
Virokannaksen luona maan sisustassa. Hänelle valitti Valan että tuuli
ja aallot laulavat sopimatointa laulua, ettei hän saa öisin unta
jäävuoressaan. Sellaista vanhaa laulua onnellisista lapsista!
-- Mitä, onnellisista lapsista? -- mutisi jättiläinen sammaliseen
partaansa. Hän ei ollut koskaan maailman luonnin jälkeen kuullut
puhuttavan lapsista.
-- Lapsiksi, -- sanoi Valan, -- sanotaan tavallisesti eräänlaisia
pieniä sammakoita, jotka alituisesti pyörivät aikaihmisten jaloissa.
Ja kaksi sellaista nyt hyppii tuolla, onnellisella saarella.
-- Aja ne pois! -- arveli jättiläinen.
-- En voi, isä. Saari on heidän.
-- _Surt!_ -- huusi jättiläinen.
Surt tuli. Hän oli jättiläisen vanhin poika, tulen ruhtinas, seppä,
jonka ahjo oli tulivuoren aukossa.
-- Mene, räjähdytä onnellinen saari palasiksi! Sisaresi Valan ei saa
yöllä lepoa tyhmien laulujen tähden.
Surt meni ja valmisti tulivuoren onnellisen saaren alle. Kun hän oli
täyttänyt sen aukkoon asti, sytytti hän, ja trrr lensi pieni kulma
saaresta kauas mereen. Se sai nimen Islanti. Mutta suurin osa saarta
seisoi vakavana paikoillaan lujalla harmaakivi-perustuksellaan.
Surt tuli takaisin kertoen, että onnellinen saari oli hänelle liian
kova.
-- Mitäs nyt? -- sanoi jättiläinen; -- ja sinun sisaresi Valan ei
tule saamaan yörauhaa sammakoitten lauluilta? Mene, muuraa valleja
ja torneja onnellisen saaren ympärille, ettei sinne pääsisi elukoita
merestä! Luulenpa että silloin tulee kaikkien laulujen loppu.
Taaskin meni Surt ja takoi muurin kaltaisia korkeita tuntureja
onnellisen saaren ympärille. Se työ oli pitkällinen ja vaivaloinen.
Hiilet ahjossa loppuivat ennenkuin hän sai muurit valmiiksi. Hän
oli alkanut länsi puolelta, mutta kun hän joutui kaakkoiseen, tuli
muuri niin matalata että hirvet ja karhut juoksivat kilvalla sen
yli. Delling, aamurusko, ui saarelle salmen kautta, ja Atalanta,
iltarusko lensi läntisten tunturien yli leikkimään entiseen tapaansa
onnellisella saarella.
Musta Valan jäävuoressa kuuli yhä samaa laulua ja meni synkkä yö
sydämmessään isänsä luo maan alle. -- Isä, Surt on pettänyt sinut.
Hän on jättänyt muuriin yhden reijän. Lapset uivat saareen salmen
kautta ja laululta en saa rauhaa.
-- Surt, -- sanoi jättiläinen, -- mitä auttaa muuri, jossa on
aukko kaakossa? Sinä olet saanut äänesi sorroksiin kunnottomien
tulivuortesi kanssa. Mene Islannin saarelle, ryömi Geysirin alle ja
ryvi siellä liejua sata vuotta!
Surt riensi pois, ja jättiläinen kutsui toisen poikansa _Karen_,
tuultenruhtinaan, joka oli yhtä viisas ja viekas heikkoudessansa,
kuin Surt oli tyhmä tavattomassa voimassaan. -- Kare, -- sanoi
jättiläinen, -- sammakot uivat salmen kautta onnelliselle saarelle
ja sisaresi Valan ei saa yö rauhaa. Mene, täytä salmi, ja muuraa
siihen hiekkasilta! Jollet onnistu paremmin kuin Surt, poimin minä
olkapäiltäsi myrskysiipien jokaisen höyhenen.
Kare kiiruhti nuolennopeudella ja tuli leveälle salmelle, joka
silloin yhdisti Jäämeren siihen mereen, jolla nyt on nimenä
Suomenlahti. Siellä rannikolla kiskasi hän korkeimman hongan
juuriltansa ja mittasi sillä salmen syvyyttä. Hui, se oli hirveä
syvyys, ja sellaista on vieläkin Laatokassa. Siellä ei ylettynyt
pohjaan minkäänlainen honka. -- Kuinka voin rakentaa hiekkasillan
tämän leveän ja syvän salmen yli? -- ajatteli Kare suruissaan. -- En
ole tarpeeksi voimakas heittääkseni sinne vuoren toisensa päälle.
Oi, sinä tyhmä Surt! Oi, kauniit siipeni! Ettenkö enää koskaan saa
vihistä meren keinuvalla pinnalla?
Istuessaan kumarassa vuorenlouhulla, väsyneenä ja neuvotoinna,
huomasi hän kaksi jättiläispoikaa, _Kasen_ ja _Wasen_, jotka
seisoivat toinen toisella rannikolla ja heittelivät litteillä
kalliopaasilla voileipiä salmen pinnalla. Heti paikalla keksi Kare
keinon.
-- Kase, -- sanoi hän pojalle, joka seisoi onnellisella saarella, --
koko maailma sanoo, että Wase voipi heittää kiven Lofotensaarille
asti, mutta sinä et voi heittää edes salmenkaan keskelle.
-- Sepäs olisi jotakin! -- huudahti Kase harmissaan, sivalsi
kalliopalasen ja heitti sen keskelle salmea.
-- Se ei ollut huonosti heitetty, -- ilveili Kare; -- mutta se kävi
sattumalta.
-- Sattumalta? -- huusi Kase, vielä enempi suuttuneena ja heitti
kallion toisensa jälkeen salmeen. Kase oli jo toisella puolen Wasen
luona, ja sanoi hänelle: -- Wase, koko maailma sanoo, että Kase voi
heittää aina Jenisseille asti, ja sinä et voi heittää edes salmenkaan
keskelle.
-- Mitä ihmettä! -- huudahti Wase, hänkin puolestaan suuttuneena. --
Enkö minä voi? -- Ja sitte hän heitti kallion keskelle salmea.
-- Sehän kävi aivan sattumalta, -- ilveili Kare.
-- Sattumalta? -- huusi Wase. Ja niin alkoi hän, samoin kuin Kasekin
toisella rannalla, heittää kallion toisensa jälkeen salmen keskelle.
Ja se, joka tuntee poikien tavan, kun ne kilpailevat toistensa
kanssa, voipi ymmärtää, että Kase ja Wase eivät ennen lopettaneet
kuin olivat heittäneet kaikki rantojen kalliot niin kauas salmeen
kuin ikinä jaksoivat. Vihdoinkin kun he olivat niin väsyneitä
etteivät enää voineet nostaa pientäkään kiveä, uivat he toisiansa
tukistamaan salmelle ja sen jälkeen ei kukaan tiedä kertoa mitään
Kasesta ja Wasesta.
Kun pojat olivat heitelleet kallion toisensa perästä melkein samalle
kohdalle salmeen, huomasi Kare suureksi ilokseen että keskelle salmea
oli muodostunut suuri matalikko. Tätähän Kare oli odottanutkin. Nyt
aloitan _minä_ työni, sanoi hän itsekseen.
Silloin hyppäsi hän kauas Pohjoiseen jäämereen ja puhalsi
keuhkoistansa pahimman pohjolanmyrskyn, mitä hän ikinä oli nähnyt.
Aallot vierivät eteenpäin kuin korkeat vuoret, repivät merenpohjasta
hiekkaa ja vierittivät sen salmeen. Ja kaikki mura ja lieju
keräytyi matalikon ympärille, leveni sen molemmille puolille, ja
niin muodostui leveä, luja silta itäisen mantereen ja onnellisen
saaren välille. Nyt ei salmea ollutkaan enää; pohjoisessa oli vaan
merenlahti, jolla oli nimenä Vienan meri, ja etelässä oli myöskin
merenlahti, joka sittemmin muodostui sisäjärveksi ja sai nimen
Laatokka. Mutta nyt oli myöskin onnellinen saari tullut itäisen
mannermaan yhteyteen ja muodostunut saaresta niemimaaksi.
Tätä ei voi nyt enää kukaan muuttaa. Onnellista saarta ei enää ole
olemassa: siitä on tullut satu, unelma aikojen huomenesta. Kaukana
meren hämärässä ovat ihmiset näkevinään sen kukkivan rannikon, ja he
soutavat sinne, he soutavat, purjehtivat, etsivät, mutta saari on yhä
yhtä kaukana. Poika soutaa merelle viisitoista vuotisena ja palajaa
sieltä harmaapäisenä vanhuksena, mutta luuletko hänen löytäneen
onnellisen saaren? Ei, sitä hän ei ole koskaan löytänyt, ei edes
senvertaa että olisi voinut sitoa venheensä koivuun sen rannikolla
ja sanoa: nyt olen täällä!... Niin, täällä hän tosin on, mutta ei
enää onnellisella saarella, vaan niemimaalla, jonka rantoja meri
huuhtoo kolmelta puolen, jossa kansojen tiet kulkevat, jossa vallat
taistelevat, jossa koirat metsästävät, huolet valvovat ja surut
heittävät varjoansa auringon valon sekaan. Missä, missä on onnellinen
saari?
Elä kysy niin, sillä se on kuitenkin olemassa, mutta merellä se
ei ole, vaan se on muuttanut ihmisten sydämmiin. Missä hyvä lapsi
nukkuu, missä enkeli valvoo, missä joku hyvä ihminen asuu Jumalan ja
omantunnon rauhassa, siellä, niin, siellä on onnellinen saari. Souda
sinne ja silloin et souda turhaan!
Musta Valan ja vanha jättiläinen vuoren sisässä luulivat ikipäiviksi
eroittaneensa aamuruskon ja iltaruskon toisistaan. He pettyivät.
Valon ja rakkauden voimat voivat ainoastaan joksikin aikaa pimentyä,
mutta erota ja kuolla eivät ne koskaan voi. Kolmeen kuukauteen eivät
kuninkaitten lapset näe toisiansa, mutta he etsivät toisiansa, ja
silloin he saavat kuuden kuukauden ajan nähdä toistensa vaatteitten
punaiset liepeet kaukana vuorien yli. Siitä saavat he uutta rohkeutta
etsiä toisiansa pilvissä ja vihdoin löytävät he toisensa juhannuksen
aikaan niillä paikoilla, joilla he ennenkin yhtyivät onnellisella
saarella. Silloin tulevat pilvet ruusu- ja kultahohteisiksi, ja
silloin laulavat lapset jälleen vanhaa lauluansa, jota he niin
rakastivat:
"Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja
sen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas
kuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari."
MAALISKUU 1888.
(Talvisatu Norrköpingin koululapsille.)
Kylmä talvi pohjolan
Lumen heittää valkean,
Tähdet taivon kimaltaa,
Meret jäähän jäykkään saa.
Näinpä vaan
Suomen maan
Ruotsiin saapi kasvamaan.
Poika, ota luistimet!
Pian tänne kiitelet.
Jospa Ukko Pakkanen
Mi nyt paukkaa halliten
Tietäis aikans lyhyyden
Sulais varmaan kruunu sen.
Kevähän
Lämpimän
Haltijatar elpyvän
Istuu poskin punaisin
Ruskopilven helmoihin.
Pian silmäns aukaisee,
Lumet poies puistelee,
Siistiks itsens siivoaa,
Vihannaksi puettaa.
Pehmoisin
Askelin
Rientää sitte metsihin,
Järvet, lammet irroittaa,
Niityt, nurmet kukkiin saa.
Mutta Ukko Pakkanen
Pakenevi peljäten.
Vapaa meri kahlehet
Uljaast' rikkoo rautaiset.
Väkivalta
Maailmalta
Poistukohon valoisalta!
Hyvät maata hallitkoot.
Ootkos hyvä?... Varmaan oot!
VlISlVUOTIAAN SANKARILAULU.
Nyt laulan lauluani
Niin ylen ihanaa,
Sä katso äidin lasta
Ja isän nallikkaa!
Mä suuri olen, usko se,
Kun asetun mä pöydälle
Niin olen, hei sen, hei, hei sen,
Noin peninkulmainen.
Ei ollut Simson ennen
Niin julma voimaltaan,
Sen sisko saat sä tietää
Jos sormeen tartut vaan.
Ja jos saan sarvet mullikan
Niin kirkontornin korkeimman
Mä nostan ilmaan, hei, sei, saan,
Jos raskas ei oo vaan!
Äl' pelkää sisko pieni
En sulle pahaa tee,
Jollet käy suden turkkiin!
Kas, mua vainoilee
Nuo sudet julmat; siksipä
Mä ammun ne tän'päivänä!
Joll'en, niin hei sun, hei, hei sun,
Ne syövät vihdoin mun.
Ja mietis mitä teen mä
Ja mitä taidankin:
Mä kiekun kuperkeikkaa
Syön paljo leipääkin.
Mä hypin helpost' harakkaa
Ja osaan oivast' ratsastaa
Laukalla, hei sän, hei sän, sä
Isäni seljässä.
Ja kuules kuinka kilkkaa
Nyt rahat taskussan,
Ne hilisee ja hilkkaa
Vaan sulaa rikkauttan!
Mä ostan puodin leipurin
Ja jollei mulla miljoonin
Niin on, niin hei sen, hei sen, sen
Niin on viiskymment' pen'.
Ja keisari, kas hällä
Ei hyvä ole niin.
On mulla mäet uljaat
Jos linnat hälläkin.
Mut hevosta ei parempaa
Oo hällä, eikä somempaa
Kuin Polle, hei sen, hei sen, son
Vaikk' jalaton se on.
Kas kun mä kerran saanen
Vaan viikset huulellen,
Niin sotilaaksi pääsen,
Kenraaliks' toisillen!
Senjälkeen ylioppilas
Ja sitte ajur' urhokas
Minusta tulee, hei sin, sin,
Niin ajan kotihin.
Mut nyt oon äidin poika
Ja isän nallikka!
Ja apelsiinin tästä
Voin laulust' ansaita.
On nälkä mulla äitini,
Voileipää etkös antaisi
Niin suurta, hei sen, hei sen, sen
Kuin olen nälkäinen!
PYHÄN YÖN LAPSET.
Joulusatu.
Muistatko vielä sadun "pyhästä yöstä?" Pitkän vuoden kuluessa on
vaan yksi pyhä yö ja se on jouluyö, mutta siitä yöstä tiedämme monta
satua. Kaikkina öinä nukkuvat hyvät lapset enkelien suojassa, mutta
kaikkina öinä ei ole rauha maassa; ainoastaan yksi rauhallinen yö on
olemassa; silloin lepää koko luomakunta Jumalan pyhittämisessä, eikä
kukaan saa tehdä pahaa toiselleen.
Kerran oli koko maailmassa kummallinen odotus. Kaikki tiesivät että
jotain uutta ja suurta piti tapahtuman, mutta mitä se oli, sitä
ei kukaan tiennyt. Taivaan tähdet katselivat kysyen toisiinsa.
Mikä se on? kysyi itäinen Capella tähti toiselta hiljaiselta
Aldebaran tähdeltä lännessä. Valonsäde lensi edes ja takaisin heidän
välillään, mutta Aldebaran ei voinut vastata ja välkytti valoaan
salaperäisesti: siskoni, en tiedä!... Luoteisella taivaalla oleva
Vega kysyi loistavalta veljeltään Siriukselta etelästä: milloin se
ihmeellinen tulee? Mutta Sirius ei tiennyt _milloin_, enemmän kuin
Aldebaran oli tiennyt _mikä_. Otava kiersi pohjantähteä ja ajatteli
joka kierroksella: ensi kerralla tulee uusi maailma. Tuhat vuotta
kului, eikä uusi tullut. Juutalaisten profeetat olivat kertoneet
heille, että Jumala tulisi maailmaan Messiaan nimellä, ja armahtaisi
kaikkia, jotka maailmassa kärsivät ja kuolevat. Tämä oli paljo
enempi kuin tähtien tieto, mutta tämäkään ei ollut vielä kaikki,
sillä juutalaiset ymmärsivät profeetainsa sanat väärin ja sanoivat
toisillensa: tänne saapuu suuri sotasankari, joka vapauttaa meidät
roomalaisten ikeestä ja tekee meidät maailman hallitsijoiksi.
Siihen aikaan asui Juudaan maalla eräs aasinajaja nimeltä Amrah. Hän
oli viisas, mutta kovasydäminen ja saita mies, jolla oli tointansa
alkaessa ollut vaan yksi aasi, mutta jolla nyt jo oli viisikymmentä
ja joka toivoi aikaa voittaen saavansa satakin aasia. Hän oli
majatalon isäntä ja vuokrasi aasiansa matkustajoille. -- Hän oli
kuullut että juudan maassa piti toimeenpantaman suuri kansojenlasku,
jolloin kaikkien kohdastansa piti ruveta veroa maksamaan. Ja koska
Betlehem oli kuningas Davidin kaupunki, ajatteli Amrah: tänne tulee
moni rikas ja korkeasukuinen henkilö Davidin suvusta; minun täytyy
laajentaa majataloni ja ansaita paljo rahaa.
Sitte rakensi Amrah suuren talon. Sinne tehtiin paljo huoneita
matkustavaisia varten, ja paljo sijoja heidän aasejansa varten.
Davidin jälkeläisiä oli hyvin paljo, ja kaupunkiin alkoi tulvata
matkustavaisia, sekä köyhiä että rikkaita, mutta Amrah otti vastaan
ainoastaan rikkaat. Kuitenkin oli niitäkin niin runsaasti että
majatalo tuli aivan täyteen. Siellä ei ollut enää jälellä muuta kuin
yksi ainoa huone, kuningas-sali, mutta se oli kaikista suurin ja
komein huone: sen huoneen tahtoi Amrah säästää jollekin kuninkaalle
tahi ruhtinaalle.
Amrahilla oli kaksi hyvää ja hurskasta lasta: poika nimeltä Eli ja
tyttö nimeltä Tirza. Lapset katselivat ihmetellen paljoja vieraita ja
heidän mielestään oli hyvin väärin että köyhiä ei otettu majataloon,
vaikka huoneita oli vielä vapaana. Mutta viimeisenä päivänä, jolloin
jo kaikki muut huoneet paitsi kuningas-sali olivat täynnä, tuli eräs
kirvesmies taluttaen aasia, jonka seljässä istui hänen nuori vaimonsa
väsymyksestä vavisten.
-- Täällä ei ole enää huoneita, -- sanoi Amrah tylysti, sillä hän
näki että tulijat olivat köyhiä.
-- Olkaa kuitenkin niin armelias ja antakaa meille edes joku
pieni komero, jossa voimme levähtää, -- pyysi mies. -- Me olemme
matkustaneet pitkän matkan ja vaimoni on hyvin väsynyt. --
Amrah nauroi. -- Onko teillä varaa maksaa kaksi kymmentä sikeliä
kultaa yhdestä tai kahdesta yöstä?
-- Ei, sitä ei meillä ole, -- sanoi mies. -- Mutta olkaa armollinen
meille! Jumala on sen teille moninkerroin maksava!
-- Isä! Isä! -- rukoilivat Eli ja Tirza kyynel-silmin. -- Katso miten
väsynyt ja kalpea tuo vaimo-raukka on! Hän ei jaksa enää oikein istua
satulassa. Ja katso miten ihmeen kauniisti ja rehellisesti hän pyytää
saada levätä luonamme! Onhan meillä vielä kuningas-sali vapaana.
Salli hänen nukkua siellä tämä yö!
-- Mitä vielä! -- huudahti Amrah ilkeästi. -- Sehän on juuri
kuningas-sali joka maksaa kaksikymmentä sikeliä kullassa.
Niin, mitä piti nyt väsyneitten matkustajain tehdä? Heidän täytyi
suruissaan poistua majatalosta, eikä heillä ollut muuta neuvona kuin
maata paljaan taivaan alla kovalla kalliolla.
Mutta kun he olivat ratsastaneet vähän matkaa, huomasivat he kaksi
lasta, jotka juoksivat heidän jälestään. Ne olivat Eli ja Tirza. --
Seuratkaa meitä! - huusivat lapset. -- Meidän isällämme on täällä
vuoren louhikossa talli, jossa hän pitää aasejansa. Siellä on nyt
hyvä tila, sillä aasit on isä vuokrannut matkustajille. Ja parempi on
sielläkin maata kuin taivaan alla paljaalla kalliolla.
Mies oli iloinen kun sai katon päänsä yli ja seurasi kiitollisena
ystävällisiä lapsia. -- Niin, -- sanoi hän, -- miksi emme voisi
nukkua tallissa? Meidän esi-isämme David on maannut monet yöt vuoren
koloissa paetessaan kuningas Saulia.
Kun he tulivat vuoren louhikkoon, oli siellä monta seimeä tyhjänä ja
he valitsivat itselleen sen, mikä oli puhtain. Tirza löysi luudan ja
lakaisi seimen niin puhtaaksi ja siistiksi kuin kamarin laattian. Eli
levitti seimen pohjalle puhtaita, nuorteita olkia ja haki sitte vettä
lähteestä väsyneille virvoitukseksi. Vielä antoi hän heiniä ja vettä
heidän aasillensa.
-- Mutta, -- sanoi Tirza, -- nyt tulee pimeä, eikä meillä ole lamppua
mukanamme.
-- Ja teillä on nälkäkin, -- arveli Eli. -- Tahdotteko että juoksen
kotia ja tuon teille hunajakakkuni, jonka sain eräältä matkustajalta
kun riisuin hänen aasinsa eilen.
-- Kiitos, kiitos, -- sanoi mies, -- me emme tarvitse lamppuja, me
olemme hyviä ystäviä taivaan tähtien kanssa, ja ruokaa on meillä
vielä vähän eväs-säkissämme.
-- Hyvää yötä, nukkukaa hyvin! -- sanoivat lapset.
Nuori, kalvakaa nainen, joka oli jo laskeutunut vuoteelle, ojenti
heille kätensä hyvästiksi ja sanoi: -- Jumala on kuuleva rukoukseni.
Koska te olette virvoittaneet väsyneitä ja valmistaneet kodittomille
suojaa, ei Jumala ole koskaan teitä koditta jättävä. Ja jos joku
teistä näkee nälkää ja janoa, olen minä näkevä nälkää ja janoa
saadakseni teille autuuden Jumalalta.
Mietiskellen näitten sanojen merkitystä, astuivat lapset ulos kallion
louhikosta. Silloin huusi Tirza: -- Oi, katsopas Eli, katso!
Ylhäällä taivaalla, juuri heidän kohdallansa, loisti suuri, kirkas
tähti, joka ei ollut siellä ennen loistanut. Yö oli tullut.
Taivaanranta oli pimeä niin etäälle kuin silmä kantoi, mutta täällä
kallion louhun luona oli valoisa kuin päivällä.
Tuhannet ja tuhansittain tuhannet tähdet, jotka tuikkivat
tummansinisellä yötaivaalla, eivät olleet vähemmin ihmeissään kuin
Eli ja Tirza. -- Mitä tuo vieras valo merkitsee? -- sanoi Regulus
naapureilleen, kolmelle kuninkaalliselle tähdelle Kalevan miekassa.
Ja ne vastasivat: -- nyt tulee se suuri _uusi_ maailmaan, mutta mitä
se on, sitä ei kukaan tiedä.
Algol sanoi Alamakille: -- minä näen kolme kuningasta vaeltavan
itäiseltä maalta.
Arcturus sanoi Gemmalle: -- minä näen kuningas Herodeksen vapisevan
valtaistuimellansa.
Pohjantähti, jonka ympäri maanpallo kiertää, huusi ääneensä,
niin että kaiku kuului ympäri koko maailman aina pienimpiinkin
tähdistöihin asti äärettömimmässä etäisyydessä: -- minä näen pienen
lapsen Betlehemissä seimessä!
Samassa hetkessä kajahti ilmoille enkelien laulu ja miljoonittain
miljoonia valoisia olentoja liiteli avaruudessa ylistäin Jumalaa.
-- Se oli pyhä yö. Kauan odotettu suuri oli tullut, ja nyt tiesivät
kaikki sen nimen: -- maailman vapahtaja, Jesus Kristus.
Pari päivää sen jälkeen tiedettiin Betlehemissä ja koko Juudan
maalla, että nyt oli suuri, ennustettu kuningas tullut maailmaan.
Paimenet olivat kertoneet enkelien laulusta; kolme itämaista
kuningasta oli tuonut kalliita lahjoja, kultaa ja mirhamia lapselle,
joka makasi seimessä.
Itara Amrah hämmästyi. -- Tällä kerralla olin tuhma, --
ajatteli hän. -- Mutta kuinka olisin voinut ajatella että nuo
ihmis-retaleet olisivat olleet niin yleviä? Tahdonpa viedä heidät
nyt kuningas-saliin asumaan, niin saan minäkin osani kullasta ja
mirhamista.
Sitte meni hän seimeen ja kumarsi nöyrästi korkeille vieraille.
-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Vakuutan, että kohteluni
toissa päivänä oli sulaa erhetystä. Jos teidän korkeutenne tahtovat
nyt asua kuningas-salissa, niin olisi se minulle suuri kunnia.
Puuseppä Josef vastasi: -- emme ole mitään ylhäisyyksiä, olemme
vaan Jumalan köyhiä palvelijoita, mutta me suomme sinulle anteeksi
kovuutesi lastesi hyvyyden tähden. Me asumme edelleenkin täällä
tallissa, ja totta puhuit kun sanoit toissa päivänä erehtyneesi. Älä
koskaan karkoita köyhiä oveltasi, sillä sinun kuningas-salisi on
joutuva aasien tallattavaksi, mutta tämän seimen päälle on kohoava
kultainen kirkko, jonne koko maailma on vaeltava rukoilemaan.
-- Voi sentään! -- huokasi Amrah itsekseen. -- Kuinka voinkaan
olla niin perin typerä! Kuulkaas, Eli ja Tirza, oletteko saaneet
juomarahaa siitä, että laitoitte nuorelle kuninkaalle yömajan?
-- Olemme, -- sanoi Eli. -- Meillä ei ole oleva koskaan nälkä, ei
jano, eikä kodin puute täällä maailmassa.
-- Ja jos meillä on nälkä tai jano, on se vaan armo ja laupeus jota
Jumalalta halajamme.
-- Vai niin, -- sanoi Amrah miettien. -- Ne olivat kuninkaallisia
juomarahoja. Luulenpa että kannattaa olla hyvä köyhille.
UUSI JOULULAULU.
Ilta pimeäksi käy,
Takan tuli loistaa.
Joulua ei vielä näy,
Joka surut poistaa.
Yö jo peittää kaupungin...
Joudu joulu riemuisin
Tuoden suloisia
Rauhan antimia.
Oi, kuin sua odotin,
Luin päivät, hetket!
Auringonkin unohdin,
Kaikki kuunkin retket.
Mutta sinä jouduitkin
Joulu armas varahin,
Tulit illan teitä,
Muistit taaskin meitä.
Kun ol' isä lapsena,
Äiti pienoisena,
Tulit yhtä iloisna,
Monilahjaisena.
Isä on jo harmennut,
Äitikin on vanhennut,
Sinä vaan et muutu,
Sult' ei ilo puutu.
Sin' et koskaan vanhene.
Muutu harmajaksi,
Aina oot' sä luonamme
Iloinen kuin lapsi;
Aina laulat, leikitset,
Huonehemme valaiset,
Joulu rakkahamme,
Kallis vierahamme.
Rakas joulu, matkasi
Kyllä tuntenemme,
Jesus ompi seurasi,
Jesus ainoisemme.
Hän on yhä lapsille,
Suurille ja pienille
Uskollinen, hyvä,
Armonlähde syvä.
Rakas Jesus, luoksemme
Saavu iltasilla!
Ilahduta mielemme
Rauhas antimilla!
Linnahan ja mökkihin
Saapuu rauha suloisin,
Saapuu juhla parhain
Sinun kanssas varhain.
KAATUNUT JOULUPUU.
Siellä se makasi!
Kuinka se oli mahdollista? Kuinka se oli voinut kaatua? Matti
Pitkänen mietti, eikä voinut käsittää miten hänen pulskea joulupuunsa
oli pöydältä pudonnut.
Matti Pitkänen oli luotsivanhin Hankoniemellä, ja hänellä oli hyvä
tupa etäällä kallioilla. Hänellä oli hyvä elämä kuin prinssillä!
Meri oli hänen kuningaskuntansa, kaikki laivat hänen veronalaisia
alamaisiaan. Turska tuli hänen koukkuunsa ja sanoi kampelalle: pois
tieltä, minä sitä purasen! Silakat tulivat hänen pyydyksiinsä ja
olivat harmissaan siitä, että jokainen silmukka jo oli kaloja täynnä.
Kyllä oli Matilla varaa syödä vatsansa täyteen. Mutta vielä parempi
oli, että hänellä oli uskollinen eukko, kunnollinen, hyvä ja kodikas
elämänystävä, joka soveltui mainiosti luotsivanhuksen muoriksi ja
hoiti ukkoaan vanhoilla päivillä aivan kuin kultamurua. Mene sinne,
niin saat nähdä miten ehyt ja puhdas ja siisti hänen Mattinsa
on. Mutta paras kaikista oli, että he molemmat olivat Jumalaa
pelkääväisiä, oikeutta rakastavia ja rehellisiä ihmisiä, jotka
kunniallisesti ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä ja vielä vähän
enempikin lätyiksi lapsille. Ei kukaan voinut sitä heiltä kadehtia.
Niin, Matti Pitkäsellähän oli hyvä elämä kuin prinssillä! Hän oli
koko elämänsä ollut kovassa työssä merellä, milloin myrskyssä,
milloin syyspimeässä. Mutta nyt oli hän vanha, ja kädet olivat
jäykistyneet; nyt tekivät lahden toisella puolella asuvat nuoremmat
luotsit kaikki vaikeammat työt. Matti oli ainoastaan luotsina
keisarillisessa laivassa Tsarevnassa, kun keisari ja keisarinna
kerran vuodessa tulivat nauttimaan onnellista vapautta Suomen
saaristossa ihanana kesä-aikana. Silloin tarvittiin luotsi, johon
voi luottaa, ja kehen voi keisari luottaa niin kuin Matti Pitkäseen?
Matti oli saanut kultakellon ja rintarahan siitä kunniasta. Kello
sai maata kauniissa laatikossaan vuodet umpeensa, ainoastaan jouluna
vedettiin se, että lapset saisivat kuulla kultalinnun naputusta.
Rintaraha säästettiin tarkasti ja oli päätetty että se otettaisiin
vaan esille silloin kuin keisari tahi luotsipäällikkö ensi kerran
Hankoniemeen tulisivat.
Nyt oli joulunaatto, vilkkumajakka välkkyi kuin tähti purjehtijain
iloksi, jotka viettivät jouluansa synkällä merellä, mutta lähempänä
rantoja oli jäätä ja kohovettä. -- Vanhusten tuvassa ei puuttunut
jouluvierasta, sillä Herra Jesus oli siellä pyhässä sanassaan;
mutta lapsia siellä puuttui. Ainoa tytär oli naimisissa Tenholassa,
joka oli kolme peninkulmaa mantereelle päin täältä. Hän ja miehensä
olivat luvanneet lapsineen tulla vanhusten luo jouluaattona, ja heitä
odotettiin joka hetki pakkasesta, pimeästä ja kohvaiselta jäältä.
Matti oli ollut Jussinsaarella ja kaatanut sieltä kauniin
joulukuusen. Muori oli ollut Hankoniemen kaupungissa ja tuli sieltä
tuoden omenoita, paperikukkasia, lipeäkalaa, riisiryyniä ja muuta
hyvää. Koristaa joulukuusi lapsille, se oli jotain uutta, se!
-- Mutta kuuleppas, -- oli vaimo sanonut -- eikös tuo kuusi ole liian
korkea? Jos sinä panet sen pöydälle, ei se mahdu katon alle.
-- Sen täytyy mahtua, -- oli Matti sanonut. -- Eikös laivanmasto
mahdu taivaankannen alle?
-- Mutta se seisoo niin huonosti, kuin se on niin korkea, -- väitti
vaimo. -- Pelkään että se joutuu haaksirikkoon. --
-- Sen _täytyy_ seista -- sanoi Matti, eikä ollut hyvä häntä
vastustella. Ukko oli itsepäinen, ja oli mielestään köysittänyt
kyllin monta laivaa eläessään ennenkin.
Kuusi oli valmiiksi koristettu. Siinä oli kukkia, omenoita ja
piparikakkuja. Eukko meni katsomaan patojaan ja pannujaan, jotka
seisoivat tulella, sillä riisiryynipuuronhan piti kiehua kolme
tuntia, ja sinne piti panna yksi papu sille, joka ensin tulisi
naimisiin. Matti nosti raskaan kuusen sitä varten tehtyyn jalkaan
pöydällä, kallisti latvan, joka raappi kattoa ja sanoi niinkuin
luotsilla on tapana sanoa myrskyssä: käännä ruori hankavastaiseen!
Tokkos seisot, siinä! Etkös tiedä että Matti Pitkänen käskee: seiso!
Sitte meni hän katsomaan, miten uljaasti pöytä purjehti pois
mastoineen ja latvapurjeineen, koska kaikki, mitä ikinä hän
maailmassa näki, piti olla olevinaan laiva. Samassa aukeni tuvan
ovi, sieltä tunki sisään heikko tuulen henki ja rits, rats, kaatui
komea kuusi kuperkeikkaa laattialle! Kaatuessaan löi se Mattia
käsivarteen, niin että siihen tuli aika mustelma. Siellä se kuusi
nyt makasi, oksat taittuneina; omenat vierivät pois, paperikukat
irtausivat, piparikakut menivät rikki! Tuolit kaatuivat, pöytäliina
valui laattialle; itse kirjava puuhevonenkin, jonka muori oli
ostanut kalliilla rahoilla kaupungista antaakseen sen pikku Pekalle,
peräytyi pyörillään kyynärän verran takaperin, kun tapahtui tällainen
mullistus rauhallisessa tuvassa. Tämähän oli haaksirikko!
Eukko kuuli jyrinän ja riensi säikähtyneenä sisään, jättäen
pannukakun uuniin. Täällä näki hän Mattinsa istuvan laattialla ja
pitelevän käsivarttaan, johon hän oli saanut aika läimäyksen. --
Tuolla se makaa, -- sanoi Matti.
-- Niin, sen näen, -- sanoi muori eikä voinut muuta tehdä kuin nauraa.
-- Miksi ei se seisonut? Minähän sanoin, että sen _piti_ seisoa!
-- Ja minä sanoin, ettei se seisoisi, -- arveli eukko.
-- Mahtoi olla maanjäristys, -- arveli Matti. Hän oli kuullut tähän
aikaan niin usein puhuttavan maanjäristyksistä.
-- Tahi ilmanjäristys -- nauroi muori. -- Kuules, ukkoseni,
muistelenpa että olet keinunut merillä aikoinasi?
-- Älähän! -- murisi Matti. Noin tyhmään kysymykseen ei hän halunnut
vastata.
-- No, koska olet purjehtinut kerran, niin tiedät myöskin, että
korkeamastoinen laiva tarvitsee suuren varalastin ettei kaatuisi.
-- Senhän tietää kajuutan vahtikin, -- arveli Matti.
-- Niin, sen kyllä uskon. Siis jos taklaus on liian korkea ja
varalasti liian pieni, kaatuu laiva. Jos joku ihminen on täällä
maailmassa korkea kuin joulukuusi, se on, jos hän on rikkaampi,
arvokkaampi, mahtavampi, kauniimpi, oppineempi, viisaampi kuin kaikki
muut ihmiset, ja jos ei hänellä ole jumalanpelvon ja siveellisen
vakavuuden varalastia, niin täytyy hänenkin kaatua. Eikös niin?
-- Senhän lapsikin ymmärtää.
-- Ei, sitä eivät kaikki ymmärrä. Ja jos joku itsepäinen ukko,
esimerkiksi sellainen kuin sinä, sattuu pitämään itseään
viisaampana kuin eukkoansa, ja jos ei ukolla satu olemaan tarpeeksi
käytännöllisen älyn varalastia, tehdäkseen vakavan jalan korkean
joulukuusen alle, miten hänen kuusensa silloin käy?
-- Se kaatuu ensi tuulessa -- sanoi Matti ukko ja nauroi sydämensä
pohjasta.
-- No, tule siis, nostakaamme masto taas pystyyn! Mutta meidän täytyy
taittaa latva siltä, koska et enää ehdi tehdä uutta jalkaa. Katso,
niin tekee Luoja meidänkin kanssamme, meidän, jotka olemme heikkoja
purjehtijoita elämän merellä. Kun me kiipeemme liian ylös, minne
jalkamme eivät kanna, niin taittaa hän latvamme. Silloin me nurisemme
ja moitimme, että Jumala tekee joulukuusellemme pahaa, mutta katsos,
näin tekee hän vaan senvuoksi ettemme kaatuisi.
-- Hyvänen aika! -- huusi luotsivanhuksen muori, kun he uudelleen
koristivat kuusta. -- Nyt saamme kiiruhtaa! Kuulen jo kulkusien
kilisevän tuolla jäällä. Nyt tulevat lapset!
AMMATTILAULUJA
PlKAKIRJURI.
On kirjoitus mulla
Kuin harakan kulku,
Jost' hangelle tulla
Voi koukero polku.
Tai niinkuin kärpänen musteessa maannut
Mut sitte innolla
Paperin pinnalla
Ristihin, rastihin marssia saanut.
Se kynästä juoksee
Kuin valtava vuoksi,
Ja kirjaimen liittää
Nyt kirjaimen luoksi.
Kuin sävelet neitosen sormen alta,
Niin sanatkin tässä
On hyppelemässä
Ja rientävät painoon puhelijalta.
Se tiedäpäs tarkoin
Nyt maisteri suuri,
Ett' pieninkin viiva
On tärkeä juuri!
Ei pilkkua mulla, mi joutava on!
Vaan kaikissa näissä
Jaloissa ja päissä
Sun sanasi nokkelast' tallella on.
Jos kirjuri koettaa
Nyt kiirettä panna,
Ei puhuja sanaansa
Hitaasti anna,
Niin jääpi hän jäljelle! Naurankos mie?
Mut kun hän nyt vahtaa
Ja sanoja ahtaa
Niin "pikainen-kirjuri" voiton se vie!
Mut kun ovat läsnä
Nuo valtiopäivät,
Kun puheita tulvivi
Yöt sekä päivät,
Niin silloinpa mullakin kiirettä on.
Jos eksyn? Ei vuota!
Voi, kuule en tuota!
Jos mull' olis korvat kuin kissalla on!