Isä oli heti julistamaisillaan tahtonsa vierailleen, mutta Maire

hillitsi häntä. Ei pitänyt pahoittaa äidin mieltä, äidillä oli

tänään niin paljon työtä. Ehkäpä raamatunselityksestä vielä voisi

ennättää juhlaan — tai, niin todella: silloinhan puhujat jo olisivat

esiintyneet. No, ei isä ole huolissaan, kyllä hän koettaa järjestää

asian niin, että hän on mukana sekä juhlassa että raamatunselityksessä.

Niitä hauskoja emäntiäkin hänen tekee mieli tavata. Nyt kuului äiti

kertovan juttua Ina Tornellista, joka oli tuonut kukat Mairelle. Hänen

isänsä oli voittanut sataviisikymmentätuhatta eräänä päivänä. Aivan

rehellisellä tavalla. Kauppaneuvos Tornell oli kaikkein hienoimpia

ja kunnioitetuimpia miehiä. Maire oli talossa kuin kotonaan, ei

ollut ensinkään mahdotonta, ettei maisteri Tornell pyytäisi Mairea

seppeleensitojattarekseen. Varmaan ruusut olivat yhtä paljon veljeltä

kuin sisarelta.

Maire antoi kätensä luisua alas isän olkapäätä ja puoleksi työnsi

hänet saliin. Oih, isä-kulta, nyt hän oli täysin rauhoitettu, nyt hän

oli varma, ettei tytär ollut vieraantunut isänsä ja äitinsä uskosta.

Liikuttava hän oli rakkaudessaan, isä. Kun hänen kanssaan vain osasi

puhua, kun vain taipui menemään hänen kanssansa kirkkoon, niin sai

hänet mihin hyvänsä. Maire katsoi salin korkeaan peiliin. Hän oli

laihtunut, se oli hyvä. Hänellä oli taipumusta lihavuuteen, niinkuin

äidilläkin. Tottakin: hiukset piti kammata! Ja nyt oli isä niin hyvällä

tuulella, että saattoi ottaa vaalean silkkipuseron. Niin... ja kukat

pojille!

Emäntä kermajuustoineen likeni keittiön portaita. Sehän oli itse

rikkaan Mannilan emäntä. Hän pysähtyi hymyillen. Lapset olivat kaikki

koirakopin ääressä rakennuksen nurkalla. Jokainen oli ottanut haltuunsa

pienen pehmeäpintaisen pennun ja kävelytti sitä maassa tai retuutti

sylissään. Kaikkein kauneimman kohtalo näytti olevan kaikkein kovin,

sillä sitä jokainen tahtoi. Sitä riistettiin ja raastettiin taholle

ja toiselle. Pojat varsinkin olivat julmat. Maire tunsi jotakin

yhteenkuuluvaisuutta tuon kauneimman kanssa ja koetti lieventää sen

kohtaloa. Pojat vain nauroivat häntä. Koiraäitikin pahnoissaan oli niin

typerä, ettei pitänyt pentujen puolta. Vai oliko hän ehkä mielissään

siitä, että hänen lapsensa niin miellyttivät. Ehkäpä kauneimman kohtalo

aina oli kärsiä jotakin kauneutensa tähden. Maire tervehti emäntää ja

johdatti häntä isoille portaille. Ruut-täti soitti salissa virttä,

ukki puhui puhelimessa. Hän puhui jonnekin kauas, kuului huutavan,

että tarjous oli tehtävä heti, viiteen markkaan kannolta sai mennä...

Mitä? Murtovarkaus? Koivulahden sahalla... Pitäkääkin perkeleet,

selvänä se linja. Halloo... Murtovarkaus?... Missäs nyt kuunnellaan —

menkää hiiteen siitä, täällä on tärkeitä asioita. Neiti keskuksessa,

kullannupukkani, koettakaa nuohota sitä linjaa... Halloo... Saatiinko

varkaat kiinni? Paljonko...? Eivät siis saaneet mitään? Eivät mitään?

Minun pitää tulla kotiin... Nyt ne perhanat sulkevat. Lähettäkää piili

torstaina... torstaina hakemaan. Torstaina... pappilasta... Piili

hakemaan. Perhana, mikä kiire nyt on, eihän kello vielä...

Voi, voi tuota ukkia! Maire riensi selittämään emännälle, että tänne

kotiin oli niin kovin hauska tulla. Ilmakin oli täällä niin aivan

toista. Kyllä tietenkin noista pennuista riittää Mannilaan, jos emäntä

tahtoo viedä lapsille.

Neiti Vasama ja eno tulivat puutarhasta. Kukkasia oli morsian

kiinnittänyt sulhasensa rintaan ja vaaleat kengät eno-rääsy oli

pannut jalkaansa. Enohan ennen oli ollut kauniinpuoleinen mies,

nyt hän muistutti ukkia, joka oli ketun näköinen, suoraan sanoen.

Tulisivatpa edes tänne, että saisi helpotusta tässä seuranpidossa tämän

kelpo emännän kanssa. Mitä — joko he nyt kiistelivät keskenään, tuo

kolmensadantuhannen morsian ja liikemies Urho Montonen? Ties miten lie

noiden kolmensadantuhannen — pukeutuisiko tyttö noin köyhästi, jos...

— Se nyt oli oikein hauskaa, että emäntä läksi käymään. Äiti tulee

kovin iloiseksi. Miltä viljat nykyään näyttävät sielläpäin?

— Kyllä ne ovat kauniit, hyväksi se sade vain on kaikki, mikä tulee

ennen juhannusta...

Maire pidätteli emäntää portailla, jotta ukki ehtisi pois puhelimen

äärestä. Isä oli kovin suuttunut kiroilemisesta eikä ukki koskaan

sitä muistanut. Pitäjäläisiltä sitä tietenkin piti koettaa salata

niin paljon kuin suinkin. Puhelimesta kuitenkin kuultiin kaikki ukin

keskustelut, ainahan ihmisillä oli aikaa ja halua istua puhelintorven

ääressä. Kas vain, äitihän seisoi ikkunassa. Mitä hän teki

vierashuoneessa? Eihän hän vain ollut avannut pöytälaatikkoa ja lukenut

kirjeitä? Maire kuumeni, hän huusi hänelle. Todella päästi äiti jotakin

käsistään ja läksi heti tulemaan heitä kohti. Jos hän vain olikin

tutkinut hänen kirjeitään, niin, niin... Se oli hävytöntä! Hän tuli ja

oli hyvin sydämellinen emännälle. Maire ei saanut selville, oliko hän

hämillään ja oliko hänellä paha omatunto. Tyttö puri kokoon huulensa,

juoksi ylös portaat ja kiirehti laatikolle. Oli mahdoton tietää, oliko

kirjeihin koskettu, hän ei heittäessään niitä laatikkoon ollut ottanut

lukuun mahdollisuutta, että hänen oma äitinsä menisi sinne niitä

tutkimaan. Avonaiset ne olivat eikä niiden sisältö tietenkään ollut

pappilanrouvia varten. Tauno Sormusen kanssa hän oli ollut kihloissa

ja tahtoi päästä hänestä eroon, Ossi Latvala oli hurjasti rakastunut

häneen eikä hänelläkään ollut mitään Ossia vastaan — asemalla

kilpakosijat olivat kohdanneet toisensa, kumpikin ruusuvihko kädessä.

Ola Borg taas oli juuri viime päivinä tullut hänen tielleen. Kaikille

kolmelle hän kirjeen lopulla lupasi: "Lähetän sinulle tässä kukkasessa

tervehdyksen kotipuistostani." Ola Borgin kanssa eivät he vielä

sinutelleet. Hän tempaisi kirjeet laatikosta ja kätki ne povelleen.

Suututti. Eihän täällä kotona ollut turvassa.

Ruokasalin kello löi puoli yhdeksän ja ikään kuin näkymättömän

koneiston johtamina saapuivat nyt sekä talonväet että vieraat

paikoilleen pitkän pöydän ympärille. Sopi niin hyvin, että Mannilan

emäntä ja nuori Haanjokikin olivat tulleet juuri nyt — syödähän

jokaisen aina piti, sopi niin hyvin jutella siinä ohessa. Herra

Haanjoki oli tullut lainaamaan pappilan suurta lippua juhlaan.

Tietysti, tietysti se annettiin, hyvin mielellään. Kun kaikki olivat

löytäneet paikkansa, panivat pastori ja pastorska kätensä ristiin,

painoivat alas päänsä ja vaikenivat. Kaikki muut tekivät samalla

tavalla. Maire oli joutunut nuoren Haanjoen viereen ja katseli hänen

käsiään. Niin kankeat ne olivat, että poika tuskin sai ne ristiin. Ja

kankeasti ne pitelivät veistä ja haarukkaa. Muuten ei tuo Haanjoki

ollut ollenkaan hullumman näköinen. Hän oli kerran oleva suuren talon

isäntä. Minkähänlaista mahtoikaan olla emäntänä tuollaisessa suuressa

talonpoikaistalossa?

Isä istui ja nähtävästi hillitsi itseään. Hän oli tietysti suuttunut

ukille. Kaikki muut tunsivat tuskallisesti isännän mielialan painon,

ainoastaan ukki itse, alkusyy tähän mielialaan, ei huomannut mitään.

Hän kertoi kovaäänisesti murtovarkaudesta sahallaan ja kyseli Mannilan

ja Haanjoen metsiä, niiden uittoväyliä ja hintoja paikkakunnalla.

— Niin Aino, torstaina tulee sitten auto ottamaan minua ja äitiäsi.

Kyllä onkin jo aika. Kaksi viikkoa toimettomuudessa. En elämässäni ole

nauttinut näin pitkää virkavapautta. Se on tämä perhanan laiskuus, joka

matkaansaattaa koko unettomuuden.

— Emme me vielä päästä pois isää ja äitiä, alkoi pastorska hellän

tarmokkaasti. — Vasta kymmenen päiväähän te olette olleet täällä.

Ei, isä-kulta, kyllä ne hermot — tai sanotaan sitä vain vaikkapa

reumatismiksi — tarvitsevat koko kuukauden. Kuukausihan oli luvassa!

Auto tulee hyvin hyvään tarpeeseen, teemme huvimatkoja, käymme Mannilan

ja Haanjoen metsissä. Hellä-tätikin — tätini vain, senatorska Nenón —

toivoo tapaavansa isän ja äidin täällä...

Pastorska vaikeni äkkiä. Pastori oli luonut häneen silmäyksen. Kaikki

tunsivat, että keskustelu meni väkivaltaisesti poikki ja katsahtivat

toisiinsa. Tällä kertaa huomasi sen myöskin ukki.

— Jaa-ah, jaa-ah, arvon vävypoikani ja tyttäreni, sanoi hän, — älkää

pelätkö, en minä kuukautta ole, mutta olen niin kauan kuin tahdon.

Olkoon pellolla, joka ei tahdo nähdä naamaani... Kyllähän minä,

tietääkseni, olen pitänyt lupaukseni, mutta sinustapa, Erkki, ei

olekaan vielä tullut piispaa. Kuinkas sen asian laita on?

Urho-enossa oli sentään vielä jäljellä entistä iloista poikaa. Hän

näpäytti yhtäkkiä sormiaan, antoi vihellyksen seurata näppäystä — tai

vihellykseksi ei sitä voinut sanoa, se olisi vain pahentanut asiaa.

Tämä huulten liikunta oli vihellyksen kaikkein ensimmäinen äänetön

aste ja siihen se pysähtyi. Hän kertoi nähneensä viime yönä unta, että

täällä pappilassa pestiin ja kuurattiin, jotain juhlaa varten ja Maire

kiillotti isoa kultaista ristiä. Se oli tietysti piispanristi, mikäs

muu.

Kauppaneuvos Montosen rouva kaasi itselleen vettä. Hän oli hyvin kalpea.

— No, kaikkipa tänä yönä ovatkin nähneet unta, sanoi kauppaneuvos. —

Tämä kauppaneuvoksenrouva taas on nähnyt unta opettaja-vainajasta,

siitä hullusta Aholasta, joka hirtti itsensä, ja nyt hän luulee unen

ennustaneen tätä murtovarkautta. No niin, no niin, silloin kun minä

ajoin moottoripyöräni murskaksi puhelinpylvääseen, hän myöskin näki

unissaan opettajan. Niin, ja silloin murhapolton edellä. Mutta minäpäs

olen aina päässyt leikeistä ehein nahoin. Eivät nytkään varkaat saaneet

mitään.

— Jumala ilmoittaa meille usein unessa tahtonsa, sanoi pastori. — Sen

me näemme pitkin raamatunhistoriaa.

Ruut-täti näytti vain odottavan, että pastori lopettaisi.

— Sitä minä en anna anteeksi, että setä hakkautti Tolvin metsät ja

hävitti kansakoulun. Se oli barbaarista. Tolvi oli ihanimpia maatiloja

täällä... Niin, eikä sentään ihmisen, joka tahtoo käydä sivistyneestä,

pitäisi käydä koulujen kimppuun...

— Mitä opettajatar nyt enää siitä metsästä, johan se kasvaa ja on

opettajattaren mittainen...

Kauppaneuvos laski taas leikkiä.

— Ei edes teiden varsille jäänyt puita, sanoi Ruut.

— Ei liikemiehen auta katsoa sellaista. Kannattavaisuus on liikemiehen

ainoa silmämäärä...

— Ja ainoa moraali, sanoi Ruut taasen.

Pastorska rupesi nopeasti puhumaan Juho Haanjoelle, että vieraat, joita

vastaan hevonen aamulla oli lähetetty, olivat tervetulleet heille

päivällisille. Morsian kuului pyytelevän Urhoa kanssaan kirkkoon.

Lapset tulivat keittiöön ja nähtävästi tahtoivat ruokasaliin.

— Sentapainen moraali kannattaa kuitenkin tavallisesti huonosti, jatkoi

Ruut yhä, hellittämättä.

— Aina nuo opettajat opettavat, sanoi Janne Montonen leikillisesti, —

ei ne pidä ensinkään lomaa. Sinä puhut ihan niinkuin Ahola-vainaja.

Aina se maalasi piruja seinälle. Mutta niinpä on käynyt, että hän

aikoja sitten on maannut haudassa ja minä olen menestymistäni

menestynyt.

Kirkonkellot alkoivat soida. Avonaisista ikkunoista kuuluivat

helähdykset kaukaa, harvakseltaan, pehmeinä ja kirkkaina.

Isä oli hyvin hillinnyt itsensä. Nyt hän nopeasti nousi. Taasen

seisottiin ääneti, kädet ristissä, mutta kaikilla oli kiire. Maire

tuskin malttoi odottaa. Ehtisikö hän enää tulla kuntoon? Emäntä

ja Haanjokikin viivyttelivät sanoessaan hyvästi ja toivottaessaan

tervetulleiksi katsomaan metsiään ja talojaan. Sitten sai ukki hänet

hihasta kiinni ja taas tilille: minne juokset, minne kiire? Maire

nauroi ja veikeili hänen edessään.

Äiti kuului taasen harmittelevan, että aina noita pitäjäläisiä tulee

kesken kiireen, juuri aterialle tulevat eivätkä ymmärrä lähteä.

Niinkuin eivät he pappilassa voisi saada kermajuustoja, jos haluavat.

No niin, hyväntahtoisuuttahan se tietenkin on, tietysti siitä täytyy

olla kiitollinen. Kuka se oikeastaan oli, joka lupasi lainaksi pappilan

lipun? Sellaista ei koskaan pitäisi tehdä, mitä se siellä muuta kuin

likaantuu ja repeytyy, ties tuleeko takaisin ensinkään. Ja niin

itserakas poika kuin se nuori Haanjoki oli, mikä luuli olevansakaan.

Kirkossa ei häntä koskaan nähty.

Ukki seisoi ja katseli ihmeissään ja ihastuksissaan tyttärentytärtään.

Tauti oli häntä runnellut, ukkiraukkaa, hänen suunsa oli pari vuotta

sitten sattuneen halvauskohtauksen jälkeen tullut vähän viistoksi.

Maire tunsi hänen ränstyneisyytensä rinnalla nuoruutensa kukoistuksen

kaksin verroin voitolliseksi, punehtui ja veti ylös, olkapäätä kohti,

hiukan liian avorintaista pukuaan.

— No, no, no, vai niin, sanoi ukki hymyillen, — sinä hän jo olet ihan

täysikasvanut. Tanakka ja pulska sekä etu- että takapuolelta. Jahka nyt

tulet kirkosta, saat nähdä jotakin. Ei, en minä vielä sano mitä se on,

saat nähdä sitten. Mummosi mielestä olet vielä liian lapsi, mutta ethän

sinä enää ole lapsi.

— Onko se rannerengas? huusi Maire. — Rakas oma hyvä ukki, onko se

rannerengas? En minä ole lapsi!

Kauppaneuvos nauroi. Osasipa se tyttö käydä kiinni.

— En voi koko saarnan aikana olla levollinen, vakuutteli Maire.

Ei, ei sittenkään sitä sanota, ennen kuin kirkosta tultua. Täytyy

neuvotella mummon kanssa.

Ruut astui permannon poikki heidän luokseen. Kauppaneuvoksen hyvä

tuuli laski heti, kun hän sen huomasi. Nuo opettajattaret luulivat

aina, että kaikki ihmiset istuivat heidän luokkansa penkillä heidän

komennettavinaan. Hän piteli kiinni Mairesta, ikään kuin hänestä olisi

ollut turvaa.

— Kas, hyvä setä, alkoi Ruut lauhasti, — setä suo anteeksi, mutta

nyt kun Urho on päättänyt jättää kaiken juomisen, olisi aivan

välttämätöntä, että... Me koetamme nyt kaikki auttaa häntä jaloilleen.

Fanni uhraa koko omaisuutensa ja rakkautensa...

— Kyllä tässä muutkin ovat uhranneet, sanoi ukki malttamattomasti.

— Voisi tapahtua, että morsian heittäisi hänet, jatkoi Ruut,

kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa, — jos hän huomaisi taistelun

toivottomaksi. Setä on taas tänään juonut, niin aamu kuin onkin. Urhon

tulee olemaan hyvin vaikeaa nousta, jos...

Ukki otti esiin suuren siniruutuisen nenäliinansa ja löi sen paukahtaen

auki.

— Vaikka minä hautoisin saunavihtanikin konjakissa, niin se ei kuulu

keneenkään.

— Niin kyllä. Mutta entä sitten Salli-täti, eikö setä näe kuinka hän

riutuu...?

— Riutuu? Kyllä minä kauppaneuvoksenrouvan hoidan, hänkään ei kuulu

keneenkään. Piilissä hän ajaa ja...

Heillä oli edessään selvä riita keskellä pyhäaamua. Riidelkööt niin

paljon kuin haluttaa!

Maire karkasi ulos. Hän oli kuolla nauruun. Kirjeet olivat yhä piilossa

hänen povellaan. Olisivatpa pojat tietäneet siitä — he olisivat syöneet

kirjeet. Ehkä hänelle tulee tilaisuus kertoa se joskus. Hän taittoi

nopeasti orvokit ja juoksi ojanvartta pitkin alas lähteelle. Lemmikit

eivät vielä kukkineet. Nupussaan hän taittoi yhden, suuteli sitä ja

järjesti eri kukat eri kirjeisiin. No niin, kunhan nyt vain saisi ne

onnellisesti postiin! Hengästyneenä hän tuli pihamaalle, sai töin

tuskin hatun päähänsä ja nousi isän viereen rattaille.

Oli lämmin aamu täynnä vihannan tuoksua ja linnunlaulua. Ajettiin läpi

laajojen vainioiden, ohi vankkojen talojen ja kauppapuotien, joiden

ikkunat olivat luukuilla peitetyt. Huivipäät vaimot ja hattupäät

tytöt astuivat tiepuoleen, antaen tilaa, ja niiasivat sieltä. Miehet

nostivat kunnioittaen hattuaan. Maire nyökytti ystävällisesti päätään

puolelle ja toiselle. He olivat isän kanssa jo siirtyneet kirkon

hartauteen, Maire tunsi punaisen kukkakiehkuran hehkuvan hatussaan

ja pitkän harsoliinan siipenä liehuvan hartioillaan, hän tunsi

sydämessään vallitsevan suuren hyväntahtoisuuden noita tervehtiviä

ihmisiä, koko maailmaa kohtaan. Vainioiden pieni helisevä lintu ikään

kuin vihmoi nokastaan hopeista välkettä auringonpaisteen kultaan.

Maire näki ihmisten ihmettelevät katseet ympärillään ja tunsi itsensä

onnelliseksi, hyväksi ihmiseksi. Yhtäkkiä hän tarttui isän käsivarteen:

— Oih... isä, kuinka ihanaa onkaan!

Isä huokasi.

— Niin, Jumala antaa armonsa loistaa meille syntisille ihmisille.

Yhtäkkiä hän siirsi ohjakset toiseen käteensä ja kumartui koettamaan,

oliko postilaukku rattaiden pohjalla.

— Mutta Maire, sanoi hän, — oletko sinä puettu?

Puna puhkesi tytön kasvoille ja hän veti harsoliinan yli rintansa.

— Isä kulta, silkkiähän tämä on, valkoista silkkiä... Ai, kas täällä

on ratkennut jokin laskos. Minä neulon sen kotona, pidän huivin näin,

niin ei ratkeama näy. Kas vain kuinka pahasti se ompelijatar on tehnyt

tuon...

Maire kääntyi ympäri, katsoi taakseen ja turvautui puhumaan

ihmisryhmästä, joka tuli pappilan vainioiden keskellä.

— Urho-eno ei ole lähtenyt mukaan eikä ukki myöskään.

— Niin, eiväthän he tahdo kuulla Jumalan sanasta. Se on sellaista, että

jos ihminen kysyy omaa mieltään, milloin hänen on lähdettävä kirkkoon,

niin ei hän koskaan lähde, sillä me olemme hitaat hyvään. Mutta jos

säännöllisesti menee kirkkoon, niin hän tottuu käymään, ja aina joku

Jumalan opetus jää hänen sydämeensä.

Uskonnollisille ihmisille on pääasia, että käydään kirkossa, ajatteli

Maire. Ja hän päätteli, että hän joka pyhä menee kirkkoon, isän

mieliksi. Ja onhan se lisäksi hauskaa, kun vain on kaunis ilma.

Vaihteluakin se on, sillä kyllä viikonpäivät taasen ovat samanlaiset.

Lähempänä kirkkoa tuli pitkiä hevosrivejä. Maire tunsi kaiken aikaa

hiljaista, suloista onnea. Hän tunsi sitä astellessaan ihmisryhmien

läpi postikonttorille ja tuon tuostakin pysähtyessään tervehtimään

tuttavia. Hautausmaalle ei hän olisi tahtonut mennä, hautajaiset

olivat niin ilkeitä. Mutta kun isä kysyi, tuleeko hän, niin hän

sanoi mielellään tulevansa. Ei se kuitenkaan ollut niin kolkkoa näin

tällaisena kirkkaana aamuna. Ei kukaan itkenyt ja isä puhui niinkuin

tavallisesti. Taasen oli suloista astella hänen rinnallaan läpi

ihmisryhmien, jotka niiailivat ja kumartelivat, ja painua pappilan

penkkiin, silmien edessä tuttu alttarikuva, pään päällä urkujen soitto

ja ympärillä koko seurakunnan ihmettelevät ja ihailevat katseet. No,

mitä se nyt oli, kun muut kotiväet eivät tulleetkaan pappilan penkkiin,

vaan menivät alas kirkkoon. Punehtuen nousi Maire paikaltaan, astui,

silmät maahan luotuina, ohi suntion, joka ripusti virsinumeroja

hakoihin, kuuli valkeiden kenkiensä narskavan kuorin permannon poikki

ja istuutui toisen etupenkin päähän Fanni Valkaman viereen. Kun heidän

kaikkien muiden päät olivat painuksissa penkkipöytää vasten, painoi

hänkin alas päänsä, mutta muisti samassa, että hänhän jo oli siunannut

itsensä ylhäällä papinpenkissä.

Siihen se hartaus oikeastaan tuntui päättyvänkin, sillä sen jälkeen

tuli pitkä ikävä virrenveisuu, joka eräässä määrätyssä pisteessä aina

katkesi. Muutamat naiset aloittivat komeasti koko äänellään, mutta

siinä yhdessä kohdassa heidän aina täytyi heittää kesken. Tämä huvitti

Mairea, hän ei koettanutkaan pysyä mukana. Häntä alkoi unettaa,

miten ihmeellä saattoi vaatia, että ihmisten hartaus pysyi vireillä

tuntikausia. Viime lukukauden tapahtumat kulkivat hänen ohitseen. Tänä

keväänä hän oli oppinut tuntemaan rakkauden, tänä keväänä hän oli

oppinut tuntemaan suudelman. Kuinka moni olikaan häneen rakastunut?

Ah, ei heitä voinut laskeakaan. Kuinka moni olikaan häntä suudellut?

Ainoastaan kolme tai neljä. Eikä Ola Borg milloinkaan. Ikävä hänen oli

Olaa... Morsian tuossa vieressä istui pää kumarassa — nukkuiko hän vai

rukoiliko hän? Eipä ollut saanut Urhoaan kirkkoon... Papit tulivat ja

menivät alttarille, pappi ja seurakunta vastailivat toisilleen. Se oli

kuin mitäkin teatteria. Oliko teatteri lainannut kirkolta, vaiko kirkko

teatterilta. Teatteri oli kai vanhempi. Miksi ne tuomitsivat toisiaan,

kirkko teatteria ja teatteri kirkkoa. Hellä-täti oli vakuutettu siitä,

että hänen, Mairen, oli pyrittävä näyttämölle. Isän ei olisi pitänyt

messuta, Maire oli aina pelännyt, milloin ääni katkeaisi. Joskus se oli

katkennutkin, tänään ei tapahtunut mitään. Eivät isä ja äiti ikinä tule

ymmärtämään, että näyttelijätärkin voi olla kunnon ihminen, suorastaan

uskonnollinen. Hellä-täti aina sanoo, että taide on jumalanpalvelusta.

Mistä ihmeestä se mummo oli saanut päähänsä, että Maire oli lapsi,

jolle ei muka voinut antaa rannerengasta. Kunhan vain olisivat osanneet

ostaa kauniin. Miksi rovasti-setä saarnatessaan noin huusi? Eikö

kukaan voinut sanoa hänelle. Hän oli entistä hätääntyneempi maailman

pahuuden takia, varsinkin nuorten, jotka tuhlasivat ihanan keväänsä

syntiin ja turhuuteen. Minkä ihminen kylvää, sen hän myös niittää.

"Kerran monta monta vuotta sitten tuli minun luokseni kansliaan nuori

tyttö. — No tyttöseni, mistä haluaisit puhella, onko jotain erikoista?

— Kaikki käskyt olen ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen, sanoi hän

uhkamielisesti. Ja vähitellen sain tietää, että hän oli yrittänyt

kuristaa lapsensa, mutta äiti oli ennättänyt apuun. Sittemmin oli

hän koettanut näännyttää tätä lasta nälkään. Mutta se eli yhä hänen

vastuksenaan ja kulutti koko hänen palkkansa. Niin iloinen ja ruusuinen

oli maailma ollut ennen tätä lasta, kaikki oli odotusta, aavistusta ja

lupausta. Nyt oli kaikki rikki... pirstaleina. Elämä ei ollut antanut,

mitä se lupasi, edeltäpäin näytti kaikki ihanalta, jäljestäpäin oli

se tyhjyyttä. Jos olisi ollut Jumala, niin ei hän olisi voinut sillä

lailla pettää ihmistä, jonka hän loi... Tuo tyttö oli kahdeksantoista

vuoden vanha. Koko elämä oli rikki ja koko elämä oli kuitenkin vasta

hänen edessään. Niinkuin lapsi rikkoo lelun nähdäkseen, mitä sen

sisässä on, niin oli tuo ihmislapsi väkivaltaisesti tutustunut elämään

sen pohjasakkaa myöten... Ja kaikki oli mennyt rikki... Sillä elämä

on hauras, ja kaikkinäkevän Isän taluttaessa kädestä pitää ihmisen

astella hautaan..." Maire kuunteli yhtäkkiä täysin valveilla. Hänestä

tuntui siltä, kuin vanha rovasti olisi puhunut suorastaan hänelle ja

varoittanut häntä. Oliko hän särkemäisillään elämänsä? Oliko hän ehkä

jo särkenyt sen? "Kaikki käskyt ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen."

Maire tunsi kyynelten kirvelevän rinnassaan ja aikoi heittäytyä

penkkipöytää vasten itkemään. Hän ei enää välitä pojista niinkuin tähän

asti! Jospa hän saisikin kirjeensä takaisin! Mitä tyhmiä asioita hän

kirjoittikaan, ja rumia. Hän kauhistui omaa itseään. Mutta eihän hän

voinut painua itkemään, sillä kaikki muut istuivat pystyssä.

* * * * *

Ja iltapäivällä hän seisoi puutarhassa juhlapuhujien kanssa ja kuiskasi

heille, että he koettaisivat auttaa häntä pääsemään juhliin. Niin

äärettömästi hänen teki mieli kuulla heitä molempia, hän oli niin

paljon kuullut puhuttavan heistä, hän niin suuresti ihaili hyviä

puhujia, niin harvinaisia he olivat meillä. Mutta isä tahtoi häntä

olemaan raamatunselityksessä ja senhän hän tunsi ulkoa... Miten saattoi

vaatia, että hän, nuori tyttö, nauttisi samasta sielunravinnosta kuin

nuo vanhat ihmiset, jotka tuomitsivat kaikkea nuoruutta! Mutta täytyi

olla hiukkasen viisas ja varovainen. Isä oli niin hyvä, mutta hän oli

epäluuloinen...

Maire pääsi juhlaan. Hänen ei itsensä tarvinnut sanoa mitään, äiti

puhui hänen puolestaan ja isä jäi siihen käsitykseen, että hän

lukukauden aikana oli huvitellut tarpeekseen ja itse asiassa mieluummin

olisi ollut kotona. Hän istui koristetussa salissa ulkonaisesti

välinpitämättömänä, mutta sisällisesti tyytyväisenä, sillä hän tunsi

ohjelmankin aikana ihmisten katseet kasvoillaan, ja ikäisten kateus,

jonka hän aina heti erotti ilmasta, tuotti hänelle ylpeää riemua. Kun

hän myöhemmin kiitti puhujia ja vakuutteli heille ihastustaan, niin hän

ikään kuin kylpi siinä hurmauksessa, joka kuvastui heidänkin molempien

silmissä ja nuorilla, kuumilla kasvoilla. Vaistomaisesti oikoili hän

valkeaa kaulaansa niinkuin joutsen, milloin ikävässä, milloin ilossa,

ja päästi tuon tuostakin olkapäänsä valahtamaan paljaaksi. Hän janosi

rakkautta, hän janosi suudelmia.

* * * * *

Kotona vallitsi jokin salainen painostava mieliala. Äiti oli suurin

vaivoin saanut ukin ja mummon jäämään vielä viikoksi ja isä oli hänelle

siitä suuttunut. Isä ei kärsinyt ukkia, hän mahtoi tätä suorastaan

vihata. Ukki olikin ainoa, joka teki, mitä hän tahtoi, eikä pelännyt

isää. Hänellä oli omat pullonsa, joista hän joi milloin halutti. Isä

puheli asiasta ankarasti anoppinsa kanssa, huomautti hänelle, miten

sopimatonta oli raittiissa talossa harjoittaa juomapahetta, vieläpä

pappilassa, missä kaikki pitäjäläiset saattoivat suoraan ilmasta tuntea

kauhean salajuoppouden. Anoppi sanoi nöyrästi, että hän on tehnyt

kaikki, hän ei voi mitään. Kiusaaja on kyllä vaatinut häntä pakenemaan

ja heittämään miehensä, mutta omatunto ei ole sitä sallinut. Vai onko

hänellä siihen oikeutta? Laki kyllä antaisi hänelle eron — sellaisia

asianhaaroja kyllä on ja on ollut pitkin matkaa. Mutta omatunto... Sitä

paitsi hän on varma, ettei hän elä kauan. Hänellä on usein vaikeita

tuskia. Varmaan häntä kalvaa jokin salainen tauti. Pastori jätti sen

jälkeen anoppinsa rauhaan ja oli hänelle ystävällinen, mutta tunne

kauppaneuvosta kohtaan ei lauhtunut. Appi ja hän eivät enää vaihtaneet

ainoaa sanaa.

Pian tuli Hellä-täti Montosten autolla pappilaan käymään. Marja-Lisin

taulu oli silloin kunniapaikalla salin seinällä ja ihmeen

tunnelmallinen se siinä oli keväthämyineen ja esineineen, jotka

aavistuksen tapaisina kohosivat taivaanrantaa vastaan. Ei saattanut

tietää, olivatko ne eläviä vai kuolleita esineitä. Ihmeellinen taulu

joka tapauksessa oli.

Marja-Lis — niin, häneltä ei ollut tullut aivan hyviä uutisia. Heidän

oli täytynyt lähteä hermosairaalaan, kreivi oli suorastaan hermosairas.

Tiesihän sen, niin vanhaa ja hienoa sukua kuin hän oli. Mutta Marja-Lis

eli kuitenkin hyvässä toivossa, hän maalaili ja hoiti miestään. Se oli

erinomaisen kaunista seutua, missä parantola oli.

— Nuori Maire, nuori Maire, minun sieluni lapsi! huudahti senatorska ja

levitti sylinsä veljentyttärensä tytärtä kohti. — Ihana sinä olet ja

mahtava! Nuoruus sinä olet... No, oletko tutkinut Ofeliaa? Et, no mitä

olet tehnyt?

— Niin, mitä olen tehnyt? sanoi Maire, itsekin ihmeissään siitä, ettei

todella tietänyt, mihin päivät olivat kuluneet. — Olemme uineet ja

leikkineet, tehneet huviretkiä, olen ollut lasten kanssa... vähän

neulonut... Isä olisi pannut puutarhaan kitkemään, mutta äiti pelasti

minut siitä...

— Olet lihonut ja päivettynyt — aijaijai! No, kyllä se menee pois.

Nuori Maire, nuori Maire, muista, että olet Montonen, sinusta täytyy

tulla jotakin suurta...

— Täti hankkii minullekin kreivin! sanoi Maire nauraen.

— Jumala varjelkoon, huusi hänen äitinsä, — en minä tahdo, että

Mai-rukkani joutuu ulkomaille. Pääasia on, että hänestä tulee onnellinen

ihminen.

Hellä-täti oli vakuutettu siitä, että näyttämö oli Mairen ala,

näyttämöä varten hän oli syntynyt. Heissä oli, kaikissa Montosissa,

taiteilijaverta, turhaa oli heidän yrittääkään muille aloille.

— Ei, ei, ei! kielteli äiti, mutta hänen kasvojensa hymystä kuulsi

läpi, että hänestäkin sentään olisi hauskaa, jos hänen tyttärensä olisi

kuuluisa. Kahden kesken Hellä-tädin kanssa hän kiertäen kaartaen kyseli

Mairen ystäviä. Kutka olivat herrat Tauno Sormunen, Ossi Latvala ja

Ola Borg? Jaa-a, ne olivat sen hirttämättömän Ina Tornellin ystäviä ja

sitä tietä oli Maire joutunut tekemisiin heidän kanssaan. Velkaantunut

Sormunen toimi asianajajana ja etsi rikasta rouvaa, Latvala ajeli

autossa ja ratsasteli kaupungin lähistöllä — Mairekin oli yhteen aikaan

rukoilemalla rukoillut, että saisi ratsastuspuvun ja voisi alkaa

ratsastaa —, häntä sanottiin maisteriksi ja liikemieheksi, taloja

hän osteli ja myi. Hiljan hän oli eronnut rouvastaan ja liehitteli

nyt Mairea. Borg — hän oli aputoimittajana pilalehdessä, nimittäin

piirtäjänä, ja runojakin hän teki, nimittäin hävyttömiä pilarunoja.

Ruuprehtistakin hän oli tehnyt iljettävän runon, jossa syytettiin

senaattoria suosikkijärjestelmän ylläpitämisestä. Vihoviimeinen oli

Borg. Saattoiko Mairella todella olla jotakin tekemistä sellaisen

kanssa? Ja äiti sai vielä kuulla Ina Tornellin huonon seuran

vaikuttaneen, että Mairelle oli tullut erinäisiä huonoja tapoja. Oli

tapahtunut, että... Mutta siitä nyt ei ensinkään tarvinnut käydä

levottomaksi, sillä Maire oli todellinen Montonen, hänen sielunsa oli

pohjaltaan puhdas kuin lähteen kaivo. Niin, ompelijatar, jota hän,

Hellä-täti, oli käyttänyt vuosikausia, oli kadottanut hyvin kauniin

pitsikauluksen, jonka hän oli saanut mailiksi eräästä liikkeestä.

Ja hän tuli kysymään sitä heiltä, koska ei kukaan muu sinä aamuna

ollut käynyt hänen luonaan kuin Maire. Tietysti hän, Hellä-täti,

suuttui silmittömästi ja ajoi ulos ompelijattaren. Mutta kaulus

löytyi Mairen laatikosta! Hän sanoi sen tarttuneen kiinni nappiinsa

ja tulleen laatikkoonsa ilman että hän tiesi. Tietysti ei enää voinut

ompelijattarelle tunnustaa, että se todella oli heillä, sehän olisi

luonut ruman varjon koko taloon. Senatorska oli tarjoutunut maksamaan

kauluksen, mutta ompelijatar taas ei huolinut rahoista — ylpeytensä

piti olla kullakin! Käyttää kaulusta myöskään ei voinut — ehkä sentään

jonkin ajan perästä saattaisi sanoa tuoneensa sen ulkomailta. Jahka hän

lähtee tervehtimään kreivillistä herrasväkeä, niin hän voi sen tehdä

ja samalla tuoda jotakin korvaukseksi ompelijattarelle. Ikävä juttu se

oli. Ja kaikki tyynni oli Ina Tornellin syy. Ja mikä veli hänellä oli —

täydellinen elostelija... Maisteri? Johan nyt vielä...

Pastorska oli kuullut tarpeeksi käydäkseen levottomaksi. Mutta hän ei

uskaltanut mitään sanoa tyttärelleen ja vielä vähemmin miehelleen.

Senatorskan mukana oli tullut pulska nuori autonkuljettaja, joka joutui

odottamaan pappilassa pari päivää. Tämä herra makasi yöt pukkisängyssä

kansliahuoneessa ja päivät nurmikolla, silloin kun hän ei ollut

kyyditsemässä talonväkeä pienille huviretkille pitkin pitäjää. Hän pani

pappilan naispuolisten palvelijoiden päät kerrassaan pyörälle, jopa

kylän tytöt kuuluivat koettaneen saada aikaan tanssejakin voidakseen

nauttia korean "sofföörin" seurasta. Kaikkein merkillisintä oli, että

Maire nämä kaksi päivää istui autonkuljettajan rinnalla oppiakseen

ajamaan autoa ja antoi nuoren miehen nurmikollakin pitää itselleen

luentoa auton kuljettamisesta. Sekä äidin että Hellä-tädin täytyi

tavantakaa käydä huutamassa häntä pois. Ja omin käsin hän kantoi

autonkuljettajalle kahvia nurmikolle. Häntä ei mikään pidellyt, hän

meni. Palvelustytöt olivat hänelle mustasukkaiset, koko pitäjä puhui

hänestä ja autonkuljettajasta. Äiti odotti odottamalla hetkeä, jolloin

vaarallinen mies lähtisi tiehensä. Isä tuli kotiin viime hetkessä,

häneltä täytyi silloin salata Mairen ajattelemattomuus niin hyvin kuin

suinkin. Jos hän olisi saanut siitä vihiä, olisi Mairelle koittanut

kovat päivät, puutarhatyöllähän hän aina tätä uhkasi. Äidillä ei ollut

helppoa.

Hellä-täti oli niin hyvä, hän lohdutteli kaikin tavoin. Ina Tornellin

vaikutusta se vain oli, kyllä lapsi kotinsa ja heidän, Nenónien, kodin

puhtaassa ilmapiirissä taasen tulisi omaksi itsekseen, todelliseksi

Montoseksi, jolle pyhä, puhdas taide oli veressä. Fanni Vasamastakin

oli Hellä-tädillä täysi työ. Sillä Fanni lausui suoraan julki

epäilyksensä, onnistuisiko hänen tehdä Urhoa onnelliseksi. Urho oli

niin hyvä ja rakasti häntä niin suuresti, mutta Urho oli heikko ja

hänen ystävänsä olivat voimakkaat. Nytkään, kihlausaikana, ei Urho

ollut jaksanut tyytyä häneen, vaan... Niin, mitäpä siitä puhui,

minkälaisessa tilassa hän palasi liikematkoiltaan! Hellä-tädillä oli

ihmeellinen kyky lohduttaa ja vakuuttaa: ennenkuin hän läksi, oli

Fannin ja Urhon hääpäivä määrätty.

Niin ikään alkoi käydä huolestuttavaksi, ettei Erkki, niin tohtori

kuin olikin, saanut suurempaa pappilaa. Tulot kävivät suorastaan

riittämättömiksi, kun useammat lapsista tulivat kouluikään. Olihan

Erkki kyllä hyvä saarnamies — miksei hän saanut ääniä? Moneen

monituiseen paikkaan hän oli käynyt saarnaamassa vaalia. Erkki oli

tullut oikein synkäksi. Ei hän puhunut huolistaan, mutta tietysti Aino

näki, ettei hän ollut onnellinen. Illoin he usein nukkuivat sanomatta

toisilleen hyvää yötä. Varmaan Erkki suri, ettei päässyt suurempaan

paikkaan. Isältään ei Aino tahtonut pyytää rahoja, hän kun oli saanut

maksaa niin suuria summia Urhon vuoksi. Eikä isä pitänyt Erkistä,

enempää kuin Erkkikään isästä. Isä oli toivonut Erkistä piispaa — eikä

hän vielä ollut edes kirkkoherra!

— No mutta Aino, sinä suuri lapsi! huudahti Hellä-täti. — Tämähän on

suorastaan Korkeimman huolenpitoa: Erkki on tietysti määrätty pääsemään

isänsä pappilaan. Sinnehän sinä olet kiinnitetty niin monien muistojen

siteillä, siellä on Maire syntynyt ja kastettu... Vanha rovasti kaatuu

pian ja silloin on pappila teidän! Sen minä takaan.

Pastorska tuli niin iloiseksi, että itki. Ihmeellinen rakkaudessaan oli

Hellä-täti.

Hellä-täti myöskin keksi, ettei sitä intresanttia vanhaa herraa siellä

Kairalassa, sitä Judasta, pitänyt jättää sinne rauhaan lahoamaan. Maire

oli lähetettävä valloittamaan hänet, ei ikinä hän voisi vastustaa

Mairea. Nyt, kun kasvattitytär oli kihloissa, se oli tärkeämpää kuin

koskaan ennen. Tietysti ukko halusi antaa hänelle myötäjäisiä ja

hänen lapsilleen perintöjä. Totisesti: oli kohtuullista, että omaiset

jakoivat tuon vieraan naisen kanssa, joka muutenkin oli nakertanut

omaisten varoja. Aino toisti Hellä-tädille, mitä hän jo moneen

kertaan oli kuullut, että Jutte-eno oli mennyt antamaan pois suuren

määrän varoistaan eri ihmisille. Ensinnäkin rengilleen, jonka rikkaus

oli tehnyt aivan hulluksi. Hän, hän ei ostanut itselleen maata ja

mökkiä, vaan kätki rahat jonnekin, josta ei itsekään niitä löytänyt,

ja kierteli nyt kerjäten pitkin pitäjää. Sidonia-täti oli aikoinaan

koettanut vaikuttaa häneen saadakseen pelastetuksi heille kaikille edes

ne rahat, jotka Jutte-eno oli antanut hänelle! Mutta tuo renki oli

ollut aivan kauhean saita, hän ei raskinut syödäkään, sen jälkeen kun

tuli rikkaaksi. Tietysti se oli sulaa hulluutta.

No, Jutte-eno ei siis kuitenkaan nainut tuota kasvattitytärtä, niinkuin

oli päätelty. Ja nuo kolme naista kolmesta eri sukupolvesta, Hellä

Nenón, Aino Rauhaniemi ja Maire kävivät taasen kerran läpi pääpiirteet

jutussa, jonka ylläpitämiseen suvun kesken oli vuosikymmenen aikana

tuhlattu niin paljon intohimoa ja sanoja. Kuinka Jutte-eno oli

nuortunut saadessaan tytön kattonsa alle. Ja kuinka hellästi he

toistensa sairastaessa olivat hoidelleet toisiaan, ensin sairasti tyttö

ja sitten sairasti eno. Ja vanhan palvelijan, sen he hoitivat yhdessä.

Maire muisti, kuinka hän kerran oli nähnyt sedän taluttavan, tai

puoleksi kantavan Annan pihan poikki, missä Anna oli valvonut sairaan

palvelijan luona. "Viekää hänet nyt jo sairaalaan", oli Ruut-täti

sanonut. "Hän tahtoo kuolla kotona", vastasi setä ja selitti hämillään,

ettei Anna ollut riisuutunut kolmeen yöhön. "Minä onnittelen!", huusi

Ruut-täti ilkeästi, kun pari astui ylös portaita. Anna oli todella

pitkän aikaa ikään kuin kasvussaan pysähtynyt, niin että he olivat niin

samankokoiset. Hänhän sairasti vuosikauden tuo Saarlotta, ennen kuin

kuoli, sairaanhoitajilla oli siis yllin kyllin tilaisuutta talutella

toisiaan pois valvottujen öiden jälkeen. Liikuttava oli myöskin tuo

huvimatka, jonka he joka vuosi tekivät tytön vanhempien haudoille. Kuka

sitä olisi uskonut, kun tuo mustapukuinen äiti lapsineen silloin kerran

astui samaan rautatievaunuun Montosten ja rauhaniemeläisten hääseurueen

kanssa, että heistä tulisi sellainen vastus! Mikä heidät silloin sinne

toikin. Jos olisi aavistanut, niin olisi vartioinut vanhaa herraa.

Kun rakkaus oli tullakseen, niin ei vuosikymmenien ikäero vaikuttanut

mitään. Jutte-eno ei nykyään ollut ensinkään vanhemman näköinen

kuin seitsemäntoista vuotta sitten. Ja Sidonia-täti vakuutti, että

hän ikänsä oli ollut samanlainen... Oli ollut hullunkurista: Maire

oli lapsellisuudessaan kerran pappilassa isoisän ja mummon luona

käännellyt salin peilin edessä ja kysynyt Annalta, oliko hän kaunis.

"En minä tiedä", vastaa Anna ja tuijottaa häneen, pää kallellaan. "No,

kai sinä nyt tiedät, mikä on kaunista, mikä rumaa. Onko esimerkiksi

sinun Juttesi kaunis vaiko ruma?" "Minun Jutte-setäni on kaikista

kaunein!" huutaa tyttö aivan tosissaan. Kaikki kolme purskahtivat he

suureen nauruun, kun Maire kertoi tämän. Kyllä varmaan enon tarkoitus,

silloin kun hän rengilleen antoi tuon mielettömän summan, oli ollut

tukkia hänen suunsa, ettei renki juoruaisi elämästä, mitä vietettiin

Jutte-herran ja hänen kasvattityttärensä kesken. Kuka tiesi myöskin,

miten paljon hän oli tuhlannut tytön köyhille omaisille. Ei hän ollut

tyhmä, Jutte-eno, oikea Juudas hän oli. Sidonia-tätihän oli uskonut,

niinkuin kaikki muutkin siihen aikaan, että hän oli hullu — sehän

olisi ollut lieventävä asianhaara, tietenkään ei maailman tuomio olisi

voinut kohdata hullua niin kovana kuin viisasta. Sen johdostahan

Sidonia-täti oli koettanut saada häntä holhouksen alaiseksi, niin,

ja mielisairaalaan. Mutta nyt keksi Jutte-eno keinon. Hän keksi

pankin, Omankodin Pankin. Mahtoi olla tuskallista Sidonia-tädille,

kun lääkäri, jonka piti toimittaa hullu mies sairaalaan, tutkittuaan

hullun ja keskusteltuaan hänen kanssaan tuli siihen johtopäätökseen,

että hän oli aivan viisas, jopa harvinaisen viisas. Tuo hänen fiksu

ideansa, pankki-idea, oli viisaan ihmisen suunnitelma. Niin, ei se

tietenkään ollut hauskaa Sidonia-tädille eikä kenellekään muullekaan.

Mutta sen jälkeen oli Jutte sitten luonnollisesti saanut toteuttaa

viisaan-ihmisen suunnitelmaansa. Hän oli antanut rahoja kaikenlaisille

nuorille pariskunnille omien palstojen ostamista ja kotien rakentamista

varten. Kokonainen siirtokunta oli jo kohonnut Kairajärven ympärille.

Noiden ihmisten piti ensin olla pitkähkön aikaa työssä hänen luonaan,

tai piti heidän näyttää todistukset työkyvystä ja kunnollisuudesta.

Sitten he saivat lainan — ei lahjaa, niinkuin hullu renki oli saanut.

Laina otettiin pankista, joka Jutte-herran kuoleman jälkeen oli

lankeava pitäjälle. Hän oli viisas, Jutte-setä: pankin avulla oli hän

voittanut puolelleen pitäjän. Ja niin ovat ne perinnöt huvenneet.

— Kauniin hopeisen tarjottimen sain kuin sainkin kuitenkin

houkutelluksi vanhalta ketulta, sanoi senatorska nauraen, — sen joka

on sinulla, Aino. Komea häälahja se olikin. Mutta että hän olisi

jättänyt rakkaan Annansa kokonaan ilman perintöä, se ei mahdu minun

päähäni. Eikö se sulhanenkin ole jonkin verran varoissa, koska aikoo

konttoristista maisteriksi. Ei, ei Jutte-sedän perintöjä jätetä heille

yksin, kyllä he saavat jakaa ne meidän kanssamme. Kuulkaas nyt, te

rakkaani, te Montoset, te minun sieluni heimolaiset. Mairehan ei ole

niin moniin aikoihin käynyt pappilassa, eivät siellä lainkaan tiedä,

miltä sinä nyt näytät, sinä ruusunnuppu — sinä lähdet intresantin

vanhan herran luo. Se on suolainen, äreä ukko, mutta tuollainen

väritäplä harmaassa yhteiskunnassa. "Farbenilecken", sanovat

taiteilijat. Maire valloittaa linnoituksen ja tuo aarteen omaisilleen.

Hellä-täti oli todella ihmeellinen lohduttamaan ja keksimään keinoja.

Ruupreht oli käskenyt sanoa, että kun isäukko, vanha rovasti, kallistaa

päänsä — silloin on Erkin hetki lyönyt. Ihmeellisesti Ruuprehtkin

jaksoi muistaa muiden ihmisten asioita.

* * * * *

Maire tuli käymään vanhaan pappilaan, vaikk'ei juuri siinä

tarkoituksessa, että hän valloittaisi rikkaan eno-sedän. Hän tuli vain

tervehtimään isoäitiä ja isoisää.

He olivat hyvissä voimissa ja talo täynnä lapsia, lapsenlapsia ja

lastenlasten lapsia. Isoisä oli kauniimpi ja kunnianarvoisampi kuin

koskaan. Maire ei valehdellut, kun hän sanoi, että miltei teki

mieli langeta polvilleen hänen eteensä. Isoäiti taas oli iloinen

ja herttainen niinkuin aina, hänen ylähuulessaan oli nyt niin

paljon haivenia, että ne muodostivat täydellisen parran. Mutta se

kuului mummolle, juuri sellaisena mummo oli suloinen ja rakas. Heti

syleillessään heitä Maire, "kymmenes lapsenlapsi", tunsi heidän

katseissaan sen ihailun, johon hänen kauneutensa oli tottunut ja jota

vailla ei hän enää voinut elää. Hän tunsi vanhusten ajattelevan: tämä

on kaikista lapsenlapsistamme kaunein ja rakkain. Ja tässä lämmön ja

ihailun suotuisassa ilmassa kävi hän taipuisaksi ja sopeutui heti

ympäristöönsä. Häneen tuli jotakin niin tasaantunutta ja arvokasta,

että hän itsekin ihmetteli. Hän liikkui kuin mikäkin pikku äiti

keskellä niitä monia nuoria tätejä, setiä ja serkkuja, jotka öisin

täyttivät pappilan suojat, päivin vilahtelivat puutarhassa ja vesillä,

rannoilla ja teillä, ja aterioiksi kokoontuivat nälkäisinä ja meluten

ruokasaliin. Pitäjäläiset lähestyivät ikään kuin arkaillen porttia,

tuntui siltä kuin he mieluimmin olisivat tekeytyneet näkymättömiksi,

suorittaessaan matkan pihamaan poikki kanslian ovelle ja taasen

takaisin. Jokin kaupunkilaisvesa nuorta Rauhaniemien polvea oli kerran

kysynyt, minkä tähden noita vieraita ihmisiä käy täällä vaarin ja

mummon huvilalla. Elämää ja liikettä oli pappilassa. Kolmattakymmentä

henkilöä istui aterialla suurten pöydässä ja toistakymmentä lasten

pöydässä, hoitajattaret mukaan luettuina. Apulaistakaan ei puuttunut,

hän oli kuitenkin kihloissa, vieraissa kihloissa, siis ei kenenkään

Rauhaniemen kanssa, ja itserakas hän oli ja ärsyttävän pyhä. Hän

oli ainoa, joka täällä heti herätti Mairessa syntisen halun nolata

ja vastustaa. Muuten pappilassa oli kerrassaan suloista. Maire

sai nukkua niin kauan kuin häntä halutti, ruoka oli ihanaa, tuli

syödyksi niin paljon, että vaatteet kävivät ahtaiksi. Paremmin kuin

kaikkien noiden nuorten seurassa viihtyi Maire kuitenkin isoisän ja

mummon kanssa. Hän hiipi tuon tuostakin isoisän työtuolin taakse ja

ojensi valkeassa kädessään, kuin missäkin jalossa maljassa, suuria

hehkuvia marjoja hänen vanhojen kirjojensa aukeamille. Tai hän istui

mummon kanssa verannalla ja ompeli sohvatyynyä isoisälle. Mummolla

ei ollut paljon aikaa, hän tuli keittiöstä vain vilvoittelemaan, ja

silloin häntä huvitti kuunnella Mairen kertomuksia kaikista niistä

huomatuista henkilöistä, jotka liikkuivat Hellä-tädin salongissa.

Ohhoh, vietettiinpä siellä mondeenia elämää! Onnellista, että Maire

oli säilynyt vakavana ja puhtaana... Isoäiti taas puolestaan kertoi

paikkakunnan asioita, tuon tuostakin palaten Kairalaan, missä oli tehty

niin paljon uudistuksia ja parannuksia — ei silti että hän olisi niitä

nähnyt, hän ei kahteen vuoteen ollut käynyt entisessä kodissaan. Kaksi

vuotta sitten — niin, juuri silloinhan Mairen isä oli saanut maksaa

Urho Montosen puolesta — hän oli käynyt pyytämässä veljeltään paria

tuhatta lainaksi — ei edes lahjaksi — eikä tämä ollut antanut. Oli

iljennyt sanoa, ettei hänellä ole... Niin, ja nythän kasvattityttären

sulhanen oli siellä "lukemassa". Kyllä sen lukemisen tiesi! Tämä

heidän apulaisensa oli saanut päähänsä, että neiti Nieminen laulullaan

korottaisi jumalanpalveluksen juhlallisuutta kirkossa. Hänellä

oli kyllä kaunis ääni, mutta hänhän oli jumalankieltäjä niinkuin

Jutte-enokin, eihän toki sellaista sopinut viedä kirkkoon. Isoisä

olikin päättänyt kieltää sen.

— Onko hänellä niin kaunis ääni? kysyi Maire.

— Niin, tuntijat sanovat. Hellä-tätihän hänet keksi.

— Aina mummo tekee jotakin työtä, aina käsissä sukkakudin...

— Niin, sehän on minun iloni kutoa teille kaikille...

— Tekisi mieleni suudella noita ahkeria käsiä.

Mummo hymyili. He siirtyivät puhumaan Jutte-enon hulluudesta. Saattoiko

nyt pitää viisaan tekona mennä lahjoittamaan vanhalle nuuskaiselle

miehelle kymmeniä tuhansia markkoja? Joka tapauksessa oli noloa ja

ilkeää, kun ei lääkäri löytänyt sedästä mitään vikaa. Olisipa miltei

saattanut luulla, että ukko pisti jonkin tuhantisen lääkärinkin

kouraan. Tietysti ei, mutta sellainen ajatus olisi saattanut tulla.

Maire huojutti päätään. Hän piti asiaa aivan selvänä. Sellaisia ne

olivat, ei kehenkään saattanut luottaa!

* * * * *

Aattoa odotettiin pappilaan, rehtori Rauhaniemen vanhinta poikaa.

Isoisä toivoi hänestä apulaista, eivät ne olleet onnistuneet nämä

viimeiset apulaiset, tämäkin oli niin uudenaikainen ja maallinen. Aaton

piti pian valmistua, hän saattoi jo tänä kesänä saarnata.

Kylällä korjattiin heinää, paahtavaa sydänkesän taivasta kohti

kohosi heinäseipäistä pölyävä tuoksu ja naisten huivit ja miesten

paidanhihat helottivat vihreillä kentillä. Pappilan kotiniityn ladossa

temmelsivät, korjuuväen ollessa aterialla, lapset, kieritellen heinissä

ylös ja alas. Maire istui päivänvarjoineen ovella, varoittaen heitä

loukkaamasta itseään. Hän oli uninen ja kyllästynyt, viikon oli nyt

kestänyt tätä yhtä ja samaa eikä mitään vaihtelua ollut tiedossa.

Raukein silmin hän katseli peltojen yli Kairalaan päin, missä

tuuheiden vaahterain lomitse saattoi erottaa kattoja ja keltaisia ja

punaisia rakennuksia. Kasvillisuus tuntui siellä olevan rehevämpi kuin

muualla. Hänen täytyi kuin täytyikin päästä näkemään Annaa ja Annan

sulhasta, täytyi keksiä jokin keino, millä houkuttelisi isoäidiltä

suostumuksen. Hän oli utelias näkemään, millaisen se pyhä Anna nyt

oli löytänyt. Kaikki vakuuttivat, ettei eno-sedällä enää ollut mitään

— hän oli heittänyt rahansa järveen ja ne olivat kohonneet rannoille

ja muuttuneet punaisiksi kodeiksi, niin sanoi kansa. Mutta Mairen

korvissa soivat Hellä-tädin sanat: se ei mene minuun, ettei hän olisi

jättänyt rakkaalle Annalleen jotakin perintöä... No niin, ja vaikk'ei

olisikaan ollut mitään toivossa, niin hänen nyt teki kuin tekikin mieli

uteliaisuudesta ja vaihteen vuoksi mennä Kairalaan.

— Vai taas olette te toistenne tukassa, junkkarit! huusi hän Einolle ja

Aarnelle, rehtorin ja tohtorin pojille, jotka aina tappelivat.

Luulla vain, että he tottelivat. Kierien ladon nurkkaan höyhensivät he

toisiaan eivätkä tahtoneet erota, vaikka Maire päivänvarjonsa päällä

koputteli heitä kylkiin ja koetti erotella heitä.

Ja taasen istui tyttö varjossa paahtavan auringonpaisteen laidalla

ja tähyili kylälle päin. Juuri kun ruokakellot kartanoista alkoivat

soida, vuoroin sieltä, vuoroin täältä, keksi hän tomupilven tiellä,

tomupilvessä rattaat ja rattailla valkoisen lakin. Ja käsitti, että

Aatto tuli, Aatto-serkku.

He kohtasivat tomuavalla tiellä, serkku astui alas ja verkkaan he

rinnan kulkivat ohi ladon, missä yhä meluttiin, ja ohi tervehtivien

miesten ja naisten, jotka palasivat työmaalleen. He puhelivat

jokapäiväisistä, tyhjänsanovista asioista ja tuskin tiesivät mitä he

puhuivat, sillä ensi hetkestä lähtien olivat he ilostuneet toistensa

tapaamisesta, tietäneet, että he olivat läheisiä omaisia, miltei

kuin veli ja sisar, ja että jokin ihana ja riemuinen aika oli heidän

edessään. Läpi ovien ja seinien, kautta kaikkien etäisyyksien tunsivat

he sittemmin yhteenkuuluvaisuutensa, eivätkä mitään muuta toivoneet,

kuin että kaikki muu hukkuisi ja he jäisivät kahden. Isoisä otti Aaton

haltuunsa ja kahlehti hänet kansliaan työhön — Maire vihasi isoisää!

Apulainenkin katsoi Aattoa virkaveljekseen ja vei hänet kanssaan

kävelyille — Maire päätti verisesti kostaa apulaiselle. Oli raskasta

istua mummon kanssa portailla ja kuunnella hänen ikuista panetteluaan.

Haivenet hänen suupielissään hermostuttivat, Mairen teki mieli tarttua

niihin ja repiä. Eräänä päivänä, kun apulainen ja Aatto olivat

pitäjällä, rupesi hän houkuttelemaan mummoa mukaansa Kairalaan. Hän

kietoi kätensä mummon kaulaan ja pyyteli:

— Mennään joukolla, mennään kaikki. Rakas oma mummo, onhan hän

kuitenkin veli! Täytyy unohtaa, täytyy antaa anteeksi. Kostetaan

hyvällä tuolle häijylle eno-sedälle. Minä tahtoisin suoraan sanoen

houkutella häneltä jotakin itselleni, esimerkiksi ne kauniit

kynttilänjalat, jotka seisovat salissa...

— Ohoh, lapseni, sinä luulet, että se onnistuu! huudahti mummo. — Ei

— vieras ne saa, vierasta kotia ne tulevat koristamaan, konttoristin

herrasväki ne saa! Ja se on sentään synti, sillä onhan vanha koti ollut

minunkin.

Mummo katsahti Maireen. Hänen läpikuultavat sieraimensa värähtelivät ja

suupielissä karehti viekas pieni hymy.

— Entä jos sinä saisitkin jotakin sieltä pelastetuksi! Mitä enemmän,

sitä parempi. Tulisivatpahan tavarat siten omaisille. Olen kipeä, kun

ajattelen, että tuo vieras ne saisi.

Maire, Lea ja Rauha läksivät Kairalaan. Oliko täällä todella rehevämpää

kuin muualla? Vaahterat kahden puolen tietä kohtasivat toisensa

ylhäällä ja muodostivat niin tiheän katoksen, että helteinen paahde

vain läikkinä pääsi hiekalle. Lehdet olivat suuria kuin ihmisen

kämmen ja seisoivat liikkumattomina tyynessä iltapäiväauringossa.

Talo oli äänetön, miltei kuin kuollut. Ei näkynyt ketään ihmistä,

olisi saattanut luulla, ettei täällä asunutkaan ihmisiä, ainoastaan

kasveja. Kasvit rehottivat ja hallitsivat. Kaalit, lantut ja perunat

olivat harvinaisen suuria, jokainen taimi kasvoi erikseen puhtaassa

mullassa, näytti siltä kuin jokainen perunakin olisi ollut yksilö.

Päivänpaahtamalla rinteellä hautuivat kurkut, kurpitsat ja pumput.

Olipa täällä todella komeaa. Ja mitä muutoksia pihamaalla oli

tehtykään! Villiviini oli taivutettu muodostamaan kaaria, pylväitä,

solmuja, kiehkuroita ja säteitä. Ja seinät olivat niin kokonaan sen

peitossa, että vain ikkunat kärpäsverkkoineen näkyivät. Korkeat

ruusupuut valkeine ja punaisine kukkineen seisoivat vakavina ryhminä

keskellä hienoista, sametinpehmoista nurmikkoa ja portaiden edessä

yleni kukkalava, niin täynnä vihantaa ja värejä, että tytöt sanattomina

jäivät siihen katsomaan. Ja vieläkin ihmeellisempää olivat ne hiljaiset

orvokkikentät, jotka kaartelivat nurmen laidassa kahden puolen

hiekkakäytävää. Kukkaiskasvot katselivat viisaina ylös vihannasta,

ikään kuin niiden takana olisi ollut kärsivä ja tunteva sielu. Nämä

kukkaset täällä todella tuntuivat muodostavan elävän asujamiston. Ei,

keittiössä helähtelivät kattilat ja puutarhasta kuului ääniä. Polkua

rakennuksen kulman taakse astui naisia, kantaen käsissään suuria

vadillisia mansikoita. Ja nyt alkoi keittiöstä kuulua puhetta. Anna

tuli ikkunaan ja näki vieraat. Hän ilostui, kaikesta päättäen.

Heillä oli tänään marjatalkoot. Nämä hyvät naapurinvaimot olivat

auttamassa. Ja vielä mitä: oppimassahan he olivat ja syksyllähän

heidän piti saada mansikantaimia! He oikaisivat neidin sanoja,

iloisesti nauraen. No niin, pantiin säilyyn mansikoita ja myöskin

kaikkein varhaisimpia herneitä. Anna ei ensinkään voinut antaa

kättä, vieraat ottivat häntä kiinni ranteesta. Eivätkö nämä mansikat

nyt olleet suurenmoisia, eikö ollut ihmeellistä, että maa tuotti

tuollaisen hehkuvan, lemuavan hedelmän. Liedellä höyrysivät kattilat

ja pöydät olivat täynnä marjoja. Niitä keitettiin sekä sokeriin että

ilmanpitäviin lasiastioihin. Mansikat sisälsivät paljon rautaa. Kolme

kertaa kesässä heillä oli tällaiset säilyketalkoot. He aikoivat alkaa

elää pääasiassa vihanneksilla, koko tämä kulmakunta. Setä vakuutti,

että ihmissuku tulisi paremmaksi, jos se heittäisi raatelevaisuutensa.

Vieraat istuivat keittiössä ja söivät mansikoita. Pari

naapurinvaimoa perkasi mansikoita. Puhuttiin mansikoista, niiden

kasvattamisesta, niiden sadosta ja säilyttämisestä. Ilma keittiössä

oli mansikantuoksun kyllästämä. Nämä ihmiset mahtoivat olla

eräänlaisessa mansikkahumalassa. Eräs vaimoista kertoi, että hänen

pieni tyttönsä, joka kauan oli potenut pahaa ihottumaa, mansikoista

oli saanut sellaisen puhdistuksen ruumiiseensa, että parani. Varmaan

ei mansikka-aiheesta koskaan olisi tullut loppua, jolleivät pappilan

tytöt olisi viekoitelleet keskustelua toisaalle. Maire tuli Annan luo,

kietoi kätensä hänen ympärilleen ja onnitteli häntä hänen kihlauksensa

johdosta. Kai he saavat nähdä hänen sulhasensa?

Niin, Miikan, tottakin, hehän eivät olleet nähneet Miikkaa. Mitä

kello olikaan, vieläköhän poika oli lukemassa? Ja tyyni, onnellinen

hellyys kasvoilla kertoi morsian, että hänen sulhasensa luki kuumeisen

kiireesti, luki keskellä kukkivaa kesää. Hänellä oli aina ollut

niin palava lukuhalu, mutta ei ollut tilaisuutta tyydyttää sitä. Ja

nyt hänet oli vallannut sellainen tiedonnälkä, että sille saattoi

käydä aivan mustasukkaiseksi. Sitten he aikoivat matkoille, pitkille

matkoille — minne, se oli vielä salaisuus.

— Niin kauas kuin muuttolinnut! sanoi Anna, ja hänen puheensa oli kuin

laulua.

Maire tuijotti häneen ikään kuin hänen edessään olisi ollut jännittävä

arvoitus. Hän unohti hetkeksi kaikki muut huoneessa. Mikä, mikä se

olikaan tuo nainen?

— Te rakastatte kai toisianne hyvin paljon? sanoi hän viehkeästi.

Anna ei sanonut mitään, ainoastaan hymyili ja hänen silmissänsä lepäsi

kokonainen onnen maailma.

Kuinka kummallista rakkautta! ajatteli Maire. Hän, Maire, oli jo niin

paljon rakastanut, mutta ei koskaan tuolla tavalla. Heidän, Annan ja

Miikan, ainoa suru oli jättää setä yksin siksi aikaa kun he olisivat

ulkomailla. Mutta setä itse sitä niin kovin tahtoi, hän sanoi, että

heidän molempien täytyi lähteä elämään omaa elämäänsä ja hänen päästä

yksinäisyyteen.

— Muistakaa nyt sitten vain, alkoi Anna varovasti, puoleksi

leikillä, puoleksi tosissaan, ettei kukaan rupea yrittämään häntä

mielisairaalaan. Hänellä ei enää ole mitään omaisuutta, ainoastaan tämä

maa, mistä elämme.

Lea nosti niskaansa.

— Niin, kaikki on jaettu oikealle ja vasemmalle.

Annan silmät avautuivat suuriksi ja kipunoiviksi.

— Luukkas sai ilmaiseksi, setä katsoi hänellä olevan oikeuden saada.

Mutta kukaan meistä muista ei ole saanut. On vaarallista saada

ilmaiseksi... ja alentavaakin, sanoo setä. Tämän opetuksen ja monta

muuta, ne me olemme saaneet.

Naiset jotka tekivät työtä keittiössä, nostivat päätään, ikään kuin

vahvistaakseen Annan sanoja.

Onko hän pyhä vai tekopyhä? ajatteli Maire. Anna laski käsistään

kauhan, millä hän oli kuorinut vaahtoa kiehuvista kattiloista ja koetti

saattaa mielialaa vapaammaksi. Hän hymyili ja valikoi joitakin suuria

marjoja tyttöjen lautasille.

— Että sinä jo olet noin suuri, sinä pikku Maire. Ajattele, että minä

olen nähnyt sinut aivan pienenä. Muistan sen niin hyvin. Ja silloin

minä suutelin sinua. Te teitte sen myöskin, Rauha ja Lea.

Rauha ja Lea eivät muistaneet. Mutta vanha muisto esiinkutsui Annassa

omituisen hellyyden Mairea kohtaan. Hänen katseensa liukui hyväillen

yli tytön kauniiden hiusten, hänen olisi tehnyt mieli silitellä niitä.

Hänestä tuntui kummallisesti siltä kuin Maire olisi ollut orpo. Hän

muisti, että Mairella oli isä, äiti ja suuri, mahtava suku. Mutta

sittenkään ei hän päässyt siitä, että Maire oli suuresti jonkin avun ja

hyvyyden tarpeessa.

Kun työ soi hetken vapautta, läksivät he kaikki puutarhaan, missä

marjapensaat kypsyttivät terttujaan. Vadelmanrungot ylenivät

kuin mitkäkin pienet puut. Salaatit, dillit ja persiljat olivat

koristekasvien tapaan järjestetyt kapeihin kaareviin lavoihin. Niiden

keskitse kulki punaisella hiekalla siroteltuja teitä. Pisimmän tien

päässä oli ruusulehto, nimittäin sälemaja, jota punaiset ruusut

kiersivät. Jokin pieni tumma olento työskenteli ruusujen keskellä. Hän

kääntyi, kun tytöt äänekkäästi ilmaisivat ihastustaan. Se oli Jutte-eno

tummansinisessä pumpulipuvussaan.

Hän ei ilostunut heidän tulostaan, toinen käsi täynnä kuivia piikkisiä

oksia ja loppuunkukkineita ruusuja ojensi hän heille toisen kätensä,

sanaa lausumatta.

— Kulta setä, sanoi Anna hellästi, — tämä on Maire, jonka vanhempien

häissä me tutustuimme, sinä ja minä. Minä olen suudellut häntä, kun hän

oli pieni.

Maire oli tehnyt syvän niiauksen. Jutte-herra vaikutti, käytyään

käyräselkäiseksi, suorastaan satumaiselta siinä keskellä ruusutarhaa,

kädessään okaiset oksat. Hän oli miltei kuin jokin kuoleman puutarhuri,

joka hoitelee elämän ruusupuita. Maire rupesi rakastettavasti hymyillen

ylistämään tätä ihmeellistä paratiisia, mihin hän oli tullut. Kuinka

ihanaa mahtoikaan olla työskennellä täällä. Jutte katseli häneen toinen

silmä kiinni.

— Minä olen kerran tarjonnut sinulle tointa tässä paratiisissa,

kaalimatojen poimijana... Et taida muistaa. Omaisesi eivät ottaneet

vastaan tarjoustani. Ehkä he eivät pitäneet arvossa kaalimatoja... tai

paratiisia... tai sinua.

— Kuinka intresantti setä on, sanoi Maire ja hänen silmänsä pysähtyivät

vanhuksen käsiin, — oikea Farbenfläcken! Kuinka olen iloinen, että

tulimme tänne.

— Minä pidän arvossa sekä paratiisia että kaalimatoja ja itseäni, ja

menen nyt poimimaan kaalimatoja.

Vanhus kokosi ruusunvarvut esiliinaansa, otti puutarhasakset, katsahti,

molemmat silmät auki, työtään ja sitten, sulkien vasemman silmänsä

Maireen.

— Joko sinun isäsi on pitänyt saarnan kolmesta ruususta? Muistuta

hänelle tuota tekstiä ja mene itsekin silloin kirkkoon... Siitä on

kauan, kun siitä oli puhe, sinä nukuit silloin vielä kaaoksessa. Ruusut

olivat äitisi morsiuskukkavihosta. Joko sinä olet ollut utelias, joko

olet katsonut elämän sisälle?

— Setä, keskeytti Anna, — mutta setä...

— Niin, niin. Kaalimadot ovat enemmän arvoiset kuin nautinto, joka on

jäljelläpäin.

— Älä pelota pois meidän vieraitamme, sanoi Anna.

— No niin.

Ukko korotti päätään kyyristyneiden hartioiden sisältä, katsahti

tyttöihin, toinen silmä kiinni, kasvot irvistyksessä, ja läksi,

kädessään tukko niinisäikeitä ja puutarhasakset.

Tytöt silmäilivät ääneti hänen jälkeensä. Hän liikkui tummana täplänä

punertavalla hiekalla, liukuen yli varjojen, joita puut loivat illassa,

ja pujotellen pensaiden lomitse.

— Hän on käynyt vanhaksi, kuiskasi Rauha. — Hän ei tule elämään kauan.

— Niitä käsiä! ihmetteli Maire. — Aivan kuin joitakin lepän oksia.

Anna nyökytti päätään, kasvoilla miltei juhlallinen hymy. "Niillä

käsillä on paratiisi luotu", tuntui hän ajattelevan, mutta hän ei

sanonut mitään.

Maire kysyi, oliko Annalle riittänyt tämä maailma täällä. Paratiisihan

oli talvet lumen peitossa. Annallahan oli niin kaunis ääni. Hellä-täti

oli sanonut, että hänestä olisi voinut tulla suuri laulajatar.

— Kun me kerran pääsemme ulkomaille, minä ja Miikka, niin minä saan

oppia laulamaan.

Hän sanoi sen tyynesti, mutta hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että

asia oli ollut hänelle kipeä. Ja hän lisäsi nauraen, että paholainen

oikein oli saanut hänet valtoihinsa kirkossa, kun nuori pastori,

rovastin nykyinen apulainen oli vienyt hänet urkulehterille laulamaan.

Muutamina lepopäivinä hän oli ollut laulamassa ja hirvittävä halu

hänessä oli syttynyt tulla laulajattareksi. Oikein sitä vastaan oli

täytynyt taistella.

— Mutta kuinka hullua! huudahti Maire. — Alkaisit laulaa. Olisiko se

sinusta synti?

— Kaikkihan riippuu siitä, millä mielellä mikin tehdään, sanoo setä

aina. Voisihan olla onnellista jättää maailmalle suuri nimi — jos

nimittäin olisi saanut riittävät lahjat. Voi myöskin olla onnellista

elää itselleen, hiljaisuudessa, yksinkertaisuudessa. Ehkäpä silloin voi

viedä enemmän mukanaan. Ja sehän on pääasia.

— Mihin viedä mukanaan? Avioliittoon?

— Ehkä siihenkin. Uneen, minä tarkoitan. Kuolemaan.

Lea rupesi nauramaan.

— Yhäkö te vieläkin nukutte tässä talossa ettekä tiedä kuolemasta

mitään?

— Nukumme emmekä tunnusta kuolemaa, sanoi Anna. — Joskus sanoo setä

illalla, että nyt hän menee nukkumaan hautaansa.

— Kauheaa!

Maire oli käynyt aivan kalpeaksi. Annan selittäessä, että he olivat

siihen niin tottuneet, että se tuntui aivan luonnolliselta, parahti

Maire äkkiä. Hän oli nähnyt vanhan käyrän miehen tulevan rannasta. Se

oli kuin kuolema itse, se ei ollut setä. Ei, se oli Luukkas, hän palasi

kalasta. Täällä vanhassa kodissaan hän taasen eleli, setä oli ottanut

hänet takaisin. Silloin tällöin hänet valtasi suuri levottomuus ja hän

läksi hakemaan aarretta, jonka oli hukannut. Kerran oli hän eksynyt

metsään, koko talon väki etsi häntä. Niin, ja Riikka, hänkin oli jo

hyvin huonona. Lottasaarin kuoltua hän oli tuntuvasti heikentynyt.

Mutta hänhän jo olikin yli yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Hän ei

enää haluaisi olla muuta kuin ansarissa, siellä hän kai nytkin istuu

viinipuiden alla, puoliunessa. Mutta ansarin ilma ei ole hänelle

ensinkään hyvä, sillä se on kostea.

Tietysti tytöt vielä tahtoivat nähdä ansarin ja Riikan. Se se vasta

oli merkillinen paikka. Kosteassa kuumuudessa kypsyivät siellä

rypäleet, hautuen auringossa, jota ansarin ruudut tuntuivat kokoavan

ja tiivistävän. Vanha vaimo oli kyyristynyt lavitsalle rypäleterttujen

alla. Anna tarttui hänen olkapäähänsä.

— Herätkää nyt, Riikka. Täällä on vieraita. Kyllähän Riikka muistaa

pappilan neidit, Annan ja Rauhan, Sidonia-neidin tyttäret.

— Jaa Sidonia-neidin...

— Niin, ja tämä on Maire, Erkki-pastorin tytär...

— Jaa, Erkki-pastorin.

Vanhus puhui laulavalla äänellä ilman hampaita. Anna talutti hänet pois.

— Täällä on pelottavaa, kuiskasi Maire. — Ei täällä ole mitään rajoja

elämän ja kuoleman välillä. Tuokin eukko voisi kuolla kupsahtaa tänne

ansariin ja mädäntyä. Hyi riiviö sentään. Saisipa nähdä sulhasen, niin

pääsisimme menemään. Mutta ilman minä en lähde.

Anna huusi sulhasensa yläkerrasta tervehtimään. Sellainenko se oli

miehekseen. Ei ruma eikä kaunis, vakava kalpea mies, joka heti

tarttui Annan käsipuoleen. Heikot silmät hänellä nähtävästi oli. Hän

ei sanonut sen vertaa, että olisi kuullut, millainen ääni hänellä

oli, hymyili vain hajamielisesti, kun tytöt puhelivat, ja antoi

morsiamensa vastata puolestaan. Ja Anna teki sen omituisen ujosti ja

arvokkaasti. Se ärsytti Mairea. Sinä tekopyhä! ajatteli hän. Mies ei

ollut sen arvoinen, että olisi viitsinyt häntä ruveta valloittamaan,

mutta morsianta olisi sietänyt hiukan rangaista. Maire tähyili

puoliummistettujen silmäluomiensa alta sulhaseen. Hölmö! — hän katseli

silmälasiensa takaa kuin vastasyntynyt lapsi ja piteli lujasti kiinni

Annan käsivarresta. Oijoijoi, mitä ikävää herrasväkeä!

Jokin nuori mies, nähtävästi renki, tuli pihamaalle, ruuvasi kiinni

letkun vesijohtoputkeen ja suuntasi vesisäikeen istutuksia kohti.

Pappilan tytöt nauroivat: he olivat nyt ymmärtäneet, minkä tähden

kasvillisuus Kairalassa oli niin rehevä. He sanoivat hyvästi ja

pyytelivät Annaa ja hänen sulhastaan pappilaan.

— Kiitoksia, sanoi Anna, — mutta emme me tule. Minusta ei koskaan ole

pappilassa pidetty.

Hän ei sanonut sitä ensinkään katkerasti. Ei hän myöskään pyytänyt

tyttöjä palaamaan. Ottaen toisiaan kädestä, astuivat sulhanen ja

morsian käytävää ohi orvokkien ja ylös keittiön portaita. Koko Kairalan

pihamaa välkkyi vesisuihkujen ja lukemattomien vesipisaroiden vallassa,

joihin auringonsäteet taittuivat. Kauas tielle asti näkyi kummallinen

välke, joka väreili talon yllä.

* * * * *

Eräänä päivänä olivat Maire ja Aatto suurella vaivalla päässeet

eroon muista. Toinen oli kiertänyt alhaalta puutarhan kautta, toinen

jyvämakasiinin ohitse läpi riihiportin. He kohtasivat toisensa

vasikkahaassa keskellä risuja ja mättäitä eivätkä uskaltaneet hiiskua,

sillä he kuulivat vielä toisten äänet, miten ne huusivat ja kutsuivat

heitä.

— Maireee!

— Aaattooo!

Heidän sydämensä jyskyttivät, iltarusko loimotti heidän päänsä päällä,

he löysivät toistensa kädet.

— Maireeee!

— Aaattooo!

Äänet lähenivät.

Kuin yhteisestä sopimuksesta läksivät he juoksemaan ja pysähtyivät

tiheään lepikköön. He olivat niin lähellä toisiaan, että heidän

sydämensä löivät vastatusten. Maire nosti kätensä pojan niskan ympäri

ja taivutti alas hänen päätään. Heidän suunsa painuivat toisiaan

vasten. He vaipuivat polvilleen ja läähättivät toistensa syleilyssä.

— Maireee! Maireee!

Nepä olivat itsepintaiset, nuo kiusanhenget. Poika nousi seisomaan ja

nosti tyttöä kädestä.

— Älä nyt tule heti, kuiskasi Maire. — Koeta saada vene, että luulevat

sinun tulevan järveltä. Emmekö voi huomenna tavata ladossa. Ovi ei

vielä ole lukossa. Minä sanon, etten saa unta, jollen kävele illalla,

ehdota sinä, että tulet saattamaan.

Poika ei päästänyt häntä lähtemään.

— Tämä on kauheaa, sanoi hän, — me valehtelemme ja petämme. Etkö

ymmärrä, ettei minun ole lupa tehdä sitä.

— Et siis pidä minusta?

— Enkö minä pidä! Mutta toisen tai toisen meistä täytyy matkustaa pois,

muuten... en tiedä, mitä tapahtuu!

— No minä matkustan, minä matkustan. Etkö tahdo edes sanoa minulle

hyvästi? Siis huomenna ladossa.

Poika suuteli häntä rajusti ja työnsi hänet menemään.

Mietteissään, kädessä kimppu mustikoita isoisää varten asteli Maire

riihiportista, ohi jyvämakasiinin pihamaalle.

Ruut-täti, Silja-täti ja vielä joku istui portailla. He nousivat heti

ja läksivät tulemaan häntä kohti. Myöskin mummo ja isoisä tulivat.

Kaikki olivat kalpeat ja itkettyneet. Mitä, mitä olikaan tapahtunut? He

sanoivat sen hänelle vähitellen, varovasti, sanoma oli tullut monien

puhelinkeskusten kautta: äiti oli äkkiä kuollut sydänhalvaukseen. Niin,

niin, hänen, Mairen äiti oli kuollut. Tänään, nyt iltapäivällä. Oli

tietysti joka suhteessa kiire, Hellä-tädin oli määrä huomenna matkalla

kohdata Maire ja yhdessä hänen kanssaan tehdä hautajaisostokset sekä

lähteä pappilaan.

Maire hillitsi itsensä hyvin. Tytöt ja tädit olivat varustautuneet

miltei johonkin pyörtymiskohtaukseen, mutta Maire vain peitti kasvot

käsillään ja istuutui. Kaikki häärivät hänen ympärillään, joku toi

hänelle juomavettä, kietoi kastetun pyyhinliinan hänen otsansa ympäri.

Itse asiassa ei hän käsittänyt, mitä oli tapahtunut eikä voinut itkeä.

Hänen ajatuksensa alkoivat heti askarrella aivan käytännöllisissä

asioissa. Miten tulisi nyt elämä järjestymään kodissa? Vaadittaisiinko,

että hän, Maire, ottaisi emännän velvollisuudet? Mistä hän ehtisi saada

vaatteet hautajaisiin? Siis ei hän huomisiltana enää saisi tavata

Aattoa. Isoisä puhui Jumalan tahdosta, johon ihmisen täytyi alistua.

Maire tuli yhtäkkiä ajatelleeksi ruumista, joka nyt makasi kotona,

ja hän kylmeni pelosta. Mikäpä turva Hellä-täti olisi, hän pelkäisi

varmaan yhtä paljon kuin hekin, lapset. Jos saisikin täältä mukaansa

jonkun, mieluimmin Annan. Anna ei pelkäisi. Mihinkähän huoneeseen he

olivat panneet äidin? Kammotti koko kotiinlähtö, koko koti. Vielä

viimein, kun Maire saapui kotiin, oli äiti tähyillyt portilla, tullut

aamulla häntä herättämään ja istunut hänen vuoteensa ääressä. Nyt...!

Ja yhtäkkiä hän purskahti itkuun. Mutta hän ei unohtanut itseänsä, hän

tunsi koko ajan, että hän oli hetken keskipisteenä. Häntä tarkoitti

kaikkien hellyys ja huolenpito, hänen tuskastaan puhelivat kaikki

kuiskaten. Miksei Aatto jo tullut? Eiköhän Annakin olisi kiirehtinyt

tänne, jos olisi tietänyt, mikä suru oli kohdannut Mairea. Miksei Anna

tullut?

Vihdoin asteli Aatto ylös rannasta. Kaikki mitä hän oli valmistanut

selitykseksi, jäi sanomatta, sillä hän näki heti, hänkin, että suru oli

astunut taloon. Kalpeana ja vaiteliaana liikkui Maire vaatekaappien

ja matkalaukkunsa väliä, tuon tuostakin tarttuen kädellään kiinni

otsaansa, ikään kuin selvittääkseen ajatuksiaan. Tyttö hymyili hänelle

surullisesti, sanaa sanomatta. Aatto vaipui nöyränä tuolille ovensuuhun

ja peitti kasvot käsiinsä. Raju tuska puistatti häntä. Maire tunsi

hänen tuskassaan myöskin rajun hellyyden. Arvokkaana ja hajamielisenä

asteli hän huoneessa, kantaen suruaan kuin ihanaa sädehtivää pukua,

joka saattoi hänen kauneutensa astumaan esiin aivan erikoisen

hurmaavana. Nuorukainen ovensuussa repi hiuksiaan ja voihki ääneensä.

Maire tunsi hänen rakkautensa mielettömän kiihkon. Maire astui

väsyneenä hänen luokseen ja kosketti hänen päälakeaan. Silloin tarttui

serkku hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla.

— Tule latoon, Maire, minun täytyy saada puhua kanssasi.

— En voi. Tule sinä hautajaisiin.

— Tulen!

Kaiken yötä tunsi Maire kuoleman kammottavaa läheisyyttä. Hän pelkäsi

kotiintuloa. Ruut-täti läksi hänen mukaansa ja matkalla kohtasivat

he Hellä-tädin mustassa puvussa ja aivan itkettyneenä. Kun hän näki

Mairen, pääsi hänen tuskansa uudelleen valloilleen ja hän valitti

hotellihuoneessa niin, että Ruut-täti kävi sulkemassa erinäisiä ovia.

— Oi Maire, minun henkeni lapsi, mikä suru! Minun orpolapseni, mikä

suru! Voitko sinä ymmärtää tätä? Minä en vielä usko, minä en vielä

ymmärrä. En usko, ennen kuin näen hänet kylmänä, ja kuitenkin pelkään

häntä nähdä. En voi häntä nähdä! Oi, oi, oih! Mitä ajattelee Jumala?

Onko mitään Jumalaa? Seitsemän lasta, seitsemän orpoa! Sinä tulet nyt

olemaan heille äidin sijassa... oi sinä nuori Maire, sinä nuori ihana

äiti! Mutta minä en sittenkään saa sitä päähäni, en ymmärrä sitä. Oi,

oi, oih! Miten sinä voit olla niin tyyni, lapseni — hän oli kuitenkin

sinun oma äitisi!

Jota rajummin Hellä-täti itki, sitä tyynemmäksi Maire kävi. Hän näki

kasvonsa peilissä ja ihmetteli omaa itseään. Varmaan tulisi pitkä

suruharso pukemaan häntä. Hän huomautti Hellä-tädille, että heidän

täytyi lähteä ostoksille, koko perheelle oli hankittava surutarpeet,

aikaa oli vähän. Hellä-täti käsitti tämän ja heti paikalla he alkoivat

tehdä luetteloa. Tuli ratkaistavaksi, kenelle piti tilata suruhatut

pitkine suruharsoineen. Mairella tuntui olevan aivan selvillä, että

yksin hänelle kuului tuo pitkä musta huntu. Päivike oli liian nuori,

hän ei sitä tarvinnut, ja tädit olivat kaikki liian etäistä sukua.

Äidin äiti oli niin sairas, ettei hän tietystikään pääsisi liikkeelle.

— Mitä sinä ajattelet! huudahti Hellä-täti, — toki äitisi minulle oli

läheinen kuin oma sisar, oma lapsi. Jos kenellä pitää olla syvää surua,

niin minulla.

— Niin, sanoi Maire, huultaan purren, — täti tekee tietysti niinkuin

tahtoo. Ajattelin vain, etten ole nähnyt missään hautajaisissa muuta

kuin aivan läheisinten omaisten... Ihmiset voisivat kummastella...

— Mitä pitää minun kuulla! Eikö Aino Montonen ollut minun veljeni

tytär, minun sieluni omainen? Tuskin hänen oma äitinsä oli häntä niin

lähellä kuin minä. Tilasin hänen morsiuspukunsa, panin kruunun hänen

päähänsä — ja nyt minä en saisi surra häntä. Sinä olet sydämetön,

Maire, tätä en olisi sinulta odottanut.

Vihdoin piti Hellä-tädin myöntää, että tytär oli lähempänä vainajaa

kuin täti, ja että Mairelle kuului pitempi suruhuntu kuin hänelle.

Mairelle tilattiin hyvin kaunis suruhame ja hyvin kaunis suruhattu.

Hänen kalpeutensa vaikutti, että hän nykyään muistutti korkeaa valkeaa

liljaa. Laihtunutkin hän oli sitten eilisillan. Koko ajan hän ajatteli

serkkua, Aattoa, miten hän tulisi olemaan nöyrä, hellä ja taipuvainen.

Aatto oli kaunis, ei koskaan hän ollut suudellut niin täyteläisiä

huulia.

Jota lähemmäksi kotia he tulivat, sitä kolkommalta tuntui. Sekä

Hellä-täti että Maire pelkäsivät enemmän kuin he osasivat surra,

kuoleman kammo vaiensi heissä kaikki muut tunteet. Suorastaan hirveää

oli, kun he yösydännä saapuivat pappilaan. Missä huoneessa hän on?

ajatteli Maire, tähdäten säikähtyneet katseensa ikkunariviin. Ja hän

vahvisti mielessään päätöksen, jonka hän ensi hetkestä oli tehnyt: en

tahdo häntä enää nähdä, en mistään hinnasta, en vaikka mikä olisi!

Hillittynä tuli isä heitä vastaan. Hillittömästi itkien heittäytyi

Hellä-täti hänen syliinsä ja toisti sen, mitä hän oli sanonut Mairelle

sekä puhui paljon lisää. Joka lasta syleillessään hän puhkesi

äänekkääseen valitukseen. Kovin äkkiä kuolema oli tullut. Toissailtana

äiti oli ollut saunassa ja valittanut pahoinvointia, mutta hän oli

nukkunut hyvin ja eilen hän oli ylhäällä kuten tavallisesti. Hän

askarteli ruokasalissa. Palvelustytöt kuulivat kyllä kolahduksen, mutta

eivät menneet katsomaan. Kun Päivike sitten tuli huoneeseen, makasi hän

permannolla kuolleena. Tehtiin kaikki, mitä voitiin, lääkäri saattoi

vain todeta, että hän oli kuollut sydänhalvaukseen. Kun isä ehdotti,

että he menisivät katsomaan äitiä, huusi Hellä-täti, että Jumalan

tähden: hän tahtoo säilyttää hänestä kuvan elävänä. Eikä Mairekaan

mennyt. Onneksi äiti oli viety viimeiseen huoneeseen, oli monta

huonetta välillä.

Jota enemmän taloon tuli väkeä, sitä helpommaksi kävi. Ja kun Aatto

saapui, valtasi Mairen pyhä, puhdas onni. Aatto ei luopunut hänen

rinnaltaan. He eivät puhuneet, mutta he tunsivat toistensa läsnäolon.

Maire ikään kuin souti Aaton ihailussa, niinkuin se olisi ollut

haaleaa kesäistä vettä. Yksinkertaisessa mustassa puvussaan, joka

ulottui korkealle kaulaan asti, tiesi tyttö olevansa uusi ja entistä

viehättävämpi. Tuo puku teki hänet ikään kuin siveäksi.

Viimeisenä yönä ennen hautajaisia makasivat Hellä-täti ja Maire

lattialla lasten kesähuoneessa, alhaalla vuokraajan rakennuksessa. Koko

päärakennus oli täynnä omaisia, joita koko päivän oli saapunut.

— Täti, kuiskasi Maire äkkiä ja nousi istumaan, — nukkuuko täti?

— En, sanoi Hellä-täti, — ajattelen häntä, en saa häntä mielestäni.

Tässä pienessä pappilassa hänen piti kuolla, ehkei hän ollut oikein

onnellinenkaan. Sinun isäsi on niin kylmä ja niin kylmiä ovat kaikki

nämä Rauhaniemet. Toista olemme me Montoset, tulta ja hehkua. Ja minä

kun aina lupailin hänelle suurta kaunista pappilaa. Olisi saanut vanha

rovasti siitä aikoinaan kaatua, niin olisivat päässeet sinne. Etteihän

vain menisikin isäsi uusiin naimisiin. Yrittäköönkin!

— Täti, keskeytti Maire, — ehkä se olisi hyväkin: kuka hoitaa lapset?

Isä näkyy ajattelevan, että minä jäisin kotiin. Mutta sitä en minä

tee, enhän, täti, enhän voi keskeyttää koulua, se olisi minun surmani.

Teidän täytyy selittää isälle, etten minä voi!

— Mitä sinä sanot? Eikö sinussa eläkään äitisi henki, Montosten henki,

eikö sinulla olekaan omaatuntoa? Vai naimisiin sinä toivotat isääsi, ja

tuolla makaa vielä äitisi maan päällä. Nuori Maire, nuori Maire...!

— Mutta täti ei nyt kiihdy. Enhän minä nyt tarkoita kenen hyvänsä

kanssa. Eikö se vielä ole vapaana se Annan sisar, joka on ollut isän

nuoruudenlemmitty...? No niin, minä olen saanut sen selville, mummo

isossa pappilassa sen kerran varomattomasti ilmaisi, ei suoraan, mutta

minä tein johtopäätöksiä.

— Lapseni, nuori Maire, mikä urkkija sinä olet! Luuletko, että minä

koskaan unohdan suruharsoa, jota et minulle suonut. Kyllä sinun

suruharsosi huomenna laahaa maata, mutta toisen naisen tahtoisit jo

äitisi tilalle. Anna Niemisen sisarhan on naimisissa, hän uhrasi

itsensä sisarustensa hyväksi, jonkun papin hän otti saadakseen heille

kodin. Mutta sinä! No niin, puhun isäsi kanssa, että hän päästää sinut

päättämään koulusi ja sitten näyttämölle. Näyttämöllä olet omasi.

Äidiksi orvoille sisaruksille et sinä kelpaa. Näyttämöllä, siellä

itketään krokotiilin kyyneliä ja näytellään kuolemaa. Oi Maire, Maire,

minun sieluni lapsi, kuinka voit olla näin kova, kun sentään sekä

äitisi puolelta että minun puolelta olet nähnyt pelkkää rakkautta ja

vilpittömyyttä!

Heidän suuri hetkensä oli hautausmaalla, jolloin he kuin kuoleman

morsiamet, harsoissaan, seppel käsivarrella astelivat ihmisjoukkojen

halki. Toinen oli vanha: hän piteli kaiken aikaa harsoaan alhaalla.

Toinen oli nuori: hän nosti keskellä ruumispuhetta mustan verhon

ja antoi auringon ja ihmisten ihailun langeta kasvoilleen. Serkku,

joka seisoi toisella puolen hautaa, sai raukeiden silmäluomien alta

pitkän katseen. Se oli liikuttava näky, kun pastori pienten lastensa

ympäröimänä seisoi haudan partaalla ja sirotteli kukkia arkulle.

— Kiitos, äiti, rakkaudestasi, lausui Maire, pudotti ruusukiehkuransa

hautaan, viipyi vielä silmänräpäyksen ikään kuin jättääkseen hyvästi,

ja palasi sitten hitaasti elävien joukkoon.

Hellä-täti oli odottanut hetkeään aivan hänen takanaan. Hän purskahti

niin raivoisaan itkuun, että senaattorin täytyi tarttua hänen

käsivarteensa estääkseen häntä putoamasta hautaan. Maire katseli

häntä kylmästi, huulillaan pilkallinen pieni hymy. Aatto ei päästänyt

silmistään kaunista mustahuntuista serkkuaan. Maire tunsi sen.

Tämän suven jälkeen alkoivat ratkaisevat tapahtumat Montosten ja

Rauhaniemen sukujen piirissä seurata toisiaan nopeasti. Tuntui siltä

kuin jokin vilja olisi tuleentunut ja siemenet yhtäkkiä varisseet

toiselle saralle toisen jälkeen. Tai kuin jokin sulku olisi vedetty

edestä ja kokonainen patoutuma syiden seurauksia ryöppynä purkautunut

ilmoille. Ne olivat kaameita tapahtumia, joita sivullisetkin oudoksuen

katselivat. Sekä Rauhaniemien että Montosten naisilla oli yllin kyllin

tilaisuutta pukeutua suruharsoihin. Ja näillä suruharsoilla oli syytä

olla sekä pitkiä että tiheitä.

Kauppaneuvoksetar Montonen makasi parantumattomana sairaana Tolvilla —

kauppaneuvos oli sijoittanut hänet tänne, jotta hänellä olisi enemmän

rauhaa. Pahat ihmiset sanoivat hänen siirtäneen vaimonsa luotaan

voidakseen elää vapaammin sen konttoritytön kanssa, jonka hän oli

tuonut Koivulahden sahalta ja korottanut taloudenhoitajattarekseen.

Kauppaneuvoksettarella oli sisällinen syöpä, sellainen, jonka arvellaan

johtuvan surusta. Diakonissa valvoi hänen luonaan yötä ja päivää. Hän

kuoli hirveihin tuskiin.

Vanha rovasti, Erkki Rauhaniemen isä, kaatui uudenvuoden aikaan,

keskellä polttavimpia pakkasia omissa portaissaan ja kuoli.

Keväällä sahasi liikemies Urho Montonen juoppohulluudessa peilinsäröllä

rikki kurkkutorvensa. Hän eli vielä, kun murtauduttiin huoneeseen,

mutta häntä ei enää voitu pelastaa. Kesällä syntyi Fanni-rouvalle,

hänen leskelleen, lapsi. Kauppaneuvos oli suutuksissaan äidille,

jonka pieni pääoma oli ehtinyt kulua Urhon eläessä. Hän sijoitti

hänet ja lapsen Tolville. Mitä juttuja Urho olikin levitellyt, että

hänen morsiamellaan olisi kolmesataatuhatta. Tuskinpa rahoja oli

kolmeakymmentätuhatta.

Syysmyrskyssä lähti kauppaneuvos laivallaan suureen huutokauppaan,

missä hänellä oli toivoa saada haltuunsa arvokas talo metsineen,

irtaimistoineen päivineen. Hänellä oli seurassaan kaksi miestä,

jotka hän oli palkannut huutajiksi avukseen. Laiva oli pienessä

viskilastissa, sillä kauppaneuvos oli oman tilauksensa ohella tilannut

talvivarat useille ystäville, joiden oli määrä lähettää noutamaan

laatikot rannasta. Oli hiukkasen juotukin siinä kolmeen pekkaan, kun

laiva yhtäkkiä pahasti kallistui. Laivamiehet juoksivat sanomaan,

että se oli saanut vuodon ja ryhtyivät etsimään pelastusvöitä. Ne

olivat mädäntyneet, mutta vene saatiin vesille. Miehet kiirehtivät

kiirehtimistään isäntäänsä veneeseen. Kauppaneuvos viivytteli hytissä,

missä hänellä oli rahansa. Hän ei uskonut koko vaaraan, kirosi ja

lupasi paikata koko vuodon. Yhtäkkiä kallistui laiva kokonaan,

viskilaatikot vierivät kajuutanoven eteen. Kauppaneuvos ei enää saanut

sitä auki. Laiva upposi.

* * * * *

Eräänä kevätaamuna seisoi pastori Erkki Rauhaniemi kapeassa

kaupunkilaisessa porraskäytävässä soittaen ovikelloa. Hän sai soittaa

kauan, ennen kuin pääsi sisään. Pieni tyttö avasi ja selitti, että

äiti oli poissa, torilla. Neiti, niin neiti nukkui, neiti nukkui aina

niin kauan. Neiti oli kieltänyt päästämästä sisään ketään. Eikä neiti

vastaakaan, jos koputetaan, sillä täällä käy karhuja, velkojia, eikä

neiti tahdo tavata niitä. Ompelijattarilta ja puodeista lähettävät.

Silloin täytyy aina olla hyvin hiljaa, niin ne luulevat, ettei ketään

ole kotona ja menevät pois.

— Onko herra neidin veli? sanoi lapsi, asettuen suojelevasti oven eteen.

Pastori nosti hänet pois tieltä ja koputti.

— Maire... avaa... minä, isäsi olen täällä.

Hän koputti ja toisti sanansa. Hän sai toistaa ne moneen kertaan.

Vihdoin seisoi hän suuressa huoneessa, jonka seinät miltei kauttaaltaan

olivat kuvakorttien peitossa ja jonka ainoasta ikkunasta näkyi

keittiönparvekkeita, kaidepuillaan mattoja ja sänkyvaatteita. Huoneessa

hajusi vahvasti tupakalta. Maire tuli esiin varjostimen takaa ja

tervehti isäänsä jonkin verran pingottuneesti. Hän ei vielä ollut

täysin pukeutunut, hiukset riippuivat palmikoilla. Hänen suupielissään

värähteli pilkallinen hymy, nähtävästi hän oli asettunut odottavalle

kannalle. Vastapäätä alettiin tomuuttaa mattoja, klap-klap-klap-klap.

Maire oli jo asettunut tuolille vastapäätä isäänsä. Häneltä pääsi pieni

malttamaton huudahdus ja hän nousi sulkemaan ikkunaruutua.

— No, isä on tullut kaupunkiin.

— Niin, senatorska kirjoitti.

Silloin Maire tiesi, millä kannalla hänen asiansa olivat, ja hän

viskasi uhkamielisesti niskojaan.

— Onko hän myöskin kirjoittanut, että hän hääti minut keskellä yötä

talvipakkaseen. Olin ilman rahaa, tuskin pääsin hotelliin... Hän on

piru itse, senatorska.

— Miksi hän sitten suuttui?

— Ei ollut muuta syytä kuin että minua oli saattamassa kotiin eräs

herra, jonka kanssa hän oli kieltänyt minua seurustelemasta. Olin

pyytänyt tuon herran hetkeksi istumaan huoneeseeni...

— Yöllä?

— Niin, yöllä, miksei. Oli kylmä, oli parempi jutella sisällä kuin

kadulla. Silloin tuo riiviö sattui tulemaan. Itse asiassa hän oli

suuttunut Marja-Lisille siitä, että hän kreivinsä kanssa oli saapunut

kotiin, siitä, että kreivillinen herrasväki oli rutiköyhää - ei linnaa,

ei metsästyspuistoa, ei mitään! Jollekin piti kostaa ja minähän olin

siihen sopiva!

— Mikset sitten ole kirjoittanut tästä kaikesta mitään isällesi?

Mairen kaunis kalpea pää vavahti uhkamielisesti.

Klap-klap-klap-klap-klap...

— En tahtonut tuottaa isälle surua.

— Ja luulet, ettet ole tuottanut ja ettet nyt tuota.

— Ehkä. Tahdoin ainakin säästää isää niin kauan kuin se oli mahdollista.

Molemmat vaikenivat. Jotkut muistot tekivät työtään kumpaisessakin

ja kumpikin koetti hillitä itseään. Pihamaalla hakattiin, hakattiin,

klap-klap-klap...

— En pyydä sinulta mitään yksityistietoja. Ei sinullakaan ole ollut

helppoa. Tuletko nyt kanssani kotiin? Kaikki me sinua siellä ikävöimme.

Pastori sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä. Hän yritti alkaa kertoa

keväästä siellä kotona, mutta hänen puheensa katkesi. Sitten hän alkoi

puhua äidistä, mutta nytkin jäi puhe kesken. Maire istui ja puri

huultaan, hänen jalkansa sinisessä silkkitohvelissaan eli levottomasti.

— Tulethan nyt kotiin?

— En, isä, en voi. Se on vähän vaikeaa.

— Mikset voisi? Eihän sinulla ole mitään tointa, et harjoita mitään

opintoja...

— Kyllä toki...

— Ethän nyt voi elää tässä lävessä. Tulet kesäksi kotiin, syksystä

järjestät opintosi, jollet tahdo jäädä kotiin. Mehän saimme periä...

Isä ahdisti häntä ahdistamistaan, ajoi hänet umpikujaan ja piteli häntä

siellä. Varmaan hän jo aavistikin kaikki tyynni. Hän osasi solmia

toisen hänen sanoihinsa kuin mikäkin tutkintotuomari. Varmaan hän tiesi

kaikki. No niin, yhdentekevää!

Maire nosti päänsä ja katsoi häneen ikään kuin ylhäältä alas. Hän oli

hyvin kalpea, silmien alla tummat varjot.

— Voinhan minä sen sanoakin, ilmihän se kuitenkin tulee. Isä kuulee nyt

sitten kaikki yksintein. Minä en ole yksin. Puolen vuoden perästä on

minulla lapsi... Niin, niin, lapsi, lapsi. Kai isä tietää, mikä lapsi

on, onhan isällä ollut heitä koko joukko.

Pastori piteli päätään. Tuon tuostakin hänessä leimahti, ikään kuin

hän olisi aikonut tarttua kiinni pöytään ja paiskata sen Mairea kohti.

Sitten hän jonkin verran tyyntyi. Olihan se nyt sanottu, tiesihän hän

nyt kaikki, pahin oli jo vedetty päivänvaloon.

— Sinun täytyy mennä naimisiin. Minä pakotan hänet. Sano kuka hän on,

kuka on lapsen isä?

— Isä rauhoittuu nyt. Ymmärrän, että tämä on tuskallista isälle

pappina. Mutta minä koetan tulla toimeen. Koetan hankkia jostakin

käännöstyötä, tai muuta, en vielä tiedä.

— Ei, lapseni, sinun täytyy saada oikeutta ja hyvitystä. Sitä varten

minä juuri olen täällä, että hankin sitä sinulle. Teidän täytyy mennä

naimisiin. Lapseni, rakas lapseni, sano kuka hän on, menen hänen

luokseen. Kuka on lapsesi isä? Etkö nyt voi sanoa sitä. Onko se se

Tornell, roisto... Vai Borg... vai Sormunen... vai Latvala... Äitisi

mainitsi joskus nämä nimet. Jollet sinä sano, niin minä menen jokaisen

luo ja kutsun hänet tuomiolle... He eivät uskalla valehdella minulle...

Maire naurahti ja nousi.

— Isä ei tee mitään tyhmyyksiä. En ole pariin vuoteen ollut missään

tekemisissä noiden ihmisten kanssa.

— Siis joku toinen? sanoi pastori neuvottomana.

— Niin, joku toinen, luiskahti soinnuttomasti Mairen huulilta.

— Joku toinen — mitä tarkoitat? Kuka toinen?

— Isä, mennään kaupungille, minä syön ulkona, minun on nälkä.

— Emme mene minnekään, ennen kuin asia on selvillä.

Maire huokasi ja asettui takaisin tuolille. Isä alkoi taasen kyselynsä.

Maire vain pudisti päätään. Nyt isä uhkasi lähteä Ina Tornellin luo

ja vaatia tilille häntä. Ah, Ina Tornell, koulututtavuus, aikoja

sitten ohi. Isä vaikeni neuvottomana. Maire ehdotti uudelleen, että

he menisivät syömään. Isä tuijotti häneen ikään kuin onkiakseen hänen

sisältään salaisuuden, jota hän halusi paljastaa. Maire vaikeni

itsepintaisesti.

— Elämä on roskaa! sanoi hän yhtäkkiä ja kierteli pientä jalkaansa

ilmassa. — Se lupaa täyttä ja tyhjän se antaa.

Isä katsoi häneen kipeän hellästi.

— Olet nuori, vastahan olet kahdeksantoista vanha, alatte elämän

uudestaan...

Maire alkoi taasen kiemurrella itseään irti.

— Isä, Jutte-setä käski minun pyytää isää kertomaan tarinan kolmesta

ruususta. Mikä tarina se oikein oli? Olenko minä repinyt rikki ruusuni?

— Sano minulle, kuka hän on. Säilytän salaisuutesi, mutta sano se,

rakas lapseni.

Isä pyyhki hikeä otsaltaan.

Klap-klap-klap-klap...

Mairea väsytti tämä tutkinto. Hänen oli kylmä. Kaikki oli yhdentekevää.

‒ Kuka, kuka, lapseni?...

— Isä... minä en tiedä sitä.

— Mitä, mitä et tiedä?

— Sitä mitä isä minulta kysyy.

— Kuka hän on?

‒ En... en tiedä.

Maire koetti irtaantua isänsä käsistä, mutta isä piteli häntä kuin

rautaisilla pihdeillä. Maire alkoi hermostuneesti nauraa. Silloin

paiskasi isä hänet koko voimallaan seinää vasten ja kääntyi lähtemään.

Hän sivalteli otsaansa, hänen kurkussaan korahteli. Maire oli

voihkaissut, mutta pääsi samassa pystyyn. Olkapää oli valahtanut

paljaaksi likaantuneen valkean silkkipuseron alta. Kun isä sulki oven,

seisoi hän pöydän ääressä ja sytytti paperossia. Hän ei tuntenut mitään

surua, ainoastaan kyllästystä itseensä, elämään, kaikkeen.