Monta viikkoa oli lapsi kumean kivun vallassa, nukkui itkuun, heräsi
äänetön kysymys silmässään ja kärsi päivän päästä päähän. Kerran hän
heräsi kuin hyvin pitkästä unesta ja näki sänkynsä valkeiden säleiden
lomitse lempeän valon ympärillään. Valo värisi ja loimusi, oli
kaunista, hän oli iloinen, hän hypähti pystyyn. Ja seisten lämpöisessä
vuoteessaan, kädet sängyn laitaa vastaan hän katseli ja muisti, että
oli kielletty putoamasta.
Hän ei putoa. Hän on jo suuri!
Uunissa oli tulta, ulkona hämärsi vielä ja puut torkkuivat polvia
myöten lumessa. Lunta oli myöskin niiden hartioilla, aidalla ja jäällä.
Mutta huoneessa ikkunalla helotti vihreä kukka ja pienet tuolit, sohva
ja pöytä seisoivat ystävällisinä pitkin seiniä. Siellä oli myöskin
kaappi, yhtäkkiä hän muisti, että oli saanut sen silloin, kun joulupuu
oli ollut hänen vuoteensa luona, ja että kaapissa oli kahvikuppeja.
Ne olivat niin pienet, että Salli saattoi juoda niistä. Salli istui
sohvassa. Hänellä oli uusi puku. Hänen kanssaan oli kaksi muuta nukkea,
jotka olivat tulleet joulupuun aikana. Heillä ei vielä ollut nimeä.
Anna veti jalkansa lämpöisistä peitteistä, nosti sen yli sängyn laidan,
asetti taitavasti varpaat säleiden väliin ja tuli lattialle.
Hän hyppeli vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan, nosti kätensä
korkealle kattoa kohden, hyppeli molemmilla jaloillaan yhtaikaa
ja nauroi. Katossa oli lamppu ja siitä riippui punainen kukka. Ei
ylettynyt siihen, vaikka olisi kuinka hypännyt.
— Minä en pudonnut, minä olen jo suuri. Kuinka sinä voit, Salli?
Hän otti Sallin sohvasta ja koetti, vieläkö hän osasi sulkea silmänsä.
Silloin Salli nukkui eikä voinut vastata. Anna ei enää kaivannutkaan
vastausta. Hän tarkasti molempia uusia nukkia. Ne olivat pienet. Hän
piti enemmän Sallista. Silloin hän näki pöydällä lapion eikä enää
nauranut. Hän otti lapion käteensä.
Se oli sieltä kotoa. Heillä oli silloin punaiset kintaat, hänellä
ja Ellillä... Joku oli yöllä käynyt ja särkenyt heidän aitansa, he
korjasivat sitä juuri, kun pikku Martta tuli ja taas särki kaikki.
Pihlajanmarjat — oliko niitä vielä puissa? Äiti, kuinka isä voi?
Onhan äiti sanonut Annalta terveisiä. Koko ajan Anna on ollut äidin
luona, ulkopuolella ovea. Anna pyrki sisään äidin luo, mutta kukaan
ei avannut. Nyt minä tulen vasta illalla. Setä on hyvin hyvä. Minun
on ikävä kotiin... Kyyneleet täyttivät hänen rintansa, mutta hän piti
vastaan, vei lapion kaapin taakse, työnsi sen niin kauas kuin saattoi
ja palasi huoneeseen. Hänen oli kylmä. Punainen tuli lämmitti. Hän
hyppeli toisella ja sitten toisella jalallaan. Hän rupesi laulamaan.
Ovi toiseen huoneeseen oli auki. Pöydällä nurkassa oli piippuja. Erään
kiiltävän posliinisen kyljessä nähtiin neiti, joka pani jalkaansa
kenkää.. Neiti oli punaposkinen, niin kaunis, hänen vaatteensa olivat
sinistä, punaista ja vihreää silkkiä. Oli kielletty koskemasta.
Anna koski, mutta veti samassa pois kätensä. Kolahti. Piippu ei
mennyt rikki. Varpuset lensivät pois pensasaidan päästä, kun hän
nousi tuolille. Yksi jäi istumaan lumeen kuin pyöreä pallo. Se avasi
nokkaansa ja visersi, siivet liikahtivat. Anna painoi otsansa ruutua
vastaan ja näki sedän tulevan. Hän huomasi, että sedän turkinpäällinen
oli tummansininen. Kun setä hänet näki, läksi hän kiirehtimään läpi
lumivallien. Anna karkasi kiinni lukkoon ja tahtoi mennä häntä vastaan.
Lukko ei auennut. Setä tömisteli portaissa lunta jaloistaan, pani
lakkinsa eteisen pöydälle ja avasi oven: Anna suistui hänen syliinsä.
— Lapseni, lapseni... Mitenkä Anna on ylhäällä, mitenkä Annan on?
Hän avasi turkkinsa ja, painaen lapsen rintaansa vasten, kietoi nahan
tiukasti hänen ympärilleen. Jalat olivat ihan kylmät.
— Anna ei pudonnut, riemuitsi lapsi, kädet sedän kaulassa. — Minä olen
suuri!
He kulkivat sedän huoneen läpi, tulivat valkoiseen huoneeseen, Annan
pää kosketti ruusua, joka riippui lampussa, ja setä peitti hänet
vuoteeseen. Siinä hän hieroi hänet lämpöiseksi, koetteli häntä
ranteesta, niskasta, otsalta.
— Sinä voit tänään paremmin? kyseli hän. — Oletko ihan terve? Syömmekö
nyt hiukkasen? Sinun täytyy olla hiljaa siihen asti kuin setä tulee.
Setä tuo sinulle syötävää. Lapseni, lapseni...
Setä liikkui nopeasti, hänen turkkinsa vieri lattialle ja jäi siihen.
Hänen silmänsä katselivat niinkuin äidin silmät olivat katselleet, kun
he istuivat kirkossa ja äiti katseli Jeesukseen alttarilla.
"Täällä pohjantähden alla
on nyt kotomaamme.
Mutta tähden tuolla puolla
toisen kodon..."
Anna oli noussut istumaan ja lauloi täyttä kurkkua, kun Riikka ja
Saarlotta juosten tulivat huoneeseen. Herra siunatkoon, kun oli jäänyt
nukkumaan, kun Riikka kävi kohentamassa valkeaa ja näin nyt istui
ja lauleli kuin enkelit paimenille. Ettei vain ennustaisi kuolemaa
tuo tuollainen laulu. Elämää se ennusti, väitti Saarlotta, pintakin
niskassa oli tänään ihan toinen kuin eilen. Aivan kuin terveellä
ihmisellä. Pannaanko lapsen päälle vaatteet? Mennäänkö katsomaan Omenaa
ja Pippalillaa? Pippalillalla on pikkuvasikka. Mikäs sille annetaan
nimeksi? Saarlotta veti kiinni pellin — Riikka heti huutamaan hänelle,
että hän tappaa lapsen häkään. Riikka avasi oven koiralle, joka raappi
sen takana — Saarlotta heti huomauttamaan, että koira tulee suoraan
lumihangesta ja tuo kylmää. Mitä vielä, Musti kanssa tahtoo tulla
tervehtimään. Musti on kaunis, Musti on hyvä. Kihara silkkinen kerä —
eikö olekin! Soma poika se on Musti. Heiluttaa häntää Annalle ja sanoo:
mitä kuuluu? Musti on ollut haukkumassa oravia ja kettuja. No nyt se
sai käsiinsä Annan pallon, hyvät ihmiset, nyt se sen repii...! Musti
sinä!
"Soma poika" eli "silkkinen kerä" oli liikkeissään nopeampi kuin vanha
Riikka. Eikä koiran temmellystä saatu lakkaamaan, vaikka Saarlotta
meni avuksi. Hrrrrr-hrrrr-hrrr-hrrrr... Anna nauroi ja vanhat vaimot
juoksivat, kumartuneina nurkkia kohti. Anna nousi seisomaan sänkyynsä,
huusi ja taputti käsiään. Hrrrr-hrrrrr, pani koira. Setä astui sisään,
kädessään höyryävä lautanen. Hän antoi joitakin käskyjä naisille, mutta
he eivät kuulleet. Anna kietoi kätensä hänen kaulaansa ja alkoi hyppiä
siinä. Aijaijaijai, lautanen kaatuu! Anna asettui istumaan, katsahti
setään ja kysyi:
— Onko tämä nyt minun kotini?
Setä katsahti takaisin ja antoi lusikan lapsen käteen.
— On, lapseni.
Setä oli hyvin totinen. Eihän setä vain rupeaisi itkemään.
Koira väsyi palloon, vanhukset oikaisivat selkänsä, ihmettelivät
vielä hetken vuoteen kahden puolen ja menivät sitten töihinsä. Heidän
herransa jäi syöttämään lasta. Valvoessaan öitä Annan vuoteen ääressä
ja päivisin levottomana seuratessaan hänen terveyttään, joka ei
tahtonut edistyä, oli hän tunnustanut itselleen, ettei hän enää tehnyt
työtä eikä nukkunut. Hän sääli, hän taisteli elämän puolesta, hän oli
pettänyt unen. Sinä hetkenä, jolloin ihminen kiintyi toiseen ihmiseen,
käänsi hän askeleensa poispäin unesta. Rakkaan olennon kautta sai elämä
tarkoituksen. Mutta miten kävi unen?
Tämän Annan ensimmäisen terveen päivän jälkeen seurasi kauniita päiviä
ja öitä.
* * * * *
He loivat auki teitä, setä ja lapsi. Lumi kasvoi korkeiksi valleiksi
kahden puolen, lunta tuli päivät ja yöt, vain seipäät aidasta näkyivät.
Sitten paistoi aurinko, varpuset nokkivat tiellä. Mörri alkoi
tavoitella auringonsädettä, kiersi lujaan koukkuun pienen valkoisen
käpälänsä, jonka alla olivat ruusunpunaiset varpaat, ja koetti saada
kiinni keltaista täplää keittiön eteisen kynnykseltä. Kun ei siitä
lähtenyt mitään, hypähti kissa pystyyn, koukisti selkänsä ja meni
suuttuneena pois. Anna juoksi kertomaan sedälle. Eikö Mörri nyt ollut
lapsellinen! Mirrissä oli enemmän valkoista, Mörrissä enemmän mustaa.
Mörri teki enemmän pahaa, se oli vetänyt alas virkatun pöytäliinankin
salin pieneltä pöydältä, onneksi oli lamppu keittiössä täytettävänä.
Keittiön lattialla kissat leikittelivät. Ne vierivät kerinä, toisiinsa
kietoutuneina, pöydän alle, tekivät korkeita hyppyjä ja potkivat
toisiaan takakäpälillään, niin että karvat lentelivät. Riikka pesi
astioita, Anna pyyhki. Hän saattoi saada kuiviksi suuret lautasetkin,
kun piti niitä tuolilla ja kuivasi siinä. Kahvikupit olivat keveät
kuivata. Kun Riikka nosti ne kuumasta vedestä, kuivuivat ne heti.
— Kyllä siitä tytöstä tulee hyvä emäntä, sanoi Riikka. — Teitkö sinä
tällaista työtä kotonasikin?
Lapsen kädet lakkasivat liikkumasta, hetkisen tuijotti hän suurin
silmäterin Riikkaan, sitten putosi kaikki hänen käsistään ja hän
juoksi pois, läpi ruokasalin, salin ja sedän huoneen, niin kauas
kuin pääsi. Liian myöhään huomasi vanha palvelija, että herra oli
kieltänyt muistuttamasta lapsen entistä kotia. Eihän hän nyt tätä
millään pahalla! Ja hän sai lähteä läpi kaikkien huoneiden etsimään
karkulaista. Sieltähän se löytyi oman huoneensa nurkasta, itkemästä,
lapio kädessä. Eihän nyt toki suuren tytön sopinut tällä tavalla.
Kuppikin oli rikki ja Mirri ja Mörri nauroivat...
* * * * *
Saarlotta kehräsi tuvassa. Huuliltaan vei hän sormensa kiiltävää
pellavaa kohti, irroitti säikeitä ja kiersi ne niin ohueksi rihmaksi,
että sitä tuskin näki. Anna seisoi ja katseli. Saarlotalla oli
samanlaiset hiukset kuin pellava. Sitten hänellä oli kauniita suuria
huiveja suuressa punaisessa vakassa, aitassa.
— Koska mennään katsomaan vakkaliinoja?
— Vastahan me ne eilen näimme.
— Koska Saarlotta panee ne päälleen?
— Jahka tulee pyhä ja mennään kirkkoon.
— Koska on pyhä?
— Kahden päivän perästä. Tänään on torstai.
Saarlotta opetti Annalle viikon päivät järjestyksessä. Hän opetti
Annalle myöskin kymmenen käskyä. Hyvä Anna oli oppimaan, varmaan
hän oli papin tai opettajan tai lukkarin tytär. Ehkä lukkarin,
koska niin lauloi. Saarlotta osasi virsikirjan ulkoa. He lauloivat
yhdessä. Setä tuli tallista ja istuutui penkille. Heti alkoi pirtissä
hajuta tallille. Saarlotan pelargoneissa oli jo nuput, ja myöskin
verenpisaroissa. Missä Saarlotan tytär oli — Luukkas oli sanonut, että
Saarlotalla oli tytär. Oliko hän suuri? Ai, hän oli jo niin vanha.
Miksei hän tullut tänne? Setä istui pää seinää vasten ja katseli.
Nukkuiko setä? Taas he lauloivat Saarlotan kanssa. Anna seisoi rukin
vieressä, niinkuin hän ennen oli seisonut urkuharmonin ääressä.
"Tuolla puolella Jordanin maan
siellä virtemme helkkyen soi."
Saarlotta lakkasi laulamasta ja ainoastaan Anna lauloi, rukin
hyristessä hänen edessään.
"Kohta vaan joudutaan
taivaan kuorissa laulamahan..."
Hän katkaisi äkkiä laulunsa ja jäi tuijottamaan setään. Setä katsoi
myöskin pitkään häneen. Hetkisen tuntui siltä, kuin he olisivat nähneet
saman asian jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa. Sitten alkoi sedän
katse sulaa ja vihdoin hän ainoastaan hymyili ja nyökkäsi päällään.
Luomapuut tulivat tuvan permannolle. Rihmat juoksivat suurilla rullilla
sekä alhaalla että ylhäällä katossa. Ulkopuolella suli räystäs, pisarat
putoilivat kimmeltäen maahan. Mirri istui aidalla. Mörri hioi kynsiään
puuta vasten.
— Kuinka se voi noin juosta? sanoi Anna, katsellen kattoon, missä
valkoiset rihmat välähtelivät.
— Ne täytyy niin laskea ja sovittaa päästä päähän, etteivät hämäänny.
Niin se pitäisi laskea elämäkin. Elämän langat eivät juokse näin.
— Vaan kuinka?
— Hämääntyvät, sekaantuvat, menevät poikki...
Lapsi katsoi pitkään ja aavistellen.
— Hämääntyvät, sekaantuvat, menevät poikki, toisti hän.
Varmaan Lottasaarilta oli hämääntynyt, sekaantunut ja mennyt poikki.
Anna asettui penkille.
Kissat hyppäsivät toistensa syliin ja alkoivat painia ja kieritellä
aurinkoisella polulla hangessa. Anna ajatteli elämän lankoja. Varmaan
ne juoksivat jossakin ulkona, kultaisilla renkailla kiinnitettyinä
taivaanlakeen. Siellä ylhäällä olivat isä ja äiti. Anna piti vastaan,
etteivät kyyneleet tulisi. Yksi verenpisaran nuppu oli aukeamaisillaan.
Miksi sitä sanottiin verenpisaraksi? Mörri juoksi ikkunan alle ja
katseli. Miksi sen silmät olivat vuoroin vihreät, vuoroin keltaiset.
Yhtäkkiä lapsi hätkähti.
— Lottasaar, Anna näkee elämän langat.
— Ei lapsi niitä näe, ei yksikään ihminen tiedä, mikä hänen edessään
on. Ainoastaan Jumala tietää.
* * * * *
Luukkas, setä ja Anna tekivät kelkkamäkeä rannalta jäälle. Ylhäällä
korotettiin maata ja alhaalla alennettiin. Mäki tuli Annan huoneen
ikkunoiden alle. Kaikki olivat kovassa työssä. "Sitten nukutaan hyvin",
sanoi setä ja juoksi hakemaan nuoraa. Piti mitattaman, että tulisi
suora rata. Kahden puolen kohosivat lumivallit, kelkka ei päässyt
vikuroimaan minnekään.
— Kyllä sinun vuoksesi on talo pantu nurin, sanoi Luukkas. — Mikähän
sinä luulet olevasi? Et ole edes tätä Caireniuksen sukuakaan, niinkuin
pappilalaiset. Mutta älä sinä luulekaan, että herrojenpäiviä aina
kestää — pappilalaiset tämän rikkaan Jutte-herran perivät, se on niiden
eno.
Luukkas paiskasi vihaisesti suuria lapiollisia lunta radan toiselle
laidalle. Hetkisen Anna tuijotti mieheen, hän ei ymmärtänyt, mitä
hän sanoi, mutta hän meni likemmä, korotti lapionsa ja löi Luukkasta
selkään... Toisen kerran vielä. Silloin korotti Luukkas suuren
rautalapionsa. Anna ei säikähtänyt, vaan löi siihen, niin että kilahti.
Luukkas ei enää korottanut lapiotaan, sillä setä tuli. Mutta Anna löi
vielä kerran, että setä oikein näkisi.
— Lapseni, mitä sinä nyt teet? huusi setä kaukaa, hämmästyneenä.
— Minä lyön!
— Mutta miksi? Ei niin pidä tehdä.
— Anna lyö vain.
— Ei, nyt me pingotamme nuoran, niin saamme oikein suoran kelkkamäen.
Anna pitää kiinni. Ei Anna enää koskaan lyö. Ei pidä suuttua.
Anna tarttui nuoranpätkään ja oli jo unohtanut äskeisen suuttumuksensa.
Silloin Luukkas sanoi, puoleksi hänelle, puoleksi sedälle, joka asteli
alas rannalle päin:
— Siinä sitä on sisua. Siitä herra sai kasvatettavan. Kelpaa
sille antaa rahansa ja tavaransa. Sellaista se on, kun ei välitä
sukulaisista, vaikka ovat tuossa aivan likellä.
Anna huiskautti häntä nuoranpäällä ja hänen silmänsä kipunoivat.
Luukkas nauroi. Musti oli saanut kiinni nuoranpäästä ja kiidätti sitä.
Hrrrr-hrrrr-hrrr... Setä pysähtyi ja katsoi renkiin toisella silmällään.
— Jaa-ah, sanoi hän, — eilen oli, aivan oikein, seitsemäs päivä.
Pappilalaiset ovat kai taas puhutelleet sinua ja sinä olet sekoittanut
ja sotkenut. Ollaanko pappilassa nyt todella niin onnettomia siitä,
että lapsi on parantunut...? Oliko niin toivottu, että se kuolisi...?
Hrrrr-hrrrr-hrrr... Sekä Musti että Anna menivät nurin töyräällä. Ei
lapsi itke, ei se mitään ollut... Kuuleeko Anna käenpiikaa? Noin. — Sen
piipatus kuuluu saaresta. Kevät tulee.
* * * * *
Hämärissä, kun Saarlotta askarteli keittiössä, odottaen Riikkaa
lypsämästä, oli Anna tuolilla polvillaan ikkunassa. Hän haukotteli,
hän ei jaksanut ajatella äitiäkään. Lumelle lankesi tähtitaivaasta
vihertävä kajastus. Muuan suuri tähti tuntui riippuvan koivun oksilla.
Liedessä paukkuivat kuusiset halot.
— Tulisi jo se Riikka, että lapsi saisi maitoa ja pääsisi nukkumaan,
sanoi Saarlotta. — Lapsen on niin uni.
Anna oli vihdoinkin saanut ajatuksiinsa äidin. Hän ajatteli myöskin
kaikkia muita nukkuneita. Ja taasen hän haukotteli. Nyt kuuluivat
lumella Riikan askeleet, sitten paukkuivat ja narisivat palkit
eteisessä. Kylmän höyryn mukana tulivat oven avauksesta molemmat
kissat, hännät ojonaan. Kurnau! Kurnau!
— No, noitako sinä nyt ensin syötät, sanoi Saarlotta. — Lapsen on uni...
Riikka kumartui, veti kissain kupin pöydän alta ja kaatoi sen
puolilleen. Kurnau! Kurnau! No, syökää nyt. Kissat syödä latkivat, niin
että kuului, hännät suorina pitkin permantoa.
— Mustille, rukoili Anna ja heräsi unisuudestaan.
Musti odotti kiltisti, kunnioittavan matkan päässä. Se pelkäsi kissoja.
Maitokannu vietiin ruokasalin pöytään. Setä tuli istumaan Annan
viereen. Anna joi houkuttelemalla kaksi lasillista maitoa. Keittiössä
kuuluivat täyttävän kissain kupin... Nyt oli Mustin vuoro. Anna alkoi
taasen haukotella. Hän painoi pään pöytää vasten ja kiukutteli, kun
Riikka tuli häntä ottamaan. Hän tahtoi nukkua vaatteet yllä!
— Lapseni, puheli setä vuoteen ääressä hänen korvaansa, — nyt me
menemme äidin luo. Täytyy olla niin hyvä, ennen kuin pääsee äidin luo.
Miksi Anna löi Luukkasta? Anna kuiskaa sedälle korvaan. Ei lapsi voi
nukkua, ennen kuin pyydämme anteeksi Luukkaalta. Kun Luukkas tulee
syömään, niin setä sanoo, että Anna pyytää anteeksi...
Anna löi molemmilla käsillään eteensä ja teki itkua.
— Ei, ei, ei! huusi hän ja painoi pään tyynyihin.
Herra Cairenius tunsi, että lapsi ilman sovitusta päivän pahasta
omastatunnosta halusi päästä uneen. Hän ei edes muistanut rukousta,
jonka oli tottunut lukemaan vuoteessaan. Setä joutui ymmälle: pitikö
antaa hänen nukkua vai pitikö vaatia häneltä tuota rukousta? Eikö
ollut välttämätöntä, että hän mennessään uneen ehdottomasti tottui
antautumaan Herran haltuun? Äidille oli annettu lupaus...
— Panemme pienet kädet ristiin ja luemme...
Herra Cairenius suuteli päristeleviä käsiä. Lapsi oli jo makeassa
unessa. Ei ollut epäilemistäkään, ettei hän olisi turvallisesti
levännyt kaiken alkuperässä eli Jumalassa, jos niin tahtoi sanoa.
Vaikeampaa olisi sinä iltana varmaan herra Caireniukselle päästä uneen.
Rakkaan olennon kautta oli elämä saanut tarkoituksen, rakkaan olennon
kautta oli kärsimys tullut. Oliko lapsi viaton? Kuka tiesi, mitä tuo
luihu Luukkas oli tehnyt. Tai ehkäpä ei lapsen sydän ensinkään ollut
mukana siinä, mikä näkyi ulospäin. Ehkäpä ihmiset yleensä eivät syvällä
sydämessään tehneet kaikkea sitä häijyyttä, minkä tekivät ulkonaisesti
sanoilla ja liikkeillä. Kuka tutki sydämet? Ihminen tiesi vain sen,
mikä näkyi ulospäin.
Herra Cairenius otti Luukkaan erilleen.
— Mitä sinä teit lapselle?
— Mitäkö minä tein? Näkihän herra sen itse. Vai mitäkö minä tein — kun
herra on tuonut taloon niin pahansisuisen lapsen, ettei...
Herran rystyset kolahtivat pöytään.
— Sinä olet ollut Kairalassa pojasta asti, mutta se ei merkitse, että
olisit kasvanut tänne kiinni...
Hän tunsi, kun hän tämän sanoi, ettei hän voisi nukkua. Sellaisten
sanojen jälkeen vanhalle palvelijalle ei nukuta.
Hän ikävöi kuitenkin unta ja koetti päästä sovintoon.
— Oletko sinä sitten viaton?
Luukkas naurahti.
— Kai herra sen vielä itse näkee, mikä se on, jota herra nyt palvelee.
Aikooko herra todenteolla antaa perintönsä vieraalle?
Jutte-herra tähtäsi häneen toisen silmänsä läpitunkevan säteen.
— Voit seuraavana seitsemäntenä päivänä kertoa pappilan herrasväelle,
että perinnöt ovat lentäneet taivaaseen ja odottavat hurskaita siellä.
— Voivat panna "hullun tohtorin" holhouksen alle. Kyllä minä olen
saanut selvittää, muuten meidän herra ehkä jo olisi holhouksen alla...
— No mitä sinä selvität. Parempihan se on, että uskovat hulluksi, niin
antavat olla rauhassa.
— Johan nyt antoivat. Ja se on sentään vääryyttä, että rahat menevät
vieraalle...
— Rahat odottavat hurskaita taivaassa, etkö kuullut... Mitä sinä teit
lapselle? Nukut paremmin, jos puhdistat omantuntosi...
— Ja kenenkähän omatunto tässä tarvitsee puhdistamista. Taitaa tohtori
kasvattaa tästä itselleen rouvaa...
Herra Cairenius vaikeni.
— Sinä olet tästä hetkestä vapaa palveluksestani ja voit muuttaa
pappilaan.
— Vieraan tieltä — sehän nähdään! Olen täällä availlut portteja
kapteeni-vainajalle kymmenennestä ikävuodestani enkä lähde, ennen kuin
minut laudoissa kuljetetaan Kairalan portista. Tuhannen perkelettä, vai
vieraan tieltä!
Jutte Cairenius tuijotti häneen molemmat pienet silmät selkosen
selällään. Hän luuli näkevänsä isänsä. "Tuhannen perkeleet" tulivat
aivan kuin hänen suustaan, samanlaisen kädennykäisyn yhteydessä.
Vieläkö piti epäillä, kuka Luukkas oli: kapteeni Ossian Caireniuksen
poika hän oli kuten hän itse, Judas. Kiroillessaan tämä puoliveli
paljastui, se oli tapahtunut ennenkin. Vaistomaisesti Luukkas piti
kiinni perinnöistä, kun vain tuli kysymys siitä, että ne menisivät
suvusta. Hän oli aina toimittanut sukulaislapsia ottolapsiksi Kairalaan.
— Etkö sinä ymmärrä, sanoi Jutte, hiljainen kärsimys äänessä, — että
minä olen tahtonut tuoda pisaran totuutta keskelle valhetta.
— Valhe ja valhe ja totuus ja totuus — madot syövät haudassa sekä
valheen että totuuden. Mutta veri on verta ja suku on sukua.
Tietääkö hän, mitä minä tiedän, ajatteli Jutte-herra, tietääkö hän,
että hän on minun isäni poika? Omaa perintöosaansako hän puolustaa?
Pitääkö minun se hänelle antaa? Olenko hänestä sitten vapaa?
Luukkas Cairenius lähti sanomatta edes hyvää yötä, ja Jutte näki, että
hän tulisi nukkumaan yönsä makeasti. Sen sijaan hän, Judas Cairenius,
kauan turhaan odotti unta, tuijotti tähtitaivasta kohti, tuijotti
valkeisiin hankiin ja kuunteli rakastetun pienen olennon hengitystä.
Omatunto — oliko ihminen puolinainen ilman omaatuntoa? Oliko ihminen
puolinainen ilman kärsimystä? Omatunto ja kärsimys olivat yhtä. Mutta
eikö Luukkas ollut viisaampi kuin Judas?
Pieni Anna heräsi aamulla sädehtivän iloisena, juoksi
auringonpaisteeseen eikä tahtonut antaa itseään kiinni puettavaksi.
Riikka läähätti, torui ja nauroi. Setä tuli, tukissaan tuttu
tallinhaju. Pieni Anna ei muistanut mitään eilisestä. Joko hän nyt
alkoi loitota äidistään? Sepä kävi pian. Elämä ottaa osansa. Itsehän
setä oli taistellut hänen elämänsä puolesta. Anna astui elämää kohti,
poispäin vainajista, poispäin alkuperästä, poispäin unesta. Kun Luukkas
toi puita keittiöön, korotti Anna lusikkaansa vellilautasesta ja tahtoi
heittää lusikan häntä kohti. Sitten hän kapusi alas tuolilta ja juoksi
pois. Hän karttoi Luukkasta.
— Mitä sinä, Luukkas, olet tehnyt lapselle? sanoi Riikka. — Älä
ensinkään kiellä. Pappilalaiset ovat taas panneet jotakin päähäsi. Kun
tämä suuttuu, tämä Anna, niin sillä on syy. Se on sellaisten ihmisten
lapsi, jotka eivät valehdelleet.
— Herra saa luopua lapsesta, sanoi renki.
— Herra ei luovu.
— Se nähdään.
Lähestyi pääsiäinen. Saarlotta tavoitti valmiiksi kangastaan. Sen
päähän tehtiin hamekangas Annalle. Punaista ja valkoista se oli, hyvin
kaunista. Anna istui tuvassa ja teki käämejä. Hän osasi jo.
— Tuleeko Lottasaar sitten pois? sanoi hän. — Keittiöön. Sitten kun
tämä on valmis?
— Ei, sitten vasta aloitetaan kangas sedälle. Sellainen jollaisia
sedällä aina on.
— Onko sedällä aina ollut samanlaista kangasta?
— Aina. Siitä asti kuin setä tuli kotiin olemaan ja heitti pappis- ja
tohtorinlukunsa.
Anna pysäytti rukin, helisti käämikoppaa, tuli penkille ja katseli
kukkivien pelargonien lomitse ulos. Eikö lennellytkin kärpänen
auringossa ruudun takana! Ja rannassa olivat pajut jo valkoisinaan
kissoja. Tiet kohosivat yläpuolelle jään pintaa, viime seitsemäntenä
päivänä oli jo joku isäntä kirkkotiellään ajanut sulaan.
— Eikös Anna muistakaan, mikä on seitsemännen päivän nimi? kysyi
Saarlotta, vaihtaessaan sukkulaan käämiä.
— Sunnuntai eli pyhä, vastasi lapsi. — Setä sanoo "seitsemäs päivä".
— Niin, setä ei sano pyhä eikä sunnuntai.
Saarlotta huokasi.
— Anna tahtoo myöskin sanoa "seitsemäs päivä"! Setä on kaikkein paras
ihminen!
Lapsi huusi sen kiihtyneenä. Saarlotta huokasi. Molemmat vaikenivat.
Riikka ja Musti tulivat tupaan.
— Nyt päästään pappilaan ristiäisiin, tiesi Riikka. — Erkille,
nuorelle pastorille, on syntynyt tyttö. Kai meidän herraa taas käydään
pyytämässä kummiksi.
Saarlotta antoi sukkulansa levätä ja molemmat naiset nojasivat
kyynärpäitään kangasta vasten, puhelivat ja nauroivat.
— Ristiäisiin, ristiäisiin! huudahteli Anna ja hyppeli koiran
ympärillä. — Pääsenhän minäkin?
Hän sai kauan kysellä. Hän huomasi, että he puhuivat jostakin, jota
hänen ei pitänyt saada kuulla. Hän meni ja löi oveen, tahtoen pois.
Vihdoin viimein lopettivat naiset kuiskailunsa, Saarlotta alkoi
taasen kutoa ja Anna, Musti ja Riikka läksivät menemään kovaksi
tallattua polkua yli pihamaan, jolla lumi vajotti. Räystäistä tulvi
vettä oikonaan. Kaikilla kulmilla loisti ja kimmelsi, viimeiset
lumet vyöryivät alas katoilta. Keittiössä oli kärventyneen tuohen
ja imeltyneen taikinan makea haju. Riikka oli pilanpäiten pistänyt
hellanuuniin pari mämmituokkosta. Muuripadassa oli taikina imeltymässä.
Riikka tarttui hierimeen ja kävi sitä piiskaamaan, niin että läiski.
— Ristiäisiin, ristiäisiin! riemuitsi pieni Anna ja muisteli niitä
monia pikkulapsia, joita oli tuotu pappilaan kastettaviksi. Äiti oli
aina raottanut vaatekääröä, kysynyt, onko se tyttö vaiko poika, ja
sanonut, että se on kaunis lapsi. Heillä kun kotona oli ristiäiset,
oli hyvin hauskaa. Oli leivottu iso rinkeli ja kakku, ja täti toi
kakun kaupungista. Lapset saivat ylleen parhaat vaatteet. Ukkonen oli
ruvennut käymään, isä oli sanonut, ettei tarvitse pelätä, pitää olla
hiljaa vain ja äiti oli sanonut, että pitää kuunnella, mitä Jumala
tahtoo sanoa. Kaikki vieraatkin olivat hiljaa, ukkonen kävi kovasti.
Ristiäiset olivat hyvin hauskat.
Anna alkoi tahtoa pappilaan ristiäisiin. Hän seisoi nojaten sedän
polviin ja pyysi, rukoili ja oikutteli.
— Setäää... setäää, Anna tahtoo!
— Emmehän me voi mennä, sanoi setä, hämmästyneenä lapsen tulisuudesta,
— ei meitä ole kutsuttu. Olemme kotona, värjäämme munia, meillä on niin
hauskaa.
Kairalan vanhat palvelijat olivat arvanneet oikein. Pitkänperjantain
aattona, kun setä, Musti ja Anna olivat tekemässä lumilinnaa
pihamaalla, ilmestyi pappilan reki näkyviin. Kun tie vajotti, kallistui
kuorma milloin toiselle, milloin toiselle laidalle tietä. Hevonen pääsi
vain käyden eteenpäin.
— He tulevat kutsumaan ristiäisiin! riemuitsi Anna. — Lea ja Rauha ovat
mukana. Miksi sinä et ole iloinen? Etkö sinä pidä Leasta ja Rauhasta?
Setä katseli lähenevää hevosta toinen silmä kiinni.
— Mitä sinä ajattelet? Setäää... miksi sinä et sano mitään?
— Minä pidän vain omasta pienestä Annastani.
Lapsi hyppeli keskellä varpusparvea, joka raksutti tiellä. Mutta kun
reki tuli likemmä ja tulijain äänet jo saattoi erottaa, alkoi häntä
äkkiä pelottaa. Setä piteli kiinni, ettei hän saanut juosta pois.
Hänelle näytti olevan tärkeää, että he olivat yhdessä, ja käsi kädessä
seisoivat he pihamaalla, kun hevonen pysähtyi portaiden eteen.
Pappilan täti oli hyvin ystävällinen, taipui Annan puoleen ja taputti
hänen kättään. Kun ei Anna ensinkään ollut käynyt tervehtimässä Leaa
ja Rauhaa. Setä oli ollut paha, kun ei ollut tullut tuomaan lasta
pappilaan, ei edes joulunakaan. Lealla oli päässä punainen silkkimyssy,
Rauhalla sininen, hyvin kauniit. Annalla oli surua, hän ei voinut
käyttää muuta kuin mustaa. Tultiin sisään. Pappilan täti huomasi
eteisessä Annan oman naulakon, johon hän itse ylettyi. Sitten hän
huomasi salissa monet kauniit kukat, jotka setä oli kylältä ostanut. Ja
saliin oli tuotu huonekaluja ylhäältä ja kulmakamariin teetetty kaikki
uutta, olipa siellä hienoa! Olihan se hyvä, kun oli varaa.
— Niin, täältähän sinä kerran minun poissaollessani kävit noutamassa
huonekalut.
Se oli ensimmäinen, mitä setä sanoi.
— Sitä sinä et unohda, sanoi ruustinna.
— En, vastasi setä.
Lapset jäivät Annan huoneeseen. Salli ja molemmat nimettömät nuket
saivat antaa tilaa sohvassa.
— Ovatko nämä kaikki kolme sinun? kysyi Rauha.
— Ovat. Minä pidän eniten Sallista.
— Salli on kotona pappilassa, ei tämä ole Salli, selittivät vieraat
lapset yhteen ääneen.
Anna oli täynnä hämmästystä. Olihan tämä Salli, vaikka hänellä oli
uusi puku. Salli oli ollut täällä koko ajan. Molemmat nimettömät nuket
olivat tulleet jouluksi.
— Salli on meidän nukke, selitti Lea. — On vain yksi Salli. Täti
Montonen on antanut hänet. Täti Montosen nimi on myöskin Salli. Sinä et
saa ottaa meidän nukkien nimiä, et Sallia eikä Ainoa eikä vanhaa Ollaa.
— Mutta kun hän on Salli, yritti Anna.
— Hän ei ole. Oikealla Sallilla on korvarenkaat ja soljet kengissä.
Eihän tällä ole. Sinun pitää antaa tälle toinen nimi. Minä tiedän:
Aura oli meillä hyvin kauan. Hän oli senatorska. Hän meni rikki minun
syntymäpäivänäni. Meillä on ollut monta Auraa. Sinä saat antaa hänen
olla Aura. Salli on meillä vielä. Jahka Salli menee rikki, niin sinä
saat antaa Auralle Sallin nimen.
— Täällä on paljon kauniimpaa kuin meillä pappilassa, sanoi Rauha. — Se
on ihan tarpeetonta, että setä on laittanut tällaista. Oliko sinulla
kotona tällaisia pieniä lastenhuonekaluja?
— Ei, vastasi Anna.
— Kuka tämä nukke on? kysyi Lea.
— Sillä ei ole nimeä.
— Niin, mutta onko hän ruustinna vai pastorska vai mikä?
— En minä tiedä.
— Hän voi olla kreivinna. Senatorska on enemmän kuin kreivinna.
Senatorska on kaikkein enemmän, sanoi Hellä-täti.
Anna ehdotti, että mentäisiin laittamaan lumilinnaa, mutta
pappilanlapset olivat liian hienoissa puvuissa. Ruvettiin leikkimään
junaa. Pantiin jono tuoleja perätysten ja Anna ja Rauha istuivat
vastatusten, Lea oli junailija ja tuli ottamaan lippuja.
— Saanko tarjota pähkinöitä, sanoi Rauha ja ojensi tyhjät kätensä
Annalle. — No, ota nyt.
— En minä voi ottaa, kun ei ole mitään, sanoi Anna.
— Mutta se on leikkiä. Anna sitten jotakin, joka on pähkinöitä.
— Ei ole mitään.
— Onko sinun äitisi kuollut?
— Hän matkusti pois.
— Tuleeko hän sitten takaisin?
— Ei.
— Mikä sinun äitisi nimi oli? Meidän äitimme nimi on Sidonia. Eikö se
ole kaunis nimi.
— Älä itke, Anna, sanoi Lea. — Rauha on niin tyhmä. Etkö sinä ymmärrä,
että mekin itkisimme, jos meidän äitimme olisi kuollut. Älä viitsi.
Sinä pääset pappilaan. Meillä on pian ristiäiset. Kukaan ei tiedä,
mikä lapsen nimeksi pannaan, paitsi Hellä-täti. Aino antaa Hellä-tädin
päättää sen. Vieras täti sanoo, että se on hyvin kaunis lapsi.
— Pääsemmekö me ristiäisiin? kysyi Anna kokonaan unohtaen surunsa. — Ei
voi mennä, jollei kutsuta.
— Eno tulee kummiksi. Me pyydämme, että sinä pääset mukaan. Sinä saat
minulta yhden palmikkonauhan, se on hyvin kaunis. Ja sinun pitää tulla
oikein usein. Meillä ei ole näin kaunista lastenkamaria, mutta muissa
huoneissa on paljon kauniimpaa. Salissa on suuria peilejä.
— Eikö jo tarjota kahvia? kysyi Rauha. — Riikka osaa leipoa niin
hyviä piparikakkuja ja hirvensarvia, mene sanomaan hänelle, että me
tarvitsemme, junassa pitää tarjota makeisia.
Anna pysähtyi salin ovelle, sen takaa kuului kovaäänistä puhetta. Äänet
siirtyivät salista sedän huoneeseen. Sinnekään ei voinut mennä.
— Älä pelkää, sanoi Lea, — he vain toruvat, äiti ja eno, eno on taas
tyhmä. Joko sinä taas itket. Eikö teillä sitten toruta? Kyllä meillä.
Mitä siitä, pian äiti taas lähettää lämmintäleipää!
— Setä on kaikkein paras ihminen maan päällä! huusi Anna.
Lea ja Rauha huusivat yhteen ääneen, että Hellä-täti oli parempi ja
Janne-setä ja Urho-setä ja Ruupreht-setä ja isä ja äiti. Jutte-eno
oli tyhmä, kun ei ollut tuonut Annaa pappilaan heillekään ja kun hän
ei antanut Ruutille rannerengasta, Ruut niin kovin tahtoi, mutta
rannerengas oli kultaa ja maksoi tuhat markkaa.
Anna nieli nousevat kyyneleensä ja kysyi, millainen Lean palmikkonauha
oli. Punainen.
— Sitten minä en voi sitä ottaa, minulla on surua.
— Ei sinulla enää ole, siitä on jo niin kauan kun äitisi kuoli.
Vihdoin toi Riikka kahvia. Leipäkori oli kukkurallaan ja lapset saivat
kaksi kappaletta kaikkia lajeja. Riikka viipyi, kaadettuaan kuppeihin
runsaasti maitoa, kysymässä pappilan-uutisia. Lean ja Rauhan silmät
pysähtyivät leipäkoriin: jättäisikö Riikka sen tänne?
— Laitetaanko ohukaisia? kysyi Lea.
— No aijai, innostui Riikka, — tekisikö Lean mieli. Mutta sattuvat
olemaan jauhot ihan lopussa. Seuraavalla kerralla... Ottakaa näitä
piparikakkuja ja hirvensarvia... No niin. Ei enää...
Riikka läksi.
— Eno on rikas, sanoi Rauha, — eno voi antaa Annalle uuden leningin
ristiäisiin.
— Minulla on uusi musta, sanoi Anna.
— Sekö joka sinulla oli rautatievaunussa? Se oli huono jo silloin.
Anna seisoi mietteissään ikkunassa ja vieraat lapset söivät
piparikakkuja, kun pappilan täti ja eno tulivat huoneeseen. He eivät
enää toruneet, vaan täti puhui Kairalan kujasta, jossa oli niin huono
keli, ja sanoi, että Luukkaan pitää lapioida se auki. Sitten täti
sanoi, että Annan jo huomisiltana pitää päästä katsomaan Leaa ja Rauhaa.
Kun vieraat olivat lähteneet, asetti setä paikoilleen tuoleja, joita
oli tarvittu junaleikissä.
— No, nyt on Annalla ollut hauskaa. Ja huomenna menemme pappilaan.
Setä oli saanut tuolit paikoilleen, kun Anna sanoi:
— Ei Anna tahdo pappilaan.
— Mutta lapseni, kun setä juuri sinun tähtesi lupasi lähteä. Että sinä
saisit leikkiä.
Setä tuli ikkunan ääreen ja otti Annan polvelleen. Siinä hän hiljaa
silitti hänen käsivarttaan, olkapäästä alaspäin. Lapsi oli kuuma ja
kiihtynyt.
— Onko minun paras musta hameeni huono?
— Ei, ei toki. Hyvä se on, ihan eheä, ja kaunis. Sehän on äidin
teettämä... kauniimpaa hametta ei voi olla.
Lapsi paiskautui sedän kaulaan ja purskahti itkuun. Setä puheli hänen
korvaansa isästä ja äidistä ja siitä, kuinka pian tulee yö ja he
nukkuvat Jumalaan ja ovat yhdessä isän ja äidin kanssa. Kaikki ihmiset
ovat nukkuessaan hyvän Jumalan luona. Muuten he eivät ensinkään voisi
elää. Sitten hän puhui keväästä, miten hauskaa tulee, kun he saavat
alkaa tehdä työtä puutarhassa. Anna saa oman lavan. Ensin kylvetään,
sitten aletaan odottaa, että sirkkalehdet nousevat. Hiljaa, mullan alla
alkaa elää... Yhtäkkiä Anna keskeytti:
— Oletko sinä rikas?
— Rikas, sanoi setä hämmästyneenä, — mitä Anna sillä tarkoittaa?
Olenhan minä rikas, kun minulla on pieni Anna ja hyvä uni, ja Anna on
myöskin rikas, kun Annalla on koti ja Musti ja Mirri ja Mörri...
— Mutta onko sinulla rahaa?
Jutte oli ensi hetkessä sanomaisillaan ei. Mutta samassa hän muisti,
että lapselle kaikkein vähiten saa valehdella.
— On.
— Paljon?
— On paljon.
— Mitä sinä niillä teet?
— Minä en tiedä. Mitä sinä ajattelet, ett§ minä tekisin?
— Anna sellaisille, jotka tarvitsevat.
Setä pusersi lapsen kättä ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Hänen
sisässään kävi sanomattoman onnelliseksi ja valoisaksi. "Niille jotka
tarvitsevat."
— Minulle myös, sanoi Anna.
Jutte katsoi hämmästyneenä.
— Mutta tarvitsetko sinä jotakin?
— Paremman suruhameen. Se oli huono jo silloin kesällä.
Setä silitti taasen Annan käsivartta.
— Mutta mitä sinä tekisit suruhameella, suretko sinä vielä sillä
tavalla kuin silloin ensin?
— Pitääkö surra, jos käy suruhameessa?
— Pitää tietysti.
— Mutta onko siitä tarpeeksi kauan kun he nukkuivat?
— Miltä sinun sydämessäsi tuntuu. Sitä ei kukaan muu voi tietää kuin
Anna itse. Äiti sanoi: kaikki riippuu mielen puhtaudesta, se ei
merkitse mitään, mikä näkyy ulospäin.
— Sitten minä otan Lean punaisen nauhan.
— Katso lapseni, kaikki luulevat, että isä ja äiti ovat kuolleet, kun
ei heitä näy. Mutta me olemme joka yö heidän kanssaan ja päivälläkin,
kun vain ajattelemme heitä. Katso, lapseni: jos täti Tuo antaa sinulle
kultarahan ja täti Tämä pienen kukkasen, niin minkä otat mieluummin?
— Kultarahan.
— Mutta jos sinä kuulet, että täti Tuo ei mielellään anna sinulle
kultarahaansa, jos hänen sydämensä on suuttunut silloin, kun hän sen
antaa, mutta täti Tämä antaa iloisella sydämellä kukkasen omalta
ikkunaltaan siitä syystä, että se tuottaa sinulle iloa — mitä?
— Minä otan kukkasen.
Setä piteli lasta olkapäistä ja sulki silmänsä. Pimeydestä loisti häntä
vastaan lempeä silmä, totuuden silmä, alkuperän silmä, Jumalan silmä.
Lapsi alkoi odottaa huomista iltaa. Setä koetti valmistaa häntä
siihen, että odotus aina on enempi kuin itse tapaus: huvi näyttää aina
etukäteen hauskemmalta kuin se onkaan. Pikku-Pruuni ja Luukkas tulivat
portaiden eteen. Sekä Saarlotta että Riikka olivat pukemassa Annan ylle
ja he nauroivat ja iloitsivat kahden puolen rekeä, kun peittivät setää
ja Annaa vällyihin. Pikku-Pruunille täytyi antaa pala leipää, Anna
pyysi niin kauniisti, että Lottasaar juoksi hakemaan, vaikka he kaikki
sanoivat, että Pikku-Pruuni oli halkeamaisillaan lihavuuttaan. Ainoa
jolla ei ollut hauskaa, oli Musti. Se oli teljetty eteiseen, ettei
se pääsisi tappelemaan pappilan koirain kanssa. Kili-kili-kili-kili,
hyvästi, hyvästi! Luukkaskin oli hyvällä mielellä, hän oli luonut auki
tien, mutta istui kuitenkin toinen jalka ulkopuolella reen laidan,
pitääkseen kuormaa tasapainossa.
Pappilassa oli kaunista: korkeita peilejä, joissa näki koko ihmisen ja
vielä jäi tilaa, suurilehtisiä kasveja, punaisia samettihuonekaluja.
Ruut-täti soitti jotakin niin kaunista, että Annan silmiin tahtoi
tulla kyyneliä. Ruut-täti oli äärettömän kaunis. Hänen kaulallaan oli
mustassa samettinauhassa pieni kultainen risti. Anna seisoi hänen
tuolinsa takana, kun hän soitti, eikä ensinkään viitsinyt mennä Lean ja
Rauhan mukana. Hän silitti salaa Ruut-tädin käsivartta ja hänen teki
mieli laulaa sitä, mitä Ruut-täti oli soittanut. Se oli tunturilaulu,
sellainen jota paimenet joikuvat. Kun Ruut-täti lopetti, heittäytyi hän
hänen kaulaansa, pusersi poskensa hänen poskeaan vasten, tunsi hänen
vaaleiden kiharoidensa tuoksun ja kuiskasi: minä rakastan Ruut-tätiä.
Salin läpi tultiin pieneen huoneeseen, missä Aino-täti ja hänen
pieni lapsensa makasivat. Se oli tyttö, se oli kaunis lapsi. Lea ja
Rauha menivät ja suutelivat sitä. Myöskin Anna sai suudella sitä.
Se kiperteli pieniä käsiään ja aivasteli. Täytyi nopeasti panna ovi
kiinni. Sängyn jalkapäässä kuiskailtiin. Siinä seisoi kaksi tätiä.
— Hän ei siis tule katsomaan lasta? Hän ei siis suostu rupeamaan
kummiksi? Minkä vuoksi hän sitten on tullut tänne? Menköön minne
pippuri kasvaa. Jesta kuinka olen suuttunut hänelle.
— Pienillä padoilla on niilläkin korvat. Ollaan hiljaa, ettei tyttö
kuule. Ainon täytyy tulla järkiinsä — minkä vuoksi hän välttämättä
tahtoo enoa kummiksi?
— Jesta sentään, hän on inhottavin ihminen maan päällä! Heittäköön
rahansa vaikka kaivoon, minä vain en enää kumartele häntä!
Anna ymmärsi heti, että he puhuivat sedästä. Hän oli juuri
huutamaisillaan heille, että setä on paras ihminen maailmassa, kun
setä ja rovasti astuivat sisään. Tädit eivät hävenneet eivätkä tulleet
hämilleen, toinen heistä meni ja tarttui kovin ystävällisesti sedän
käsivarteen. Setä oli niin pieni rovastin rinnalla. Rovastia täytyi
pelätä. Mutta hän hymyili ystävällisesti Aino-tädille ja pikkulapselle
ja kaikki rupesivat puhumaan sen tulevasta nimestä. Ehdotettiin monta
nimeä.
— Minä olen luvannut, että Hellä-täti saa antaa sille nimen, sanoi
nuori äiti.
— Sillähän on hirvittävät kynnet, huomautti Jutte-setä. — Aijai, kyllä
se vielä tulee kynsimään, jahka ehtii.
Itse rovastikin pisti sormensa pikkulapsen käteen ja antoi sen
pusertaa. Ihmeellisen paljon voimia sillä oli tuollaisella lapsella.
— Noo-noo-nono-nono, too-too-totototo... poo-poo-popopopo, kultaseni,
kymmenes lapsenlapseni, puheli ruustinna..-. Se on pikkuasia, minkä
nimen sinulle antavat, too-too-totototo, kunhan sinusta tulee
onnellinen ihminen. Too-too-totototo, poo-poo-popopopo, Jumala
siunatkoon minun kymmenettä lapsenlastani.
Kuiskina täytti huoneen. Lapsi nukkui, kaikki idut hänessä, kaikki
taipumukset, hyveet ja paheet, perinnöt sukupolvista sukupolviin,
kaikki nukkui. Hän oli vielä hiljainen ja avuton, hänen unensa oli
syvää ja hyvää. Jutte seisoi ja katseli häntä toisella silmällään. Hän
on vielä puhdas, ajatteli hän. Parasta olisi kääntää hänet takaisin
sinne, mistä hän on tullut.
Pieni Anna hyppeli suurten ihmisten takana. Laalalaa-aa-aa... Ruut-täti
oli kaunis, Ruut-täti soitti kauniisti! Annan oli ikävä Ruut-tätiä.
Laalalaa... Anna etsi salista, hän hyräili ja hyppeli suuren peilin
edessä. Laalalaaa... Ruut-täti hakkasi ruokasalissa sokeria. Anna
kirkaisi ilosta, hyppäsi tuolille ja alkoi laulaa Ruut-tädin korvaan.
Oikein, aivan oikein, sanoi Ruut. Annalla oli kaunis ääni. Anna kiersi
taasen kätensä Ruut-tädin kaulaan ja likisti poskensa hänen poskeaan
vasten. Miksi setä oli niin surullinen? Anna päästi irti kauniin
Ruut-tädin ja liukui alas tuolilta. Hän meni ikkunaan ja katseli
puutarhaan. Koivunlatvojen välitse tuikki suuri-suuri tähti. Ruut-täti
nauroi ja hakkasi yhä sokeria. Anna oli surullinen.
Myöhemmin joutui hän kyllä leikkimään Lean ja Rauhan kanssa. He
leikkivät taas junaa, oli niin paljon tarjottavaa, sekä marmelaadeja
että omenia ja pähkinöitä. Lea antoi Annalle punaisen nauhan ja Anna
sitoi sen heti palmikkoonsa.
Koko viikon hän kotona Kairalassa hyräili säveltä, jota Ruut-täti
oli soittanut. Mutta setä oli saanut ajattelemista. Hän ei oikein
tuntenut pientä Annaa. Ehkäpä hänen juro renkinsä oli oikeassa, ehkä
pienessä Annassa oli vaarallisiakin taipumuksia. Joka tapauksessa
hän päätti olla loitolla Rauhaniemeläisistä. Parasta oli jäädä pois
ristiäisistäkin. Anna niitä kuitenkin suuresti jännittyneenä odotti.
Täytyi ilmoittaa lapselle, ettei mennä. Ja hän sanoi sen hänelle
illalla, seisoen nojaamassa hänen vuoteensa laitaa vasten.
— Me emme mene, emmehän? Se on parempi. Katso lapseni, ne eivät
pappilassa pidä meistä... niin paljon. Onhan meillä hauskaa täällä
kotonakin. Me paistamme ohukaisia, me kirjoitamme kirjeen Martta
Marialle, me...
Anna kääntyi seinään päin. Ja setä sai kuulla, että hän oli luvannut
— "sinä lupasit"! Että Ruut-täti oli kaunis ja hyvä ja että
ruustinna-täti oli tullut tänne pyytämään.
— Minä en ole mitään luvannut, sanoi setä aivan hiljaa, mutta niin
määrätysti, että Anna vaikeni.
Sitten valmistautui hän lausumaan sen, minkä hän joka ilta lausui
lapsen vuoteen ääressä. Hän antoi ensin hiljaisuuden heidän ympärillään
saada sointunsa, sitten painoi hän silmäluomensa syvään silmien päälle
ja lausui: "Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme, unessa
tulemme me yhteyteen Jumalamme, meidän alkuperämme kanssa. Unessa
kohtaamme myös rakkaamme, jotka ovat menneet alkuperäämme, meidän
Jumalaamme ennen meitä." Lapsen oli tapana levätä kädet ristissä,
niin hiljaa, että saattoi kuulla kahden sydämen sykinnän. Sitten
luki hän rukouksen, jonka äiti oli hänelle opettanut, ja puhutteli
isää ja äitiä, kertoen heille, kuinka päivä oli mennyt, että hän oli
ollut kiltti, ja sanoi heille lopuksi hyvää yötä. Vihdoin kietoi hän
kätensä sedän kaulaan ja oli valmis nukkumaan. Kaikki oli tapahtunut
hiljaa ja hartaasti kuin unessa. Tänä iltana hengitti hän syvään ja
raskaasti ja vaikeni, sedän lausuttua sanansa. Eivät mitkään rukoukset
taivuttaneet häntä. Setä sai lähteä tyhjin toimin. Ja Jutte Cairenius
makasi vuoteellaan ja kuunteli väkivaltaista itkua, jota lapsi
koetti tukahuttaa peitteidensä alle. Niinkuin tunnollinen äiti, joka
pulmallisessa tapauksessa punnitsee lapsensa parasta, antoi hän lapsen
itkeä, kärsi ja toivoi, että hän toki tulisi tekemään sovintoa. Hän
alkoi pelätä hänen terveyttään ja lähestyi häntä varovasti. Niinkuin
täysikasvaneet ihmiset, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken, mutta
jotka väärinkäsityksen uhreina kiduttavat toisiaan, niin tämä tyttönen
ja tämä vanha mies kärsivät ja kamppailivat puoliyöhön asti. Silloin
juoksi lapsi läpi huoneiden, joissa kajasti varhaiskevään hämärä yö,
ja pyrki sedän peitteen alle. Ja siinä hän lainehti loppuun itkunsa
mainingit ja heidän oli molempien niin hyvä, niin hyvä.
Ristiäisissä oli ollut paljon vieraita, lapsen nimeksi oli pantu Maire
ja se oli saanut paljon lahjoja: kolme hopealusikkaa, kultasormuksen,
lapsivakuutuksen ja monet kudotut tossut ja röijyt. Kun Anna tätä
kaikkea kuunteli, nieli hän salaa kyyneliään. Ruut-tätiä hänen oli
ikävä ja tunturilaulu soi soimistaan hänen korvissaan. Se toi mieleen
harmaita kallioita ja lapsia, jotka olivat tehneet torven tuohesta tai
pajunkaarnasta ja huhuilivat. Ja se toi mieleen Ruut-tädin vaaleat
kiharat, hymyilevät silmät ja laheat samettihihat...
* * * * *
Nyt oli suuri kiire talossa, sillä puutarha oli herännyt niinkuin
ihmiset heräävät aamulla ja niinkuin he kerran heräävät siitä unesta,
jota isä ja äiti nukkuvat. Kaikki olivat kuokkimassa ja lapioimassa,
linnut lauloivat ja ruohot ja puunnuput tuoksuivat. Annalla oli oma
lava, hän kylvi siihen kaikkia lajeja ja alkoi odottaa.
Eräänä seitsemäntenä päivänä seisoivat Anna ja setä pihamaalla puukujan
päässä ja pitelivät Mustia, ettei se pääsisi Luukkaan kanssa kirkkoon.
Sillä oli niin suuri halu kirkkoon, hän oli kerran mennyt alttarille
ja nuuhistellut rovastia. Luukkas oli parhaissa vaatteissaan, mutta
kumarana hän asteli ja väsyneen näköinen hän oli. Setä vei koiran
sisään ja pyysi Annan puutarhaan puhelemaan. Hän halusi kuulla, mitä
Anna sanoisi eräästä asiasta.
Hän oli ajatellut, että Luukkas tarvitsi rahaa ostaakseen maata ja
rakentaakseen oman mökin. Luukkas oli aina niin pahalla mielellä, hänet
täytyi saattaa iloiseksi — vai kuinka? Mitä Anna asiasta arveli? Sitä
paitsi Luukkas oli ollut Kairalassa niin kauan, että hänelle täytyi
osoittaa kiitollisuutta.
Anna oli aivan samaa mieltä kuin setä. He päättivät, etteivät he
puhuisi asiasta kenellekään. Ehkäpä jonkun toisen olisi ruvennut
tekemään mieli Luukkaan rahoja. Ja sitten täytyi ihmisen oppia
säilyttämään salaisuus. Se oli hyvin tärkeää. Onnellisina kävelivät
setä ja Anna rannalla, mielessään salaisuutensa, ja ajattelivat, kuinka
iloiseksi Luukkas tulisi.
Mutta tapahtui jotakin kummallista. Luukkas sai rahat — setä teki hänen
kanssaan matkan jonnekin kauas ja antoi hänelle paljon rahaa, — mutta
hän ei ostanutkaan maata, vaan asui suutarin luona mökissä ja oli köyhä
ja surullinen niinkuin ennenkin. Kairalaan ei hän enää tullut, hän oli
suuttunut sedälle. Lottasaar sanoi, ettei hän kirkossa enää istunut
takana, vaan aivan edessä, vastapäätä alttaritaulua. Anna oli hyvin
ihmeissään.
Salaisuus alkoi painaa häntä, hän olisi mielellään kysellyt, miten tämä
kaikki oli mahdollista. Setä ei voinut antaa hänelle selitystä. Mutta
eihän salaisuutta saanut ilmaista.
Hän sai selityksen kerran, kun pappilan täti tuli Kairalaan. He olivat
Lottasaarin kanssa lyöneet vetoa: Anna oli sanonut, että hän voi
piilottautua sillä tavalla, ettei Lottasaar häntä löydä; Saarlotta
oli vakuuttanut, että hän löytää Annan vaikkapa kivenkolosta. Anna
oli litistänyt itsensä kivijalan ja sireenimajan väliin ja pelkäsi,
että Musti hänet ilmiantaisi. Silloin tulivat setä ja pappilan täti
sinne ja Lottasaar toi heille kahvia ja he puhelivat Annasta ja hänen
piilopaikastaan ja Lottasaar nauroi ja sanoi tietävänsä, että tyttö
oli kiivennyt kivelle jääkellarin taakse. Anna kuunteli tätä ja
hänen sydämensä löi haljetakseen. Hänellä oli niin hauskaa, että hän
oli huutamaisillaan. Täytyi purra hampaat kokoon, ettei kirkaissut:
Lottasaar, minä olen täällä!
Kahvikupit kilisivät. Sitten alkoivat setä ja täti hiljaa puhua.
Anna ajatteli vanhaa Lottasaaria, joka etsii häntä isolta kiveltä
jääkellarin takaa. Äänet lehtimajassa kävivät kuuluvammiksi. Annan
alkoi käydä Lottasaaria sääli. Eikä hänen itsensäkään ollut hyvä siellä
kätkössä.
— Sinun täytyy auttaa, sanoi pappilan täti. — Jumalan tähden, kuinka
voit olla niin kova. Montonen on häijy, saita ihminen, hän ei auta
poikaansa. Aino on aivan onneton, hän rakastaa velirenttuaan,
ymmärtäähän sen. Mutta se vaikuttaa niin huonosti lapseen. Maire on
ollut levoton, pelkään, että lapsi sairastuu. Jutte, ole kerrankin
ihminen...
Setä puhui niin hiljaa, ettei kuulunut kuin joitakin sanoja. Ja taasen
alkoi täti rukoilla. Montonen oli jo niin paljon auttanut poikaansa,
minkä hän sille mahtoi, että Urho oli lurjus. Isänsä nimen hän oli
väärentänyt... Aino tahtoi Erkkiä ottamaan velan, perintöosallaan hän
maksaisi. Mutta eihän nyt Erkki voinut tehdä velkaa. Koko opintoajan
olivat vanhemmat säästäneet Erkkiä, niinkuin kaikkiakin lapsiaan,
velkojen taakasta ja nyt... Jumalan tähden...!
Setä puhui tylysti, kylmästi ja lyhyesti.
— Nämä asiat eivät minuun kuulu... Vai että minä rupeaisin ehkäisemään
Jumalan töitä, kun hän teitä kasvattaa. Ei. Ellei sinulla ole muuta
asiaa, niin voit lähteä.
— Tuolle vieraalleko sinä todella aiot antaa koko omaisuutesi? Ja senkö
tähden sinä olet pannut pois Luukkaan, ettei hän enää voisi kertoa
meille, kuinka mielettömästi sinä rakastat tuota vierasta — suorastaan
sopimattomasti!
Setä vihelteli ja naurahteli.
— Rauhoitu, rauhoitu. Olen jo antanut puolet omaisuudestani eräälle
omaiselle. Niin, niin, omaiselle, sinun ja minun yhteiselle omaiselle.
Hänellä oli tietysti oikeus siihen ja hänellä oli oikeus vaatia
sinunkin perintöosastasi puolet. Se on Luukkas, meidän veljemme.
Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että hän on meidän veljemme. Tutki
kirkonkirjoista: hänen isäänsä ei ole mainittu, mutta hänen äitinsä
palveli täällä Kairalassa. Enkä minä aio tätä enää salata. Olen jo
sanonut sen hänelle itselleen ja olen valmis tunnustamaan sen koko
maailmalle.
— Sinä jumalankieltäjä, sen sinä teet vain saattaaksesi omaistesi
kunniallisen nimen ihmisten pilkan alaiseksi!
Pieni Anna pudotti itsensä maahan tuskallisesta litistyksestä, missä
hän oli ollut. Setä ja pappilan täti olivat niin kiihdyksissä, että he
kävelivät edestakaisin ja puhuivat yhtaikaa. He eivät häntä huomanneet.
Hän juoksi pois, muistamatta Lottasaaria ja ajattelematta, minnepäin
hän meni. Hän pysähtyi rantaan, hänen oli paha olla. Hän ei voinut
itkeä, outo iljettävä tuska kierteli hänen ruumiissaan.
Tästä tuskasta ei voinut puhua sedällekään. Ei hän enää ollut lapsi,
sen jälkeen kuin oli sitä tuntenut.
* * * * *
Oli jo vihreä kesä, kun Anna sai uuden ystävän, linnunpojan. Se oli
surkea harmaa raukka, jossa henki tuskin pysyi, kun pahat pojat ottivat
sen kiinni rantakallioilta saaressa. Siitä kasvoi kaunis kiiltävä
lintu. Sen nimi oli Kiiker. Setä ja Anna onkivat Kiikerille kaloja.
Anna ei mitään rakastanut niinkuin Kiikeriä. Kiiker nieli kalat hänen
käsistään, oli joskus tukehtumaisillaan ja nokki ruokkijansa kädet
verille. Sulkiaan ei se antanut silittää. Sillä ei ollut hauskaa.
Se asui ikävässä ladossa, mutta sitä ei voinut pitää ulkona, sillä
kissat, koirat ja varsinkin pahat pojat olisivat vahingoittaneet sitä.
Anna istui veneessä kaislikon syrjässä ja katseli vettä, jossa pilvet
kuvastuivat. Hän pani matoset sedän onkeen, ajatteli Kiikeriä ja odotti
jännittyneenä jokaista liikettä ongenkohon ympärillä. Kiiker tuntui
pitävän toisista kaloista enemmän kuin toisista. Anna kantoi Kiikeriä
sylissään ulkona. Silloin hän painoi poskensa harmaita sulkia vasten ja
suuteli lintua. Kiiker ei pitänyt siitä, se kävi levottomaksi, Annan
täytyi väkivalloin pidellä sitä. Eräänä päivänä pääsi se irti, levitti
suuret siipensä ja nousi pilviä kohti: se osasi lentää! Ei koskaan
ennen se ollut lentänyt. Anna voihkaisi ja alkoi juosta sen perässä.
Se oli oikaissut itsensä niin suureksi ja sulavaksi, Anna huusi sen
jälkeen, kutsuen, houkutellen, hätääntyneenä. Kiiker... Kiiker...
Kiikeeer... Lintu oli hävinnyt. Ja setä sai lohdutella lastaan, jolla
oli suuri suru. Mutta illalla, kun Anna huuteli lintuaan sillä kohdalla
rantaa, missä se oli lähtenyt, näki hän sen palaavan. Ja se laskeutui
hänen jalkainsa juureen ja antoi ottaa itsensä kiinni. Sen oli huikea
nälkä, se ei valikoinut ruokaa, kaikki kelpasi.
Ja tämän jälkeen Kiiker joka aamu läksi lentoon ja palasi illalla.
Illat hämärtyivät, ensimmäiset tähdet syttyivät, syyskesän suuri
keltainen kuu purjehti yli kuhilaiden, jotka seisoivat pelloilla, ja
yli lämpiävien riihien. Eräänä iltana ei Kiiker palannut. Anna värjötti
kalliolla, värjötti ikkunassa ja värisi vuoteessaan — Kiiker ei tullut.
Seuraavana iltana vieras mies toi Kiikerin järven takaa, veneensä
pohjalla, kuolleena kotiin. Pojat olivat huvikseen sen tappaneet.
Tämä oli Annan ensimmäinen suuri suru. Äiti ei ollut häneltä koskaan
kuollut: hän eli hänelle yhä vielä. Mutta Kiiker kuoli, hän näki
lintunsa hengetönnä, verisenä veneen pohjalla... Riikka ja Saarlotta
vakuuttivat, ettei se ollut mennyt sinne, missä äiti oli. Mutta setä
sanoi, että se oli siellä, ja Anna oli hänkin varma, että Kiiker oli
samassa taivaassa kuin isä ja äiti. Kiikerin kuoleman jälkeen oli
Anna tullut vanhemmaksi. Hän tunsi, ettei työ ollut leikkiä, kun he
kaikki puutarhassa poimivat marjoja ja herneitä ja papuja. Setä oli
iloinen ja vakuutteli, että uni tulee maistumaan. Anna istui ääneti
ikkunassa, kun aurinko laski ja iltaruskon viiru loisti mustien
pilvirykelmien alta. Kuin vanhat ihmiset kyseli hän tapahtumia ja
ihmisten kohtaloita vanhoilta ajoilta, kun istuttiin keittiössä suurten
saavien ympärillä ja raastettiin perunoita perunajauhoja varten.
Lottasaaren pellavat nostettiin lakoamasta — ajatella vain, miten
ihanat ne olivat olleet sinisissä kukissaan, huojutellessaan tuulessa,
ja nyt ne olivat lakastuneet ja niitä vaivattiin ja loukutettiin.
Niin oli ihmisenkin laita, sanoi Lottasaar ja hymyili, hänkin huojui
nuoruutensa kukassa, häntäkin täytyi vaivata ja loukuttaa, ennen kuin
hän kelpasi johonkin... Syysmyrskyt saivat vallan ja puistelivat puita.
Hallayöt tulivat. Setä käveli puistossa, Annaa paleli, hän tahtoi
peittää kukkaset, äiti oli aina peittänyt ne ja pelastanut ne vähäksi
aikaa. Setä ei antanut. Hän liukui kuutamossa edestakaisin kuin varjo,
ei puhunut eikä vastannut, kun Anna pyyteli häntä sisään. Annan täytyi
mennä yksin. Kun setä vihdoin tuli rukoilemaan hänen kanssaan, oli hän
oudon hiljainen. Anna ei uskaltanut mitään kysyä ja setä meni takaisin
ulos hallayöhön...
Metsät kellastuivat, kuin verisenä sateena putosivat vaahterien lehdet
myrskyssä. Villiviini hehkui vielä talon seinämillä. Eräänä päivänä
odotti setä Annan kanssa postia alhaalla puukujan päässä. Riikka tulla
läähätti ja huusi jo kaukaa, että laukussa on paljon tavaraa. Varmaan
jotakin Annalle! Kirjoja — aapiskirjoja, kirjoitusvihkoja, kaikenlaisia
kirjoja! Anna oli jo suuri tyttö, odottaa hänen oli täytynyt ja
voimistua, ei ollut voinut ajatella lukemista, mutta nyt hän oli terve
ja nyt täytyi todenteolla alkaa.
* * * * *
Oli kulunut vuosia, kun Anna ja pikku Maire tutustuivat, Maire, jota
Anna kerran pappilassa oli suudellut, kun hän aivan pienenä nukkui
äitinsä vierellä.
Anna lauleli Kairajärvellä eräänä seitsemännen päivän iltana keskellä
kauneinta kesää ja antoi veneen kulkea, minne se tahtoi, kun
pappilan huvivene, täynnä Rauhaniemiä ja Montosia hänet yllätti. He
tulivat niin iloisiksi, kun he hänet näkivät, että senatorska Nenón
tyttärineen ja Ruut-täti siirtyivät hänen veneeseensä. Tuli raskaaksi
soutaa, Ruut-täti kyllä piti perää. Anna ei ilostunut, hän pelkäsi
pappilanväkiä aivan niinkuin setäkin. He olivat tulossa Kairalaan
— mitä hän saattoi heille tehdä! Itse rovasti piti perää toisessa
veneessä ja hänen edessään seisoi pieni tyttö, niin kaunis, niin
suloinen, että Annan vain täytyi katsella häntä. Rovasti käski lasta
istuutumaan, ei saa telmiä, vene kaatuu. Mutta lapsi vain liehutti
kättänsä Annalle ja tahtoi hänen veneeseensä. Kaikki rakastivat
kaunista lasta, ihastus näkyi heidän kasvoistaan ja kaikui heidän
äänistään — niin, mitäpä saattoi muuta kuin rakastaa tuota suloista
tyttöä. Annakin piti hänestä. Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, että
oliko se hän, jota hän kerran oli suudellut, silloin kun hän oli aivan
pieni ja nukkui?
Mutta mitä puhuikaan senatorska? Hän sanoi, että Annalla oli niin
ihana ääni, että sitä välttämättä täytyi kehittää. Se oli suuri
Jumalan lahja, Jumalaa ei saanut loukata jättämättä käyttämättä
sellaista ääntä. Annan ääni oli miltei yhtä kaunis kuin Marja-Lisin.
Mutta Marja-Lis ei laulanut, hän oli niin lahjakas moneen suuntaan,
hän maalasi. Mitä ajatteli tohtori Cairenius, kun ei huomannut
tällaista ääntä! Oliko hän niin epämusikaalinen? Ei, esiin suuret
omaisuudet ja tämä tähti loistamaan. Kyllä hän osaltaan kaikin puolin
edistäisi nuorta laulajatarta, ja Ruupreht kyllä toimittaisi rahoja
ulkomaanmatkaa varten. Marja-Lis oli ollut poissa jo kolme vuotta. Oi,
hän edistyi suurenmoisesti!
Järvi kaikui rannasta rantaan. Anna souti hiestyneenä ja Ruut-täti
auttoi melallaan. Setä seisoi rannalla, toinen silmä kiinni, pitkä
pajunoksa kädessä. Senatorska liehutti kättään, yhden ainoan kerran
kohotti setä hattuaan. Se oli ollut hänen päässään tuulessa ja
sateessa, jo silloin, kun he onkivat kaloja Kiikerille..
Suuri rouva tuli maihin ja tarttui sedän multaisiin käsiin. — Oo,
tekikö tämä työtä pyhänäkin? Oi, hän oli niin, niin iloinen nähdessään
Juten. Hän oli niin, niin ikävöinyt häntä — kuinka saattoikin olla
niin julma, ettei tullut edes Mairen ristiäisiin, sellainen enkeli
kuin lapsi oli ja niin, niin lahjakas. Hän lausui jo runoja ja
tekikin runoja: todellinen Montonen! Hänestä varmaan tulisi suuri
näyttelijätär, tai kuka sitä tiesi: ehkä laulajatar, kilpailijatar
tälle pikku Annalle. Niin, he olivat päättäneet, että Annasta piti
tulla laulajatar. Kun oli sellaiset Jumalan lahjat...
Anna väänteli esiliinansa kulmia rantakivillä. Hän ei koskaan ollut
nähnyt setää tällaisena. Kun sedän katse hetkeksi sattui Annaan,
muisti Anna erään päivän kauan sitten: hän oli tuvassa laulanut rukin
hyristessä ja setä oli katsahtanut häneen, ikään kuin olisi nähnyt
jonkin kaukaisen aaveen. Nyt Anna ymmärsi, mitä hän oli ajatellut: hän
oli pelännyt, että Anna rupeaisi laulajattareksi ja lähtisi ulkomaille,
niinkuin Marja-Lis oli tehnyt. Setä seisoi niin pienenä ja köyhänä
noiden suurten rikkaiden ihmisten joukossa. Pitkin vuosia hän oli
antanut rahojaan tarvitseville ja nyt nuo rikkaat ihmiset kiusasivat
häntä. Senatorska puhui ja puhui Annan äänestä, siitä miten koko
maailma olisi polvillaan hänen edessään — ikään kuin se olisi ollut
jotakin onnellista!
Yhtäkkiä otti setä pari askelta ja kävi kiinni sen suloisen pikkutytön
olkapäihin, jonka Anna oli nähnyt rovastin veneessä ja joka heitteli
kiviä rannassa.
— Sinä siinä, sanoi hän äreästi, — mars matkaan. Saat tulla
poimimaan kaalimatoja. Sinulla on siihen erikoiset lahjat. Saat
vaatetta ja ruokaa ja syksyllä voimme ehkä näyttelyssä saada
palkinnon juurikasveista. No, mitä vitkastelet, mars matkaan.
Jumala on antanut sinulle erikoiset lahjat... Vai luuletko ehkä,
ettei kaalimadonpoimijattaren toimi ole kunniallisempi kuin jonkun
kurkkutaiteilijan toimi...
Hän työnsi kauniin lapsen edelleen ja ajoi häntä kuin hanhea.
Nousi huuto ja meteli. Sehän oli Maire, Maire, enkeli, todellinen
Montonen, Ainon ja Erkin vanhin lapsi — mitä iljettävää leikkiä Judas
leikkikään! Se oli kuulumatonta, hävytöntä!
— No niin, pitäkää te omanne, minä pidän omani, sanoi Jutte-herra. —
Tulkoon hänestä vaikkapa nuorallatanssijatar, kunhan annatte minun
pitää omani.
Ja hän tarttui Annaa käteen ja he astuivat polkua kukkivien nurmien ja
rehevien marjamaiden halki. He olivat samanmittaiset, Anna oli niin
paljon kasvanut.
— No, siinähän on sopiva pari, lausui jokin nuori ääni rannalla. —
Ehkäpä tytöstä tuleekin rouva Cairenius!
Jutte-herra ja hänen kasvattityttärensä kuulivat sen molemmat.
V
Aino Rauhaniemi, pastorska, seisoi vanhimman tyttärensä oven takana ja
kuunteli. Seinäkello ruokasalissa löi seitsemän, avonaisista ikkunoista
kuului lintujen laulu ja keittiöstä palavien mäntypuiden räiskinä.
Mairen kamarista ei kuulunut mitään. Lapsi oli tietysti väsynyt
matkasta ja nukkui. Pastorska koputti hiljaa.
— Maire... Maire kultuni, kello on seitsemän. Maireee...
Pastorska koputti lujemmin ja toisti sanansa.
— Oi äiti, anna minun nukkua, minähän tulin kotiin niin myöhään. Ei
suinkaan minun vielä tänä sunnuntaina tarvitse mennä kirkkoon.
— Avaa ovi, Maire-kultuni.
— Ei suinkaan isä sitä nyt vaadi.
Pastorska pääsi sisään ja sulki syliinsä unisen, vuodelämpimän
tyttärensä. Maire oli kauniimpi kuin koskaan, ei missään juhlapuvuissa
hän ollut niin suloinen kuin paitasillaan. Istuen vuoteen laidalla äiti
silitti hänen tuuheaa, vaaleaa tukkaansa.
— No sinä olet nukkunut hyvin, lapseni. Mutta nyt sinun täytyy nousta.
Et ehdi mennä uimaan. Sinä tiedät, minkä ilon tuotat isälle, jos olet
kahvipöydässä.
— Äiti, mutta jollen minä jaksa...
Hän haukotteli ja venytteli sängyssä niinkuin nuori valkoinen kissa.
Pienet pehmeät kädet kiemuroivat pään alla, äiti näki ranteissa siniset
valtimot, ranteet olivat hennot, valkoiset ja pyöreät, kädet sirot ja
pienet.
— Kyllä sinä jaksat. Kyllä sitä kuusitoistavuotiaana jaksaa. Koskas
sitten, kultuseni!
— Mutta raamatunselityksessä en jaksa olla, äiti pelastaakin minut
siitä, äiti muistaakin! Minä tahdon juhlaan.
— Minä koetan, minä koetan. Keskustellaan sitten myöhemmin siitä. Nyt
sinun täytyy kiirehtiä. Katsos, isä on ollut sinusta hiukan levoton.
Jopa hän on joskus sanonut, että ottaa sinut vuodeksi tänne kotiin.
— Keskeyttää minun koulunkäyntiini? kysyi Maire ja hänen kasvoihinsa
tuli uhkaava, vihamielinen piirre, kun hän sanoi: — tehköönkin sen!
Äiti kävi oudon levottomaksi.
— Sinähän voit rauhoittaa isän. Hän rakastaa sinua enemmän kuin
tiedätkään. Näytä, että hänen pelkonsa on turha.
Äiti nousi lähteäkseen.
— Mutta äiti... onko sinun hiuksissasi harmaita suortuvia?
Tytär oli kimmahtanut istumaan ja tuijotti äidin ohimoon, johon valo
sattui. Muutenkin oli äidissä jotakin outoa. Oliko hän lihonut? Otsan
kohdalla oli iho ikään kuin keltaisina läikkinä. Äiti hymyili hiukan
surumielisesti.
— Johan niitä on ollut kauan. Jumala on koetellut meitä viime vuosina.
Ukin sairaus ei ole leikintekoa, Urho-enosta on hänestäkin ollut
huolta, niinkuin tiedät, isä on hermostunut... Niin, ja minun vanha
sydänvikani ei ole sekään parantunut, tietenkään.
Hän meni ikkunan ääreen ja veti ylös uutimen. Kirjoituspöydällä lepäsi
pivollinen kirjeitä, ne olivat hyvin pitkissä, kapeissa, sinipunervissa
koteloissa ja päällimmäiseen kuoreen oli Mairen sirolla tytönkäsialalla
kirjoitettu: Herra Ola Borg. Äiti ei ollut näkevinään kirjeitä, käski
vain Mairea kiiruhtamaan. Ovessa hän kuitenkin kääntyi takaisin ja
kuiskasi:
— Jos panet nuo kirjeet pois, ettei isä satu näkemään. Hän ei ehkä
pitäisi siitä, että sinulla on noin kalliita koteloja... Ei, ei, kyllä
minä sinut ymmärrän, mutta ehkei isä ymmärtäisi. Sinä tiedät, kuinka
ankara hän on.
Mairen suun ympärille tuli tuskin huomattavasti ylenkatseellinen hymy
ja hänen silmäteränsä menivät ikään kuin sekaisin. Äiti katsoi häneen
anteeksianovasti, miltei nöyrästi.
— Tänään tulee olemaan paljon työtä, sanoi hän kuin puolustuksekseen ja
läksi.
Maire astui vuoteesta, tuli pöydän luo ja pyyhkäisi kirjeet laatikkoon.
Se oli tyhjä, eräässä kulmassa oli vain mustepullo, pieni laatikollinen
teräskyniä ja paperiarkki, jonka yläreunassa nähtiin hiippakunnan
tuomiokirkko sekä jokin painettu kirjoitus. Tyttö oli tämän yön
nukkunut toisessa vieraskamarin pehmeistä sängyistä, ensi yön täällä
kai viettäisivät juhlapuhujat. Talo oli täynnä väkeä: mummo ja ukki,
Urho-eno ja hänen morsiamensa — minkähänlainen sekin tyttö oli,
joka on ottanut Urho-enon! — Ruut-täti ja Silja-täti. Lapset olivat
niinkuin tavallisesti kesäisin vieraiden aikana siirretyt vuokraajan
puolelle. Suuri sali heillä siellä oli. Sinne hänkin, Maire, joutuisi
ensi yönä. Siellä ei tule olemaan rauhaa kirjoittaa yhtään riviä,
kuin muurahaispesässä siellä on. Sen vuoksi hän olikin valvonut ja
kirjoittanut täällä. Ja nyt oli äiti huomannut kirjeet. Oliko hän
lukenut päällimmäisen nimen? Sellaista se oli täällä kotona: aina
vakoiltiin ja tutkittiin, ei saanut olla vapaudessaan. Mitähän kaikkia
vikoja taas löydettäisiin hänen vaivaisesta syntisestä olennostaan.
Mutta hänpä vetoaa Hellä-tätiin ja kun Hellä-täti itse tulee, niin hän
saa vastata. Ehkei uutta silkkipuseroa pidä panna kirkkoon. Iltamaan
vasta. Hän ei jää raamatunselitykseen, ei vaikka mikä olisi. Miten oli
— lupasiko hän joka pojalle kukkasen?
Hän veti nopeasti auki laatikon ja silmäsi läpi kirjeet. Kaikille oli
luvattu —? Taunolle ja Ossille orvokki, Ola Borgille lemmikki. Orvokit
olivat puutarhassa, mutta ehtisikö hän lähteelle ennen puoli kahdeksaa
hakemaan lemmikkiä? Ah, pojat kyllä ansaitsivat pienen kukkasen hänen
kotipuutarhastaan, niin monta kukkaa he talven kuluessa olivat antaneet
hänelle. Heidän viimeiset ihanat ruusunsa oli äiti illalla vienyt
nurmeen. Ola tosin ei ollut antanut kukkia, Ola oli vielä niin kaukana.
Mutta Olan täytyy kerran rakastaa häntä!
Oi voi, oli kai jo pidettävä kiirettä. Sitäkin kasvatusta, ettei saanut
nukkua niin kauan kuin tahtoi... Täytyy kahvin jälkeen kammata hiukset
paremmin.
Maire katseli peiliin. Koko eilispäivän kuluessa ei hän ollut nähnyt
kasvojaan muuta kuin taskupeilistä. Hänen omat kasvonsa olivat
hänelle nyt ikään kuin uudet. Nähtyään vain muita ihmisiä kokonaisen
päivän kuluessa hän taasen näki mikä hänen oma itsensä oli. Hänet
valtasi ilo ja voitonriemu. Olkapää valahti paljaaksi — sillä tavalla
hän vielä joskus teettää puvun, että olkapäät ovat aivan paljaina.
Tummaa samettia valkeaa ihoa vastaan! Ah, kun tutustuisikin johonkin
taiteilijaan: hän rupeaisi kuin rupeaisikin malliksi. Mikä olisi
yleensäkään hätänä, jos saisi vaatteita, mutta aina kuulla: siihen
ei ole varaa, se ei sovi kristityille. Oliko hän, Maire Rauhaniemi,
kristitty? Täytyi tietysti olla, kun oli uskovaisesta kodista. Kirkossa
oli joskus miellyttävää, joskus ikävää. Raamatunselityksissä oli aina
ikävää: valittelevia, surullisia naisia, jotka panettelivat maailmaa
ja nuoria ihmisiä. Mitä vikaa oli sitten maailmassa? Ihana oli maailma
ja ihana oli nuoruus. Tuollaiseksi vanhaksi valittelevaksi ihmiseksi
ei hän ikinä tahdo tulla. Eikä hän tahdo tulla rumaksi, mieluummin
hän kuolee, mieluummin hän tappaa itsensä — totta totisesti. Hän
tahtoo, että häntä ihaillaan ja rakastetaan, niin kauan kuin hän elää.
Hän itsekin tahtoo rakastaa, rakastaa ja suudella. Ah, suudelma —
pyörryttää kun sitä ajattelee! Ola Borgin suudelma — kuolla hän tahtoo
Ola Borgin suudelmaan, tukahtua ja raueta! Ola ei milloinkaan ole
suudellut häntä. Mutta Ola rakastaa häntä vielä kerran, hän tahtoo,
että Ola häntä rakastaa, että hän saattaa häntä kotiin ja tempaa hänet
syliinsä porttikäytävän pimeydessä, niinkuin ne muut ovat tehneet. Hän
vastustaa, hän koettaa riistää itsensä irti, mutta Ola si kuuntele, Ola
on hurmaantunut ja suutelee...
Maire kuumeni, kun hän sitä ajatteli ja hänen sydämensä tykintä tuntui
koko ruumiissa. Katsahtaessaan peiliin Maire näki, että hänen kasvonsa
hehkuivat ja huulet olivat ikään kuin täyttyneet verellä. Ne ikävöivät
suudelmia, sitä varten ne olivat olemassa, hän ikävöi rakkautta, sitä
varten hän oli olemassa...
Kello löi yhden ainoan kerran. Maire napitti nopeasti vaatteensa,
tarttui matkalaukkuunsa, lähettääkseen sen alas vuokraajan asunnolle,
ja läksi ruokasaliin. Isä ja äiti istuivat jo kahvipöydässä, edessään
Mairen yön viileydessä virkistyneet ruusut. Äiti huudahti heti, että
tytär rasittuu ja tärvelee kätensä, kun hän pitelee noin raskasta
kantamusta. Maire päästi laukun lattialle, meni isänsä luo ja
syleili häntä sydämellisesti. Jokin ilon ja tuskan sekainen liikutus
kuvastui hetkeksi pastorin laihoilla kalpeilla kasvoilla. Hän korjasi
silmälasejaan ja yskähti. Nähtävästi hän oli pelännyt, että tytär ei
tulisi kahvipöytään. Maire huomasi punakirjavan pöytäliinan, jota
käytettiin vain nimi- ja syntymäpäivinä sekä vieraiden tullessa, hän
tapasi isän vierellä oman kahvikuppinsa, teevadilla kolme villiä
orvokkia. Hän huojutteli ihmetellen päätään ja hymyili kiitollisena.
— Aijaijai kuinka äiti hemmottelee minua!
— Emme me täällä kotona, sanoi isä, — kunhan ei sinua olisi hemmoteltu
siellä senaattorilla. Hellä-täti tuntuu välistä luulevan, että sinä
oletkin hänen tyttärensä.
— Niinhän minä nyt hiukkasen olen ollut, sen jälkeen kuin Marja-Lis
läksi. Tietysti sekä tädin että sedän oli ikävä, sen tähdenhän minä
läksin huvilallekin. Ah, kuinka hyvältä maistuu — ei kukaan keitä
sellaista kahvia kuin äiti!
— Henki siellä on kuitenkin niin toisenlainen kuin täällä vanhempiesi
kodissa.
Äiti tunsi, että keskustelu alkoi viedä vaaralliseen suuntaan.
— Kuule, huudahti hän tyttärelleen, — kummoinen onkaan Marja-Lisin
mies? Onko hän todella kreivi?
— Kyllä, kyllä hän on kreivi ja hyvin hienon näköinen. Mutta hän on
niin sairas, eivät he nytkään taida olla linnallaan, vaan jossakin
kylpypaikassa. Se on ihan hävytöntä, kuinka minä syön — saanko todella
ottaa kolmannen piparkakun?
— Mutta kultuseni... ota kymmenen. Onko hän todella niin rikas, että
hänellä on linna ja taulugalleria ja metsästyspuisto ja...
— Minä, suoraan sanoen, en paljoa perusta koko rikkaudesta ja
hienoudesta, keskeytti pastori. — Tuollaiset kreivit ja paronit
ulkomailla naivat tavallisesti meidän taiteilijattariamme joistakin
ulkonaisista ja käytännöllisistä syistä. Marja-Lis Nenón — senaattorin
tytär. Kukaties koko kreivi jonakin päivänä tavataan täällä köyhänä,
sairaana miehenä rouvan vanhempien niskoilla — sellaisia ne hienot
ulkomaalaiset avioliitot tavallisesti ovat. Niin, en tahdo sanoa
kenestäkään pahaa, säälin vain vanhempia.
— He ovat kovin tyytyväiset, huomautti Maire. — Täti suorastaan säteili
onnea, kun hän oli herra Mauricen seurassa. Ihan minä joskus pelkäsin,
että hän ryöstäisi Marja-Lisiltä hänen sulhasensa. Pian kai täti lähtee
heidän luokseen, nimikortitkin ovat jo valmiina — täti säilyttää
niitä hyvin hienossa orvokintuoksussa å 20 markkaa pullo. Madame
Hellä de Nenón, née de Montonen — eikö kuulukin komealta. Ei, täti on
vakuutettu, ettei koko meidän maassa ollut niin hienoa miestä, että hän
olisi antanut tälle tyttärensä.
— Niin, sanoi äiti, — ei kai kukaan täällä kotona olisi uskaltanutkaan
rakastua Marja-Lisiin. Hellä-täti vartioi häntä kuin kiljuva jalopeura.
Minä ihan pelkäsin, että tyttö jäisi naimattomaksi.
— Mitään erikoisen hyviä arvosteluja, huomautti isä, — ei hän koskaan
ole saanut taiteestaan. Ja mitä siihen tauluun tulee, minkä hän on
lahjoittanut meille, niin eihän siitä tiedä, mitä siinä on, äiti
väittää, että siinä on makaavia lehmiä, minä puolestani luulen, että ne
ovat kiviä. Ei sellaisesta kukaan voi nauttia.
Isä naurahti ja ojensi kuppinsa pöydän yli.
— Jos nyt juhlan kunniaksi joisimme kolmannen kupin. Keneltä sinä olet
saanut nämä kauniit ruusut?
— Tovereilta vain, vastasi Maire ja sai palan kurkkuunsa. — Ina Tornell
se on, joka aina tuhlaa. Mutta Ina onkin rikas. Ja me olemme hyvin
hyvät ystävät.
Äiti tuli ja taputti häntä hartioihin. Olipa se pala takertunut
pahasti. Maire kertoi, että hän oli Tornelleilla kuin kotonaan, Inan
äiti oli tavattoman hieno ihminen. Eräänä päivänä oli setä Tornell
voittanut kaupassaan satatuhatta markkaa. Ina sen kertoi, kun Maire
häntä nuhteli siitä, että hän oli tuhlannut ruusuihin. Ja Inan veli —
niin vakava ja hieno poika. Hän sai jo valmiiksi kandidaattinsa.
— Hauskaa, että sinulla on heissä ollut sellaisia ystäviä, sanoi
pastori ja nousi lähteäkseen. — He saattaisivat aivan hyvin jonkin
viikon olla täällä meillä, jahka ukki ja mummo ovat matkustaneet.
Isä viipyi ovella, nähtävästi hän aikoi jotakin sanoa, ehkä puhua
Mairelle kirkkoonmenosta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan läksi.
Päivike tuli ottamaan kahvia, he olivat kaikki kolme, Sinikka, Angervo
ja hän, olleet uimassa. Nyt kun oli näin kuuma, saattoi oikeastaan uida
vain aamulla. Oli tullut kirkkovene, jossa oli kymmenen hankaa. Se oli
aika iso jätkä. Tänään avautuvat Hupin penikoiden silmät, saa nähdä
vain, ne ovat jo niin sirrillään. Joko se emäntä tuli sisään, sanoi
olevan nyytissään kermajuustoja pastorskalle...
— Ei saa käyttää sellaisia sanoja kuin "jätkä", sanoi äiti.
— No, mitä minä sanon, kun se on jätkä. Menkää katsomaan vain, eikö
olekin. Siellä se kellottaa talaan luona...
— "Jätkä" ja "kellottaa" — koska sinä kuulet isän tai äidin puhuvan
sillä tavalla. Sanoiko emäntä tuovansa kermajuustoja? Suoraan sanoen en
nyt ensinkään välittäisi hänestä ja hänen kermajuustoistaan. Muutenkin
on niin ahdasta pöydässä. Tunsitko häntä, voiko hänet ehkä panna
keittiöön syömään?
— Ei, kyllä häntä on syötettävä herrasväen pöydässä...
— Päivike sinä, kuinka sinä puhut!
— Kuinka minä sitten puhun?
— Kuinka häijy sinä olet.
Päivike heilautti niskaansa.
— Yrittäköönkin vain joku tappaa penikoita, sanoi hän. —
Arendaattorikin oli sitä mieltä, ettei enää tapeta, kun on silmät.
Sitä paitsi ne menevät kylällä että helisee. On puute nelijalkaisista
koirista. Kaksijalkaisia kyllä on...
— Mutta lapseni, missä sinä niitä näet, mikä sinulle on tullut?
— Niinkuin ei täällä kotona osattaisi ihmisiä haukkua...
— Jumalan tähden, jos isä sattuisi kuulemaan, kuinka sinä puhut...
Pankaa kiinni salin ovi.
Ruut-täti, Silja-täti ja Urho-enon morsian tulivat kahvipöytään. He
olivat kesäisissä pyhäpuvuissa ja pyysivät anteeksi, että olivat
myöhästyneet. Maire mittasi neiti Vasaman kiireestä kantapäähän. Oliko
hänen nenänsä vinossa? Hänellä siis oli kolmesataatuhatta ja hänen piti
tehdä Urho-enosta mies. Ei näyttänyt tyttöpoloinen siltä kuin hänellä
olisi ollut rahoja — vai oliko hän kitsas eikä antaisi Urho-enolle
mitään? Eikä hän liioin näyttänyt siltä, kuin hän olisi kyennyt
kiinnittämään Urho Montosta työhön ja kotilieteen. Joka tapauksessa
äiti kovin sydämellisesti syleili häntä. "Fanni-kulta... rakas
Fanni..." Maire johdatettiin hänen luokseen, Mairen täytyi myöskin
syleillä häntä, sinutella häntä ja pitää häntä sisarenaan. Kiitoksia
paljon, ajatteli Maire, jokainen palvelustyttö on yhtä paljon minun
sisareni. Ja häntä suututti, että tuollaiset rumat... jotka eivät osaa
pukeutua eivätkä käyttää rahojaan, omistavat niitä. Mutta hän pakotti
huulensa hymyyn ja sipaisi kyljellään morsiamen kylkeä. Ohhoh, olisipa
sitä vartaloa sietänyt veistää kirveellä. Jopa Urho-eno oli tehnyt
epätoivoisan teon!
Nyt tuli isä salin ovelle ja kysyi, kutka aikoivat kirkkoon. Ei
ollut kuin yksi hevonen, kun toinen oli pitänyt lähettää noutamaan
juhlapuhujia — äitihän oli aivan turhanpäiten tullut luvanneeksi antaa
pappilan hevosen tähän tarkoitukseen.
— Niin no, kun itse Haanjoen Kaarina pyysi. Sinä tiedät, kuinka paljon
meille on tuotu tavaraa Haanjoesta, aina voita, aina lihaa, aina
munia... Eihän niitä kukaan ole pyytänyt, mutta kuitenkin...
— Siitä täytyy tulla loppu, meidän ei sovi ottaa vastaan...
— Mutta siitähän ne vasta oikein loukkaantuvat...
— No niin, puhumme siitä toiste.
Isä palasi kirkkomatkaan. Hän kuuli, että hänen appensa, kauppaneuvos,
oli nukkunut huonosti, yöllä oli kuulunut puhetta seinän takaa,
Fanni oli kuullut. Aamulla varhain oli niin ikään ollut sananvaihto
Janne-sedän ja Salli-tädin välillä. Salli-tädin kirkkomatkasta ei siis
käynyt vastaaminen, mutta he, Ruut, Fanni ja Silja aikoivat kirkkoon,
ja jalan.
Pastori ei tahtonut näyttää, kuinka hän tästä ilostui. Hän hillitsi
iloaan, kun hän sanoi:
— No, sitten ehkä sinä, Maire, ajat minun kanssani.
Tytär ymmärsi hyvin, että isä halusi ajaa juuri hänen rinnallaan. Hän
riensi vakuuttamaan, miten äärettömän hauskaa tulisi olemaan päästä
isän mukana ja kuinka hän piti näistä ihanista sunnuntaiaamuista täällä
kotona.
Hän tarttui isänsä käsivarteen, nojasi päätään hänen olkapäähänsä ja
hymyili. Äiti kuului aloittavan keskustelun Marja-Lisin miehestä,
kreivistä, jolla oli linna ja metsästyspuisto. Sitten hän kuului
kertovan, että Marja-Lisin ihana taulu taas pian täytyi siirtää
kulmakamarin seinältä saliin. Taulua näet vietiin paikasta paikkaan
siksi, että kaikki saisivat vuoronperään siitä nauttia. Pastori ja
hänen vanhin tyttärensä seisoivat ikkunassa ja katselivat puutarhaan,
joka oli rikkaruohojen vallassa. Mahtaako sieltä löytää kahta
kunnollista orvokkia? tuli Mairen mieleen.
— Äidissä ei ole ensinkään puutarhurinvikaa niinkuin sinun
isoäidissäsi, sanoi isä hiljaa. — Miten olisi, jos me kaksi kävisimme
tuon rydön kimppuun? Lisäksi on tällainen kevyt ruumiillinen työ niin
erinomaisen terveellistä.
Maire pelästyi käsiensä puolesta.
— Isä, kuiskasi hän nopeasti, — minä olisin niin äärettömän mielelläni
mukana raamatunselityksessä. Mutta kun äiti arvelee, että minun noiden
vieraiden puhujien vuoksi pitää mennä juhlaan. En todenperään mitenkään
viitsisi. Se on niin kaunis ja taiteellinen näky, kun kuulijat istuvat
nurmella ja isä seisoo pöydän edessä, kädet ristissä.
— Sinun ei tarvitse mennä juhlaan, sanoi isä, — Ruut-täti voi mennä ja
Urho-eno morsiamineen saa mennä.