VI

Miikka Koskinen, herra Caireniuksen kasvattityttären sulhanen, oli

koonnut pääoman voidakseen valmistautua opettajaksi. Opettajan

ammatti oli hänestä kaikkein onnellisin maailmassa: nähdä edessään

kymmeniä lapsia, jotka jännittyneinä odottavat elämän satua, nähdä

edessään kymmeniä silmäpareja, jotka tähyävät kohti ihmettä... Saada

johdattaa nuo ihmislapset keskelle elämän satua, saada näyttää heidän

silmilleen ihme, ihme pienimmässä, jokaisessa heinänkorressa, kedon

kukkasessa, maan matosessa, ja näyttää heille ihme suuressa, näyttää

valtareitit ihmiskunnan sadussa, historiassa, näyttää lait, joiden

mukaan vuosituhansia hallitaan, näyttää syyt ja seuraukset, kääntää

valonheijastaja persoonallisuuksien kasvoihin ja sydämiin... Mitään

niin onnellista kuin opettajan työ toki ei saattanut olla.

Miikka Koskinen oli säästänyt voidakseen saavuttaa tämän onnen. Hän

olikin saanut kokoon pääoman ja laskenut, että se voisi riittää.

Niin paljoon sen piti riittää, hän oli laskenut, että hän suurta

säästäväisyyttä noudattaen läpäisisikin. Tämä pääoma ei ollut syntynyt

onnistuneiden liikeyritysten varassa, ei onnellisen keinottelun avulla,

ei muutamalla nopealla vetäisyllä. Se oli vaivalloisella aherruksella

koottu, se oli kahdenkymmenen vuoden sitkeän, tasaisen, hellittämättä

jatkuneen työn tulos. Alussa oli poikanen ollut ruokapalkalla ja sitten

vaatepalkalla. Mutta niin pian kuin hän oli päässyt käsiksi rahaan,

oli hän alkanut säästää päästäkseen opettajaksi. Se oli varsin varhain

ollut hänellä selvillä, että hänestä tulee opettaja. Ensin hän säästi

kuparipenninkejä, sitten hopeapenninkejä ja vihdoin markkoja. Hän

oppi jo nuorella iällään kieltäytymään, näkemään nälkää ja tekemään

työtä päämääränsä vuoksi. Kaksikymmentä vuotta parhainta elämää meni

valmistavasti pääoman hankkimiseen. Mutta sittenpä hänellä olikin

koolla suuri summa rahaa, kuusituhatta markkaa, hiukkasen ylikin. Korot

olivat auttaneet häntä, ne olivat lopulta kasvattaneet summaa miltei

yhtä paljon kuin hän itsekin.

Historian opettajaksi hän aikoi. Ja sitä varten hän tarvitsi mielestään

myöskin ulkomaanmatkan. Hän tahtoi nähdä Tigris- ja Eufrat-virtain

rannat ja rauniot niiden varsilla, pyramidit, sfinksin, Niilin. Hän

tahtoi nähdä Rooman, Ateenan, Siinain vuoren ja pyhän maan, hän tahtoi

nähdä kentän, missä Kustaa Aadolf oli kaatunut, hän tahtoi nähdä

maailman suurimmat kirjastot ja taidemuseot, hän tahtoi kuunnella

parhaimmissa kouluissa. Kyllä maksaisi paljon, mutta olihan hänellä

paljon rahaa.

Köyhyys oli ajanut hänet kauppa-alalle, ensin pienen kyläkauppiaan

myymäläpöydän taakse, sitten kaupunkiin, yhä suurempiin liikkeihin ja

luottamustoimiin. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän oli kohoamistaan

kohonnut ja samassa määrin kuin hän tällä vieraalla alalla menestyi,

oli kaipaus hänen omaan työhönsä salassa kasvanut ja käynyt yhä

kipeämmäksi. Hän ei suotta ollut opettajan sukua, pyhäkoulunopettajan

pojanpoika ja kiertokoulunopettajan poika. Heidän ammatissaan nähdään

kaksinkertaista nälkää, ruumiillista ja henkistä, siellä on leipä

niukalla ja siellä hankitaan uhrauksella jokainen kirja. Poikanen

Miikka tunsi nämä molemmat nälät ja piti yleensä parempaa huolta

henkisen nälän tyydyttämisestä. Yöt ja pyhäpäiväthän olivat hänen

omansa ja niiden kestäessä luki hän oppikurssin. Kaksi kertaa hän

sai reput ylioppilastutkinnossa, kolmannella kerralla hän suoriutui.

Hän oli silloin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha ja palasi vielä

konttorikirjojensa taakse.

Hänellä oli nyt kauppa-alalla suuremmat mahdollisuudet kuin koskaan,

hänen isäntänsä teki hänestä konttoripäällikön ja toverit ennustivat

hänelle rikkaan miehen tulevaisuutta. Mutta hänessä ei ollut

kauppahenkeä. Numerot, joita hän niin omantunnonmukaisesti paimensi,

eivät koskaan tulleet hänen omiksi lampaikseen, hänen ajatuksensa

olivat muualla, olivat lasten luona, jotka odottivat ihmettä. Kiire

hänellä jo oli heidän luokseen, hän pelkäsi, etteivät he ehkä näkisi

sisältöä, joka piili heidän lähimmässä ympäristössään ja heissä

itsessään. Ehkäpä he menisivät etsimään sitä muualta, jostakin

kaukaa eivätkä ensinkään löytäisi sitä. Ja niin tulisi elämä heille

pettymykseksi.

Eivät kumpikaan heistä, Miikka enempää kuin Annakaan, olleet

rakastaneet. Kypsyneeseen ikään asti tuntuivat he odottaneen vain

toisiaan, ja kun he tänään näkivät toisensa ensi kerran, olivat he

huomenna vaihtaneet ensi suudelmansa. Se tapahtui Annan vanhempien

haudalla eräänä koleana ja pilvisenä kevätpäivänä. Mutta vanha harmaa

hautausmaa oli samassa muuttunut kukkatarhaksi, niin yliluonnollisen

rikkaaksi sekä väreissä että valoissa ja tuoksussa, ettei mikään

unennäkö eikä ajatus saata luoda sellaista.

Jutte-setä odotti Annaa aterialle. Hän seisoskeli kestikievarin

portailla ja puheli isännän kanssa kyytitaksoista. Hän söi yksinään

ja tuli taasen portaille. Nyt hän lyöttäytyi puheisiin kestikievarin

tyttären kanssa, joka nosti vettä kaivosta. Varmasti oli neiti mennyt

hautausmaalle sen ylioppilaan kanssa, joka pääsiäisestä lähtien oli

ollut lukemassa täällä ja asui luotsilla, Koskinen hänen nimensä oli

— sen kanssa olivat menneet. Jutte-herra läksi hautausmaalle. Käki

kukkui männyssä lähellä Annan vanhempien hautoja, joku nainen ja

pikkupoika kantoivat vanhalla ruostuneella ruiskukannulla vettä —

eivätkö he huomanneet, että sade oli tulossa, mitä he turhanpäiten

näkivät vaivaa. Jutte-herra seisoi ja tähysteli ympärilleen toisella

silmällä. Käki kukkui käheänä ja viluisena. Sinipunerva viiru oli

pilvien alta paljastunut ilmanrannalle. Ehkei tulekaan sade, ehkeivät

he turhanpäiten kannakaan vettä. Näyttää lämpiävän. Jutte-herra

pysähtyi portille ja katseli alas pientä loivaa mäkeä. Siinä olivat

kerran olleet Annan leikkituvat, kun syksyn härmä kimmelsi hänen

kotinsa pihamaalla. Nyt asui vieraita pappilassa. Mutta varmaan Anna

jo onkin palannut kestikievariin. Jutte-herra läksi sinne. Ei ole,

vakuuttivat isäntä ja tytär yhteen ääneen. Ehkä olisivat nousseet

kirkontorniin, huomautti tytär, ylioppilas kuului usein nousevan sinne

katselemaan maisemaa. Isäntä puolestaan tiesi nyt täsmälleen vastata

kysymykseen, jonka herra oli hänelle tehnyt, nimittäin miten monta

kyytiä heiltä viime vuonna oli viety, poika sen aina muisti. Keskellä

heidän puheluaan näki Jutte-herra Annan tulevan maantiellä. No,

siinäpä se nyt oli: aivan yksinään neiti tuli ja aivan vastakkaiselta

suunnalta. Niin, miten lienee joutunut yksin ja tälle suunnalle, mutta

kyllä hän päivällisen jälkeen vain ylioppilaan kanssa meni... Pieni

vanha herra ja kestikievarin tytär kiistelivät leikillä, venytellen

keskusteluaan, kunnes odotettu ehtisi perille. Anna käveli nopeasti ja

oudon kevyenä, ikään kuin ilma olisi häntä kannattanut. Ei kuitenkaan

tuullut, oli aivan tyyntä. Kun hän tuli portista ja näki ihmiset, nosti

hän käden silmilleen niinkuin niitä olisi häikäissyt, ei hän myöskään

jäänyt puhelemaan, vaikka he vaativat häneltä selitystä viipymiseen.

Hän vastasi heidän kysymyksiinsä jotakin, jota he eivät kuulleet, ja

kiiruhti sisälle. Setä tapasi hänet lyyhistyneenä tuolille ikkunan

ääreen. Siinä hän hytkähteli kuin itkussa, mutta kun setä kysyi, mitä

oli tapahtunut, niin hän huomasikin, että Anna nauroi. Aivan niinkuin

hän lapsena, heidän kohdatessaan ensi kertaa, oli kätkenyt kasvonsa

äidin kainaloon ja lausunut vaaditun vastauksen niin hiljaa, ettei

sitä voinut erottaa, niin hän nytkin kätki pään omaan kainaloonsa

ikkunalautaa vasten ja sopersi käsittämättömiä sanoja. Hänellä oli

jotakin tärkeää sanottavaa, hän tarttui kasvatusisänsä käteen eikä

päästänyt sitä, hän pyysi paperia kirjoittaakseen hänelle. Jutte-herra

tunsi hänen kätensä sykähtelevän kädessään, niinkuin villi lintu

sävähtelee ihmiskädessä. Hän näki hänen hiustensa epäjärjestyksessä

valahtavan yli niskan ja palavien poskien. Valtimot löivät, suonet

tykyttivät, jokin perinpohjainen mullistus oli tapahtunut lapsessa.

Yhtäkkiä hän heitti taapäin hiuksensa, paljasti kasvonsa kokonaan ja

käänsi kasvatusisään silmänsä luonnottoman avonaisina. Judas Cairenius

näki oudon muutoksen hänessä, hänen koko olentonsa oli yhtäkkiä

puhjennut kukkaan, hänen kauneudessaan oli jotakin ikään kuin tuoksuvaa.

— Isä, sanoi hän ja ravisti koko voimallaan Jutte-herran kättä, —

ymmärräthän sinä minut.

He vaikenivat.

Jutte-herra ymmärsi.

Hän kävi hyvin kalpeaksi, tuntui siltä kuin hänen sydämensä olisi

seisahtunut. Anna sai takaisin puhelahjansa, hän hymyili kyynelissään,

riemuitsi siitä, että setä ymmärsi ja painoi päänsä hänen olkaansa

vasten.

— Tiesinhän minä, tiesinhän minä, että sinä ymmärrät... Eikö se nyt ole

ihmeellistä? En minä voi sitä käsittää: hän pitää minusta... ajattele:

minusta. Jutte-herra silitti hänen päätään, totisen juhlallisena, ilman

sanoja ja kyyneliä. Anna kertoi hänelle, soperrellen niinkuin lapsena,

asioita, joita ei hän voinut käsittää.

— Ajattele, että hän rakastaa minua! Hän — minua!

Judas Cairenius tunsi yhtäkkiä jonkun olennon seisovan takanaan.

Se oli hänen vanha toverinsa, mutta nyt eivät he olleet tavanneet

kahteenkymmeneen vuoteen. Sydän jäässä totesi pieni herra, että hän oli

tullut juuri oikealla hetkellä. Olihan se selvää, hetki oli kutsunut

hänet paikalle. Hänellä tuntui olevan kiire ottaa haltuunsa toveri,

nähtävästi paljon puhuttavaa vanhalle ystävälle. Ja silittäessä

pienen Annan vaaleaa, tuoksuvaa tukkaa, irtaantui hänen tunteensa

irtaantumistaan tuosta hiusten runsaudesta, joka hänen silmilleen

oli ollut kuin kukkiva puutarha, kuin kypsyvä viljapelto, irtaantui

irtaantumistaan siitä, mikä hänelle elämässä oli ollut rakkainta, ollut

rakkaampaa kuin hän tiesikään, ollut kaikki. Se ei tehnyt kipeää sillä

tavalla kuin jos hammasta vedetään pois, se oikeastaan ei ensinkään

tehnyt kipeää. Tuntui siltä kuin tuntuu, kun veri vuotaa haavasta,

joka on lyöty ihmisen tietämättä. Vain hiukkasen pistelee ja repii,

mutta voima vuotaa pois. Silloin on hyvä, että joku seisoo takana,

joku, jonka syliin voi raueta, kun voima on lopussa. Suihkunaan valui

veri vanhan miehen haavasta, tuskattomasti, vain hiukkasen pistellen

ja repien. Varjo seisoi hänen takanaan ja odotti häntä. Pieni Anna ei

nähnyt sitä. Hän kimalteli kyyneleisessä onnessaan, hänen silmistään

vuoti kuin taivaan sineä. Hetkisen viipyi vanhan miehen käsi

lämpöisellä hiusmättäällä. Sitten hän nosti pois sen, hymyili ja aikoi

lähteä. Hänestä tuntui, että hänen voimansa jo on lopussa, ja että hän

jo raukeaa odottavan varjon, yksinäisyyden, syliin. Mutta Anna pidätti

häntä.

— Ethän mene, hänhän tulee. Ethän ole pahoillasi hänelle. Tämä ei ole

hänen syynsä, emme kumpikaan ole syypäät. Ethän mene...

Judas Cairenius jäi. Näkymättömän toverin taluttamana astui hän

ikkunaan ja katseli alas laivasillalle, mistä hän kerran oli lähtenyt,

sylissään suloinen lapsi. Vielä eilen, heidän molempien laivalla

saapuessa tänne, oli tämä lapsi ollut hänen. Tuolla, harmaalla ulapalla

he olivat tavanneet sen vieraan miehen, joka tänään vei lapsen sydämen.

Anna avasi ikkunan ja hengitti. Koko kevät tuoksui häntä vastaan,

mutta se ei tuntunut riittävän hänelle. Hänen sieraimensa särpivät

särpimistään ja hänen kätensä tavoittivat matalasta ikkunasta kaikkea

vihantaa, mihin hän vain ylettyi. Hän hyräili joka sanan, minkä hän

lausui. Judas Caireniusta paleli. Anna ei huomannut, miten kalpea hän

oli. Hän yhä hengitti ja hengitti. Yhtäkkiä kuului askelia.

— Mene häntä vastaan... Ole hänelle hyvä.

Oli kuin se toinen olisi tarttunut Judasta käsivarteen ja niin he

astuivat ovea kohti. Kestikievarisalissa tuli heitä vastaan korkea,

solakka nuori mies, joka ei lausunut edes sen verran kuin Anna oli

soperrellut. Hän vain hymyili, katsoi kirkkaasti ja puserteli vanhaa

kättä. Niin pian kuin hän pääsi Annan läheisyyteen, tarttui hän hänen

käteensä, eivätkä he enää nähneet muuta kuin toisensa. Vanha herra sai

lähteä. Eivät he huomanneet, kun hän astui ovesta, vielä vähemmin, kun

hän kulki pihan poikki ja siitä maantietä myöten metsää kohti.

Hän läksi etsimään sydämensä tasapainoa. Ja se olikin hänellä, kun hän

palasi.

Silloin oli jo yöhämärä, talonväet nukkuivat ja ovet olivat suljetut.

Vanha herra viskasi hiekkaa ruutuun ja Anna tuli ikkunaan. Ei hän

ihmetellyt, missä setä oli viettänyt kaikki nämä tunnit, monta tuntia.

Hänen mielestään kai oli kulunut lyhyt hetki. Kun hän avasi ruudun,

satoi sedän käsistä nuoria, viileitä vuokkoja hänen kasvoilleen. Hän

hymyili ja tavoitti kiinni kimppuja, jotka oli sidottu hennoilla

koivunvarvuilla.

Nyt he molemmat, sekä Anna että Miikka olivat oppineet puhumaan. Vain

niin — he eivät siis ainoastaan olleet suudelleet, koska he heti

rupesivat esittämään tulevaisuudensuunnitelmiaan. Miikka oli oikeastaan

suunnitellut kaikki valmiiksi, mikään ei muuttunut, vaikka Anna tuli

lisää. Vaikka hän oli niin uusi ja ihmeellinen, niin ei hän kumonnut

mitään, ainoastaan vahvisti kaikkea ja teki sulhasensa kaksinkerroin

väkeväksi. Miikka tunsi voimansa kasvaneen niin, että hän halusi

yhdessä Annan kanssa perustaa kokonaisen koulun, jotakin aivan uutta,

koulun, jossa koko opetuksen piti tarkoittaa lasten johdattamista

näkemään elämän sisältöä, näkemään teitä, mitkä vievät mielenrauhaan.

— Ja minun setä-kultani, huusi Anna, painellen vuokkoja kasvojansa

vasten, — hänenkin täytyy opettaa jotakin meidän koulussamme. Elämän

taitoa... ja puutarhanhoitoa — mitä sanot siitä, Miikka! Emmekö voi

siirtää koko koulua Kairalaan? Jos minä voisinkin opettaa näkemään

runouden ja sisällön arkielämässä, minä, — ah Miikka!

— Tiedäthän, että olen lahjoittanut Kairalan pitäjälle, sanoi setä.

— Tiedän, tiedän, mutta miten sitten teemme?

Setä ja Anna jäivät pariksi päiväksi Annan syntymäseudulle. Nuoret

nousivat yhdessä kirkontorniin, istuivat kestikievarikamarissa,

kävelivät metsissä, seisoivat kevätsateessa hautausmaalla. Jutte-herra

harhaili pitkin mäkiä ja vainioita, hän tunsi kaikkialla vaaraa joutua

nuorten tielle, kunnes keksi yhdessä kestikievarintyttären kanssa

alkaa järjestellä hänen pientä puutarhaansa. Siitä lähtien ei hän

ollut tiellä eikä aika myöskään käynyt pitkäksi. Vanhan herran täytyi

kuitenkin tuon tuostakin kutsua avukseen sydämensä tasapaino, kun hän

ajatteli omaa puutarhaansa, joka odotti häntä.

Näinä parina päivänä kävi Jutte-setä valkohapsiseksi. He olivat

viimeistä iltaa paikkakunnalla ja kävelivät, kaikki kolme, tietä

metsää kohti, joka jo oli ehtinyt käydä heille tutuksi ja muistoja

kylläiseksi. Sade oli lakannut ja aurinko laski lämpimässä purppurassa.

Jutte-herra kulki pari askelta edellä nuoria, jotka tulivat käsi

kädessä. Jutte-herra paljasti päänsä, niinkuin hän olisi ollut kasvi,

joka ojentaa latvansa ikävöityä lämpöä kohti.

Anna pysähtyi yhtäkkiä ja tuijotti häneen. Anna huusi häntä nimeltä ja

tuijotti häneen taasen. Hänen hiuksensa olivat käyneet valkoisiksi!

Koska se oli tapahtunut? Miten se oli mahdollista? Sehän oli

käsittämätöntä!

— Ovatko ne valkoiset? sanoi setä ja koetti taivuttaa hiussuortuvia

silmäänsä kohti. Hän pysähtyi ojalle, kumartui yli veden ja katsoi sen

peiliin. — Kas vain, ovat ne valkoiset. No niin, olenhan minä siinä

iässä. Mutta Anna, lapseni, ethän sinä nyt toki itke. Rumentaako se

sinusta niin sinun kaunista setääsi, ettet tämän jälkeen enää ensinkään

voi hänestä pitää!

Nuorten tulevaisuudensuunnitelmat olivat yhtäkkiä pysähtyneet.

— Emme voi jättää häntä, kuiskasi toinen toiselle.

— Emme, emme koskaan.

Oli kuitenkin niin pitkä aika sekä ulkomaanmatkaan että ikävöityyn

koulutyöhön, että sen kestäessä varmaan keksittäisiin jokin keino.

— Joutavia! sanoi Jutte-setä. — Oletteko te poissa, kun olette

muualla. Emmekö muistamisessa ole yhdessä? Emmekö unessa ole yhdessä?

Luuletteko, että minä jään yksin? Judas Caireniuksella on joka yö

ympärillään valittu seura, juuri ne edesmenneet, joiden kanssa itse

haluan seurustella, ensinnäkin Annan isä ja äiti, sitten erinäisiä

henkilöitä, jotka toistatuhatta vuotta aikaisemmin nukkuivat pois —

unessa eivät vuosituhannet tee estettä seurustelulle! Sitten... No

niin, voitte rauhassa lähteä, olemme joka hetki yhdessä...

Näitä asioita toistelivat he molemmin puolin niiden parin vuoden

aikana, jotka Miikka Koskinen vietti Kairalassa lukien tutkintoaan.

"Me emme koskaan jätä häntä", sanoivat nuoret. "Voitte rauhassa

lähteä", vakuutti vanhus. Ja hän kävi lopulla ärtyneeksi ja selitti

tarvitsevansa yksinäisyyttä.

— Saattekin muuttaa täältä pois. Minulla ei ole tilaa teille. No niin,

en sano muuta kuin että minulla tietysti on omat suunnitelmani. Teidän

täytyy elää omaa elämäänne. Lähtekää, lähtekää, pidä kiirettä, Miikka,

et enää ole nuori. Ei, en kirjoita eikä teidänkään tarvitse kirjoittaa.

Kirjeiden odotteleminen vie unen ja tekee elämän levottomaksi. En kärsi

kirjeenvaihtoa. En avaa ainoaa kirjettä enkä vastaa — muistakaa se.

Kirjoittaminen kylvää epäuskoa ja epäluottamusta ihmisten kesken.

Usein toistettuna alkoi tämä puhe mennä Annalle ja Miikalle vereen. He

uskoivat, että vanhus todella halusi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ja

alkoivat järjestää elämäänsä häntä lukuun ottamatta.

Eräänä päivänä, kun he istuivat maailmankartan ja matkakirjojensa

ääressä, tuli koira ikkunan alle haukkumaan. Annan täytyi nousta

katsomaan, mitä Mustilla oli sanomista, niin hätääntynyt oli haukku.

Se läksi viemään häntä alas puutarhaan, yli aitaportaan, ja rantaa

myöten mäkeen. Anna juoksi ja hiestyi, koira kiiti, hellittämättä

haukkuen edellä. Jutte-sedän tummansiniset vaatteet pilkottivat maasta

puunrunkojen lomitse. Oliko hän sairastunut? Ehkä kuollut? Anna huusi

häntä nimeltä, huusi myöskin Miikkaa. Setä ei liikkunut, hän oli

suullaan maassa, valkeat hiukset sekaantuen jäkäläsammaleeseen. Anna

nosti häntä. Hän eli, hän oli pyörtynyt. Anna alkoi hieroa.

— Mene hakemaan herraa, sanoi hän koiralle. — Ehkä minä jaksan kantaa

hänet, ajatteli hän samassa ja nosti hänet syliinsä. — Kyllä se menee.

Juokse, juokse... Hauku, hauku, hau-vau-vou-vou!

Mäen alla tuli Miikka.

— Emme voi jättää häntä, kuiskasi Anna, astellen sulhasensa perässä,

jonka sylissä vanhus oli kuin poikanen.

Vanhus heräsi oman vuoteensa oljilla ja sanoi: — Mitä te rupesitte

noutamaan minua takaisin!

— Siksi ettet saa vielä jättää meitä. Sinun pitää meidän koulussamme

opettaa elämisen taitoa ja kuolemisen taitoa. Setä-kultani, ethän vielä

tahdo pois...

— Olen antanut sinulle kaikki, mitä elämä on minulle opettanut, koko

katkismukseni. Minulla ei enää ole mitään...

Ruustinna kuuli, että hänen veljensä oli sairaana ja tuli tervehtimään.

Hänellä oli muutenkin asiaa, tai hänen oli muutenkin tehnyt mieli

juttelemaan. Heillä oli käsillä jännittävät ajat: pappisvaalit.

Erkki oli kolmannella sijalla, ne muut olivat niin paljon vanhemmat.

Puhuttiin, että pitäjä aikoi pyytää neljänneksi kappalaista, Vuoriota,

Erkin ikäistä, hänhän oli ollut heillä apulaisena aikoinaan. Niin

että kyllä nyt piti koettaa levittää tietoa siitä, mikä hengen mies

Erkki oli, hyvä saarnoissaan ja messupappi... Ja nythän hän oli

lahjoittanut pois koko Tolvin kartanon, jonka peri kauppaneuvokselta.

Se ei ole pieni asia — ajatella: kokonainen talo! Kansakoululle. Niin

sääliväinen luonto hänellä oli. Tämä pitäisi saada tunnetuksi. Se oli

tietysti aikoinaan ollut sanomalehdissä, mutta muistivatko ihmiset,

mitä lukivat! Muutamat pitäjän emännät kyllä varmasti olivat Erkin

puolella, mutta toiselta puolen kuului vallitsevan oikea kiihotus

koko Rauhaniemien sukua vastaan, oikea vihamielisyys. Mistä syystä —

niin, Jumala ties. Sellainen valistunut mies kuin Madelahden isäntä

esimerkiksi kuului vannoneen, ettei hän lepää, ennen kuin Rauhaniemet

kaikki ovat poissa pitäjästä. Kuka sitä olisi uskonut!

— No mutta Ruupreht, Ruupreht! sanoi sängystään Jutte, toinen silmä

kiinni. — Kai Ruupreht tietää tehtävänsä!

— Niin, Ruupreht — kuka koko senaattorin herrasväen tietää. Ovat

suuttuneet Mairelle. Ihailla täytyy Erkkiä, kuinka uskollinen hän on

ollut vaimonsa muistolle. Ei uusiin naimisiin — ei, vaikka tarjolla

olisi ollut kuinka monta. Olen sitä tässä juuri ajatellut, että pitäisi

kirjoittaa Hellä Nenónille ja muistuttaa, että hän kerran lupaili

Erkille ja Ainolle kauniin pappilan.

— Sen minäkin voin todistaa, sanoi Jutte-herra. — Kaukonäköisyydessään

senatorska jo Erkin ja Ainon häissä näki ajan, jolloin sinun olisi

vaikea luopua puutarhastasi...

— Herra Jumala mitä sinä sanot! Sinun täytyy kirjoittaa Hellälle ja

muistuttaa häntä tästä. Vasta nyt tulevat omenapuut antamaan sadon —

olen siemenestä ne kasvattanut! Anna kulta, sinä, joka aina kirkossa

näet ihmisiä, sinulla on heihin suuri vaikutusvalta. He ovat niinkuin

vahaa, kun sinä kauniilla äänelläsi olet laulanut heille lehteriltä.

Niitä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät välitä puutarhasta,

päästäisivät koko työni menemään hukkaan. Omenapuut olivat valkoisinaan

kukkia... Niin, ja tahtoisin minä senkin nähdä, eikö home nyt katoa

karviaismarjapensaista, kun me muutimme ne aivan toiseen paikkaan...

Mutta jos nyt niin kävisi, että Madelahden isäntä ja hänen joukkonsa

voittaisivat — täytyy aina olla kaukonäköinen, niin kai minä sitten

saisin asua täällä vanhassa kodissani sinun kanssasi, Jutte... Onhan

täällä kaksi kerrosta, mahtuuhan kai tämä nuori pari, kun tulette

tervehtimään...

Kasvot tyynyllä valkoisen tukan alla kävivät kuparinvärisiksi ja toinen

silmä tähtäsi eteensä läpitunkevan säteen.

— Ei, sisar Sidonia, vasta hautausmaassa voimme asua saman katon

peitossa, sinä ja minä.

* * * * *

Isoäiti odotti kymmenettä lapsenlastaan, Mairea pappilaan. Mairehan nyt

oli kihloissa, insinööri Ture Lyngin kanssa. Sulhanen kuului olevan

hyvin hieno ja kaunis mies ja varakkaasta suuresta kodista. Ne olivat

oikeastaan jotakin ulkomaalaista sukuperää, Lyngit. Sahoja heillä oli

ja tehtaita. Olihan se onnellista, että Maire oli kihloissa. Kun on

niin kaunis kuin hän, niin on paljon viettelyksiä ja vaaroja, joista

eivät rumat tiedä mitään.

Insinööri Lyng — kun hänen nimeään mainittiin, nosti Miikka Koskinen

päänsä sanomalehden takaa. Hänhän tunsi insinööri Lyngin, ei

paljon, mutta jonkin verran. Insinööri oli tehnyt häneen erittäin

hyvän vaikutuksen, hän oli tälle kiitollisuudenvelassa suuresta

palveluksesta. Tapaus oli aivan satunnainen ja tavallaan harvinainen.

Häneltä oli kerran ravintolassa varastettu hattu — ihka uusi hattu

muuten, aivan naulakosta hänen takanaan. Juuri kun hän luulee olevansa

pakotettu lähtemään kadulle ilman hattua, ilmestyy hänen eteensä hieno

herra, matkalaukku kädessä. "Minulla sattuu tässä olemaan matkalakki —

ehkä saan tarjota sen." Se oli insinööri Lyng.

— Kuinka rakastettavaa! huudahti Anna lämpimästi.

— Tästä et ennen ole minulle kertonutkaan. Kuinka minä iloitsen, että

Maire on löytänyt juuri hänet!

— Todella hauskaa, sanoi ruustinna, — että hän on avulias kaikille.

Kas vain, että hän käy samoissa ravintoloissa kuin... kuin Mikko — vai

kuinka nimi olikaan? Ehkä sinä, Anna, tahdot sulhasesi kanssa käydä

pappilassa, jahka he tulevat. Arvaan, ettei Maire tule yksin. Me olemme

aina hänen kanssaan niin hyvin ymmärtäneet toisemme. Tulee olemaan

hauskaa nähdä häntä nyt vakaantuneena. Hän oli tietysti hiukkasen

vallaton, kaunis ja tavoiteltu kun oli.

Lähtiessään poikkesi ruustinna tupaan tapaamaan Luukkasta.

— No, mitä sinulle kuuluu? Jalkoja vain särkee? Kyllä ne kesemmällä

paranevat. Tottahan sinä sitten tuot pappilaan kaloja, vaalipyhät kun

nyt pian tulevat. Kun saisit kuhaa. Kyllä minä sitten taas palkitsen.

Näyt olevan vaatteidenkin puutteessa, ettei nyt herra pidä sinua edes

vaatteissa! Oletko yhtään kuullut, ketä pitäjällä ajatellaan rovastiksi?

Luukkas ei nostanut silmiään verkosta, jota hän parsi. Hän sylkäisi

ainoastaan kauas sen yli.

— Jotkut ajattelevat sitä, joka on ensimmäisenä... sitä, mikäs se nyt

taas onkaan. Jotkut ajattelevat neljättäkin. Ja jotkut sitä pappilan

Erkkiä. Mutta niitä ei ole kuin Santalan emäntä, Mattilan Kaisa ja

Leenan Kalle. Mitä pirua ne puhuvatkaan sen Erkin tyttärestä?

— Mitä? sanoi ruustinna. — Mitä hänestä olisi puhumista muuta kuin

että hän on oikein kaunis ihminen ja menee pian naimisiin. Muista

nyt kertoa, että hän pian menee naimisiin. Erään suuren ja hienon

insinöörin kanssa pian vihitään. Toinen tytär lukee lakia — hänestäkään

ei pitäisi olla mitään sanomista. Ja vanhemmasta pojasta tulee

pappi. Kokonaisen talon Erkki hiljattain on lahjoittanut eräälle

kansakoululle. Sehän on sadantuhannen markan lahja.

Nyt nosti Luukkas katseensa.

— Mitä pirua hän sitten siitä on lahjoittanut? Ei tarvitse minulle

sanoakaan, että Kairalan Sidonian poika lahjoittaisi jotakin niinkuin

jumalisessa mielessä. Jokin ajatus siinä on takana.

— Oletko hullu! huusi ruustinna. — Mikä ajatus siinä olisi takana.

Aiotko ruveta pitäjällä puhumaan tähän nuottiin? Tai ehkä jo olet

puhunut?

— Ei, ehei, en minä niin tyhmä ole. Ei sellaista mennä puhumaan

pitäjällä. Siellä puhutaan, että pastori jumalisessa mielessä tekee

lahjoituksia ja että tytär menee naimisiin. Pahinta asiassa on Vuorio,

kappalainen, hänet kaikki tietävät ja tuntevat. Voi vielä koettaa sanoa

pitäjäläisille: kuka on pannut kuntoon puutarhan, jollei nykyinen

ruustinna ja rovasti — kenen siis pitää nauttia hedelmät, jollei

omaisen? Se on selvää järkeä, sen ymmärtävät sekä piru että muijat.

Mutta siinähän on se paha, että tällaisessa asiassa katsotaan muutakin

kuin puutarhanhoitoa.

— Älä sinä alituisesti mainitse pahanhengen nimeä.

— Ja kenenkäs pitäisi? Hän oli kapteenivainajankin suussa aina ja

alituisesti.

Luukkas sylkäisi taasen.

— Se on Tolvi se talo, jonka pastori on lahjoittanut. Pastori on

myöskin tohtori, ei lääkäri, vaan jumaluusopin tohtori. Hänen

sisarensa, meidän Rauha, hoitaa hänellä taloutta.

— Ovatpa ruustinnalla viikset kasvaneet. En ole sattunut näkemäänkään

naishenkilöillä...

— Hävytön sinä olet!

Ruustinna tuijotti häneen hetkisen ja läksi. Vanha renki oli tietänyt

kajota hänen arkaan kohtaansa.

Seurakunta valmistautui suureen, ratkaisevaan otteluun tulevan

sielunpaimenensa puolesta. Sekä kirkonmäellä että kokouksissa

nyt keskusteltiin vilkkaasti ja kiivaasti. Ja joka viitsi ottaa

puhelintorven käteensä ja kuunnella, se sai jo edeltäpäin aavistuksen

siitä, minkä verran toiveita kullakin ehdokkaalla oli. Minkä tähden

seurakunta vainosi rauhaniemeläisiä? Vuorio vain ihmisille nyt näytti

kelpaavan, Vuorio ja aina vain Vuorio!

Maire saapui sulhasensa kanssa tervehtimään isoäitiä juuri kuin varta

vasten vahingoittaakseen isäänsä. Ensi työkseen ajoi nuoripari pappilan

hevosen niin pahasti, ettei se kahteen päivään syönyt. Kolmantena

täytyi noutaa eläinlääkäri. Sulhanen vakuutti Mairen matkalla voineen

niin huonosti, että hän pelkäsi pahinta. Kukaan ei sitä uskonut, joka

näki Mairen aamulla matkan jälkeen kukoistavana liikkuvan pappilan

marjapensaiden keskellä. Isoäiti sai nyt tietää asian, joka pani hänet

pulaan: Maire ja Ture Lyng olivatkin jo naimisissa. Se oli tapahtunut

muutama viikko sitten, kaikessa hiljaisuudessa heidät oli vihitty —

suuret hääthän olivat niin ikävät ja kalliit. Jos äiti olisi elänyt,

niin tietysti olisi ollut toista. Isoäiti siirsi nopeasti nuoren

herrasväen asumaan samaan huoneeseen ja kertoi sekä palvelusväelle että

pitäjäläisille hääkutsun menneen hukkaan matkalla, joten ei hän ollut

tietänyt häistä mitään. Kaikkea voi tapahtua! Ties uskoivatko ihmiset

häntä Ne uskoivat, jotka näkivät hänen rehelliset kasvonsa, ne eivät

ehkä uskoneet, jotka vain kuulivat kertomuksen.

Maire ja Anna kävelivät käsikädessä Kairalan puistossa. Ruusulehdossa

istuivat Miikka ja Ture nauraen ja tupakoiden. Eräänlainen liioiteltu

ilo toistensa tapaamisesta vallitsi ystävysten kesken.

— Oi Anna, kuinka suloista täällä onkaan sinun luonasi! kuiskasi Maire,

painaen päänsä Annan käsivartta vasten. — Ihminen aivan puhdistuu

läheisyydessäsi. Mummohan on niin hyvä ja minä rakastan häntä, mutta ei

hän ymmärrä meitä nuoria. Tiedätkö, en ole uskaltanut kertoa hänelle,

ettemme ole vihityt, Ture ja minä! Mutta se oli Turella periaate ja

onhan se aivan ulkonaista. Te tietysti aiotte vihityttää itsenne? No

niin, eihän minullakaan olisi ollut mitään vastaan, mutta Ture nyt

ei tahtonut ja minä niin mielelläni alistuin. Olemme jo niin kauan

pitäneet toisistamme... Meillehän piti syntyä lapsikin... Minun isäni,

minun oman isäni syy se on, ettei se tullut elävänä maailmaan. Hän

syytti minua... Rukoilin, että saisin tulla kotiin, mutta en toki

ollut mahdollinen pääsemään hänen pyhän kattonsa alle. Vetosin äitini

muistoon. Hän löi minua! Kauheaa se oli, oi, en ensinkään saata

kertoa siitä. Voit kuvitella, missä kurjuudessa elin, täytyi tietysti

tehdä velkaa — eivätkä ne vieläkään ole maksetut. Ei ketään, jonka

puoleen kääntyä... Niin, Turen omaiset ovat minusta aivan kaukana, he

viettävät ylimyselämää, olen liian ylpeä nöyrtyäkseni pyytämään heiltä

jotakin. Eletään englantilaiseen tapaan, pukeudutaan päivälliseksi.

Kaikki on kankeaa ja mitattua. Se ei ollenkaan sovi minun suoralle

ja karulle luonteelleni. Siinä on jotakin niin valheellista. Niin

se siis on, että me olemme aivan yksin, minä ja Ture. Mutta niinhän

onkin hyvä. Kuitenkaan emme voi käsittää, että isälläni olisi oikeutta

pidättää meiltä äitini perintöä — sanomalehdistä vain luemme, että

hän lahjoittelee pois äitini tiloja. Emme, suoraan sanoen, ymmärrä

sellaista filantropiaa ja aiomme lain avulla hakea ulos omamme.

Niin, lain avulla, sillä hyvällä ei hän anna. Tietysti tuollainen

käräjöiminen on erinomaisen vastenmielistä. Jos saisikin Turen

luopumaan siitä, jos koettaisikin vielä sovulla. Puhu sinä, Anna, Turen

kanssa. Hän kunnioittaa sinua niin suuresti. Mutta me tarvitsemme juuri

nyt varoja, sen vuoksi, että Ture juuri nyt voisi tehdä erinomaisen

edullisen kaupan. Katso, osakeyhtiö Ferron huutokauppa on näinä

päivinä. Tehdashan paloi, mutta suuri osa koneita jäi ja ne myydään.

Pääosakas on insinööri Aro, Turen paras ystävä, ja hän tahtoisi

välttämättä Turea ostamaan koko roskan...

Annasta oli aina omituisesti tuntunut siltä kuin Maire olisi ollut orpo

ja erikoisesti tarvinnut suojaa, silloinkin, kun hänellä oli kaikkien

mahtavien omaistensa suosio. Nyt hän todella oli orpo ja ystävien

tarpeessa. Pidellen häntä käsistä hänen kertoessaan ja silloin tällöin

tehden myöntävän tai kieltävän liikkeen hän katseli nuoren rouvan

hempeitä kasvoja ja tunsi suurta lämpöä ja tarvetta auttaa häntä.

— Rakas, rakas Maire, jos minä voisinkin tehdä jotakin hyväksesi,

lausui hän sydämensä pohjasta. — Mutta sinua ei voi auttaa muuta kuin

rahalla ja sitä meillä ei ole. Tai on pieni pääoma, jolla teemme

matkamme. Mutta se ei teillä riittäisi mihinkään ja parin viikon

perästähän me sen tarvitsemme.

Kun Maire kuuli, että heillä oli pieni pääoma, niin hän kävi

tarkkaavaiseksi ja painoi käsillään hetkisen lujasti Annan molempia

olkapäitä.

— Kuinka paljon? pääsi hänen huuliltaan keveästi.

— Kuusituhatta. Miikka on sen säästänyt penni penniltä, markka markalta.

— Ai niin vähän, sanoi Maire. — Ei siksi, että voisi tietysti saada

pankista lisää.

— Ei, kuule, ei setä anna. Hänen pankkinsa on vain näitä paikkakunnan

pieniä koteja varten.

Maire purskahti nauruun. Ei hän ollut tarkoittanut vanhan, saidan

eno-sedän pankkia. Suuria pankkeja hän oli tarkoittanut.

Herrat puhelivat ruusulehdossa samasta asiasta. Tilaisuus oli hyvä,

mutta rahaa ei ennättäisi saada. Ei olisi tarvittu kuin parikymmentä

tuhatta. Mahdollista sentään, että insinööri Aro toimittaa summan, hän

kun niin tahtoo, että Lyng ostaisi koko roskan. Kirjeet ovat voineet

mennä ristiin. Saattaisihan vielä koettaa sähköttää kotiin, mutta

mahdollisesti sielläkin oltaisiin matkoilla. Isäukko ja myöskin sedät

olivat tavallisesti juuri näihin aikoihin ulkomailla. Jos olisi saanut

nuo parikymmentä tuhatta edes viikoksi.

He vaikenivat kaikki.

— Kuinka mielelläni minä nyt omistaisin kaksikymmentätuhatta, sanoi

Miikka Koskinen.

— Niin, niin, niin! lauloi Anna ja katsoi haikeasti ystävättäreensä.

‒ Oh, te olette rikkaat, sanoi Maire, — teillä on edessänne ihana

matka, mutta me vasta suunnittelemme pilvilinnoja.

— Kymmenen vuoden perästä, nauroi Ture Lyng vuorostaan, — saatte

minulta joka mies niin paljon kuin tahdotte. Silloin täytyy meillä olla

miljoonia. Eikö niin, Maire?

— Tietysti, tietysti!

Mairen huulten ympärille tuli ilkeä iva, joka rumasti väänsi toista

suupieltä ylöspäin. Anna ehti nähdä tuon oudon hymyn, vaikka se heti

katosi. Se oli pettymysten ja varhaisten kärsimysten jälki noissa

nuorissa kasvoissa. Eikö löytyisi mitään keinoa parantaa haavoja Mairen

mielessä? No niin, nythän hän oli naimisissa ja rakasti miestään.

— Kuule, sanoi Maire äkkiä, — älä viitsi eno-sedälle puhua mitään

koko asiasta. Anna hänen olla siinä luulossa, että me olemme rikkaita

ihmisiä. Niin annan mummonkin olla. Ja rikkaita me kerran olemmekin,

Ture on oikea liikenero, on minulle vakuutettu. Unohtakaamme

pettymykset ja maailman pahuus ja olkaamme onnelliset!

He käyskentelivät punaisella hiekalla hämärtyvässä illassa. Villiviini

kahden puolen muistutti piiriä, missä tytöt ja pojat kevyesti

keinutellen pitelevät toisiaan kädestä. Kuu kohosi metsänlaidasta

muodottomana, kuparin värisenä möhkäleenä. Yökehrääjä viritti vuoresta

venytetyn, tärisevän huutonsa. Reseda ja hajuherneet tuoksuivat.

Sammakot hyppelivät esiin ruohosta, hiekkateiden poikki.

Anna tahtoi vielä näyttää ystävättärellensä liinavaatteet, jotka hän

vuosien kuluessa oli valmistanut. Pellava oli täällä kasvanut, suuren

osan kangasta hän itse oli kutonut. Heillä oli Kairalassa ollut vanha

palvelijatar, Saarlotta, joka kasvatti pellavia ja kutoi kankaita. Hän

oli itsekin kuin korkea, vaalea pellavanvarsi, joka päättyy siniseen

kukkaan. "Elämän langat hämääntyvät, sekaantuvat, katkeavat", sanoi

vanhus aina. Hänen johdollaan oli Anna oppinut kutomaan. Ja Anna

antoi käsiensä hyväillen liukua yli painavien, pellavalta tuoksuvien

vaatepinkkojen.

— Se on komeaa! sanoi Maire, mutta hän ajatteli: keittiööni korkeintaan

minä ottaisin tuollaista säkkikangasta, ja hän painoi taasen hienoilla

käsillään Annan olkapäitä, pidätti häntä hetkisen siinä katseensa alla

ja huudahti sitten: — ei, ei, ei! Ei mitään.

— Mitä? sanoi Anna.

— Ei mitään!

Maire heilautti päätään ja rupesi puhumaan isänsä vaalisunnuntaista.

Hän oli varma, ettei kukaan äänestäisi hänen isäänsä. Ikävät hänen

saarnansa olivat, kuinka monta kertaa hän olikaan lapsena torkkunut

niitä kuunnellessaan.

— Minä kyllä tiedän, mitä sinä tarkoitit, keskeytti hänet Anna. — Mutta

olisiko teillä sitten hyötyä niin pienestä summasta? Ja katso, kahden

viikon perästä meillä täytyy olla rahat. Setä tahtoo, että me lähdemme.

Rakkaudessaan hän suorastaan ajaa meidät talosta. Miikka lähtee ensin

ja suorittaa viimeiset tutkintonsa, minä lähden perässä. Annamme vihkiä

itsemme kaikessa hiljaisuudessa ja astumme sitten laivaan.

— Se on runollista, äärettömän runollista! Menkää te, menkää te!

— Tietysti siihen asti niin mielellänne saisitte pitää rahat.

— Ei, ei, ei!

— Vahinko että summa on liian pieni teille...

— Oi, Miikan ja Turen nimillä kyllä saisi vaikka kuinka paljon. Mutta

emme ajattele sitä. Mitä sanoisi sitä paitsi rikas eno-setä?

— No katso, niin, hänet täytyy ymmärtää. Omaiset ovat tehneet hänet

epäluuloiseksi. Hän ehkei nytkään uskoisi, että tässä on täysi varmuus.

— Niin, mitäpä hän. Hyvää yötä nyt, kultaseni... Teitä, te onnelliset!

Taasen puhkesi Mairen suupieliin tuo katkera hymy, joka tuli suoraan

hänen sairastavasta sielustaan. Anna ei ehtinyt lähteä saattamaan,

illallinen oli muutenkin viipynyt. Mutta Miikka läksi.

Puhaltaessaan keittiössä tuleen, kuuli Anna yökehrääjän pitkät äänet.

Sääli on tavallisesti Jumalan töiden parantelemista, sanoi setä. Sen

vuoksi setä usein tuli olleeksi niin kova. Tänäkään iltana ei hän

ollut tullut tervehtimään Turea ja Mairea, se oli sentään hiukan

armotonta. Alussa oli Maire häntä kysellyt, mutta ei enää myöhemmin.

Alkoi olla pimeä, olisi tarvittu tulta pöytään, mutta lamput olivat

vielä vinnillä. Kasteisilla, hopean vihreillä nurmikoilla, tummilla

orvokkikentillä ja suurissa valkoisissa ruusupuissa kiilteli

kuparinkarvainen kuunvalo. Miikkapa oli mennyt kauas. Ettei hän vain

menisi lupaamaan jotakin, nyt kun hän jäi yksin Lyngien kanssa.

Setä tuli ja istuutui tuolille lieden ääreen. Palvelustyttö toi sisään

maidon ja päästi kissan samassa ovenavauksessa. Kur-nau! Kur-nau! Pian

kuului sen tasainen, yksitoikkoinen latkinta pöydän alta. Koira raapi

oveen. Päästyään sisään se nöyrästi istuutui matkan päähän kissasta.

Ssssshsst! pani kissa, häntä pystysuorana, pörröisenä seipäänä. Koira

vetäytyi kunnioittaen kauemmaksi. Setä ei sanonut mitään, mutta Anna

tunsi hänen katseensa kasvoillaan. Hän toi huoneestaan kynttilän,

sytytti sen keskelle ruokasalin pöytää ja meni ikkunaan odottamaan

Annaa. Vaahteroiden tummien oksien välitse kiiltelivät syksyn

ensimmäiset tähdet. Anna kuului pitävän koiran puolia kissaa vastaan.

Sitten hän tuli, kädessään kannu höyryävää maitoa.

Miikan paikka pöydässä oli tyhjänä. Siitä olikin pitkä aika, kun he,

Jutte-setä ja Anna, kahden olivat istuneet siinä.

— Kas kuinka Miikka viipyy, sanoi Anna.

— Menikö hän saattamaan?

— Meni.

Äänettömyys kävi tuskalliseksi. Jokainen astia kolahti pöytään ikään

kuin epäystävällisesti. Kuinka setä yhtä kaikki saattoi olla Mairelle

niin kova?

— Maire Lyng on viime aikoina paljon muuttunut edukseen, sanoi Anna

vihdoin. — Hän on kokenut kovaa, Maire-raukka, surua ja kärsimystä.

Setä katsahti häneen toinen silmä kiinni. Tuo katse oli täällä kotona

niin harvinainen, että Anna keskeytti lauseensa.

— Sinä luulet, että suru ja kärsimys muovailevat sellaista ainesta kuin

tämä...

— Setä! huudahti Anna.

— Surulle ja kärsimykselle kelpaa ainoastaan kaikkein jaloin ihmisaines.

— Setä-kultani, kuinka sinä voit, sinä, joka olet niin hyvä!

Ovi narahti ja Miikan askeleet tömisivät portaissa. Hän oli kävellyt

nopeasti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän laski kimpun kanervankukkia

Annan eteen.

— Kävitkö kankaalla asti! huudahti Anna, vei kukat kasvojaan vasten ja

etsi silmillään Miikan katsetta.

Hän huomasi heti, että Miikka oli luvannut pois pääomansa ja että hän

oli siitä levoton.

* * * * *

Lyngien kiitollisuudella ei ollut mitään rajaa. Anna ja Miikka

olivat pelastaneet heidät, eivät milloinkaan he sitä unohda ja kun

he kerran pääsevät käsiksi siihen omaisuuteen, joka häämöttää heidän

näköpiirissään, niin Anna ja Miikka ilman muuta voivat katsoa sitä

myöskin omakseen ja käyttää sitä ihanteellisten tarkoitustensa hyväksi,

niinkuin parhaaksi katsovat.

Kanervakankaalla syyskuun kuutamossa pari päivää myöhemmin syleilivät

Anna ja Maire, Miikka ja Ture toisiaan kuin veljet ja sisaret.

— Tasan kahden viikon perästä nostat rahat minulta, sanoi Ture. —

Voit tietysti saada ne aikaisemminkin, mutta silloinhan te vasta

ne tarvitsette. Määrätkää täsmälleen aika ja paikka. Siellä meidän

ravintolassamme, siellä missä tutustuimmekin.

Kaikki määrättiin ja sovittiin. Ture merkitsi päivän ja hetken

muistikirjaansa. Oli niin valoisaa, että saattoi nähdä kuin päivällä.

Seisoen käsi kädessä olivat Ture ja hänen nuori vaimonsa valkeissa

vaatteissaan kuin jotkut korkeat, yliluonnollisen ihanat olennot, joita

toisten kuolevaisten on onni ja ilo palvella. Siltä tuntui Annasta, kun

hän maantieltä heilutti heille kättään. He liukuivat pois oikopolkua

myöten niinkuin kuutamon viirut nuorten mäntyjen lomissa.

Viikkoa myöhemmin jätti Miikka Kairalan, mutta Anna viipyi vielä

joitakin päiviä.

Oli ihmeellisen leuto syys. Ruusut olivat uudelleen nupussa ja

valmistautuivat kukkimaan. Kukkalavat rehottivat upeampina kuin suvella

ja keskipäiväksi ilmestyi punaisia karjalaumoja vainioaukealle.

Kuulaassa ilmassa näyttäytyivät kaukaisuudet kuin kristallisten

kyynelhelmien läpi. Kyyneleiden läpi näki Anna kaikki entisessä

kodissaan. Vaivoin hillitsi hän itsensä sedän läsnäollessa, ettei

purskahtanut itkuun. Hänestä tuntui, hän oli varma siitä, ettei hän

enää näkisi setää heidän palatessaan. Kokonainen vuosi poissa — setä

ei eläisi yli sen vuoden. Mutta setä ei kärsinyt puhuttavan mistään,

joka muistutti matkaa. Puhuttiin siis kaaleista ja juurikasveista,

kissasta ja koirasta, vaalisaarnoista ja pankista. Vuorio oli valittu —

vahvistettaisiinko hänen vaalinsa?

Setä järjesti juuri viimeiseksi päiväksi perunoidenoton. Talo oli

täynnä vanhuksia ja lapsia, jotka kyykkivät lemuavilla vaoilla,

kooten mustasta mullasta kultaisia, kieriviä hedelmiä. Annalla oli

yllin kyllin työtä, ei ollut mahdollista itkeä, vaikka kyyneleet

lakkaamatta pyrkivät juoksemaan esiin, niinkuin tottelemattomat lapset,

jotka odottavat oven avaamista. Pellolle piti viedä kestitystä ja

keittiöön oli tuotu pitkä pöytä aterioita varten. Ei jäänyt hetkeäkään

kahdenkesken-oloon, ja Annalla oli sydän tulvillaan asioita, joita olisi

pitänyt sanoa. Ei koskaan hän ollut kiittänytkään sillä lailla kuin

hän tahtoi, ei koskaan sillä lailla pyytänyt anteeksi. Ennen kaikkea

hän tahtoi pyytää, ettei setä vielä lähtisi suureen uneensa. Rakkaampi

oli setä hänelle kuin kaikki hänen omaisensa, varmaan eivät omaiset

saatakaan olla niin läheiset kuin vieras, kun se tulee omaiseksi.

Kauniimpi oli setä, parempi kuin kaikki ihmiset... Entä Miikka?

keskeytti Anna äkkiä itse itsensä. Niin, tietysti Miikka — Miikka oli

ulkopuolella ihmisiä, hän oli jotakin... ties mitä.

Viimeiset vieraat menivät, setä sulki portteja ja ovia ja Anna

järjesteli huoneissa. Oli toki eräs hetki, jolloin setä ei voisi

kieltää pääsyä luokseen, iltahetki, rukouksen hetki. Tuntuikin siltä

kuin vainajat jo olisivat olleet saapuvilla. Jos äiti olisi astunut

vastaan tuossa ovenavauksessa, ei Anna olisi sitä hämmästynyt. Hänen

äänetön tulonsa oli jotakin yhtä todellista kuin sedän askeleet

portaissa ja kolahdukset hänen huoneessaan, kun hän riisui kenkänsä.

Niin, ihminen vaatii silmin nähdäkseen, ajatteli vanha herra ja

pilkkasi ärtyneenä sydäntään. Ei riitä hengen yhteys, täytyy kourata

käsin, täytyy katsella silmin, täytyy saada odottaa kirjeitä, täytyy

lähetellä terveisiä. Poissa silmistä — poissa mielistä. Sellainen on

ihmisen sydän. Ei mitään se kammoa niinkuin yksinäisyyttä. Enkö minä

tässä valehtelekin itselleni, että lapsi on minua yhtä lähellä, jos

hän on Siinain vuorella tai täällä luonani. Sydän sanoo: ei! Enkö

minä olekin kirjoittanut häntä varten kirjelippua, johon olen koonnut

kokemukseni, testamenttini — enkä minä hävitä tätä kirjettä. Sydän

sanoo: ei! Minä jaksan pidättää käteni, niin etten ojenna lippua

hänelle. Mutta minä luultavasti en revi sitä rikki. Tai jos revin, niin

kirjoitan uudestaan. Sillä minä kuvittelen, että nuo kokemukseni ovat

jonkin arvoiset. Ja kuitenkin lapsi tietää kaikki. Eivätkä ne ole edes

kaikki omiani — en tiedä, mikä on kotoisin hänen äitinsä suusta, mikä

minusta itsestäni. Testamentti on täällä sänkyni pahnoissa, toivon

salaa, että hänen kätensä sattuvat siihen ja hän ryöstää sen itselleen.

Toivon, että hän opettaa minun viisauteni lapsilleen ja että ne jäävät

elämään jälkeeni. Kaipaan hänen lapsiaan, uskon, että he ovat totuuden

tekijöitä, uskon, että heissä on minun henkeäni. Sellainen minä olen,

minä ruma pieni ihminen, sekasikiö yötä ja päivää. Judas-kaimani, pian

olemme kahden, hän Siinailla, minä ja sinä Kairalassa. Mitä sanot,

repisimmekö testamentin.

Anna seisoi ja odotti. Joko hän uskaltaisi mennä?

Ei, hän ei elä yli tämän talven, ajatteli hän ja katseli puutarhaan,

missä villiviinin punertavat köynnökset pitelivät toisiaan käsistä ja

hiljaa keinuivat kuulakan taivaan alla. Tähtivalot tuikkivat ylhäällä

ja tähtivalot kertautuivat järvestä. Kaiken tämän oli hän nähnyt

tuhansia kertoja. Ei kuitenkaan koskaan niinkuin nyt. Talossa hiljeni,

syvä äänettömyys vallitsi sekä ulkona että sisällä. Äänettömästi astui

Anna läpi huoneiden ja tuli tutulle kynnykselle, niinkuin tuhansia

kertoja ennen. Hän löysi tummalta peitteeltä karkean käden, niinkuin

tuhansia kertoja ennen, lempeät silmät paloivat häntä vastaan, niinkuin

tuhansia kertoja ennen. Hän lankesi polvilleen, niinkuin tuhansia

kertoja ennen. Ja tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta tällä tavalla.

— Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme...

Anna purskahti itkuun eikä enää kuullut mitään. Aamulla hänen ajaessaan

alas puukujaa, tuli setä perunapellolta ja ojensi hänelle multaisen

käden. Vanhukset ja lapset nostivat päitään kosteilta vaoilta ja

nyökkäsivät hänelle.

* * * * *

Pari päivää myöhemmin tilasivat Anna ja Miikka matkaliput. Heidän

mielissään vallitsi silloin kukkiva kevät, he olivat mies ja vaimo.

— Mutta entä jollemme ajoissa saisi rahojamme!

— Entä sitten — eikö ole aivan yhdentekevää, missä olemme.

— Liputkin ovat tilatut.

— Peruutetaan tilaus ja odotetaan.

Näin he laskivat leikkiä, aavistamatta, mikä heitä odotti.

He istuivat sovitulla hetkellä sovitussa ravintolassa, mieli iloisessa

odotuksessa. Miikka näytti, mistä hänen onneton hattunsa oli viety ja

kuinka Ture oli tullut tuolta permannon poikki. Joka toinen minuutti he

katsoivat oveen ja kelloon. Kummallista! No niin, ihmiset yleensä eivät

ole aivan täsmällisiä. Heidän ajatuksensa liitivät kotiin, missä näihin

aikoihin pantiin levolle, he laskivat, kuinka monen päivän perästä

he olisivat siellä ja siellä, kaukana vierailla mailla. Kummallista.

Olihan kohtaamispaikka varmasti tämä ravintola? Niska kävi kankeaksi,

pään lakkaamatta tähdätessä yhteen suuntaan. He tilasivat annoksensa,

katselivat kelloon ja katselivat oveen.

— Tiedätkö edes heidän nykyistä osoitettaan? kysyi Anna.

— Heidänhän piti tulla maalta.

— Kyllä minulla on jokin osoite, jonka Maire antoi.

— Minä kyllä annoin heille meidän matkustajakotimme osoitteen.

— Olisiko jotakin tapahtunut?

— Mitä olisi voinut tapahtua?

Silmälaudat jäykkinä tähtäsivät he katseensa oveen joka kerta, kun se

avautui. Miikka kävi läpi muidenkin huoneiden nähdäkseen, etteivät he

mahdollisesti sittenkin olleet tulleet. Pidentääkseen aikaa tilasivat

he vielä jotakin.

— Tiedätkö, he eivät enää tule.

— Mitä me teemme, jolleivät rahat tule aikoinaan.

— Kyllä ne tulevat. Tietäväthän he, että matkamme riippuu näistä

rahoista.

— Ehkä me olimme hiukan varomattomat. Kuinka me niin annoimmekin

käsistämme ainoan omaisuutemme. Ei, ei, armaani, enhän minä sinua

syytä, itsehän kirjoitin shekin.

— Kyllä ne tulevat.

He kirjoittivat varmuuden vuoksi lipun, jossa kertoivat odottaneensa

turhaan, ilmoittivat kaiken varalta osoitteensa ja lupasivat aamulla

olla kotona kello yhteentoista asti. Sitten he kuvasivat palvelijalle

insinööri Lyngin ulkomuodon, pistivät rahan hänen kouraansa ja läksivät.

Oli tyyni, leuto, sumuinen ilta. Lyhtyjen valot heijastuivat pitkinä

latuina merenpintaan, ikään kuin ne olisivat viitanneet tietä

lähteville laivoille. Laivat tuntuivat nukkuvan, odotellessaan huomista

päivää, niiden mustat ääriviivat vain erottautuivat sumuisesta ilmasta.

— Mikä on meidän laivamme?

— Tuo, tuo suurin. Meidän hyttimme on keskellä, tällä puolella.

Tiedänhän minä, kun olen käynyt katsomassa.

Molemmat ajattelivat rahoja, mutta eivät enää puhuneet niistä, puhuvat

vain matkasta. Yhtäkkiä ehdotti Anna, että lähdettäisiin kotiin.

Varmaan Maire ja Ture istuvat siellä ja odottavat. Ainakin siellä on

kirje. Hän tunsi, että he tällä hetkellä ajattelevat heitä, Annaa ja

Miikkaa. Hänen uskonsa oli niin tartuttava, että Miikkakin alkoi luulla

heidän itsensä tai kirjeidensä todella odottavan matkustajakodissa.

Entä jos he kulkivat täällä kadulla, ravintolan ja matkustajakodin

välillä ja odottivat heitä. Ei, ei... Mutta Anna ja Miikka loivat siitä

huolimatta terästetyn katseen kaikkiin vastaantulijoihin.

— Tietysti he ovat myöhästyneet ja sitten menneet meille, iloitsi Anna.

— Tietysti eivät he ole voineet edellyttää meidän niin kauan viipyvän

ravintolassa...

— Älä toivo liikoja, ettet pety...

Nopeasti, puoleksi juosten tulivat he matkustajakotiinsa.

Ei kukaan ollut heitä kysynyt. Ei mitään kirjettä ollut tullut.

— Jotakin on tapahtunut, päätteli Anna pelästyneenä. — Ehkä Maire on

sairastunut.

— Niin, ehkä...

Aamullakaan ei kuulunut mitään, ei ihmisiä, ei kirjettä, ei

sähkösanomaa. Täytyi todenperään ajatella matkan siirtämistä. No niin,

muutaman päivän vain he menettäisivät. He eivät viipyneet kotona kello

yhteentoista, vaan kahteentoista. Sitten he läksivät ravintolaan

kysymään, olisiko siellä käynyt joku heitä tapaamassa. Palvelija ojensi

heille Miikan oman kirjelipun sellaisena kuin se eilen oli häneltä

jäänyt odottamaan insinööri Lyngia.

— Olimme sentään äärettömän varomattomat...

— Mutta olisimmeko voineet menetellä toisin, kun he olivat hädässä?

— Emme kai.

Onneksi he saivat lippunsa vaihdetuiksi seuraavaan laivaan. Eivät he

uskaltaneet muuttaa halvempaan matkustajakotiin, koska olivat antaneet

Lyngeille tämän osoitteen, mutta halvempaan huoneeseen he siirtyivät.

Miikka lähetti nyt insinöörille pitkän sähkösanoman maksettuine

vastauksineen ja he alkoivat odottaa vastausta siihen. Myöskin saivat

he osoitekalenterista tietää insinööri Aron asunnon ja läksivät häntä

tapaamaan, saadakseen tietää, oliko tehdas joutunut insinööri Lyngin

haltuun. Anna odotti kadulla, Miikka nousi kauniin kivimuurin toiseen

kerrokseen.

Insinööri Aro oli ollut ulkomailla huhtikuusta lähtien, häntä

odotettiin näinä päivinä kotiin. Tehtaasta ja huutokaupasta ei kukaan

voinut antaa tietoja, vaikka palvelija vieraan pyynnöstä kutsui

paikalle insinöörin veljenkin.

— Minä pelkään, että me olemme olleet uskomattoman naiveja ja typeriä,

sanoi Miikka. — Hehän väittivät odottavansa insinööri Arolta rahaa.

Mairen antama osoitelippu kädessä suuntasivat he nyt kulkunsa pitkän

kadun päähän. Anna vuorostaan meni tällä kertaa ylös ja Miikka odotti

kadulla. Rouva Lyng — sellaista ei täällä tunnettu. Neiti Rauhaniemi

— kyllä. Oliko hän nyt naimisissa? Oikeinko vihittynä? Siitä oli jo

pari vuotta, kun hän oli asunut täällä, hänen tavaroitaan kyllä vielä

oli vinnillä, olisi hyvin hyvä, kun pääsisi niistä eroon. Jotakin

ompelijalaskua täällä vielä hiljan oli käytetty. Ei hän sanonut, minne

täältä muutti. Jollei tavaroita pian noudeta pois, niin ompelijatar vie

ne, hän uhkasi jo viimein. Lasku oli kolmattasataa markkaa.

Hiljalleen, nojautuneina toisiaan vastaan, astelivat Anna ja Miikka

takaisin pitkää katua. Ulkomaanmatka, vielä eilen aivan lähellä, oli

äkkiä käynyt kaukaiseksi ja saavuttamattomaksi. Siivet, jotka vielä

eilen olivat kannattaneet heitä ja tehneet heidän askeleensa keveiksi,

olivat pudonneet alas. Miikan mieleen hiipi outo tunne siitä, ettei

hän koskaan saavuta päämääräänsä, hänen on ehkä taasen palattava

konttorityöhön. Tosin ei hän sitä uskonut, järjellään hän toki käsitti,

että hänen täytyy saada takaisin rahansa, mutta jokin aavistus vasaroi

hänen päässään, kaiken aikaa toitottaen: et koskaan, et koskaan, et

koskaan!

Uskomattoman kalliiksi kävi elämä. Joka päivä vei setelejä, vaikk’eivät

he toki enää syöneet ravintolassa, vaan ostivat kotiin joka murenen ja

nauttivat sen pienessä huoneessaan. Sehän olikin paljon hauskempaa.

Sähkösanoma! "Maire vaikeasti sairastunut. Tänään pannut rahat postiin.

Tervehtien Maire, Ture."

— No, katso nyt.

— Tiesinhän minä, sanoinhan minä!

He viettivät onnellisen päivän ja onnellisen yön odottaessaan rahoja.

Seuraavakin vuorokausi meni ja menetteli, mutta kolmantena päivänä

he tulivat levottomiksi. Kolme kertaa kävivät he postissa kysymässä

rahakirjettä. Turhaan. Neljäntenä päivänä he sähköttivät Turelle.

Täytyi taasen peruuttaa laivaliput, muuta neuvoa ei ollut. Heidän

käsirahansa rupesivat loppumaan. He alkoivat mielessään läpikäydä

tuttavia, joiden puoleen hädän tullen voisivat kääntyä. Olihan täällä

Mairen sisaria ja veljiä, olihan täällä pari vanhan rovastivainajan

poikaa, molemmat suurissa viroissa, olihan täällä senaattori Nenón.

Veri nousi Annan kasvoille, kun hän heitä ajatteli. Miikan silmien

eteen tuli yhä selvempänä jokin konttorihuoneisto, jossa hän istuu

pulpetin takana. Varmaan ei kuitenkaan olisi aivan helppoa täällä

oudossa kaupungissa saada tointa. Kaiken varalta kirjoitti hän

entiselle isännälleen, kysyi, voisiko hän vielä kerran palata tutun

pöydän taakse ja pyysi, siinä tapauksessa, ettei isäntä voisi häntä

käyttää, suosituksiaan, jotka olivat jääneet sinne talletettaviksi.

Sähkösanoma! "Mairen tila arveluttava. Kärsivällisyyttä. Huomenna

lähetän rahat."

Anna ja Miikka eivät enää luottaneet tähän vakuutukseen. Tuntui

varmimmalta, että Miikka itse matkustaisi hakemaan rahoja. Kustannusten

vuoksi tietenkään ei Anna voisi lähteä mukaan. Heidän rahansa olivat

muutenkin pelottavan vähissä. Kun edes olisi päässyt jonnekin

perheeseen asumaan. He alkoivat jo katsella sanomalehdistä ilmoituksia,

eikö olisi tarjolla jotakin sopivaa asuntoa ja myöskin ansiotyötä.

Miikka sai suositukset entiseltä isännältään — hänen paikallaan kyllä

jo oli toinen, tai oikeastaan kaksikin miestä. Mitään rahoja ei

kuulunut.

— Voisivatko he pettää meidät?

— Mutta miksi Ture sitten lupaa lähettää? Saattaisihan hän sanoa, ettei

voi lähettää rahoja. Ymmärrätkö sinä tätä?

— Tiedän, etteivät ihmiset aina pidä sanaansa.

— Mutta hehän ovat ystäviämme!

— Niin, sellaistakin kuulee, että ystävät pettävät.

He voittivat vastenmielisyytensä ja Miikka läksi Mairen sedän,

tohtori Rauhaniemen luo puhumaan heidän pulastaan. Tohtori otti hänet

ystävällisesti vastaan.

— Vai niin, vai niin, sanoi hän hymyillen, — pelkäänpä, että maisteri

saa odottaa rahojaan. Ihmettelen, että niin herkkäuskoisesti lainasitte

heille, vieläpä ilman takuita ja velkakirjaa. Maire-raukka on joutunut

huonoille teille, kunnollisimmassakin perheessä pitää olla mätämunansa

ja Maire on meidän. Voittehan mielellänne matkustaa heidän luokseen,

lainaan mielelläni satasen, jos niin haluatte. Mutta en luule matkan

auttavan. Mitä taas Mairen sairauteen tulee — niin, ehkä hän on

sairaana. Mutta hänen sisarensa kävi täällä aamupäivällä, kertoi

tilanneensa Mairelle joitakin hyvin hienoja liinavaatteita ja saaneensa

niihin rahatkin, vasten tavallisuutta. Niin, ehkä hän on sairaana.

Voinko ehkä palvella maisteria satasella?

Maisteri Koskinen kiitti, ymmärsi, että matka olisi ollut turha ja

poistui. Hän teki pitkiä kierroksia kaupungilla, vaikka hän tiesi,

että Anna malttamattomana häntä odotti. Hänen oma tyhmyytensä kulki

hänen edellänsä, minne hän kääntyi, ärsyttäen ja raivostuttaen. Hänestä

tuntui, että Lyngin oveluuskin oli miellyttävä tämän typeryyden

rinnalla, jolle ei vastenmielisyydessä löytynyt vertaa. Ei käsittänyt,

pitikö sitä itkeä vaiko nauraa. Olipa hän ollut oikein pölkkypää, oikea

typerä narri. Kuinkahan kalliiksi tämä typeryys tulisikaan. Entä jollei

hän milloinkaan saisi takaisin rahoja? Entä jollei hän milloinkaan

saisi nähdä unelmiensa toteutuvan? Milloinkaan...!

He vuokrasivat kalustetun huoneen eräältä työläisperheeltä. Se oli

aika soma, valoisa huone ja kun uunin varusti pienellä hellalevyllä

ynnä asianomaisella savutorvella, saattoi siinä keittää. Koko

laitos maksoi viisikymmentä markkaa. Ompelukoneeseen Annalle meni

yhdeksänkymmentäseitsemän. Rahat saatiin Annan ja Miikan kesätakeilla

panttilaitoksesta. Miikan taas onnistui saada myyjän paikka

rautakaupassa. Hän ei yrittänytkään kysyä tunteja jostakin koulusta,

eihän häntä kuitenkaan täällä tunnettu. Kauppa-alalta hänellä oli

pätevyystodistukset. Palkka ei ollut hullumpi. Anna ompeli mikäli

taloudelta ehti, häneltä ei puuttunut työtä, he elivät hyvin. Nuori

rouva alkoi jo laskea leikkiä että he pian kokoavat matkarahat

uudelleen. Hiukan suurempi peili hänen ensi työkseen täytyi hankkia,

sitä ihmiset aina neulojalla kaipasivat.

Eräänä iltana, kun Miikka tuli kotiin kaupasta, kertoi hän nähneensä

rouva Lyngin, Mairen, menevän teatteriin. Hänen turkissaan oli ollut

suuri valkoinen kaulus ja vaalean päähineen päärmeenä valkeita untuvia.

Varmasti se oli rouva Lyng, Maire! Toki hänet tunsi!

Anna paiskasi työn käsistään ja kimmahti pystyyn.

— Minä menen ja odotan näytännön loppuun, minä vaadin hänet tilille.

Heidän täytyy maksaa!

Hetken perästä hän nosti maasta työnsä ja puisteli sen puhtaaksi. Se

oli jonkun nuoren palvelustytön köyhä, taivaansininen tanssipuku. Hän

oli luvannut tehdä sen kahdeksasta markasta. Olisi vielä puuttunut,

että siihen olisi tullut tahra ja hän saanut viedä sen pesulaitokseen.

He istuutuivat aterialle.

— Minä en ymmärrä tätä, sanoi Anna. — Mikä on tämän tarkoitus?

— Ehkä se, että oppisimme löytämään onnen ja sisällön läheltä, omasta

itsestämme. Aioimme opettaa sitä muille emmekä itse sitä tunteneet.

Mitä meiltä puuttuu, kun omistamme toisemme ja kun olemme terveet!

— Olet oikeassa — mitä meiltä puuttuu!

Nuori vaimo heittäytyi polvilleen miehensä eteen ja painoi kasvonsa

hänen rintaansa vasten. Jos he olisivat asuneet linnassa ja uineet

kullassa ja hopeassa, eivät he olisi voineet olla onnellisemmat.

Jutte-setä siellä kotona, luuliko hän heidän olevan ulkomailla, vai

oliko hän kuullut, miten heidän oli käynyt? Ei yhtä kirjelippua

ollut kulkenut heidän välillään. Kaikki oli jäänyt muistamisen ja

unen varaan, niin oli setä tahtonut. Jos hän olisi kuullutkin heidän

kamppailevan vaikeuksia vastaan, niin hän vain olisi sanonut: ihmisen

ei pidä päästä helpolla — ja antanut heidän kamppailla.

Sumuisena iltana juuri ennen joulua koputettiin heidän ovelleen ja itse

tohtori Rauhaniemi astui huoneeseen. Kun ei maisteri ollut kotona,

sanoi hän asiansa rouvalle. Se ei ollut mitään hauskaa. Hehän olivat

syösseet itsensä perin ikäviin juttuihin. Pankista oli häneltä, tohtori

Rauhaniemeltä, kuulosteltu heidän osoitettaan. Maisteri Koskinenhan

oli kirjoittanut nimensä suureen vekseliin — se oli uudistettava

ylihuomenna. Kymmenentuhatta, niin se oli. Lyng oli saanut tämän suuren

summan vetoamalla hänen, tohtori Rauhaniemen sukulaisuuteen. Hän tiesi

tämän kaiken, sillä hän oli juuri ollut puhelinkeskustelussa pankin

kanssa.

Anna tuijotti pieneen kirjelippuun, jonka tohtori oli levittänyt hänen

eteensä ompelukonepöydän kulmalle.

— En ymmärrä, sanoi hän, — mieheni ei ole puhunut tästä mitään.

— Hän on tietysti tahtonut säästää teitä. Olen pahoillani, että minun

osalleni joutui...

— Ei meillä ole ollut tapana säästää toisiamme totuuksilta...

— Pyydän teitä viemään maisteri Koskiselle ne terveiset, että olen

valmis pankissa puhumaan, että hän saisi vähitellen, vuosien kuluessa

suorittaa tämän velan. Jollei teidän kasvatusisänne suorita sitä...

— Ei, ei ikinä! huusi Anna. — Mutta me emme myöskään sitä suorita. Se

on herra Lyngin tehtävä. Minä matkustan heidän luokseen, minä pakotan

hänet.

— Herrasväki on ollut varomaton!

— Mitä tohtori ajattelee! huusi Anna suunniltaan. — Millä me tämän

maksaisimme? Minulla ei ole koruja, joita voisin myydä, ei mitään,

minkä voisin muuttaa rahaksi... Ei, tohtori, viekää pois tuo paperi,

sitä ei saa näyttää miehelleni. Minä en kärsi sitä silmieni edessä,

kaikki tyynni on petosta, valhetta ja petosta. Viekää pois, viekää

pois! Minun mieheni ei saa tietää, nila tämä paperi on tullut.

Kaksikymmentä vuotta elämästään hän on kiduttanut itseään säästämisellä

ja tukahduttanut itsessään kaiken ikävöimisen ja pyrkimyksen. Hän ei

jaksa uudestaan. Ja mitä varten hänen pitäisi jaksaa? Eihän hän ole

kuluttanut noita rahoja.

Vieras oli mennyt, Anna puhui yksinään. Hän oli Ikään kuin saanut

tärähdyksen eikä päässyt siitä selviämään. Sen hän ymmärsi, että

ihminen vastaa omista teoistansa, mutta muiden teoista... Veloista,

jotka toinen on tehnyt, rahoista, jotka toinen on käyttänyt... Ei,

mahdotonta!

Mitä menit paikkaamaan Jumalan töitä!

Ystävyydellekin ihminen on jotakin velkaa. Onko se rikos, jota näin

pitää rangaista?

Heikkous on rikos.

Mutta minä en voi sitä sanoa hänelle, kun hän tulee kotiin! Hän

menehtyy, jos hänen uudestaan pitää alkaa. Miksi on ihmiselle sitten

annettu siivet, jos niitä aina pitää katkottaman? Hänen täytyy saada ne

edes joskus levittää. Kaikki sävelet ovat jo surmatut minun rintaani...

Jumala, sinä näit, että me nurkumatta annoimme pois oman pääomamme,

mutta tehdä velkaa... kymmenentuhatta markkaa! Voimmeko tyhjistä

käsistämme helistää ne esiin? Ei, meillä ei ole emmekä me ota velaksi.

Anna kierteli huonetta kuin häkkiä, päästä päähän, seinästä seinään.

Väännellen käsissään jotakin vaatetta töytäsi hän huonekaluja vasten

ja tunsi ruumiissaan kalvavaa, hävittävää tunnetta, joka söi kuin

myrkky. Hän vihasi ihmisiä, hän vihasi koko maailmaa. Ajatuksissaan

oli hän ajelehtinut ompelukoneen ääreen ja istui työtuolillaan ikkunan

ääressä. Siinä oli vielä kukkanen, jonka Miikka oli tuonut hänen

nimipäiväkseen. Katsellessa tuota yksinäistä vihreää tainta heidän

köyhässä huoneessaan, alkoivat hänen kyyneleensä vuotaa. Hän oli

ennen käyskennellyt kokonaisessa paratiisin yrttitarhassa. Siinä oli

nimikortti ompelukoneen kulmalla, jokin nimi ja osoite. "Senaattori

Toimi Rauhaniemi" — oliko tohtori tullut senaattoriksi? Ja siinä oli

tuo kauhea paperikin vieressä. Sitä kai ei ollut lupa hävittää. Kun

Anna sitä katseli, kuivuivat hänen kyyneleensä ja viha alkoi taasen

raivota hänessä.

Jumala, mikä sinä olet ja kuka sinä olet? Pitääkö sinuun uskoa, pitääkö

sinun isälliseen johtoosi luottaa? Mikä isä sinä olet — kiduttaja

olet! Eikö sinulla ole voimaa hallita maailmaa vai etkö sinä tahdo?

Miksi, miksi, miksi sinä annat tällaisen tapahtua? Yötä on kaikki ja

pahuutta. Jumalattomat menestyvät ja vanhurskaat kärsivät, ne jotka

sinua ovat rakastaneet ja palvelleet. Kuinka sinä saatat syöstä lapsesi

epätoivoon? Eikö sinulla ole voimaa vai etkö tahdo auttaa? Mistä on

paha kotoisin, paha ja valhe? Samasta juurestako kuin totuus? Siis

sinusta? Senkö tähden sitä suosit ja annat sen menestyä? Vastaa,

vastaa!... Eikö hänellä, minun miehelläni ollut kaunis päämäärä

ihmisten hyväksi? Ja noilla toisilla vain tarkoitus tuhota ihmisiä.

Mutta sinä asetut heidän puolellensa, ja tahdot ehkä, että minun vielä

pitää sinua rakastaa? Vastaa, mitä tarkoitat, mitä tahdot, miksi

kidutat meitä!

Yö, yö, yö! Ei vastausta, ei valon välkettä. Valhetta, pimeyttä, yötä.

Anna tunsi kohoavansa ikään kuin häntä olisi nostettu. Jokin tuttu ja

ystävällinen ääni puhui hänelle. Lammin hengitys kirvoitti hänen kuivia

huuliaan.

— Mutta minun pieni Annani, minun omani — olen täällä, tiedän kaikki,

ymmärrän kaikki. Ja sinäkin ymmärrät. Katso, me olimme varomattomat,

minä varsinkin. Annoin insinöörille nimikirjoituksellani varustetun

vekselin, kaiken varalta. Hän lupasi olla sitä käyttämättä, sanoi

repineensä sen. Hän on sitä kuitenkin käyttänyt! Mutta ei se tee

mitään. Me maksamme urhoollisesti. Mekö antaisimme lamata itsemme!

Anna vikisi vuoteellaan kuin lintu.

— Minun pieni Annani, kerron lapselleni sadun, kerronko? Meillä

tehtaalla tapahtui kerran, että eräs mies, Matti Moisio, pahasti

ruhjoutui koneissa. Kun hän heräsi pitkän leikkauksen jälkeen ja kysyi,

mitä hänelle oli tapahtunut, vastattiin, että hän oli menettänyt

molemmat jalkansa polvien yläpuolelta ja molemmat kätensä. Nuori

sairaanhoitajatar itki, kun hän tämän sanoi. Mutta Mattipa sopersi:

olipa onni, että henki jäi! Katso, niin kallis on elämä, sinä omani,

sinä pieni Annani. Ja meillä on molemmat jalkamme, molemmat kätemme.

Emmekö ole oikeita pohattoja!

— Minä ymmärrän tämän sillä lailla, sinä oma vaimoni, ettemme olleet

kypsiä opettamaan muille, miten onni löydetään pienimmässä, miten

sisältö löydetään arkisissa, tavallisimmissa askareissa. Meidän piti

lähteä etsimään onnea ja sisältöä kaukaa. Meidän täytyy ensin itsemme

istua koulunpenkillä. Sanotaan puulla olevan yhtä paljon juuria

alaspäin kuin sillä on runkoa ylöspäin. Ihmisen mielellä on yhtä paljon

liikunta-alaa sisäänpäin kuin ulospäinkin. Kun emme päässeet ulospäin,

niin syvennytään sisäänpäin. Tässä se vanhan koulumestarin pojanpoika

istuu ja saarnaa, mutta hän tuntee rehellisesti itse tarvinneensa

kurituksen Isän kädestä.

Anna virkosi hänen puhuessaan, mutta hän ei saanut takaisin työiloaan.

Miksi muutamien pitää päästä niin helpolla ja saada elää toisten

kustannuksella? Kuinka Jumala saattaa sallia vääryyttä? Miksi ovat

hyvä ja paha, miksei ainoastaan hyvä, koska Jumala on ikihyvä?

Miksi on maailmassa valhetta ja yötä? Samat kysymykset palasivat

alituisesti. Ehkäpä Anna oli rasittunut, ehkei hän ollut aivan terve.

Kuin pingotettu verkko ahdistivat kysymykset hänen ympärillään, ne

kuumensivat aivoissa. Ah, entiset ihanat yöt Jumalan luona, missä

ne olivat? Eikö koskaan ihmiselle anneta vastausta elinkysymyksiin.

Ratkaisemattomine ongelmoineenko hänen on kulkeminen kohti yksinäistä

hautaansa? Ja mitä seuraa sitten?

Työ oli käynyt raskaaksi, siinä ei ollut aatetta, ei sisältöä eikä

tarkoitusta, askel painoi, silmät eivät tahtoneet kestää pitkinä

iltoina. Miikka seisoi kaupassa, myi lukkoja, rautanauloja ja

peltikannuja. Vieraat ihmiset seisoivat peilin edessä heidän ainoassa

huoneessaan ja puhuivat tutuista ja tuntemattomista ihmisistä. Anna ei

tahtonut jaksaa, surukangas teki kipeää silmiin, näkö sekaantui pieniin

ryppyihin kudonnassa. Otsaa pakotti ja pisteli, pistokset tuntuivat

päälakeen asti.

Surupukua tehtiin eräälle nuorelle suutarinvaimolle. Annan täytyi mennä

ostamaan kreppiä. Ja suuressa kauppapuodissa sattui hän Maire Lyngin

viereen, joka istui ja valitsi kankaita korkean kangaspinkan edessä.

Anna kuumeni kiireestä kantapäähän, kun hän totesi itselleen, että tuo

komeasti puettu nainen oli sama, jonka kanssa hän niin sydämellisesti

oli seurustellut kesällä ja joka sittemmin oli antanut hänen miehensä

elämälle aivan toisen suunnan.

Mairella oli pitkä nahkatakki — mahtoiko sellaisen saada tuhannellakaan

markalla. Hänen sinivihreässä käsilaukussaan oli hopeakirjaimet.

Hän etsi teräksenväristä verkaa, jotakin pehmeää kevyttä kangasta.

Kangaspinkka hänen edessään kohosi kohoamistaan. Ystävätär hänen

vierellään silmäili vuoroin kankaiden värejä, vuoroin hänen kasvojaan.

Anna seisoi ja kuunteli heitä. Se oli Mairen ääni, ne olivat Mairen

kasvot. Rannerengaskin oli Mairen, hän oli kesällä kertonut aikoinaan

saaneensa äidinisältään aivan mahdottoman mutta kalliin rannerenkaan

ja vaihtaneensa sen tähän, Anna muisti tämän selvästi. Se oli kuin

olikin Maire. Anna päätti, että hän puhuttelee häntä, mutta ei täällä

sisällä, vaan kadulla. Ja hän meni kadulle ja käveli ulkopuolella,

sydän jyskyttäen. Hän ei tahtonut saada rohkeutta lähestyä entistä

ystävätärtään tuon toisen hienon naisen takia. Hän tietysti uskoisi

häntä kerjäläiseksi. Hän katsahti häneen jo lyhtyjen alla niillä

silmillä. He astelivat verkalleen, käsissä suuret määrät kääröjä.

— Täällä on joku, joka seuraa meitä, kuuli Anna äkkiä Mairen

ystävättären sanovan.

Silloin hän tuli heidän rinnalleen ja kylmät väreet vihloivat pitkin

hänen ruumistaan.

— Maire, hyvää päivää, etkö tunne minua?

— En... en tiedä. Kuka...? Mutta Anna — todellako? Kuinka sinä olet

vanhentunut. Mitä kuuluu? Ehkä minä voisin toisen kerran tavata sinua,

minulla on nyt vähän kiire.

— Niin, tietysti, jollet sinä ehdi. Missä sinä asut? He seisoivat

vastatusten kadun kulmauksessa ja ystävätär käveli edellä. Mairen

kasvoja peitti ohut musta harso, jonka yhdellä laidalla vain oli suuri

kukkaiskuvio.

— No niin, sanoi hän yhtäkkiä ja hänen toinen suupielensä kohoutui

tuttuun katkeraan hymyyn, — sama se. Puhutaan siis nyt. Edessä se on

kuitenkin.

Ja hän sanoi pari sanaa ystävättärelleen ja palasi Annan rinnalle.

Kesällä hän oli ollut Annaa lyhyempi, mutta nyt hän hattuineen oli

päätä korkeampi. Anna joutui sellaisen mielenliikutuksen valtaan,

ettei hän tietänyt, miten alkaisi. Häntä jo kadutti, että hän oli

pysähdyttänyt Mairen, varmaankaan ei keskustelusta olisi mitään

tuloksia. Maire päästi hänet pulasta.

— Niin, sanoi hän, toinen suupieli tutussa hymyssä, — tahdot tietysti

puhua noista onnettomista rahoista. Luuletko, etten minä ole niistä

pahoillani. Mutta se todella ei ole minun syyni, että te ette saaneet

niitä. Lyng, se roisto, en paremmin sano, hän ne käytti omiin

tarkoituksiinsa. Hänelle tarjottiin juuri silloin autoa — se oli

hyvin hyvä kauppa, ainoastaan hiukan käytetty, suuri, musta auto.

Tein kaikkeni saadakseni rahat teille. Olenpa valmis vapaaehtoisesti

antamaan teille jonkin osan, jahka saan isältäni. Asianajajani ahdistaa

häntä paraikaa, hän sattuu nimittäin olemaan kaupungissa. Hänhän nyt

on suuri ja mahtava rovasti, vapunpäivänä hän muuttaa sinne isoäidin

ja isoisän vanhaan pappilaan — kyllä hän saa kauniisti maksaa minulle.

Ja silloin saat sinäkin jotakin, vaikka en suinkaan katso itseäni

velkapääksi suorittamaan teille summaa. Muistat, että itse sitä

tarjosit. Ja Lyng, se roisto, hän joka pennin otti. Minun on saamarin

nälkä, enkö saa tarjota sinulle kahvia, voimme paremmin jutella katon

alla.

Hiottu lasiovi kertasi Annan köyhän puvun Mairen rikkauden rinnalla

heidän seisoessaan kahvilan edustalla. Jäsenissä lamattu ylpeys

ja selittämätön piina astui Anna entisen ystävättärensä perässä,

pujotellen läpi pöytärivien.

— Missä miehesi sitten nyt on? sanoi hän, kurkku kuivana.

— Mieheni? Oh, en tiedä, missä tällä hetkellä harjoittanee petosta

ja vilppiä. En toki enää ole missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän

oli kaunis mies ja minä annoin pettää itseni — ah, olen saanut sitä

katua tarpeeksi. Olin tuntenut hänet vajaan viikon, kun hän kosi ja

vakuutti rakastavansa minua mielettömästi. Oli kevät, olin heikko ja

typerä. Ei, Anna, todella minun on noista rahoista hyvin paha mieli.

Jahka isäni maksaa minulle, sitten saatte. Kuule, johtuu mieleeni:

menepä ahdistamaan ukkoa, ehkä hän tulee järkiinsä. Saamari sentään,

mitä roskaa tämä on? Ovatko nämä olevinaan leivoksia, voitko sinä syödä

niitä? Hän asuu — rovasti tarkoitan — senaattori-sedän luona. Kai sinä

tiedät, että tohtori nyt on senaattori? Lähde pois ja kiristä rovastia.

Ah, kuinka olisin sinulle kiitollinen, jos hiukkasen piinaisit häntä.

Onko sellaista kuultu, että isä rupeaa lahjoittelemaan lastensa

omaisuutta! Hän on kyllä keksinyt hyvin kauniita historioita, joilla

hän puolustaa tekoaan. Tolvi oli alkuaan muka vääryydellä saatu ja

sen vuoksi oli se tuottanut onnettomuutta. Nimittäin "onnettomuus"

olemme tietysti me lapset. Hän ei ole meihin tyytyväinen, tämä herra

paavi. Totisesti ei hänellä pitäisi olla mitään muistutettavaa noissa

muissa, he menestyvät hyvin, pitävät puheita ja esitelmiä ja edustavat

kaikkialla, missä pitää kantaa osakunnan lippua tai laskea seppeleitä.

Se ei ole heidän syynsä, että hän on menettänyt heidän rakkautensa.

Ukko-parka rupesi yhtäkkiä näkemään pikku-äijiä joka paikassa, niin

raitis mies kuin onkin. No silloin, ehkä vuosi äidin kuoleman jälkeen.

Hän kuvitteli, että meissä lapsissa oli kaikenlaisia paheita ja synnin

ituja, joita piti nyhtää pois. Muistan kerran, kun hän omin käsin

piiskasi Lyylikkiä sen tähden, että tyttö oli kysymättä ottanut jonkin

piparkakun. Se oli kauhea varkaus ja synti piti nyt piiskattaman lapsen

nahoista!

Maire puhui nopeasti ja keveästi, suupielissä hymy. Annan mieleen

muistui ilta kaukaisessa menneisyydessä, jolloin tämä sama ihminen oli

nukkunut äitinsä käsivarrella avuttomana ja hiljaisena.

— Ja sitten hän väittää, että hän Tolvista oli myynyt pois niin paljon,

ettei jäljellä ollut oikeastaan mitään lahjoitettavaa. Joka tapauksessa

minun asianajajani nyt tarkastaa tätä kauppaa.

Taaskin tuli Annan mieleen, että Maire on orpo ja yksin, ja

epäsiveellinen sääli valtasi hänet. Niinkuin ei Jumala tietäisi, mitä

hän tekee! Mitäpä hänellä, Annalla, sitä paitsi olisi ollut hänelle

antamista.

— Maire, sanoi hän hiljaa ja katsoi häntä silmiin, — miten sinun itsesi

on?

— Minun? O — jaa. Menettelee. Kas, oletko neulonut... lankako on

hangannut sormesi selän? O — jaa, mikäpä minun olisi. Menen pian

naimisiin, se on vielä salaisuus. No niin, voinhan mielelläni sinulle

sanoa — vai etkö tahdo? Oletko sinä noin epänaisellinen ja vailla

uteliaisuutta! Lähdemme häämatkalle etelään, olen aina niin halunnut

sinne. Hän on hyvin varakas, olen varma, että senatorska Nenóninkin

salonki taas avautuu, jos haluan sinne astua. Mutta sitä hän saa

odottaa — senkin piru! Annamme oikein vihkiä itsemme, se on sentään

sellaista irrallista se siviiliavioliitto... Ovatko sinun silmäsi

kipeät? Neiti, ottakaa pois, olkaa hyvä, tätä ei voi syödä. Antakaa

jotakin juotavaa, vaikkapa soodaa... Ah, kuinka olisin kiitollinen, jos

menisit rovastin kimppuun ja pusertaisit hänestä irti jotakin...

— Rakastatko sinä sulhastasi?

— O — jaa, kyllä. Hän tulee pitämään minut hyvissä vaatteissa ja

antamaan minulle kauniin kodin.

— Etkö pelkää, että petyt?

— En pelkää mitään muuta kuin vanhenemista, lihomista ja rumentumista —

niitä kolmea. Sano suoraan, olenko minä vielä kaunis? Eihän minulla ole

ryppyjä? Kaikki muu on minulle yhdentekevää. Lyng lupasi ennen vanhaan

päästää minut irti omastatunnosta ja irti helvetistä — niitä en koskaan

ole pelännyt. Mutta vanhuutta, rumuutta ja lihomista. Miten voi ihminen

suojella itsensä niiltä? Sano suoraan, sinähän olet rehellinen — olenko

vielä kaunis?

Anna vaikeni. Mairen kasvot muuttuivat yhtäkkiä. Vaikka Anna istui

selin saliin, saattoi hän pöytäkumppaninsa ilmeestä nähdä, että heidän

pöytäänsä katsottiin ja että Maire nopeasti oli valmistanut kauneutensa

ihailukuntoon. Hänen profiilinsa oli ikään kuin ohennut, suu oli käynyt

pienemmäksi, huulet hymyilivät, koko ryhti oli mitattu ja laskettu.

Hän kumarsi rakastettavasti jollekin tutulle ja Annalle tuli tunne,

että tuo tuttava vain odottaa hänen poistumistaan tullakseen hänen

paikalleen.

— Lähdetkö sinä? sanoi Maire teeskennellyn rakastettavasti. — Oi, älä

nyt huoli maksaa, minähän kutsuin sinut. Oletpa sinä itsepintainen.

Hyvästi, hyvästi, Anna-kulta.

Hän nähtävästi ei ensinkään tietänyt, mitä hän sanoi. Anna pusersi

kukkaroa kädessään. No niin, nyt hän oli tehnyt tilinpäätöksensä Mairen

kanssa. Nyt täytyi ostaa suruharso ja kiirehtiä kotiin.

Mutta hänelle oli vielä tullut tuskallinen halu tavata rovasti, Mairen

isä, ei niin paljon rahojen vuoksi kuin kuullakseen jotakin sedästä.

Jolleivät matkat olisi olleet niin kalliit — kukaties hän sittenkin

olisi käynyt kotona. Muistamisessa ja unessa, olihan niissä paljon,

mutta aika haalensi muistoja, rakkaimpiakin. Sedän luona, hänen

puutarhansa suojassa, asui hartaus ja valo. Kuinka ihanaa olikaan

siellä hankien keskellä, kun luonto nukkui suurta untaan, ja kuinka

ihmeellinen olikaan siellä luonnon kuolleista-nouseminen. Saada

tietää edes jotakin sedästä, oliko hän terveenä, oliko hänellä ollut

ikävyyksiä... Rovasti oli kuitenkin jo matkustanut, kun Anna tuli häntä

tapaamaan.

Hän kohtasi hänet todella, mutta vasta keväällä, rovasti itse tuli

silloin etsimään enonsa kasvattitytärtä. Hän tuli kokoustensa lomassa,

kaupungissa oli suuria uskonnollisia juhlia, joita varten hän oli

saapunut. He istuivat Annan ompelukoneen kahden puolen, ikkunassa

pihamaata vastaan, missä kuivi köyhien ihmisten haalistunutta,

paikattua pyykkiä ja missä näiden samojen ihmisten lapset leikkivät

tahraisina ja kirkuen. Rovasti puhui ystävällisesti ja tyynesti, leikin

muodossa, mutta hänen asiansa oli Annalle varsin odottamaton.

Hän huomautti, ohuet huulet hymyssä, joka muistutti Mairen hymyä,

nuorelle rouvalle, että kiittämättömyys... tai epäkiitollisuus...

tai miksi sitä nimittäisi, ei ole mitään aivan kiitettävää. Höperö

vanha eno on ehken kasvattanut ottotyttärensä siinäkin toivossa, että

hänellä hänestä olisi vanhoilla päivillään jotakin hyötyä. Nyt vanhus

kuitenkin kaiken vuotta on ollut yksinään ja hoitoa vailla. Niin,

hän on sairastellutkin. Puutarha on rappiolla, vanhuksen ulkoasu on

laiminlyöty, hullu Luukkas on hänen seuransa. Muita hän ei huoli.

Hänestä itsestäänkin voi sanoa, että hän on mieluummin hullu kuin

viisas. Hän kulkee ja puhelee yksinään, keskustelee silmiensä kanssa,

sormiensa kanssa kuin lapsi. Sitten hän on saanut päähänsä, että hänen

talolleen perustettaisiin koulu, jonkinlainen oppilaitos aivan uutta

mallia, ainoa laatuaan maassamme.

Rovasti keskeytti puheensa ja katseli hämmästyneenä rouva Koskiseen.

Ei minkäänlaista pahaa omaatuntoa hän osoittanut. Päinvastoin hän oli

purskahtanut jonkinlaiseen purkaukseen, joka oli sekä itkua että naurua

ja jonka iloisesta luonteesta ei saattanut olla minkäänlaista epäilystä.

— Koulu! huudahti hän. — Koulu hänen luokseen — ah! Sairastellut...

laiminlyöty... puutarha rappiolla — oi! Hänen on siis ehkä ollut hiukan

ikävä meitä!

Miten hänen nyt on?

— Kesä on nähtävästi tehnyt hänelle hyvää. Hän oli varsin pirteä, kun

viimein kävin äitini kanssa häntä tervehtimässä. Ei minkäänlaista

nöyryyttä tai valmistautumista kuolemaan. Kaimastaan Judas Iskariotista

hän puheli niinkuin ennenkin, kysyi, onko hän käynyt luonani, kysyi

joko klovni on ollut yksinään ja muuta sellaista hullutusta.

— Vai niin, vai niin. Mutta koulu, koulu! Puhuiko hän jotakin meistä...

minusta?

— Ei nimenomaan. Mutta äitini kanssa ajattelimme, että te ehkä voisitte

muistaa vanhaa kasvatusisäänne eikä jättää häntä noin kokonaan.

— Muistaa häntä, muistaa häntä! kuiskaili Anna ikään kuin hän olisi

laulanut. — Minä olen rovastille niin kiitollinen, niin kiitollinen.

Muistaa häntä — ah!

Hän ei ensinkään muistanut Mairen asiaa, hän ei enää muistanut heidän

pettymyksiään, vastoinkäymisiään ja velkakuormaansa. Miksei koulua

voisi perustaa ilman ulkomaanmatkaa? Ja kuka oli sanonut, että sen piti

sijaita kaupungissa?

Laulaen liikkui hän arkisissa töissään ja odotteli kiihkeästi, että

Miikka tulisi kotiin. Laulaen asteli hän huoneen päästä päähän,

seinästä seinään. Täällä oli ahdasta hänen ilolleen. Riemuiten

heittäytyi hän vihdoin miehensä kaulaan ja puhkesi puhumaan:

— Kuule, hän ikävöi meitä, hän ikävöi meitä! Puutarha on laiminlyöty,

hän on sairastellut, hän haluaa koulua sinne, sinne — miksei se voisi

olla siellä? Sano, sano, voihan se olla? Emmekö pian lähde häntä

katsomaan. Minä lähden, en jaksa enää, menen heti... kun voin viedä

hänelle jotakin oikein arvokasta.

Hän hiljeni ja kätki pään miehensä kainaloon. He viipyivät siinä,

ääneti, sylitysten.

* * * * *

Eräänä helteisenä sydänkesän päivänä ojensi Anna rattailta

kasvatusisänsä käsivarsille pienen lapsensa. He pelkäsivät molemmat,

etteivät vanhat kädet jaksaisi sitä pidellä, mutta tahtoivat samalla

niin hartaasti, että juuri nämä kädet kantaisivat lapsen siihen kotiin,

missä äiti oli kasvanut.

— Anna vain, anna vain, puheli ukko, kasvot juhlallisesti

jännittyneinä, — olen kerran kantanut tänne äidin, kannan myös lapsen.

Luukkas, missä sinä vetelehdit, tule, tule, katso: se on hänen

lapsensa, Annan lapsi. Voisitko sinä uskoa? Muistatko, kun sinä kerran

toit kirjeen, jossa käskettiin noutamaan tyttöstä, Annaa. Ja nyt on

tämä hänen lapsensa... Sepä onkin painava ihmisalku... Kyllä minä

jaksan, älä sinä pelkää.

Luukkas tuli, murahteli ja hymähteli, keittiön ikkunoissa

tungeskeli naisia, ne olivat tuttuja, tulleita punaisista kodeista

järvenrannoilta. Jutte-herra huuteli nyt heitä ja toisteli

toistelemistaan samaa, mitä hän oli sanonut Luukkaalle. Naiset tulivat

hymyillen, ja koira tuli. Kaikki olivat elossa ja kaikki olivat

iloissaan, eniten koira, joka tunsi Annan, hyppi ja haukkui.

Anna itse asteli kuin unessa, hymyillen ja kyyneleet silmissä.

Jutte-herra päästi lapsen omille pahnoilleen, aukaisi omin käsin

peitteet ja kääröt, Luukkaan, naisten ja koiran ihmetellessä ympärillä.

— No, sormet, puheli hän omille toimeliaille käsilleen, — kosketelkaa

nyt, kouratkaa nyt. Oletteko vihoviimein saaneet ikävöitsemänne asian

ja esineen, oletteko, lurjukset! No, silmät, katselkaa nyt kylläksenne,

katselkaa. Hyvä on, kaunis lapsi on!

— Kaunis lapsi! kuului kuorossa ympärillä.

— Mitä hänestä sitten tullee, sanoi Luukkas ja nieli kiroussanan, joka

oli luiskahtamaisillaan hänen huuliltaan.

Anna tuli vanhan huoneensa kynnykselle. Siellä oli kaikki järjestetty

odottamaan lasta, aivan niinkuin kerran, kun hänet itsensä lapsena

tuotiin tänne. Pieni sohva seisoi nurkassa — mitä, eikö pöydällä sen

edessä ollutkin puinen leikkikalu, lapsen lapio, jonka toinen laita

oli haljennut! Pieni, säleillä varustettu sänky seisoi seinää vasten,

yksin punainen paperikukkakin riippui kattolampussa. Anna viipyi siinä

keskellä lattiaa, muisteli ja muisteli. Hän tuli ikkunaan ja taasen hän

muisteli ja muisteli. Vihdoin hän palasi kynnykselle ja hymyili siinä,

silmät vesissä.

Jutte-herra istui pienokaisen ääressä auringonpaisteessa, muistamatta

syömistä tai juomista tai päivän töitä. Hän oli käynyt entistä

pienemmäksi ja ikään kuin käpertynyt kokoon, mutta hänen kasvonsa

paistoivat. Karulta vuoteelta, valkeiden vaatteiden sisästä loistivat

häntä vastaan lapsen uinailevat, aavistelevat, kirkkaat silmät.