Jutte Cairenius, Kairalan herra, oli yhdessä puutarhansa kanssa elänyt
läpi syksyn suuren kuoleman. Se tapahtui sinä yönä, jolloin halla vei
kukkaset.
Tässä luonnon kuolemassa ei ollut mitään surullista tai masentavaa.
Kun Kairalan herra alkavan syksyn sateiden välissä tunsi hallan
maun ilmassa ja näki hallan merkit taivaalla, ei hän tehnyt mitään
pelastaakseen kukkiaan. Kuolema lähestyi salaperäisenä ja juhlallisena.
Vanha herra, kuluneeseen viittaansa kääriytyneenä, asteli puutarhassaan
ja näki sumujen nousevan järvestä ikään kuin minkäkin sotajoukon
puolustamaan rannan kasvillisuutta. Kukkaset seisoivat liikkumattomina
tähtien valossa. Auringonnousussa pysähtyisivät niiden elämännesteet,
niiden sydämet lakkaisivat sykkimästä. Silloin tyrehtyisi resedan
tuoksu, silloin sammuisi astereiden hehku, punaiset, siniset,
keltaiset ja vihreät värit lakastuisivat, kaikki raukeaisi takaisin
alkuperäänsä: uneen. Uneen — tämä ajatus täytti vanhan miehen mielen
juhlallisuudella, salaperäisyydellä ja odotuksella. Uni, paluu
alkuperään.
Jutte-herra ei sanonut kukkasilleen hyvästi, hän ei liittänyt
näitä kauniita leikkitoverejaan yhteisistä onnen päivistä, lähtien
aina siitä hetkestä, jolloin hän kylvi siemenen maahan ja alkoi
odottaa sirkkalehtiä. Vaikka hänestä tuntui, että ihmisen sielu
kuolinhetkellään ja kukkasen sielu hallayönä ovat samanarvoiset ja
ihminen la kukkanen tämän samanarvoisuuden perusteella voisivat
seurustella toverillisesti, ei hän ryhtynyt puhumaan kukkasilleen
mitään. Unen ajatus täytti hänet kokonaan. Hän ajatteli unta,
unen kudosta jokaisessa siemenessä, jokaisessa teossa, jokaisessa
ajatuksessa, jokaisessa silmän näyssä, jokaisessa aivoituksessa, joka
vielä ei ollut tullut tietoiseksi; unta, tätä liikkeellepanevaa voimaa
kaikessa ja samalla kuolettavaa voimaa. Unessa tapaavat elämä ja
kuolema toisensa. Unessa ovat elävät, kuolleet ja syntymättömät yhtä.
Unessa on muuten niin ristiriitainen luomakunta yhtä. Unessa nukkuvat
valhe ja totuus yhdessä. Uni on tuli, jossa syntikin puhdistuu, uni on
rauha, missä halutkin hiljenevät. Unessa lepää kaikki turvallisesti.
Unessa painuu kaikki liki yhteistä alkuperää. Jota syvempi uni, sitä
likempinä alkuperää. Pieni lapsi on vasta irtaantunut alkuperästään,
sirkkalehdet ovat vasta kohonneet ylös kaaoksesta. Lapsen uni on
likempänä alkuperää kuin mikään muu. Nuoruudessaan ja miehuudessaan
loittonee ihminen alkuperästään. Hänellä on tänä aikana suurimmat
vaaransa. Jollei hän koko elämänvaelluksellaan turvaa itselleen syvää
tervettä unta, tätä ainoaa yhteyttä alkulähteen kanssa, niin on hän
alati altis onnettomuudelle. Vanhuudessa kallistuu ihminen taasen
alkujuurtaan kohden ja hänen elämänsä käy yhä unenomaisemmaksi.
Ihmiset luulevat, että eläminen on jokin tarkoitus itsessään, eläminen,
jonka siedettävyys on varsin kyseenalainen, eläminen, joka on niin
epävarma ja altis onnettomuudelle. Eläminen ei ole tarkoitus. Uni on
tarkoitus. Eläminen on vain välikappale unen saavuttamiseksi. Jos me
elämme tarkoituksenmukaisesti, saavutamme onnen maailmassa: suloisen
unen. Ja tämä uni on vain esimakua siihen, mikä seuraa hallayötämme. Me
voimme tärvellä unemme ja onnemme, voihan uni olla niin monenlaista,
kokonaan riippuen elämänvaelluksestamme. Totuudenpalvelijan harras
vaipuminen alkuperään on toista kuin valheentekijän itsetiedoton
nukkuminen. Mutta kaikille on uni tärkeämpi elämistä, kaikki ovat unen
kautta yhteydessä alkuperänsä kanssa. Kulkivat he miten kauas hyvänsä
alkuperästään, kielsivät he alkuperänsä, kirosivat he alkuperänsä —
he nukkuvat kaikki. Ja lepäävät silloin tässä alkuperässään, imien
voimia tuleville onnellisille tai onnettomille unille. Uni on ikuisuus,
määrättömyys. Kuolemaksi kutsumme siirtoa pienempien unien alalta
suurempaan. Onko se lopullinen suuri yhtymisemme alkuperään, sitä emme
tiedä. Ehkä seuraa useita siirtoja. Mutta unen me tiedämme. Unesta me
tulemme, unesta me elämme vaeltaessamme maan päällä, uneen me menemme.
Uni on oleellisinta, todellisinta kaikesta. Unessa on autuus ja
alkuperä.
Näitä saneli itselleen Jutte-herra, astellessaan hallaa odottavassa
puutarhassaan. Hänen talossaan vallitsi täysi hiljaisuus. Hänellä
ei ollut yhtään eläintä, ei koiraa, joka olisi haukahtanut, ei
hevosta, joka olisi hirnahtanut. Kaikki ihmiset hänen talossaan
olivat vanhat ja likellä kuolemaa. He nukkuivat kaikki. Jutte-herra
itse nukkui usein valveillakin. Luonto seisoi liikkumattomana hänen
ympärillään, ytimissään lähestyvän unen salaperäisyys ja juhlallisuus.
Tähtien valossa näkyi astereiden äänetön hehku ja nurmien ikään kuin
helähtelevän hopeankarvainen vihreys. Tuntui siltä, kuin siirto
alkuperään olisi ollut tapahtumaisillaan kaikelle Kairalan talossa.
Auringonnousussa oli kaikki raukeava uneen: kukkaset, niiden omistaja
ja hänen vanhuksensa, ehkäpä koko kylä, ehkäpä koko maailma.
Jutte-herra siirtyi huoneeseen, laskeutui riisuutumatta vuoteelleen ja
pani kätensä yhteen rinnalleen — ristiin ei hän niitä koskaan pannut.
Hän oli koko päivän laskenut rantaansa kivillä. Jotakin näistä kivistä,
järvenpinnasta, kukkasista ja tähtitaivaasta häämötti vielä hänen
silmäkalvossaan, suuri raukeus painoi jäseniä ja mieli ikävöi jotakin
läheistä, isää, ystävää: alkuperää. Hän meni uneen.
Ensimmäisen suuren hallayön jälkeen vaipui talo yksitoikkoiseen
arkiseen menoonsa. Herra hakkasi puita, laski rantaansa kivillä ja
hoiteli maitaan kevättä varten — sanalla sanoen: hän hoiteli untansa.
Vanha renki lakaisi käytäviä, toimitti jyvät myllyyn, kantoi veden ja
kävi noutamassa postin. Naiset pitivät huolen taloudesta, leipoivat,
neuloivat ja kehräsivät. Toinen, hän jolle pellava- ja hamppumaa olivat
elämänehtoja, kehräsi, kutoi kangasta ja värjäsi lankoja. Vanhat
olivat he molemmat. Puut kävivät kirjaviksi, varistivat vähitellen
lehtensä ja seisoivat paljaina. Satoi. Vaahterien suuret lehdet
valuivat sateen mukana maahan. Oli kuin vesisade olisi huuhdellut
puukujaa. Villiviinin lehdet pysyivät kauemmin kuin mikään muu. Olisi
saattanut luulla, että unen onni kokonaan oli niiltä kielletty. Oli
hiljaista. Ketään ei kuulunut taloon. Pappilaisetkaan eivät käyneet.
Oli se onnen aika, että kaikki olivat Kairalan herralle suuttuneet.
Kerran oli kylä häntä uutterasti käyttänyt lääkärinänsä, silloin kun
ei vakituista tohtoria vielä ollut. Ja olisi kai käyttänyt vieläkin.
Jutte-herra oli aikoinaan heikkoudessaan ryhtynyt parantamaan elämän
antamia haavoja: hän oli säälinyt. Se tapahtui, ennen kuin hän tunsi
unen armoa ja kaiken alkuperän hyvyyttä. Silloin hän tahtoi lohduttaa
Ja pidentää elämää. Silloin hän myöskin hallayönä peitteli kukkiaan.
Niin pian kuin unen onni hänelle selveni, ei hän pidentänyt mitään
elämää. Ihmiset saivat tuoda haavoitettujaan hänen luokseen: hän sanoi
heille suoraan, että hän antaa heidän nukkua kuoleman uneen. Kerran
kuljetettiin Kairalan portille kaksi tappelupukaria. Ja Kairalan herra
antoi siinä omalla portillaan heidän verensä vuotaa kuiviin. Tämän
jälkeen hän sai olla rauhassa. Uutinen kierteli sanomalehdistössä
osoituksena kovasydämisyydestä, omaiset häpesivät häntä ja paikkakunta
kiroili. Jutte-herra nauroi. Hän oli päästänyt unen maille kaksi
ihmistä, jotka eivät olisi ansainneet unen makeutta, koska eivät
milloinkaan olleet vaivanneet itseään millään, joka antaa unta. Ja
siitä sanottiin häntä kovasydämiseksi. Hän oli lisäksi pelastanut
maailman kahdesta tappelijasta ja juoposta, ja heidän jälkeläisensä
heräämästä ylös alkuperästään. Ja siitä häntä moitittiin. Kairalan
vanhat vaimot kiertelivät kaiken syksyä toisen portin kautta, koska
ihmisveri oli vuotanut hiekkaan pääportin luona. Vasta lumen tultua
he uskalsivat mennä pääportista. Renki kuunteli kylällä, miten hänen
herrallensa annettiin "hullun tohtorin" nimi, ja kävi ahkerasti
kirkossa. Siellä hän tapasi hullun tohtorin rakkaat sukulaiset. Nämä
rakkaat sairastivat sen vuoksi, että tiesivät hullun tohtorin perinnön
olevan käyttämättömänä, kun sen sijaan Sidonia Rauhaniemi, Kairalan
kapteeni-vainajan tytär ja Judas Caireniuksen sisar, oli käyttänyt
perintönsä saadakseen pappilaansa suuren pappilan arvon mukaisen
sisustuksen, hopeat, vaunut, kuomit, ja tietysti myöskin lapsillensa
kasvatuksen, tyttärille soittotunnit, kielitunnit ja tarpeelliset
koristukset, yleensä saadakseen elämän ympärillään mukavaksi.
Jutte-herra oli varma siitä, että sisar oli antanut perintönsä mennä
loppuun siinä toivossa, että veli ei voisi elää sadan vuoden vanhaksi.
Hän oli aina ollut heikko terveydeltään. Ja vaikka pappilaiset
näkivätkin, että hän terveellisessä työssään paranemistaan parani,
niin katsoivat he kuitenkin, ettei ihminen hänen heikolla ruumiillaan
voisi kestää aivan kauan ja pitivät hänen tavaraansa omanaan. Sidonia
lupailikin erinäisiä hänen huonekaluistaan jo etukäteen tyttärilleen ja
miniöilleen. Kerran esimerkiksi Jutte-herran poissa ollessa hän tuli
ja vei Kairalan kulmakamarista sohvan, pöydän ja neljä tuolia — mitä
ne siellä tekivät, lämmittämättömässä huoneessa, halkeilisivat vain
talvella. Näin hän oli sanonut ja palvelijat olivat antaneet hänen
komentaa tavarat rekeen. Luukkas, renki, oli kokonaan Sidonia-rouvan
puolella. He olivat hengeltään kuin sisarukset, Jutte-herra epäili
joskus, että he olivat sellaisia muutenkin.
Olisivatpa pappilassa tietäneet, että hän aikoi ottaa taloonsa vieraan
lapsen, antaakseen sille rakkautensa ja omaisuutensa. Hän aikoi etsiä
maailmasta sellaisen lapsen, joka huolisi hänen rakkautensa ja jota ei
hänen omaisuutensa vahingoittaisi. Jos maailmasta löytyisi sellainen
lapsi. Olisivatpa he tämän tietäneet.
Hän eli omaistensa kanssa vuoroin riidassa, vuoroin näennäisessä
sovussa. Riitaa saattoi kestää vuosikausia ja se oli Jutte-herralle
aina sekä mieluisempaa että edullisempaa kuin sovinto. Hän ei tullut
hyvilleen, kun pappilasta yhtäkkiä, pitkän hiljaisuuden jälkeen,
tuotiin Kairalaan lämmintä leipää. Silloin hän tiesi, että oli tulossa
häät tai ristiäiset ja että häneltä toivottiin jotakin. Usein tuli
ruustinna itse heti lähetyksen jälkeen. "Miltä se näyttää, että me
sisarukset olemme riidassa, meitähän on vain kaksi, koko pitäjä puhuu
meistä." Näin Sidonia alkoi. Ja kun oli juotu kahvit ja juteltu
tuntinen, pääasiassa keittiössä vanhan Riikan ja Saarlotan kanssa, hän
sanoi tähän tapaan: "Nostatko sinä edes korkosi joka vuosi? Saisit edes
sillä summalla tuottaa iloa muille. Sinun ympärilläsi kasvaa nuoria,
mitä voisit ilahduttaa puserolla, mitä rannerenkaalla... Ethän voi
viedä rahojasi hautaan. Jumalan tähden, älä käy kitsaaksi, se on suuri
synti."
Usein sai Sidonia houkutelluksi häneltä hää- tai ristiäislahjan. Aina
häntä tahdottiin kummiksi ja kivenkovaan häntä kiusattiin mukaan
häihin. Hän oli usein heikko ja meni. Vanhukset kotona olivat silloin
niin tyytyväiset. Luukkaskin oli ystävällinen ja Riikan ja Saarlotan
kasvot säteilivät onnea. Se antoi hyvää unta heille kaikille.
Veljensä naimisiinmenoa oli Sidonia-rouva aikoinaan pelännyt. Jutte oli
kyllä mitättömän pienikokoinen ja lisäksi ruma, mutta ainahan saattoi
ajatella, että joku rahojen tähden ottaisi hänet. Vanhat vaimot, jotka
aikoinaan olivat toivoneet taloon rouvaa ja lapsia, olivat tulleet
vakuuttuneiksi siitä, että heidän herransa oli onnellisempi heidän
hoidossaan. Eihän perijöitä puuttunut: pappilassa oli runsaasti lapsia
ja lapsenlapsia.
Villiviini hehkui vielä Kairalan seinillä, kun Jutte-herra eräänä
päivänä sai kirjeen. Sen oli allekirjoittanut "Aina Nieminen" ja se
oli kirjoitettu hänen äitinsä nimessä. Kirjeessä ilmoitettiin, että
äiti hyvin sairaana kysyi, eikö tohtori Cairenius vielä halunnut heidän
pientä Annaansa. Kun hänen, äidin, pian oli kuoleminen, tuli koti
hajoamaan ja lasten täytyi lähteä maailmalle. Omaiset olivat luvanneet
ottaa muut. Jos tohtori tahtoisi olla niin hyvä ja noutaa Annan.
Jutte-herra oli tavannut renkinsä Luukkaan puukujan päässä alhaalla
ruismaansa luona. Ja kirjeen luettuaan hän jäi katselemaan laihoa ja
hänestä tuntui siltä, kuin jotkut keveät unennäöt olisivat tanssineet
yli oraiden päiden. Ne olivat onnelliset ja epämääräiset niinkuin
aivan pienten lasten unet mahtoivat olla. Jutte-herra tunsi heti
jotakin epämääräistä, lapsellista onnea, ja kun hän oli lukenut
kirjeen uudelleen, sai onnentunne määrätyt muodot ja kävi ikään kuin
täysikasvaneeksi.
Lapsi tulisi taloon, tänne Kairalaan! He saisivat lapsen tänne kotiin.
Kokonaan ja vakituisesti olemaan. Lapsi olisi hänen omansa, hänen,
Judas Caireniuksen!
Hänen silmänsä tuijottivat laihoon, jonka hopeisilla päillä
auringonsäteet leikkivät kuulaassa syysilmassa. Lapsi oli heikko, hän
oli sanonut äidille, että heillä oli havumetsä — mitenkä hän taasen
olikaan niin sanonut, sillä vain kolme mäntyä oli puutarhassa. Ah,
sinä syntinen ihminen! Lapsi oli suloinen ja viaton. Minkä näköinen
se oli? Hän ei muistanut, oliko se vaalea vaiko tumma. Hän muisti
vain rehellisyyden ja viattomuuden sen piirteissä. Lapsen ensimmäiset
sanat olivat olleet: pannaan kukka kylmään veteen. Tälle lapselle hän.
saattoi uskoa omaisuutensa, hänen unensa sanoisivat hänelle, miten se
oli käytettävä, se ei häntä pahentaisi. Tälle lapselle hän saattaisi
antaa rakkautensa, jota ei kukaan ollut huolinut. Tämä lapsi ehkä
ottaisi sen vastaan ja pitäisi hiukkasen hänestä.
Pieni vanha herra avasi sinisen takkinsa ikään kuin olisi ollut kevät.
Hän vapautui yhtäkkiä tunteesta, joka painajaisena oli seurannut häntä
läpi nuoruuden ja miehuuden: siitä tiedosta, että hän oli naurettavan
lyhyt vartaloltaan, että hän oli ruma ja vastenmielinen. Lapsi ei sitä
huomaisi, lapseen nähden hänen lyhyytensä saattoi olla vain etu, lasta
hän saisi rakastaa, lapsi ehkä pitäisi hänestä hiukkasen.
Ja kasvot säteilevinä tuli hän keittiöön, missä Luukkas, Riikka ja
Saarlotta olivat aterialla.
— Me saamme taloon lapsen. Minä olen ottanut ottotyttären. Huomenna
lähden häntä noutamaan. Hänen nimensä on Anna. Luukkas, sinä menet
toimittamaan minulle hevosen. Huomenaamulla, kello viisi aamulla on
lähdettävä. En voi varmaan sanoa, minä päivänä palaamme, mutta hevosen
täytyy odottaa koko ajan. Lyhty on laitettava kuntoon. Välly tuotava
alas vinniltä. Me saamme taloon lapsen!... Riikka ja Saarlotta,
koira on heti toimitettava Kairalaan, sen pitää hyppiä vastaamme,
kun tulemme. Kissanpoikasia on otettava, niitä voi olla kaksi, että
leikkivät. Lehmä täytyy ostaa. Minä kirjoitan eläinlääkärille, että hän
toimittaa heti tämän ostoksen ja tutkii lehmän, että se on terve. Menen
heti kirjoittamaan. Saarlotta syö nopeasti nyt ja lähtee. Sekä yläkerta
että alakerta on tuuletettava, pestävä, tomutettava, lämmitettävä...
Kun Saarlotta tulee eläintohtorilta, niin menee puusepälle. Hänen pitää
vielä tänään tulla tänne. Aurinkoa pitää päästää huoneisiin, sekä ylä-
että alakertaan. Ihmisiä ei saa päästää, jos heitä sattuisi tulemaan.
Ei pappilalaisiakaan, ei ketään. Olisi parasta, jos saisimme vaunut.
Ehkä voisimme saada eläinlääkärin vaunut... Kirjoitan ja kysyn...
Kaikki huoneet on lämmitettävä hyvin, koivupuilla. Lapsi tulee asumaan
peräkamarissa minun huoneeni vieressä. Meillä oi taida olla ainoatakaan
lapsensänkyä, kaikki on kai viety pappilaan. Puusepän täytyy tehdä...
Herra oli puhunut yhteen menoon, lainkaan kiinnittämättä huomiota
niihin moniin kysymyksiin, jotka kuvastuivat hänen vanhuksiensa
kasvoilla. Yhteistä heille kaikille, sekä jurolle Luukkaalle että
puheliaalle Riikalle ja hiljaiselle Saarlotalle oli jännitys ja iloinen
hämmästys. Molemmat naiset olivat lakanneet syömästä ja kuuntelivat
hymyillen ja katsellen toisiinsa. Kun herra palasi, kirje kädessä,
olivat tärkeimmät kysymykset häntä vastassa. Tiesivätkö pappilassa
tästä aikomuksesta? Kuinka vanha oli lapsi? Minkä väriset kissanpojat
olisivat mukavimmat? Eiköhän kanojakin pitäisi hankkia taloon? Ja
eiköhän lapselle oikeastaan pitäisi saada lapsen seuraa, muuten sille
helposti saattaisi tulla ikävä.
— Se on sitten parempien ihmisten lapsia, sanoi vihdoin Luukkas, — eikä
mikään köyhä?
Herran toinen silmä meni kiinni ja toinen katsoi läpitunkevasti renkiin:
— Se on parhaimpien ihmisten lapsia.
Renki ei ällistynyt, vaan jatkoi:
— Tietysti se on omaisten lapsia?
— Omaisimpien, vastasi herra ja hänen nouseva suuttumuksensa lauhtui ja
hän veti molemmat silmänsä sirittävään hymyyn.
Talon vanhat naisetkin hymyilivät taasen. Toinen arveli joitakin
rehtorin lapsista, pappilan rehtorin, toinen tohtorin.
— Se on sellaisten ihmisten lapsi, jotka eivät koskaan valehdelleet,
sanoi tohtori ja nousi.
— Ne ovat sitten kuolleet? jatkoi renki hellittämättä.
— Hm. Ne sekä elävät että ovat kuolleet.
— Sillä tavalla, että toinen elää ja toinen on kuollut, viisasteli
Luukkas.
Herra iski toisen kätensä rystyset pöytään.
— Lakkaatko sinä elämästä, kun olet kuollut? Sitäkö sinä kirkossa opit,
kun joka seitsemäs päivä istut siellä? Hölmö, mene ja laita kuntoon
talli. Me ostamme myöskin hevosen.
— Se ei sitten ole omaisia? kysyi Luukkas ja hänen kasvonsa vääntyivät
rumiksi niinkuin ryppyinen omena.
— Kaikkein omaisimpia — etkö kuullut!... Ja mitä minun perintöihini
tulee, niin ne ovat minun, niiden kanssa ei kenelläkään ole tekemistä.
Luukkas kävi mustaksi muodoltaan. Saarlotta riensi selittämään, että ei
suinkaan herralla perintöjä olekaan. Ei suinkaan tässä näin säästäen
olisi eletty, jos olisi rahoja ollut. Ja näin kovassa työssä.
Herra ei nytkään ollut pahasti suuttunut, sillä hän meni yläkertaan,
availi siellä ovia ja ikkunoita ja vihelteli. Vanhat vaimot Riikka ja
Saarlotta katselivat toisiinsa: nyt piti toimittaa ja toimittaa ja
ostaa ja ostaa, nyt oli nähtävästi rahoja tiedossa. Turhaan olivat kai
kalastajat toivoneet Kairajärvestä kultakolikkoja verkkoihinsa, turhaan
oli puhuttu, että joka hauen vatsassa Kairajärvessä on kultaraha — ei
herra ole viskannut omaisuuttaan järveen, niinkuin joskus on luultu!
Omaisuutta ovat ehkä pankit ja laatikot täynnä, koska lasta nyt otetaan
vastaan sellaisilla kustannuksilla. Sellaisten ihmisten lapsi, jotka
eivät koskaan valehdelleet — kuka tässä sitten valehteli? Tohtorin
herrasväki, vaiko rehtorin, vaiko itse pappilan herrasväki? Tai jos
oikein itseensä meni, niin kukapa tässä totuudessa pysyi? Eivät aina
pysyneet totuudessa Kairalan vanhatkaan herrasväet, ruustinnan ja tämän
Jutte-herran vanhemmat. Hänellekin, Saarlotalle, olivat tehneet sen,
että lupasivat ylentää rahapalkan viiteenkymmeneen markkaan vuodessa
eivätkä maksaneet kuin neljäkymmentä. Mitäpä se auttoi, että itki ja
vakuutteli. Juuri tuossa herran kamarin ovella kapteeni käski mennä
helvettiin... Niin, ja kyllä niissä pitäjän ylöskannoissa yksi ja
toinen kappa jäi Kairalan makasiiniin. Ilmankos nämä niin rikastuivat,
nämä Caireniukset. Sitäpä varmaan tämä Jutte-herra vuodet umpeensa
oli ajatellut, ettei se sillä lailla ansaittu omaisuus ollut mitään
siunausta tuottavaa, sen vuoksi hän varmaan oli puhunut, että hän
viskaa kaikki Kairajärveen, ja sen vuoksi hän ottolapsekseen tahtoi
lapsen vanhemmista, jotka eivät valehdelleet. Niin varmaan oli asia,
ja oikein se oli ajateltu. Että toki tästä maailmasta oli löytynyt
sellainen lapsi.
Herransa iloisten askelten tahdissa, joka kuului yläkerrasta, ryhtyivät
palvelijat valmistamaan lapsen vastaanottoa. Jos kukkasetkin yhtäkkiä
olisivat palanneet paikoilleen talon edustalle ja puutarhaan, ei kukaan
olisi sitä hämmästynyt. Niin iloista oli talossa.
Illalla seisoi Jutte-herra ja katseli kuutamon kimmellystä kuuraisella
nurmella. Hänen ei tullut uni sillä tavalla kuin eilen. Hän ajatteli
lasta ja palautti mieleensä sen piirteet. Tästä puoleen se hengittäisi
täällä hänen kattonsa alla, leikkisi täällä, nauraisi täällä ja
vaipuisi täällä uneen. Hän aavisti, että koko hänen elämänsä nyt
muuttuisi, myöskin hänen unensa. Hän tulisi varmaan loittonemaan unesta
ja lähenemään sitä, mitä sanottiin onneksi, sitä mikä tähän asti oli
ollut hänelle tuntematonta. Jo nyt tuntui selvästi, että pisara jotakin
levotonta oli tullut hänen vereensä. Kannattiko kauppa? Eikö elämää ja
unta saattanut sovittaa keskenään? Täytyi voida.
Hän laskeutui oljilleen ja pakotti sydämensä hiljenemään. Hän hengitti
syvään, tasaisesti, hitaasti. Unen rannaton valtakunta alkoi lähestyä.
Hän tunsi ruumiissaan hiljaisen värinän, jotakin sentapaista kuin
urkujen kaukaisin hyminä kirkossa, ennen kuin vielä mikään sävel
on syntynyt. Uni tuli ja otti hänet haltuunsa niinkuin meri ottaa
hukkuneen.
Kairalan herra läksi matkaan varhaisena aamuna ja ajoi läpi kuuran
peittämien maiden. Hän näki auringon nousevan paljaiksi varisseiden
metsien takaa ja kuuran vähitellen sulavan kasteeksi. Hänen elämänsä
aurinko tuntui olevan nousemassa pettymysten takaa ja syvä routa
liikahteli hänen mielessään. Ei auttanut, että hän saneli itselleen:
lapsi kasvaa, nuoruus on huono ikä, kova kiittämätön aika kaukana
unesta — hänet oli vallannut selittämätön luottamus juuri tähän
lapseen. Olisiko elämällä kuitenkin jokin tarkoitus?
Aurinko paistoi leppoisasti koivumetsiin, jotka olivat käyneet
kipeän punertaviksi sen jälkeen kun ne olivat kadottaneet lehtensä,
sänkipeltoihin ja nuoriin oraihin, jotka olivat yhtä iloisen vihreät
kuin katajapensaat harmaiden aitojen varsilla. Kukot raaputtelivat
pihamailla ja lauloivat, kaula oikonaan, lampaat katistelivat
pientareilla. Keltaiset lehtitertut sireenipensaissa loistivat kuin
sula kulta. Ei yksikään kesän linnuista ollut jäljellä, vain varpuset
raksuttelivat ja varis lensi raskain siivenlyönnein yli sänkipellon.
Oli kuitenkin kuin koko taivas olisi laulanut. Saattoi alkaa uskoa
iloon ja viattomuuteen. Yksi tällainen päivä elämässä — sekö oli elämän
tarkoitus?
Siirryttiin rattailta junaan ja nopeammin kulkivat silmän ohitse
paljaat metsät, sänkipellot, laihopellot ja ihmisasunnot. Matkustajan
ajatustenkin tahti kiihtyi. Kairalan herra ajatteli ristiriitaisuuksia,
mitä varmaan nyt oli hänen edessään. Tietysti tällainen pappilanlapsi
oli saanut vereensä kirkon hengen, tietysti rukoiltiin Jumalaa, ehkäpä
luettiin rukouskin, kuten oli tehty heillä kotona ja kuten oli tapana
tehdä Rauhaniemen pappilassa. Tietysti tuolle suloiselle lapselle
oli opetettu kaikki nuo temput, vaikk'ei se tullut näkyviin silloin
junassa. Tosin ei äiti ollut yhtään kertaa maininnut Jumalan nimeä —
Jutte oli pannut sen merkille.
Tultiin asemalle, mistä äiti ja lapsi olivat astuneet junaan.
Kuljettiin asemien ohitse, missä oli leikitelty ruusuilla. Tultiin
asemalle, missä lapsi oli kysynyt leivosesta. Laskeva aurinko vuodatti
sädetulvan asemahuoneen ruutuihin. Joku asemamies tuli soittamaan
kelloa. Alkoi hämärtää.
Jos äiti asettaa joitakin vaatimuksia, ajatteli Jutte. Esimerkiksi,
että lapsi on kasvatettava kirkolliskristillisessä hengessä.
Sanonko minä silloin, että tämä kristillisyys on kuluttanut loppuun
voimansa, etten tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa. Minä
en saata tuolle kuolevalle ihmiselle sanoa, että kristittyjen ja
ulkonaisesti nuhteettomien ihmisten joukossa olen tavannut kovimmat
ja tuomitsevimmat sydämet. Eivätkö minun isäni ja äitini olleet
kristittyjä: joka ateriaksi piti nuorimman lapsen panna kätensä ristiin
ja lukea ruokaluvut. Selkääni minä sain, kun kerran oli paljon vieraita
ja minä rupesin itkemään enkä lukenut. Isä otti minut kiinni keittiön
eteisessä — muistan vieläkin siitä kulkiessani aina isää. Minä purin
hänen kättään... Minä olin sairas lapsi, aina minulla oli jotain tuskaa
ja usein minä itkin. Minut vietiin tuvan lattialle, suljettiin ovi ja
siinä minä sain itkeä. Mutta seitsemäntenä päivänä mentiin kirkkoon,
ja minäkin pääsin mukaan... Jos nyt tuo papinleski vaatii, että hänen
taivaassa pitää saada takaisin tyttärensä — vastaanko hänelle siinä
tapauksessa, että on parasta, että hän yksintein ottaa mukaansa lapsen?
Maa vetäytyi jäähän ja kuura kiilteli hämärässä. Tultiin kauppalaan.
Tuossa asemasillalla oli hääseura kesällä kisaillut. Äiti ja lapsi
olivat katselleet odotussalin ikkunasta. Toisella puolen Montoset,
Rauhaniemet ja Caireniukset — toisella puolen äiti ja lapsi: se oli
vaikuttanut kuin valhe ja totuus. Ja tuolla puiden alla, siellä oli
rovasti ladellut lorujaan. Jos Jumala ja hänen poikansa olisivat
olleet järkeviä miehiä, niin eivät he olisi sitä kärsineet... Tähdet
syttyivät, Jutte Cairenius astui pitkin kauppalan tyhjää kadunsyrjää,
jonka heinässä kuura kimmelteli. Peittämättömissä ikkunoissa oli tulta,
huonekasvien takana liikuttiin. Kadulla sen sijaan oli hiljaista,
karuselli ja sirkus olivat poissa. Varissut lehto nukkui. Siellä puun
juurella hän oli heilauttanut kättään lapselle, joka lepäsi äidin olkaa
vastaan eikä ensinkään ajatellut häntä. Entä jollei se milloinkaan
tule hänestä välittämään, jollei hän saa sitä viihtymään Kairalassa
— — No niin, silloin on ollut tämä ilon päivä. Ja sitten on taasen
yksinäisyys. Ehkä se onkin niin parempi. Kaikki mielenliikutus ehkäisee
raukeamista uneen. Kiintyminen ihmisiin on vaarallinen. Unessa on
autuus ja alkuperä.
Hän istui laivankannella vaipuneena jotakin seinää vastaan ja pimeys
painoi lempeästi hänen silmäluomiaan. Oli kylmä. Kun hän raotti
silmiään, oli ylhäällä tähtitaivas ja alla järvenkalvo, jossa
tähtikuvat lepäsivät, venyen sinne tänne laivan liikuttaman aallokon
mukaan, sekä tumma taivaanranta ja siellä täällä valontuike jonkin
ihmisasumuksen ikkunasta.
— Mitä se poika siinä niin leveänään herrastelee... No, no, mene
sinnemmäksi... Vai siinä lämpimimmällä ja parhaimmalla paikalla.
Nukutkos sinä...
Vihdoinkin Jutte-herra ymmärsi, että puhe tarkoitti häntä. Jokin suuri
hattupää rouva seisoi hänen edessään. Elämän melu tuli unen tielle,
ihmiset tulivat niinkuin niiden tapa oli. Jutte nousi istumaan.
— Varjelen tässä tätä ruumista, sanoi hän vanhan ihmisen äänellä,
hitaasti ja juhlallisesti. — Minulla on tässä vain ruumis.
— Ruumis — Herra siunatkoon!
Rouva pakeni sen tiensä. Pian oli koko se puoli laivaa tyhjentynyt.
Jutte-herraa huvitti.
Noin he pelkäävät kuolemaa, ajatteli hän. Ja kuitenkin on kuolema
ainoa varma asia, minkä he tietävät. Jokikinen heistä on kerran
ruumiina, mutta lausupa heille sana "ruumis" niin kauan kuin he elävät.
Kuolemanpelko on ollut pirun viisain keksintö. Siitä on hyötyä niille
ihmisille, jotka eivät ikävöi ihmisseuraa. Jutte-herra kiersi viitan
ympärilleen ja oikaisi pitkäkseen. Hiljaiset onnelliset ajatukset
olivat kuitenkin jo poissa. Uni pakenee ihmistä, joka ei ole tehnyt
työtä. Hän ikävöi kotiin, Kairalaan. Sellainen raskas kivityö antaa
verrattoman unen. Ja sitten tulee ranta niin kauniiksi. Hän tahtoo
saattaa sen palasen maanpintaa kukoistavaan kuntoon ja jättää sen
jälkeensä. Se on hänen veronsa elämälle, tehkööt ihmiset sitten sillä,
mitä tahtovat. Eihän se ole suuri ala, oikeastaan talon puutarha vain,
kaikki muuhan myytiin. Mutta se elättää monta ihmistä ja antaa monelle
ihmiselle unen.
— Missä se ruumis sitten on?
— Siellä, siellä se on jossakin. Eihän toki ole lupa kuljettaa
sellaisia sillä tavalla... Etsikää, etsikää. Sellainen keskenkasvanut
poika sitä kuljettaa... Lieneekö kuollut matkalla.
Tanakka laivamies sytytti tulitikun ja valaisi Jutte-herran kasvot.
Jutte-herra katsoi häneen, toinen silmä kiinni, toinen ainoana
irvistyksenä.
— Vanha mieshän tämä on, sanoi hän ja nauroi. — En minä löydä poikaa
enkä ruumista.
— Kyllä hän on siellä, nurkassa istuu, vakuutti iso rouva.
Jutte-herra nousi.
— Pirunpojat syntyvät vanhoina, rouva on oikeassa. Terveisiä vain
helvetistä, mamma ja pappa lähettivät. Hyvin voivat ja samaa
toivottavat tädille.
Sanat lausuttiin pimeyden keskeltä vakavasti, vanhan ihmisen äänellä,
pojan suusta. Laivamies nauroi, rouva kuiskaili jotakin hulluudesta ja
raivohulluudesta, joka yhtäkkiä voi purkautua, ja vaati laivamiestä
jättämään vaarallisen pojan seuraavalle laiturille.
Muuta merkillistä ei enää tapahtunut. Laiva oli myöhästynyt ja
puoliyön aikana tultiin perille. Lahdenpohjukassa kuljettiin läpi
lujan jääriitteen. Jutte-herraa paleli. Jokin poika, joka oli yhtä
pitkä kuin hän — hän huomasi sen heti, niinkuin hän yleensä aina heti
huomasi, minkä verran pitemmät häntä muut olivat — tuli opastamaan
häntä ylös mäentöyrästä, ohi tavaramakasiinin, jonka ovi oli auki ja
jossa joku mies liikkui lyhty kädessä. Lyhdyn säteen valossa näkyi
hetkisen vihreää nurmea ja solakka nuori kuusi. Sitten tuli pilkkosen
pimeä. Vieras sai tietää missä kestikievari oli, ja että siellä oli
vähän vihainen koira, joka ei kuitenkaan pure, kun vain menee eteenpäin
eikä puhu sille mitään. Kirkontornin näki hän itse. Missä oli pappila?
Tuossa se oli kirkon takana. Tästä lähti oikopolku, josta pappien oli
tapana kulkea. Se Nieminen siitä oli kuollut keväällä, ei ehtinyt olla
kirkkoherrana täyttä vuotta. Hyvä mies se oli, olisi se saanut elääkin.
Tuossa sen juuri oli hauta kirkon miestenpuoleisen oven tykönä. Rouva
kai siitä pian menee perässä, sanovat saaneen tartunnan — joka niihin
sellaisiin uskoo, vaikka ei se tauti vie muuta kuin silloin, kun on
sallittu. Näkyvätkin valvovan pappilassa, etteihän vain olisi ruustinna
jo kuollut. Jos vieras on sinne menevä, niin sopiipa mennä vain, kyllä
siellä ystävällisesti otetaan vastaan. Sinne menee köyhät ihmisetkin
niin mielellään. Se kulutti itsensä vallan köyhäksi mieheksi, kun
antoi jokaiselle, joka vain pyysi. Niin, paljon lapsia oli myöskin.
Seitsemän niitä on elossa, mutta joitakin on kuollut. Sairaasta sanovat
kirkkoherran saaneen taudin tartunnan — joka niihin sellaisiin,
niinkuin tarttumisiinkin, uskoo. Kas kun onkin pimeää, tulisipa lunta.
Ihanhan tässä eksyy polulta. Ei pidä kompastua, tässä näkyy olevan
pappilan lasten leikkitupa. Se vainaja teki sen itse omin käsin. Se
leikki aina lastensa kanssa, vaikka kuollessaan oli siinä puolivälissä
viidettäkymmenettä...
Vieras oli pysähtynyt. Hän pelkäsi rikkoa lasten leikkitupia. Tieto
siitä, että vainaja oli omin käsin tehnyt nuo hauraat, lyhytaikaiset
rakennukset, kahlehti hänen ajatuksensa. Tässä oli tuo isä uneksinut
yhdessä niiden kanssa, jotka vasta olivat astuneet niin lyhyen matkaa
elämää kohti. Hänen äänensä oli kuin matala sävel yhtyneenä lasten
heleään nauruun. Omituisesti tuntui jotakin hänen hengestään tälläkin
hetkellä viipyvän tässä. Jutte-herran teki mieli jäädä aamuun asti
siihen lasten leikkitupien keskelle, toisella puolella kirkko ja
hautuumaa, toisella puolella pappila valoineen. Mutta puhelias poika,
joka kohteli häntä ikäisenään, saattoi hänet kestikievariin.
Hän näki tulevan tyttärensä kodin pakkasaamun koitossa. Hän oli
astellut polkua hautausmaan läpi ja seisoi hautausmaan portilla ja
katseli. Lasten ääniä kuului alhaalta leikkituvan luota. Oliko hänkin
siellä, Anna? Jutte Caireniuksen sydän löi. Kaksi pientä tyttöä, yllään
lyhyiksi käyneet toppatakit, hääri polvillaan hiekassa leikkituvan
edustalla. He korjasivat kiviaitaa. Jutte ymmärsi, että hän eilen
pimeässä oli vierittänyt sen hajalle. Heillä oli punaiset villatumput.
Pienempi saattoi olla Anna. Vanha herra ei uskaltanut kajota porttiin,
se näytti olevan ruostunut ja vingahtelevainen. Palvelustyttö tuli
kaivolle, hänen perässään kammersi lapsi, jonka kulku vielä oli
epävarmaa. Se nauroi ääneensä ja nosti jotain leikkilapiota. Se viskasi
lapion menemään ja nauroi uudelleen. Se oli liian pieni ollakseen
Anna. Yhtäkkiä se meni nurin pitkin pituuttaan. Silloin heitti toinen
tytöistä leikkinsä ja juoksi auttamaan pienokaista. Käsi kädessä
kulkivat lapset silmiään siristäen vasten aurinkoa. Vanhan herran
sydän lakkasi lyömästä: hän oli tuntenut Annan. Pikkulapsi karkasi
suoraan vanhempien sisarustensa leikkirakennuksia kohti ja kaasi
kumoon kiviröykkiön. Samassa narahti portti. Anna katsoi ylöspäin. Hän
oli kasvanut sitten kevään. Tunsiko hän matkatuttavansa? Hän pudisti
kädestään jotakin, joka kolahti maahan, ja läksi juoksemaan sisään
päin. Vieraasta tuntui siltä, kuin hänen onnensa olisi paennut. Saisiko
hän lasta koskaan viihtymään? Suurempikin tytöistä läksi juoksemaan
pois. Ainoastaan pikkulapsi jäi istumaan hiekkaläjään, paksut,
punaisiin sukkiin puetut sääret suorinaan kellahtavalla maalla ja
kellahtava tukka kiemurrellen likaantuneella lampaannahkakauluksella.
Hän antoi vieraan tulla luo, nauroi ja kouri maasta hiekkaa. Hiekka oli
jäässä eikä lähtenyt irti. Hän ojensi vieraalle vasemman kätensä ja
heittäytyi riemun vallassa taapäin, pitkäkseen maahan. Vieras puheli
hänelle, nosti hänet ylös, puhdisti hänen vaatteitaan niinkuin oli
nähnyt Annan tekevän ja käsi kädessä läksivät he taloa kohden. Vanhasta
herrasta tuntui turvallisemmalta lapsen seurassa astua tähän taloon.
Pihaportti oli jo poissa, suuri parvi lintuja läksi lentoon pihlajista.
Marjat makasivat silppuna puiden juurilla. Portaiden edessä oli pyöreä
kellastunut kukkalava. Pensasrivin taakse ikkunaan ilmestyi hetkeksi
jotkin naisen kasvot. Samat kasvot tulivat vastaan eteisessä. Nuori
neiti oli koko joukon pitempi vierastaan.
Pikkulapsi helpotti tutustumisen alkua kaikin puolin. Vanhimman
sisarensa puhellessa vieraan kanssa kahmaisi se auki oven sekä
saliin että kahteen sivuhuoneeseen ja teki tulijan silmänräpäyksessä
tutuksi talon kanssa. Toisesta sivuhuoneesta tuli esiin apulainen
— vieras näki ensi katsannolta, että hän oli rakastunut kalpeaan
pappilanneitiin, mutta pappilanneiti ei häneen. Toisessa sivuhuoneessa
makasi sairas äiti. Tämän oven sulki tytär nopeasti ja apulainen
johdatti vieraan saliin. Pikkulapsi kävi kiinni pöytäliinaan ja veti
alas valokuva-albumit. Lamppuun onnistui apulaisen tarttua juuri viime
hetkessä. Herttainen pikkulapsi, kerrassaan herttainen! Mikä sen nimi
oli? Martta Maria Nieminen. Lapsi lausui nimet hyvin nopeasti yhteen
kyytiin, r-äänteet songertamalla, ja karkasi sitten kiinni vieraan
polviin. Jutte-herra oli ihastuksissaan. Eikö hän voinut saada sekä
Annaa että Martta Mariaa? Siitäpä olisi noussut ilo Kairalaan. He
olisivat saaneet pitää koko yläkerran hallussaan ja juosta ja nauraa
miten paljon hyvänsä.
Näitä ajatellessa puheli vieras apulaisen kanssa syksystä, ilmoista
ja vuodentulosta. Hänen silmänsä toimivat omalla tahollaan,
riippumattomina ajatuksista ja puheesta. Todellinen pappila: ei
puuttunut seiniltä mustapohjaisia, hopeanvärisiä raamatunlauseita,
urkuharmoni oli yhdessä nurkassa ja Thorvaldsenin Kristus toisessa.
Pikkulapsen ääni kuului ruokasalista. Yhtäkkiä kolahti ja sitten
muuttui ilo itkuksi. Joku toinenkin lapsi alkoi itkeä. Vieraan mieleen
tuli, että itkisikö Anna, ymmärtäen hänen tulonsa tarkoituksen.
Hän seisoi toisella puolen sohvapöytää ja katseli ulos. Paikka oli
epäilemättä kostea ja matala. Kairalassa oli parempi. Apulainen
kehoitti vierasta istumaan, mutta kun ei hän istuutunut, jäivät he
molemmat seisomaan. Apulainen oli vain päätä pitempi Jutte-herraa.
— Tämä on varmaan kirkkoherra Niemisen kuva, sanoi vieras, selaillen
albumia.
— Se on veli, maanviljelijä, kirkkoherrasta ei jäänyt mitään kuvaa. He
olivat niin toistensa näköisiä kirkkoherra ja ruustinna...
Jokin huivipää nainen tuli nuoren pastorin ovesta eteiseen, nyytti
kädessä, ja niiasi. Apulainen riensi sinne. Silloin emäntä hymyillen
selitti, että hän ensin käy katsomassa ruustinnaa, jos pastorilla on
puhuttavaa vieraalle. Ja koputtamatta meni hän sairaan huoneeseen.
Sieltä alkoi heti kuulua ääniä ja naurua.
— Ruustinna on sitä pahoitellut, ettei jäänyt mitään kuvaa, jatkoi
apulainen ja kohensi hiilosta uunissa.
Väsyttävät sairaan, ajatteli Jutte-herra, kuunnellen puheensorinaa
seinän takaa. Ruokasalissa katettiin pöytää. Ääneen sanoi Kairalan
herra:
— Ihmeellistä kyllä, nykyään kun kaikki tahtovat ikuistaa itsensä
kuvissa. Soitetaanko täällä pappilassa myöskin?
— Kaikkihan täällä laulavat ja soittavat.
Nyt täytyi pastorin mennä, sillä kuului saappaankolinaa kanslian
puolelta. Kairalan herra seisoi yksinään pienen Annan kotisalissa.
Unen onnellisuus, joka kaiken matkaa oli sekaantunut todellisuuteen,
kävi nyt niin voimakkaaksi, että vanha herra vaipui istumaan ja
päästi silmänsä umpeen. Hän tunsi huoneen puhtaan rauhallisuuden
sieraimissaan, silmillään ja kasvoillaan. Hän ikään kuin näki kaikki,
vaikka hänen silmänsä olivat kiinni. Se oli avara, matala ja aivan
tavallinen huone. Tavallinen oli myöskin maisema ikkunoiden alla ja
puutarha marjapensaineen, nurin käännettyine vihannesmaineen. Varmaan
asukkaat täällä olivat tavallisia ihmisiä hyveineen ja paheineen,
hiljaisia, vaatimattomia, työtätekeviä ihmisiä. Unennäkijä tuolissa
tajusi kaukaisesti muiston kaikista niistä epätavallisista ihmisistä,
jotka kuuluvat hänen sukuunsa ja jotka hän niin hyvin tunsi. Alituinen
levottomuus ja melu kulki heidän kantapäillään eikä uni saanut sijaa
heidän lähettyvillään. Varmaan ihmisen piti koettaa päästä tähän
hiljaiseen tavallisuuteen, missä uni sekaantui todellisuuteen ja oli
todellisempaa kuin olevainen, tähän rauhaan, joka oli lämmin kuin
auringonpaiste. Täällä ei puhuta pahaa toisista, täällä suodaan hyvää
kaikille, täällä ei olla surullisia, täällä ei suututa...
Unennäkijä sävähti valveille. Kalpea nuori neiti oli avannut ruokasalin
oven ja tuli huoneeseen.
— Anna tulee pian, sanoi hän hämmennystään peitellen. — Ovat olleet
leikkimässä. Äiti tahtoi heitä ulos, kun oli niin kaunis ilma.
Aiotko sinä valehdella minulle, tyttö? ajatteli Jutte-herra jo täysin
valveilla ja katsoi neitiin läpitunkevasti, toinen silmä kiinni.
— Tietääkö lapsi, mitä varten minä olen tullut?
— Tietää.
— Ja pelkää minua? Ja on juossut itkemään jonnekin?
— Niin. On.
— Ja sanoo, ettei lähde mukaani?
— Niin.
Nuori neiti katsoi vierasta suoraan silmiin, puna poskilla. He
vaikenivat.
— Eikö olisi mahdollista, alkoi pieni herra, — että minä saisin mukaani
myöskin sen pikkutytön, joka niin iloisena juoksi täällä... Heidän
olisi molempien hauskempaa... Hankkisin hyvän hoitajan...
— Tätimme ottaa hänet.
Nuori neiti taisteli kyyneliä vastaan ja pidätti sanat, jotka pyrkivät
esiin. Jutte-herra ymmärsi, mikä taakka lepäsi hänen hartioillaan:
talon hoito, lapset, kaikkien epävarma tulevaisuus... Ei mitään
ajatusta omien taipumusten tai mielihalujen kehittämisestä. Ehkäpä
apulainen vielä lisäksi vaivasi häntä lausutuilla tai lausumattomilla
tunnustuksillaan. Mutta yöt mahtoivat hänelle olla suloiset päivän
huolten ja raadannan jälkeen. Tyttö oli kuin laulu, joka ei saa soida,
niin vaalea, niin sisään kääntynyt. Ja samalla hän oli kuin jännitetty
jousi, täynnä salattua voimaa.
— Minä luulen, että aamiainen on valmis, sanoi hän ja astui takaisin
ruokasalin ovelle.
Istuttiin pitkän soikean pöydän ympärille. Apulainen istui vastapäätä
neitiä. Hänkään ei ollut mikään kaunis mies — ruma Jutte-herra pani sen
merkille. Kolme paikkakunnan emäntää oli sijoitettu apulaisen ja neidin
välille, joku mies oli tullut nuoren pastorin mukana kansliasta ja
istui Jutte-herran toisella puolella. Pieni tyttö, vanhin niistä, jotka
olivat leikkineet ulkona, yllään puhdas esiliina, tarjoili leipää.
Annaa ei ollut eikä muitakaan lapsia. Puhuttiin ruustinnan sairaudesta.
Toisten mielestä hän oli käynyt kovin huonoksi, toisten mielestä hän
oli paranemaan päin. Muuan laiha hintelä emäntä rupesi voivottelemaan
sitä surkeutta, että lasten piti joutua hajalleen maailmalle. Että
kuinka taivaallinen Isä voikaan sellaista vaatia...! Hän pyyhki
kyyneliään hihaansa ja huivinnurkkaansa... Toinen emäntä tiesi, että
joku mies eilen laivassa oli kuollut. Tohtorinna siitä oli kertonut.
Hän oli pimeässä joutunut istumaan aivan ruumiin viereen ja kovasti
pelästynyt. Pieni vieras herra pöydän toisella puolella ikään kuin
heräsi äkkiä ja katsoi emäntään, toinen silmä kiinni. Hän ei sanonut
mitään.
— Tohtorinna sen kertoi, sanoi emäntä, punastuen vieraan läpitunkevasta
katseesta.
Tarinaa jatkui vielä hetkisen: keskenkasvanut poika oli ollut vainajan
mukana. Nähtävästi halvaus oli ollut syynä äkilliseen kuolemaan.
Alettiin valitella vaimon ja lasten surua. Terveenä lähtee mies
matkalle ja kuolleena palaa.
Pieni vieras herra tuijotti lautaseensa. Talon neiti tarjosi hänelle
jotakin vatia. Apulainen huomautti, että Aina-neidin itsensä pitäisi
syödä. Puuro oli erinomaista. Vihdoin noustiin. Emännät siirtyivät
salin puolelle ja vieras johdettiin sairaan huoneeseen.
Hän makasi leveässä sängyssä, jossa he nähtävästi hänen miehensä kanssa
olivat nukkuneet yhdessä, ja pieni Anna seisoi itkunsa maininkeja
tyynnytellen hänen vieressään. Ikkuna oli raollaan. Äiti oli suuresti
laihtunut, hän ei koskettanut lasta, nähtävästi hän hymyillen oli sitä
puhutellut ja käänsi nyt hymyilevät kasvonsa tulijaan. Hän ojensi
vieraalle kätensä ja puhui hiljaisella äänellä.
— Kiitoksia, että tohtori tuli. Näin se sitten kävi — kuka sitä kesällä
olisi uskonut. Tohtori on hyvä ja istuu. Eihän vain tule kylmä? Anna
pääsee sitten syömään aamiaista. Anna tietää, että äiti lähtee pian
matkalle isän luo. Ja Anna ja kaikki lapset tulevat kerran perässä.
Sinne ei kirjoiteta kirjeitä, mutta rukouksessa tavataan. Äiti vie
terveisiä isälle. Ei Anna enää itke. Koko kesänhän me olemme ajatelleet
hyvää setää, joka antoi sen kauniin ruusun. Ja Anna voi sitten kertoa,
minne se ruusu vietiin. Meillä oli hyvin hauskaa sillä matkalla... Äiti
menee niin mielellään isän luo. Eivät lapset jää tänne yksin, ja mitäs
te täällä pelkäisitte: Jumalahan on teidän kanssanne. Ja rukouksessa
tulette tapaamaan isää ja äitiä... Nyt, lapseni, sinä menet syömään.
Sano Ainalle, että hän tulee ottamaan pois näitä nyyttejä. Katsokaa
nyt, tohtori, kuinka hyviä nuo pitäjäläiset ovat: tuollaiset määrät
voita ja juustoja. Ja sitten te lapset laulatte sedälle...
Lapsi oli tehnyt niiauksensa kuin unessa. Hän oli kesästä hyvän joukon
kasvanut ja jotakin vanhan ihmisen kärsimyksestä oli tullut hänen
kasvoihinsa. Kun hän kulmainsa alta katsoi ylös, oli hänen silmissään
mykkä kysymys: mitä minä olen tehnyt, miksi minun pitää kärsiä? Hän
ei kuitenkaan enää itkenyt, hänen rinnassaan vain tyrskähteli. Ja kun
vieras setä laskeutui polvilleen hänen eteensä, ei hän enää paennut.
He olivat siinä aivan yhtä pitkät ja Anna kävi jo tutunomaisemmaksi ja
kysyi, kuinka Salli ja Rauha ja Lea voivat. Sitten hän kertoi, että
valkoinen ruusu oli pysynyt tuoreena isän haudalla koko viikon ja vielä
sittenkin, ja nyt se kasvoi keittiön ikkunalla. Siinä oli uusia lehtiä,
kaksi uutta lehteä. Ensi kesäksi se taasen viedään isälle. Sitten hän
sanoi, että hän ottaa lapion mukaan, pikku Martta antaa sen, saako hän
ottaa. Setä nyökäytti hänelle päätään. Sedän suuret sinipunertavat
kourat olivat lapsen olkapäillä ja lämpö hennosta ruumiista vuoti
käsiin. Vanha herra viipyi siinä nöyränä, kiitollisena. Ei milloinkaan
hän ollut tuntenut mitään tällaista: unta valveilla, unen onnea avoimin
silmin.
Muutenkin oli sairaan ympärillä suuri, valoisa rauha ja voitollisuus.
Hetkisen mietti herra Cairenius, mistä äiti oli saanut voimat kaikkeen
siihen, mitä hän sitten kevään oli saavuttanut. Silloin ei hän olisi
jaksanut eikä tahtonut luopua mistään, mikä hänelle oli annettu. Ja nyt
kaikesta. Hymyillen. Hän oli maininnut Jumalan nimen, ensi kerran, tänä
ihmeellisenä päivänä. Jumala oli hänelle sitä, mitä hänen vieraalleen
oli uni: voiman lähde. Jutte Cairenius ei enää miettinyt eikä kysynyt.
Hän lepäsi uudessa unessaan, silmät auki.
— Kuinka se taivaassa päätetty avioliitto menestyy? kysyi äiti yhtäkkiä
leikillisesti.
Vieras heräsi ja ravisti päätään. Elämän ja kuoleman asiat, juhla
ja arki, vähäpätöiset ja suuret kysymykset — kaikki otettiin täällä
yksinkertaisesti ja luonnollisesti, ikään kuin ne olisivat olleet yhtä
tärkeät ja oikeutetut.
— En tiedä, vastasi hän. — Päätetään taivaassa, vietetään helvetissä —
sellaistahan se on.
— No ei aina. Minäkin aion jatkaa taivaassa.
Sairaan äidin äänessä sulivat arkinen leikinlasku ja vakava totisuus
taasen omituisesti yhteen.
— Saanko minä kysyä, kuinka vanha tohtori on, sanoi hän yhtäkkiä.
Hän ei tietänyt, miten arkaan kohtaan hän kajosi. Jutte-herran
rokonarpiset, kuparin väriset kasvot eivät voineet punastua. Mutta hän
ikään kuin jähmettyi, toinen silmä meni kiinni ja toinen ampui eteensä
vihamielisen säteen. Hän taittoi kuitenkin sen pahan vastauksen, minkä
kuka hyvänsä toinen olisi saanut, ja sanoi ainoastaan:
— Ja mitä se voi vaikuttaa asiaan?
— Niin, ei mitään. Ajattelin vain lasta, että näkeekö tohtori hänet
vielä täysikasvaneena.
— Hm.
— Ei tohtori pahastu. Kuinka käy lapsen, jollette jaksa häntä
kasvattaa. Hän on kovaa ainesta ja tarvitsee sekä hyvyyttä että kovaa
kättä.
Tohtori katsoi taasen toisella silmällään, tällä kertaa jonnekin kauas
eteensä, äidin ohitse.
— Minä synnyin ukkona, tuhannen vuotta sitten. Olen tullut yhä
nuoremmaksi. Toivon, että olen päässyt parhaimpaan ikääni, jahka Anna
on nuori neitonen.
Häneltä pääsi pieni nauru, tai mahdollisesti se oli itkua. Äiti
katsahti häneen kipeästi ja makasi pitkän aikaa ääneti, silmät kiinni.
Sitten hän, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, alkoi puhua Annasta.
Lapsi oli kesästä paljon voimistunut. Äärettömästi äiti pelästyi,
kun kuuli, mikä tauti hänessä oli. Lapsethan olivat olleet kauheassa
vaarassa. Hän ei nyt ollut kolmeen kuukauteen kädelläänkään koskenut
lapsiinsa, vielä vähemmän huulillaan. Viimeisen kerran hän sen teki,
ennen kuin läksi lääkärin luo. Hyvästi jättäessään hän oli suudellut
niitä. Hän ei silloin tietänyt, että se oli viimeinen kerta.
— Minä olen niin kiitollinen, jatkoi hän hitaasti, pysähtyen joka
lauseen jälkeen, — että olen saanut niin paljon voimaa. En ole kysynyt
tohtorin ajatuksia uskon asioista. Enkä nytkään tiedustele, miten
tohtori kasvattaa lasta. Se oli Jumalan johdatus, että tohtori silloin
tuli samaan junaan kuin me. Minä mainitsen nyt Jumalan nimen, kun
on näin tärkeä asia. Meillä ei yleensä mieheni eläessäkään mainittu
sitä nimeä. Antti sanoi, että on parempi juurruttaa se sydämeensä
kuin hypittää sitä huulillaan. Tohtori on niin hyvä, mutta tohtori ei
vain ole lapselleni liian hyvä. Ei ihmisen pidä päästä helpolla. Aina
me utelemme, minkä tähden kärsimyksiä pitää olla — ilolla kannettu
kärsimyshän on suuri onni. Antti puhui aina sydämen tasapainosta.
Hän tarkoitti sillä... niin, kyllähän tohtori ymmärtää. Minä olen
niin monena yönä ja päivänä ajatellut, mitä sanoisin lapsille, ennen
kuin lähden. Ja mitä sanoisin tohtorille. Enkä minä kuitenkaan nyt
osaa. Antti aina sanoi, että pitäisi koettaa saada ihmiselle pohja —
kyllähän ajan myrskyt häntä heittelevät, mutta hän löytää aina pohjan,
jos hänellä on se. Ja sitten ajattelimme monesti, että on onnetonta,
jos ihminen luulee, että kaikki on tässä näkyväisessä maailmassa.
Näkymätönhän on paljon suurempi ja tärkeämpi. Ihminen on köyhä,
jollei hän tiedä olevansa näkymättömän maailman perillinen. Sitten on
puoli-ihmisiä, nimittäin sellaisia, joiden hengestä on kuoleentunut
jokin osa, niinkuin esimerkiksi omatunto. Ihmisen pitäisi päästä
kasvamaan kokonaiseksi. Minä puhun näitä vain sen vuoksi, että tohtori
tietäisi, kuinka me Antin kanssa ajattelimme. Meidän lapset ovat
tottuneet ennen maatapanoa rukoilemaan. Ja on yksi kohta raamatussa,
jonka minä olen antanut heille kaikille muistoksi: etsikää ensin
Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa... Kyllähän tohtori
tietää. Se on Annankin raamatun kannessa... Se oli Jumalan johdatusta,
että tohtori silloin tuli samaan junaan. Nyt minä väsyn. Tohtori puhuu,
kyllä minä kuulen. Tohtori pesee sitten kätensä, vierashuoneessa on
vettä...
Joka sana oli jäänyt kuin tulella poltettuna Kairalan herran mieleen.
Hän sanoi sen sairaalle. Jokainen sana oli lisäksi kuin lohjennut hänen
omasta vakaumuksestaan. Hänen ei ollut vähintäkään vaikeaa pitää hänen
toivomuksiaan pyhinä. Päivät viettäisivät he pienen Annan kanssa elämän
askareissa, yöt olisivat he omaistensa, kaikkien kuolleiden, kaikkien
elävien ja kaikkien syntymättömien luona unessa.
— Jumalassa, kuiskasi äiti.
Jutte-herra aikoi sanoa, että toinen puhuu unesta, toinen Jumalasta.
Hän vaikeni kuitenkin. Hetken perästä lausui äiti:
— Hän sanoi aina, ettei elämän summa ole se, minkä ihminen jättää
tänne, vaan se, jonka hän vie mukanansa.
— Toisin sanoen: itsekkyys on korkein käsky.
He vaikenivat. Pitkän vaitiolon jälkeen sanoi äiti:
— Niin. Kaikki riippuu mielen puhtaudesta, näyttäköön ulospäin miltä
hyvänsä.
Jutte-herra suli nämä sanat kuullessaan sanomattomaan onnentunteeseen.
Hänelle oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti sanottu: miltä se
näyttää, mitä ihmiset sanovat. Ja tämä kuoleva äiti sanoi: kaikki
riippuu mielen puhtaudesta, näyttäköön ulospäin miltä hyvänsä.
Hän näki, että sairaan äidin huulet liikkuivat ja astui lähemmäs.
— Maailma on yö ja ihminen on pimeä. Mutta pimeyteen on annettu
silmä... Silmä joka...
Äiti avasi siinä silmänsä ja niiden loistossa, joka ei enää ollut tästä
maailmasta, kimmelsi kyynel, elämän ja kärsimysten kyynel.
— Totuus, kuiskasi hänen vieraansa.
— Jumala, sanoi äiti. — Miksi te pelkäätte lausua sitä nimeä?
— Siksi että sitä niin paljon väärinlausutaan.
— Jumala ei siitä muutu.
Äiti hymyili taasen.
Aurinko paistoi huoneeseen. Pihlajista putoili punaista nöyhtää,
kun linnut silppusivat marjoja nokissaan. Pihamaakin oli tulvillaan
aurinkoa. Salista kuului ääniä, sitten säveliä ja vihdoin helähti
soimaan laulu. Se oli vanha virsi lapsuuden ajoilta. Äiti lepäsi
kädet ristissä. Häntä olisi luullut kuolleeksi. Hänen vieraansa istui
puutuolilla, pää tuolin selustaa vasten. Olisi luullut hänen nukkuvan.
Toisen kasvoilla kuvastui kuoleman rauha, toisen kasvoilla unen. Tämä
rauha oli yhtä. Salista helisivät lasten äänet.
* * * * *
Kaksi päivää viipyi herra Cairenius pappilassa. Kolmannen päivän aamuna
hän kalliin lahjansa kanssa lähti matkalle.
* * * * *
Muutamana päivänä ennen joulua saivat he lyijykynällä kirjoitetun
kirjeen äidin käsialaa. Paperi oli vahvasti desinfioitu ja Aina
Nieminen oli täyttänyt päivämäärät sitä varten varatulle tyhjälle
tilalle.
Rakas lapseni!
Lapseni jalo hyväntekijä!
Kun nämä rivit tulevat perille, on äiti saapunut isän luo. Äiti
kuoli 18 p:nä joulukuuta. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen
vanhurskauttansa, niin kaikki muu teille annetaan. Annan äiti siunaa
tohtoria ja suutelee rakasta lastaan.