Maisteri Erkki Rauhaniemi seisoi lippuluukulla, kädessä lompakko
avonaisena kuin avattu kirja, kasvoilla tumma puna.
— Pyytäisin lunastaa... Täältä tilattiin sähköteitse...
makuuvaununpuolikas toisessa luokassa...
Hänen ei tarvinnut mainita tilaajan nimeä eikä menoasemaa, lipunmyyjä
mainitsi molemmat ja avasi häntä kohti kylmän katseen, niinkuin
kone, joka suorittaa määrätyn liikkeen. Nuori aviomies ei kohottanut
katsettaan, vaan kokosi liput lompakkoonsa ja läksi.
— Pikkurahat! huusi lipunmyyjä ja koputti kolikolla messinkiseen
laattaan luukulla. — Herralta jäi pikkurahat...
Erkki huomasi vasta hetken perästä, että koputus tarkoitti häntä.
Hänen täytyi palata luukulle noiden parin kuparirahan ja muutaman
hopeakolikon tähden. Hänen keppinsä kolahti siinä asfalttilattiaan —
pahus sentään, tietysti täällä oli tuttavia näkemässä.
Hääseurueesta ei kuitenkaan kukaan ollut täällä, he seisoivat kaikki
ulkona taivaan alla, jota laskeva aurinko purppuroi. Rouvat olivat
panneet ylleen päällystakit, Ainokin oli heittänyt hartioilleen viitan.
Kaikki häärivän hänen ympärillään, yksin isäkin, rovasti, kumartui tuon
tuostakin hänen puoleensa sanomaan jotakin ystävällistä. Senatorskan
nauru sihisi tyynessä illassa.
Kun Erkki tuli asemahuoneen portaille, oli hänen äitinsä siinä. Äiti
tunsi hetken vakavuuden, se näkyi hillitystä mielenliikutuksesta hänen
kasvoillaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ojensi vain Erkin
päällystakin, jonka nähtävästi oli ottanut matkalaukkujen päältä
ja jota oli säilyttänyt kauniisti kokoonkäärittynä käsivarrellaan.
Erkki otti päällystakin. Hänen oli tänään vaikea suhtautua äitiin,
mutta hän tunsi, ettei saanut pahoittaa hänen mieltään, tänään ei
millään ehdolla. Ja niin hän viivytteli, sanoakseen hänelle jotakin
hellää. Rakastihan hän äitiään. Äitikin tuntui etsivän jotakin hellää
sanottavaa hänelle. Heidän välillään syntyi kuitenkin varsin mitätön
keskustelu.
— Etkö ota yllesi... ilta on kostea.
— Kiitos... en tarvitse. Mamma panisi nyt itse takkinsa napit kiinni.
— Joko sinulla on liput?
— Jo.
He viipyivät lyhyen hetken portailla, äiti hakien katseellaan kelloa
odotussalin seinältä ja vain muka ohimennen katsahtaen poikaansa,
poika silmäillen kiskoja pitkin etäisyyteen, mistä junan oli määrä
tulla, junan, joka oli vievä pois hänet ja hänen nuoren vaimonsa — ja
hänkin muka ohimennen antaen silmänsä liukua yli äidin rehevän olennon,
punaisten kasvojen kellertäville silmäripsineen ja suupielien, missä
molemmin puolin oli yksityisiä voimakkaita viiksenhaivenia.
Poika tiesi mitä äiti ajatteli ja pelkäsi, että hän koskettaisi
arkaan asiaan. Tuo asia oli niin kauan ollut unohduksissa, se oli
annettu anteeksi ja kulutettu pois mielestä, ja juuri nyt, pahimmalla
hetkellä se oli sukeltanut esiin, ilmestynyt mieliin kulumattomana,
jopa selvennettynä. Juuri tänään sen oli pitänyt tapahtua, ikään kuin
se olisi ollut niin sallittua. Jos se olisi tapahtunut huomenna,
niin ei se olisi ollut niin piinallista. Rouva Nieminen, papinleski,
oli lähetetty hänen tielleen juuri nyt, lähetetty itse hänen
häävaunuunsa... Niin, mitäpä sille mahtoi, myöhäistä oli peräytyä ja
mitäpä peräytymisestä olisi ollut apuakaan. Mitä olikaan ensimmäinen
rakkaus — unikuva, joka kerran näyttäytyi silmänräpäyksen ja joka
syöpyi mieleen koko elämäksi. Kuinka moni mies sai tytön, jonka
olentoa muistoissa ympäröi ensi nuoruuden hurma? Sen suhteen kohtalo
oli joutua koviin kouriin, mennä rumasti rikki. Sitten tuli uusia
suhteita ja vihdoin se, joka vei avioliittoon. Täytyi pelastaa, mitä
oli pelastettavissa, olihan, Jumalan kiitos, muitakin arvoja miehen
ja naisen kesken paitsi hurma, oli... Niin, mitä? Oli ystävyys, oli
kiintymys, oli kunnioitus, oli hellyys, oli toveruus. Nuori aviomies
väitteli tarmokkaasti itsensä kanssa. Katkeraa tässä hänen asiassaan
oli, että häneltä juuri äiti oli repinyt rikki ensi rakkauden unikuvan.
Tai äidit kai sen tavallisesti tekivät. Hänen äitinsä oli sen tehnyt
parhaassa tarkoituksessa, hän oli pelännyt, että hänen lapsensa
ajattelemattomasti, liian nuorena solmisi liiton elinajaksi... Tai,
totta puhuen ja koristelematta, sen tähden, että tyttö oli köyhä
ja tuntemattomasta perheestä... Sen tähden, että oli niin paljon
helpompaa päästä eteenpäin maailmassa, jos oli sukulaisuussuhteissa
tunnettujen ja vaikutusvaltaisten perheiden kanssa. Sekä isä että
äiti olivat aina olleet kaukonäköisiä — ne nuoret, jotka heillä
pappilassa kesäisin vierailivat, eivät milloinkaan olleet köyhien
ja näkymättömien ihmisten lapsia. Rovasti Rauhaniemen tyttäretkään
eivät koskaan koulussa ystävystyneet sellaisiin. Ne olivat aina
pankinjohtajantyttäriä, senaattorintyttäriä tai sensemmoisia. Jo isoisä
oli aikoinaan kerran, leikillisessä puheessa, sanonut: rakastukaa,
mutta rakastukaa viisaasti. Ja viisaasti heillä vanhemmat veljet olivat
rakastuneet: heti paikalla olivat menneet kaupan ne rumat senaattorin
tyttäret, joita ei Helsingissä kukaan ollut huolinut. Kunnon vaimoja
olivat Saima ja Milja, vaikka vähän ikäviä. Terveitä lapsia heillä
oli. Miten viisaasti nyt sitten hän, Erkki, lienee valinnut... Eivät
kai vanhemmat olleet niin erittäin tyytyväisiä, vaikk'eivät he mitään
sanoneet. Toista äiti oli miniäkseen tarkoittanut, ja olihan hän,
Erkki, silloin ollut hiukkasen rakastunut, mutta hänen tunteensa oli
käynyt ikään kuin niin hauraaksi sen jälkeen kuin sitä silloin, sen
ollessa herkimmillään, oli loukattu, ettei se kestänyt. Kuinka äiti
olikin saattanut mennä availemaan heidän viattomia kirjeitään, joissa
ei edes mainittu sanaa "rakkaus"!
— Sinä olet vähän kalpea, sanoi äiti.
— Olemmehan valvoneet koko yön.
— Et siis voi huonosti?
— Mamma nyt panisi kiinni takkinsa. On niin kosteaa.
— Onko jotakin, poikaseni?
— Mitä mamma nyt joutavia...
Parhaassa tarkoituksessa mamma oli sen tehnyt, sen Erkki tiesi. Hän
oli hyvä äiti, kaikki hänen huolenpitonsa tarkoitti lapsia, ei hän
säästänyt työtä eikä askelia, muille ihmisille ei häneltä riittänyt
rakkautta, niin kokonaan hän oli antanut sen lapsilleen. Miten
onnellista olikaan maailmalta kokoontua vanhaan kotiin, tuttuun
pappilaan, nukkua tutussa sängyssä, löytää joka esineen määrätyltä
paikaltaan kaapeista ja säiliöistä... Kun lähestyi kotia, saattoi jo
kaukaa erottaa tumman hahmon valkoista ulko-ovea vastassa: äiti siinä
odotti... Tuntui kauhealta ajatella, että äiti joskus kuolisi. Ei,
jokainen lapsista tahtoi kuolla ennen häntä.
— Minä panen nyt kiinni nämä napit, sanoi Erkki ärtyisästi, — koskei
mamma tottele.
Äiti hymyili onnellisena. Nähtävästi hän nyt oli rauhoittunut. Outoja
asioita ajatteli kuitenkin hänen poikansa näin hääiltanaan. Erkki
ärtyi, kun sai itsensä kiinni tässä työssä. Tuolla alhaalla seisoi
yhdessä rykelmässä iloinen seurue valkopukuisen nuoren tytön ympärillä.
Tämä nuori tyttö oli hänen vastavihitty vaimonsa, jonka kanssa hän
vihkimisen jälkeen tuskin oli ollut hetkeäkään kahden. Hän omisti nyt
kokonaan tuon kauniin tytön — ja hänellä riitti ajatuksia muualle!
Varjo oli tullut menneisyydestä ja liukunut hänen ohitseen juuri hänen
hääpäivänään. Mutta oliko yhtään ihmistä, jonka menneisyydessä ei ollut
varjoja? Ei. Tällainen muisto ei ollut pahimpia, sai kiittää Jumalaa,
ettei ollut mitään pahempaa.
— Mamma jättää sinut Jumalan haltuun, lausui äiti yhtäkkiä hänen
rinnallaan.
Jospa ei äiti olisi lausunut noita sanoja! Ne ärsyttivät Erkin
uudelleen, hän ei enää lainkaan taistellut ärtymystään vastaan. Mamma
oli nyt nähtävästi mielessään läpikäynyt menettelynsä ja huomannut
tehneensä oikein. Ei, ei sittenkään ollut oikein toimittaa häntä pois
rakastetun tytön läheisyydestä juuri silloin... Ja mistä mamma oli
saanut vihiä asiasta? Joitakin juoruteitä tietenkin. Ei, se ei ollut
oikein, oli tarkoitus miten hyvä tahansa. Ei ollut mammalla syytä
nyt käydä rauhalliseksi, ei ollut oikealla tolalla sekään voitto,
josta näissä häissä niin oli iloittu. Janne-sedän voitto oli onneton
voitto, jutussa oli vannottu väärin, ostettu ihmisiä, ja hän itsekin,
Erkki — etteihän vain hänkin olisi tehnyt itseään syypääksi väärään
todistukseen...
Mutta tämä ilta ei ole tällaisia ajatuksia varten. Hän ei enää tahdo
ajatella mitään ikävää eikä hän ajattele. Hääiltanaan on ihmisellä
oikeus olla onnellinen, hääjuhlissa oli Kristuskin kerran läsnä,
varmaan hän oli iloisena iloisten joukossa. Jälkeenpäin tulkoot
huolet... Erkki koetti korottaa ajatuksensa Jumalan puoleen. Hän ei
löytänyt rukousta, joka olisi lohjennut hänen omasta sisimmästään,
hänen mieleensä tuli vain raamatunlauseita ja niitä hän saneli
perätysten. "Kun Herra mua paimentaa... Minä olen tie, totuus ja
elämä..."
— Kutsuvat meitä, huomautti äiti, tekeytyen iloiseksi. — Junakin tulee
pian.
Erkki pusersi kokoon nyrkkinsä ikään kuin hänen sydämensä olisi ollut
siinä ja hän olisi tukahuttanut kaiken, mikä siinä tällä hetkellä pyrki
elämään ja kärsimään.
Alhaalta junalaiturilta kuului naurua ja puheensorinaa.
— Minä... minä ajan pappilan vaunuissa Sidonian ja Juten kanssa!
toimitti senatorska. — Eikö totta, te sisarukset otatte minut mukaanne!
— Trilloissa istuu hyvin, sanoi rovasti... Ehkä minä saan tarjota sinne
Sallin ja Jannen... sinne mahtuu neljä, viisikin henkeä. Meillä on
kaksi voimakasta hevosta edessä, ei tarvitse pelätä, että jäämme tielle.
Erkki ja hänen äitinsä tulivat muiden joukkoon ja Erkki tarttui
morsiamensa käsivarteen.
— Aino ja Erkki, muistakaa, että lauantai-iltana olette takaisin...
Vaunut ovat silloin teitä vastassa.
— Vuorio on sunnuntaina poissa, sanoi rovasti. — Olen luottanut siihen,
että sinä tulet. Saattaa tulla paljon rippiväkeä.
— Me tulemme, isä.
— Varmasti, sanoi Aino ja nyökytti päätään. — Jutte-setä, tulevathan
minun ruusuraukkani vain nyt perille...? Setä näkee, että minulla
setään on suuri luottamus, kun vielä uskon ne sedän haltuun.
Pikkutytöt tarrautuivat Ainon ja Erkin käsivarsiin.
— Ette saa unohtaa näköalakortteja! Kaksi eri korttia Punkaharjulta ja
kaksi Imatralta... Me suutumme, jollette te muista...
— Nyt juna tulee.
Voimakas hiljainen tärinä todella tuntui jalkojen alla. Yhdessä
röykkiössä kiskojen reunalla seisoivat vastavihittyjen matkalaukut,
eristettyinä muiden tavaroista ja sulautuneina yhteen, niinkuin niiden
omistajienkin nyt tuli muodostaa oma eristetty maailmansa. Lähenevän
tärinän yhä kasvaessa siirtyi nuori Aino rouva syleilystä syleilyyn.
Keskellä naurunhelinää erottautuivat Ainon äidin ja senatorska Nenónin
itku. Rouva Montonen teki kaikkensa hillitäkseen itseään ja pysyäkseen
huomaamattomana. Hellä-rouva tuntui tekevän kaikkensa, jotta hänen
surunsa huomattaisiin.
— Siinä se nyt menee tuo Aino... todellinen Montonen, meidän lihaa
ja verta... Muistan niinkuin eilisen päivän, kun se oli pikkinen,
tuollainen pikkinen...
— Älkää nyt ulvoko, sanoi leikin ja toden vaiheilla liikemies Montonen
ja kävi kovakouraisesti rouvansa käsivarteen. — Hänestä tulee nyt
Rauhaniemeläisten lihaa ja verta eikä niitä kauppoja kannata katua.
Kyllä rauhaniemeläiset puolensa pitävät, tuon Erkin vatsalla keikkuu
vielä kerran piispan risti, se nähdään, ja silloin on meidän Aino
biskopinna. Niin että seisauttakaa vedentulo sieltä silmäkaivoistanne.
Kaikki nauroivat. Senaattori laski kätensä Erkin olkapäälle, taputti
häntä lujasti ja huomautti, että väitöskirja vain piti saada pian
valmiiksi...
Lyhyehkö vaunurivi teki kauniin kaaren kevätvihreää metsäntaustaa
vastaan ja likeni jyristen ja viheltäen. Sillä oli toinen vauhti tällä
kuin näillä maaseudun muilla junilla, siinä oli jotakin sähköttävää
ja kaukomatkaista. Toinen ryhti oli aseman virkailijoissakin, kun he
ottivat sitä vastaan, toisenlaisia kasvoja ilmestyi vaununikkunoihin
kuin tavallisissa junissa. Tuntui siltä kuin joitakin ylhäisiä
matkustajia olisi kuljetettu juuri tässä, tärkeitä tehtäviä varten,
eikä noihin muutamiin vaunuihin olisi muita otettukaan kuin ylhäisiä
henkilöitä, joiden hartioilla lepäsi harvinaisia tehtäviä.
— Hyvästi, hyvästi...
— Tervetuloa siis kotiin lauantaina... vaunut ovat vastassa...
— Minä annan Ainon hatturasian, nouskaa vain junaan.
— Mistä se Aino on saanutkin näin suloisen huopapeiton!
— Jos te unohdatte postikortit, niin...
— Jumalan haltuun...
— Salliiko nuori rouva minun ojentaa päivän sanomalehdet... Siinä on
viisi kappaletta... kaikkien puolueiden äänitorvet... Toivottavasti ei
tämä toitottava torvikonsertti häiritse nuoren herrasväen unta...
— Kiitos setä Jutte, kiitos.
— Jumalan kanssa, lapset.
— Ai jesta, suklaakaramellit... Tässä!
— Hyvästi... Kiitos kaikesta...
— Me laulamme teille hengissä "Ain Herran käsi laupias..."
— Oi, laulakaa se todellisuudessa... laulu niin lieventää tuskaa...
— Kun ei ole bassoja...
— Hyvästi, lapset... Jumalan haltuun.
Vaunurivi lähti liikkeelle hiljaa ja juhlallisesti. Saattajat
seurasivat rinnalla, viskellen jälkeen hyviä toivotuksia ja heilutellen
liinoja. Ensin näkivät he hymyilevän morsiamen ja hänen takanaan Erkin,
sitten näkyi vain puolikas kumpaakin, vihdoin näkyivät päät, vihdoin
liehuttavat kädet, vihdoin ei niitäkään. Senatorska jäi voihkaisten
nurmikkopolulle. Nuoret koivut juoksivat vielä jonkin matkaa kujana
kahden puolen rautatierataa ikään kuin nyökytellen lähteville. Sitten
nekin jäivät paikoilleen.
<tb>
Nuori aviopari vaipui suljetussa vaununosastossaan pitkään syleilyyn.
Unohdus kaikesta ja kaikista alkoi niinkuin eloa-antavan tai kuolemaa
tuottavan myrkyn huuma vaikuttaa heidän veressään. Jokin heitä vielä
piteli: ulkonaiset välttämättömät toimitukset — liput täytyi näyttää
ja vaunun siivoojattaren täytyi tulla. Sitten saisivat he olla kahden.
Mutta tätä hetkeä odottaessa eivät he voineet päästää toistensa käsiä
tai toistensa katsetta. Heidän suonensa täytyi lyödä vastakkain, heidän
hengityksensä täytyi päästä yhtymään. Eivät he tarvinneet sanoja, eivät
valoja, vakuutuksia, ajatusten vaihtoa. Eivät he myöskään tarvinneet
auringon rusotusta, joka ikkunasta lankesi heidän kasvoilleen, eivät
nuorten koivujen lemua, joka syvin lainein tulvi illan kosteuden mukana
heidän sieraimiinsa. He pyysivät vain toistensa läheisyyttä, toistensa
huulia, toistensa silmiä, tuoksua toistensa hiuksista, toistensa
sydämensykintää.
Pitkä mies saapui pyytämään heiltä jotakin, niin, tietysti tarkastamaan
heidän lippujaan. Sill'aikaa kun Erkki etsi lippuja, nousi nuori
rouva, kääntyi ikkunaan päin ja tunsi, että ulkoa tuli suloinen
tuoksu, joka viilentäen hiveli hänen poskiaan. Hän huomasi myöskin,
että kuljettiin läpi köyhän suomaan, missä koko sen kasvillisuus,
kääpiöpensaat, vaivaiskoivut, kanervanvarret ja suopursut ilossa ja
huumassa nostivat mehujaan lehtiin ja nuppuihin. Nuori rouva antoi kuin
hyväillen katseensa liitää yli kellahtavan vihreiden pensaiden tuolla
surullisella suolla ja hengitti syvään niiden tuoksuja. Samassa raukeni
hän miehensä syleilyyn. Erkki oli takaapäin oikaissut kätensä yli hänen
rintansa ja veti hänet puoleensa.
Eikä heille taaskaan ollut olemassa menneisyyttä eikä tulevaisuutta,
ei ihmisiä, ei ystäviä eikä omaisia — ainoastaan toistensa huulet,
toistensa silmät ja autuus toistensa syleilyssä ja loputtomassa
suudelmassa. Leväten huulet huulia vasten alkoivat he kuiskailla
joitakin mitättömiä sanoja, ikään kuin vain siksi, että heidän
kuiskeidensakin täytyi saada yhtyä ja olla onnellisia toisissaan.
— Eikö sinua jo väsytä...?
— En tiedä... en tiedä mitään.
— Onko sinun hyvä?
— Älä puhu...
— Sinulla on luomi tuossa kaulalla... en ole koskaan ennen nähnyt...
He suutelivat toisiaan eivätkä väsyneet. He katselivat toisiinsa
eivätkä väsyneet. Eivät he olleet koskaan tietäneet toinen toisistaan,
että he olivat niin ihanat. He koskettelivat käsillään toistensa
vaatteita, silittelivät poimuja ja ryppyjä ja tunsivat niiden alla
lämmön, joka saattoi heidät vapisemaan.
Asemien lähetessä tuli muistutus ulkomaailmasta, siitä, että oli muita
ihmisiä ja kaikkinaista muuta ikävää. Silloin he hetkeksi katsahtivat
ulos, näkivät lehdot, nurmen, ihmisasumukset ja sireenit, jotka
valmistautuivat kukkimaan. Juna pysähtyi ja he vetivät ikkunoidensa
eteen uutimet ja puhelivat ottaen lukuun muut ihmiset, heidän työnsä ja
velvollisuutensa. Aino otti Erkin hatun ja oikaisi nauhaa, joka hänen
mielestään oli vinossa. Erkki pani nopeasti kiinni napin takana Ainon
puserossa, joka oli auennut. Se ei pysynyt, vaan irtaantui ja putosi.
He alkoivat etsiä.
— Mitä sinä koko napilla...
— Niin, annamme sen olla...
He naurahtivat, kuumenivat, punastuivat ja ojensivat toisilleen
huulensa.
— Täällä on jo niin pimeä.
— Niin, kuinka onkin niin pimeä.
— Oliko se kultaa?
— Vähät siitä, kyllä me sen sitä paitsi vielä löydämmekin.
Juna lähti liikkeelle ja kesäisen iltayön vihreä kirkkaus pehmeni
pehmenemistään. Toisensa näkivät he kuitenkin nyt hämärässä paremmin
kuin päivänvalossa. Oli kuin olisi katsellut pyörryttävään syvyyteen.
— Menemmekö syömään illallista? kysyi Erkki, kun he taasen junan
vauhdista tunsivat aseman lähenevän.
— Meillähän on niin paljon mukana, muisti Aino.
Ja heille tuli iloista toimintaa etsiessä pusseista ja matkalaukuista
esiin, mitä omaiset olivat panneet heidän mukaansa, hyvät, rakkaat
omaiset. Oli kerrassaan yllättävää, mitä kaikkea he olivat keksineetkin
panna — hyvät, rakkaat äidit! Ja nuori aviopari kattoi itselleen
juhlapöydän, ensimmäisen ateriansa miehenä ja vaimona. Erkki pani
kätensä ristiin, Aino seurasi esimerkkiä. Saattoi tuntea esimakua
pitkästä yhdyselämästä omassa kodissa... Oli äärettömän hauskaa. He
haukkasivat samasta piirakanpalasesta, he joivat samasta vesilasista,
he nauroivat ja vaihtoivat keveän suudelman.
Kesken aterian tapahtui se mitä he kumpikin jo kauan salaa ja
jännittyneinä olivat odottaneet: kuului koputus oveen ja näkyviin
ilmestyi joku, kantaen käsivarrellaan valkoisia lakanakääröjä.
Ei mikään maailmassa olisi voinut vaikuttaa heihin järkyttävämmin kuin
tuo valkoinen kantamus vaununsiivoojattaren käsivarrella. Hämääntyneinä
koettivat he hetken koota kokoon ateriaansa, mutta jättivät pian kaikki
tyynni ja menivät vaunun käytävään. Aino seisoi ja katseli ulos. Hänen
sydämensä sykki, niin että läpi koko hänen ruumiinsa tuntuivat kuin
vasaraniskut. Sanomalehti kahisi Erkin kädessä. Kattoon heidän takanaan
sytytettiin tulta. Aino ikävöi Erkin kättä ja tarttui siihen. Uusi
hohtokivisormus kimmelteli hänen vasemmassa kädessään kihlasormuksen
alla. Ihmeellisesti se kimmelsi näin illalla. "Juuri saapunut
banaaneja, hienoimpia rasvasillejä..." luki Aino Erkin olan takaa.
"Eilen tuomittiin raastuvanoikeudessa alaikäinen Yrjö Väänänen..."
Heidän vaununosastonsa seinillä liehui kalpeita varjoja, kun siellä
pantiin kuntoon yötä varten. Viereisestä vaununosastosta liiteli
savupilviä, siellä tupakoitiin ja puheltiin Siperian radasta. Tällä
radalla oli matkustajille varattu erinomaisia mukavuuksia. Muutamilla
Atlantin laivoilla niin ikään kulki kuin hienoimmassa hotellissa.
"Vuodentulotoiveet tuntuvat kautta maan erinomaisen lupaavilta.
Kaikkialta saapuu..."
Silkissä kahiseva ulkomaalainen nainen pujottelihe sulavasti käytävässä
odottavien ihmisten ja matkalaukkujen välitse. "Eilen tuomittiin
raastuvanoikeudessa alaikäinen..."
Aino kosketti kädellään miehensä niskaa. Hän oli hiukkasen laiha,
Erkki-kulta. Hänen täytyi kesällä voimistua... Niin, niin... sinä kulta!
Ulkomaalaisen naisen harsohuivi oli tarttunut kiinni jonnekin lukkoon.
Kun hän kääntyi sitä irroittamaan, katsahti hän taakseen. Se oli
kaunis nainen ja omituisen sulavasti se liikkui... "Eilen tavattiin
kansakoulunopettaja Albert Ahola hirttäytyneenä huoneessaan Tolvin
kansakoulussa..." luki Aino tärisevästä paperista. Albert Ahola
hirttäytyneenä... Albert Ahola...
— Herrasväellä on valmista.
Erkki nosti päänsä sanomalehden takaa, kiitti, kääri kokoon lehden
ja nousi. Käsi nuoren vaimonsa olkapäällä johdatti hän hänet
vaununosastoon, missä vuoteet olivat valmiina, heidän juhla-ateriansa
pöydällä, matkalaukut ja kukkaset ylhäällä verkossa. Erkki veti ovet
kiinni. Nyt saattoi sulkea. Hän sulki huolellisesti. Aino istui
kumartuneena alemmalla vuoteella. Erkki ei huomannut, että hän oli
hajamielinen, vaan kallistui häntä kohti ja veti hänet puoleksi
pitkälleen syleilyynsä.
— Kuule, sanoi Aino, — huomasitko sinä lehdistä kummallista uutista.
Joku Albert Ahola, kansakoulunopettaja, on tavattu hirttäytyneenä
huoneessaan. Voisiko se olla meidän Ahola?
Erkki heräsi silmänräpäyksessä ja he alkoivat etsiä lehdestä.
Ei saattanut olla mitään epätietoisuutta henkilöstä. Uutisessa
mainittiinkin vainajan epäilemättä tehneen surullisen tekonsa sen
johdosta, että hänet tunnetussa riitajutussa liikemies J. Montosen ja
Tolvin kansakoulun välillä oli tuomittu vankilarangaistukseen.
Jos nuori rouva olisi aavistanut, minkä vaikutuksen uutinen tekisi,
niin ehkäpä hän olisi piilottanut lehden tiedonantoineen toiseen
päivään. Erkki joutui suunniltaan. Ensin hän vain voihki ja paineli
ohimojaan, kokonaan huolimatta Ainon hellyydenosoituksista. Sitten
häneltä pääsi sanatulva.
— Epätoivoissaan hän on sen tehnyt, onneton mies. Hän on menettänyt
uskon oikeuteen, ainoaan mitä hänellä, köyhällä miehellä, oli. Se
on tehnyt hänet sekapäiseksi. Ajattele, että hän koko ikänsä oli
opettanut tuossa koulussa, lahjakirja oli tehty suureksi osaksi hänen
ansioittensa perusteella...
— Mutta eikö voi ajatella, että omantunnon vaivat ovat saattaneet hänet
epätoivoiseen tekoon? yritti Aino, painaen päänsä miehensä olkapäätä
vasten.
Erkki ei kuunnellut häntä.
— Kuinka sinun isäsi saattoi... kuinka hän saattoi johdattaa tuon
kunnollisen miehen sellaiseen epätoivoon... Ja minä, minäkin, onneton,
olen ollut siinä mukana. Olen ehkä kantanut väärän todistuksen häntä
vastaan. Minähän en ollut nähnyt hänen kirjoittavan nimeään — sinä olit
sen nähnyt ja minä annoin todistukseni sinun näkemisesi perusteella.
— Mutta Erkki, näithän sinä sen, mehän seisoimme yhdessä... Ja sitä
paitsi: ethän sinä ole tehnyt valaa, eihän siis tuo sinun todistuksesi
ole mitään vaikuttanut...
— Sinun on turhaa minua lohduttaa. Oi Aino, minä en saa enää rauhaa,
en missään, en koskaan. Minä olin sinuun rakastunut, minä kuvittelin
todella sinun olkapääsi yli katsoneeni vanhukseen, mutta itse asiassa
minä näin vain sinun poskesi, sinun profiilisi.
— Sinä kuvittelet tuon kaiken, sinä näit opettajan kirjoittavan, minä
vakuutan...
— Aino, älä vakuuta, olet jo liiaksi minulle vakuuttanut... Mitä
sinä tänään ajattelit, kun sanoit tuolle vieraalle rouvalle, että
olin puhunut sinulle hänestä: mitä sinä ajattelit? Enhän minä ollut
puhunut...
— Mutta Erkki... sinähän kohtelet minua kuin mikäkin tutkintotuomari.
Etkö nyt ymmärrä, että osoitin tuolle tuttavallesi kohteliaisuutta...
ja että halusin olla hyvä sinullekin juuri sen tähden, etten tahtonut
sinulle kostaa. Minusta tuntui, suoraan sanoen, että olisit joskus
voinut minulle mainita tuollaisesta pappilasta, missä olit ollut... Se
pastorska kohteli sinua kuin läheistä tuttavaa.
Erkki istui kumarassa, pää käsien varassa. Kun ylempi vuode oli
alhaalla, eivät he voineet istua suorassa. He olivat kuitenkin niin
kiihdyksissä, etteivät he tulleet ajatelleeksi tätä epämukavuutta.
— Sinä olet oikeassa: minun olisi pitänyt puhua sinulle tuosta
pappilasta... ja sinun, sinun ei olisi pitänyt sanoa, että olin sinulle
kertonut, kun kerran en ollut sitä tehnyt. Se oli valhe.
— Mutta nyt sinä harjoitat hiuksenhalkaisua. Tietenkin minun piti olla
hänelle ystävällinen. Miltä se olisi näyttänyt tuon vieraan ihmisen
silmissä, jollen olisi mitään hänestä tietänyt...
— No niin, no niin... Opettaja on kuollut, se tosiasia pysyy. Emmekä me
voi häntä puhdistaa. Kuinka sinun isäsi saattoikin... En ymmärrä muuta
kuin että minä koetan puhua hänen haudallaan. Niin, todella, sen minä
voin tehdä! Minä lähden hautajaisiin ja puhun.
— Mitä sinä ajattelet? Mihin valoon aiot saattaa minun isäni, mitä aiot
sanoa? Sinä et rakasta minua, et koskaan ole rakastanut.
Aino oli karannut ylös ja lyyhistyi ovea vasten ikään kuin hän olisi
tahtonut litistyä olemattomaksi. Kaikki muu, häpeä sen johdosta, mitä
Erkki oli sanonut hänen isästään, suuttumus Erkin kovuudesta — tämä
kaikki kävi mitättömäksi sen rinnalla, ettei Erkki rakastanut häntä,
että kaikki oli ohi. Hän itki kipeässä tuskassa, itki avuttomammin,
kun hän oli tottumaton suruun ja kyyneliin. Omalla haarallaan värjötti
Erkki omassa surussaan. Hänellä ei ollut kyyneliä, mykkänä hän yhä
uudelleen totesi, että rehellinen mies oli tuomittu ja hirttäytynyt,
ja epärehellinen mies käveli vapaana, varakkaana ja nauttien
kansalaisluottamusta. Hän johdatti mieleensä vainajan vilpittömät
idealistinkasvot ja appensa punakat ketunpiirteet. Hänen täytyi
puhdistaa kuolleen jälkimuisto, muuta mahdollisuutta ei ollut!
Vihlova nyyhkytys sattui hänen korviinsa ja vihlovan tuskallisesti
hän tunsi, että se oli hänen nuori vaimonsa, joka tuossa väänteli
permannolla, lohduttomassa epätoivossa itse heidän hääyönään. Yhdellä
silmäyksellä näki hän kaikki tyynni: vuoteet, joista alempi oli
rypistynyt heidän epätoivoisessa kamppailussaan, juhla-aterian, joka
oli jäänyt kesken, kukkaset, jotka omaiset olivat antaneet. Yhdessä
silmänräpäyksessä hän tajusi, että kahden ihmiselämän täyteläisin
hetki oli menetetty ja hänen kävi sääli itseään ja tuota toista, jonka
kohtalon hän juuri oli sitonut omaansa. Silmänräpäyksen aikana hän
tunsi, että vielä oli aikaa repiä rikki valheen verkko, tuli sitten
mitä tuli. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi ihmisten pilkan ja
sen, etteivät he kumpikaan enää voisi tehdä elämäänsä ehyeksi. Hän
heittäytyi polvilleen nuoren vaimonsa viereen ja kietoi kädet hänen
ympärilleen.
Mutta Aino pelästyi, ikään kuin joku vieras olisi häntä lähestynyt. Ei
hän enää uskonut Erkin rakkaudenvakuutuksiin. Hän pakeni pienen suojan
äärimmäiseen nurkkaan ja peitti itsensä päällysviittojen poimuihin.
Vasta äsken oli se ollut liian suuri ja avara kahdelle ihmiselle,
jotka eivät voineet hetkeksikään irtaantua toistensa syleilystä. Nyt
se oli kuin vankikoppi, johon kaksi verivihollista oli kahlehdittu
yhteen. Nuori pappi alkoi huutaa avukseen Jumalaa. Rukous jäi kesken.
Hän vain koetti sekä nuhdella että lohdutella ja anoa anteeksi. Ainon
kyyneleet vuotivat niinkuin syvästä haavasta veri, jota ei tahdo saada
pysähtymään.
— Aino-kultani, pieni pääskyni, pieni sirkku... rukoillaan yhdessä,
heitetään huolemme taivaallisen Isän huomaan ja Vapahtajamme, joka voi
puhdistaa veriruskeat synnit...
Erkki käytti ensi kihlausajan hyväilysanoja, mutta ne eivät
vakuuttaneet nuorta vaimoa.
— Minä ymmärrän, höpisi hän, — kaikki on lopussa... lopussa! Mutta
miten sinä nyt pääset minusta, mehän olemme vasta vihityt... Vasta
vihityt!
Viime sanoja kuiskatessaan purskahti hän taasen äskeiseen vihlovaan
itkuun. Erkki ymmärsi hänen salaman nopeudella ajatuksissaan
läpikäyneen koko heidän rakkautensa tarinan, ensi tutustumisesta ja
kihlautumisesta kauniisiin häihin ja hääyön odotukseen. Aino oli
oikeassa: tämä oli kauheaa, oliko Jutte-eno, Judas Cairenius, tahallaan
pannut heidän käteensä onnettomat sanomalehdet?
— Älä toki sellaisia, kuiskasi Erkki, — me kuulumme yhteen myötä- ja
vastoinkäymisessä. Etkö muista: vasta eilen sen lupasimme Jumalan ja
ihmisten edessä. Meidän elämämme alkaa vastoinkäymisellä, meille on
annettu se järjestys...
— Meidän elämämme alkaa sillä, että sinä menet ja inhoat minun isäni
hyvän nimen — se on kaunis alku!
Onneksi jyskytti juna, muuten olisivat kanssamatkustajat saattaneet
luulla, että tässä vaununosastossa harjoitettin pahoinpitelyä, niin
Aino itki.
— Ja mitä varten — eihän kuollut herää siitä, että elävät vain joutuvat
turmioon, minä isäni kanssa...
Erkin ajatus pysähtyi ikään kuin sen kulkuun olisi lyöty naula. Se
oli totta: kuollut ei heräisi. Hänen jälkimuistonsa? Hänellä ei ollut
omaisia, hän oli ollut yksinäinen mies, joka pani koko harrastuksensa
oppilaisiinsa |a opetukseensa. Erkin sydän kokoontui täyteen jotakin
pakahduttavaa tuskaa: siinä oli kirkkaita, lämpöisiä muistoja
lapsuudesta ja ensi nuoruudesta, siinä oli Aina Niemisen kuva; siinä
oli muistoja koulusta, jotakin sellaista että häneltä kysyttiin,
oliko hän todella ilman apua kirjoittanut aineensa — hän oli melkein
kääntänyt sen eräästä ulkomaalaisesta teoksesta, mutta hän sanoi
itsenäisesti kirjoittaneensa ja hän sai aineesta kymmenen; hän muisti
myrskyisen illan myöhään syksyllä, kun joku mies oli pyytänyt häneltä
rahaa mennäkseen yömajaan. Hän ei antanut, sillä hän oli varma, että
se olisi juonut rahan. Mutta hänen mieleensä johtui, että Kristus
olisi lähtenyt häntä saattamaan ja katsonut, että hän tuli katon alle;
tai Kristus olisi vienyt hänet asuntoonsa, jos hänellä olisi ollut
asunto... Hän muisti joukon tällaisia asioita, ne kirposivat aivoista
nopeasti kuin kipunat tulesta, samassa sammuakseen. Viimeisinä tulivat
muistot Ainosta, hänen isästään ja upottajasta. Kaikki tapahtui
silmänräpäyksessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä välähti yli kaikkien
muiston punaisten kipunoiden kuin kirkas valkoinen tuli. Erkki sanoi
itselleen, että on parasta lyödä kuoliaaksi muistot tehtyä ei saa
tekemättömäksi, kuolleet eivät palaa elämään, täytyy katsoa, ettei
tästäpuoleen tee syntiä, Jumalan avulla. Niinhän mestari sanoi: mene,
äläkä tästäpuoleen tee syntiä.
— Voithan sinä teettää kiven opettajan haudalle. Mutta minun isäni...
minun isäni!
— Aino-kultani, pieni pääskyni, alkoi Erkki ja lämpeni vähitellen.
Ja hän kiersi kätensä itkusta hytkivän vaimonsa ympärille. Ja haki
hänen vapisevia huuliaan, jotka hän käänsi puoleensa ja painoi niille
väkisin suudelman.
Heille tuli tässä suudelmassa pelastus. Heidän sulkeutunut paratiisinsa
aukeni, he näkivät taasen toisensa ja hymyilivät toisiaan vastaan.
Minkä tähden he olivatkaan itkeneet, mikä heille olikaan tullut? Jokin
kauhea painajainen oli heitä kiduttanut. Se oli ollut ja mennyt. Nuori
mies nosti naisensa käsivarsilleen ja asetti hänet vuoteelle. Nainen
lepäsi siinä raukeana, silmät ummessa ja hymyili häntä vastaan.
* * * * *
Kun he aamulla, pääteaseman liketessä, seisoivat ikkunassa ja
katselivat ulos, oli luonnossa jotakin liikkumatonta ja jähmettynyttä.
Pihka nuorilla lehdillä kimmelsi, ikään kuin se olisi lasittunut. He
pitelivät kiinni toisistaan ja pusersivat lujasti toistensa käsiä.
He tunsivat outoa yhteenkuuluvaisuutta ja samalla outoa vierautta.
Erottamattomasti yhtä ja auttamattomasti vieraita — tämä mieliala oli
muuttanut maailman eilisestä kokonaan toiseksi. Maisemien kiitäessä
ohitse askartelivat heidän ajatuksensa epämääräisesti joissakin
hennoissa muistoissa, jotka olivat murskautuneet ja jääneet kauas.
Vauhdin mukana tulvahti tuon tuostakin sisään raskas lehvän tuoksu. He
muistelivat jotakin huumaavaa, heidän hengityksensä salpautui ja he
pusersivat toistensa käsiä. Erottamattomasti yhtä — auttamattomasti
vieraita!