Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1917.
I
Ihmeellisesti sattuu elämässä — tai joku sanoisi ehkä: ihmeellisesti
johtaa Jumala ihmisten askelia. Nyt sattui — tai nyt johdatti Jumala —,
että pieni Anna ja hänen äitinsä, kirkkoherran leski, tulivat samaan
junaan, missä mahtavien Rauhaniemeläisten ja Montosten hääsaatto
kulki, matkalla kaupungista, morsiamen kodista, sulhasen kotia kohti,
maaseudulle päin. Ja sattui vielä niinkin, että tungoksen vuoksi
kolmannessa luokassa äiti ja pieni Anna tulivat toiseen luokkaan, missä
eivät he muuten koskaan olisi matkustaneet.
Lapsi oli niin näännyksissä, että äiti vain huojutteli häntä
sylissään, pitkän aikaa levottomana kuunnellen hänen hengitystään.
He tulivat lääkäriltä, tohtori oli sanonut, että kaikki tyynni
oli heikkoutta ja että välttämättä piti antaa vahvistavaa ruokaa.
Täytyi koettaa... vaikka millä keinoin! Mutta kylläpä lapsi nyt
olikin raukea! Äiti painoi leukansa hänen ohimoaan vasten ja avasi
hiukan hänen vaatteitaan kaulan kohdalta. Oli kesäisen lämmin päivä,
raukeus saattoi johtua kuumuudesta. Anna oli välttämättä tahtonut
ylleen parhaan hameensa, nimittäin hautajaishameen. Ei olisi pitänyt
kuunnella hänen ymmärtämättömiä pyyntöjään, olisi vain pitänyt ottaa
jokin kevyempi puku, vaikkapa kirjavakin, olisi lisäksi voinut tehdä
hyvää lapselle ymmärtää, ettei ihmisen suru riipu vaatteista ja ettei
surua pidä näyttää ihmisille, suru on kunkin ihmisen oma. Mutta Anna
oli kummallisesti osannut surra, vaikka hän oli niin pieni — eivät
suuremmatkaan lapset olleet ottaneet isän kuolemaa niin syvästi —
ja sen tähden hän vaati surupukuaankin. Herkkä mieli riudutti lasta
heikkouden lisäksi, sen oli tohtorikin sanonut. Täytyi koettaa
vahvistaa häntä... vaikka millä keinoin. Kalliita lääkkeitä oli
tohtori kirjoittanut... Täytyi koettaa... Äiti avasi vieläkin hiukan
vaatteita... onneksi lapsi nukkui. Ja äiti istui hiljaa, pienen
tyttärensä pää olkapäätään vasten, estäen hänen tomuttuneita jalkojaan
joutumasta penkille, joka oli kaunista vaaleanharmaata kangasta.
Vasta nyt hän ehti katsahtaa kanssamatkustajiinsa. Hän miltei
pelästyi: ympärillä ei näkynyt muuta kuin valkoisia, ruusunpunaisia ja
taivaansinisiä värejä, mitä hienoimpia juhlapukuja — olipa onni, että
hän ja lapsi olivat siisteissä vaatteissa. Vanhat rouvatkin olivat
vaaleissa ja herrat, vaikka joku heistä olikin tummissa, tekivät
kauttaaltaan iloisen ja samalla juhlallisen vaikutuksen. Äiti ymmärsi,
että täällä oli naurettu, ilakoitu ja puhuttu ääneen, ennen kuin hän
tuli — tuo hieno joukko oli vaiennut hänen tähtensä, lapsen, tähden,
ehkäpä heidän surupukujensakin tähden. Piti koettaa päästä kolmanteen
luokkaan niin pian kuin sieltä tungos väheni. Tämä oli nähtävästi
juhlaseurueelle varattu vaunu. Sillä oli nyt tämäntapaisen ilon aika,
tällaisen ruusunpunaisen ja taivaansinisen, siihen ei sopinut sekoittaa
tummempaa iloa, sen aika tulee aina ihmiselle sekin. Junan virkamies
itse heidät oli ohjannut tähän vaunuun, eivät he muuten olisi tulleet.
Kuinka täällä oli kaunista ja kuinka kukkaset tuoksuivat! Heillä
oli kotona ollut niin paljon tuota tummaa iloa, tai surua, niinkuin
tavallisesti sanottiin, että tuntui aivan tottumattomalta nähdä
noita iloisia ihmisiä iloisissa väreissään. Mitä sanoisikaan lapsi,
kun heräisi ja näkisi kaiken tämän kauneuden. Varmaan Anna luulisi
kuulevansa satua tai katselevansa unikuvia, Anna, joka niin mielellään
kuunteli satuja ja joka aina näki unia, vaikka oli niin pieni.
Äiti koetti painua niin kauas kuin suinkin vaununkulmaan ja katseli
sieltä ääneti eteensä. Hääseurue tämä kaikesta päättäen oli. Sulhanen
ja morsian istuivat nähtävästi tuossa sohvanselustan takana, koska
siellä tuntui olevan ikään kuin keskus, jonne kaikilla oli asiaa,
jonne, aina mentiin puhumaan ensin ja jossa ensin käytiin tarjoamassa
niitä makeisia, joita niin yllin kyllin näytti olevan matkassa.
Vastapäätä morsiusparia istui kaksi rouvaa, varmaan sulhasen ja
morsiamen äidit, koska he näyttivät niin tyytyväisiltä ja onnellisilta
ja puhelivat niin rakkaasti keskenään. Varmaan rikasta väkeä: heillä
oli hatuissa töyhtöjä, kukkia ja sulkia ja kaulassa kultakäätyjä,
sormissa ja rinnalla hohtavia kiviä. Perällä olivat vanhemmat herrat.
Eräs punakasvoinen terävänenäinen herra vaaleanharmaissa vaatteissa
puhui, toimitti jotakin asiaa kiivaasti ja ikään kuin voitoniloisesti,
ja nauroi sekaan, niin että tämä nauru silloin tällöin kuului yli
junankulun ryskeen. Eräs herroista, kaikkein komein ja pisin, ei
nauranut eikä paljon puhunutkaan — olisiko hän jollakin lailla epäillyt
punakan herran vakuutuksia, siltä miltei joskus tuntui —, varmaan tämä
mustapukuinen oli pappi, kyllä ne papit sentään aina erotti kaikista
muista. Tämä oli epäilemättä rovasti jostakin suuresta pappilasta.
Vaikk'ei hän nauranut eikä puhunut, oli hän kuitenkin hyvin kohtelias
punakalle herralle, tarjosi hänelle sikareja ja he menivät yhdessä,
taluttaen toisiaan käsipuolesta, asemasillalle tupakoimaan. Keskipenkit
olivat täynnä nuorisoa, neitejä, herroja ja lapsia. Hyllyverkot heidän
päittensä yläpuolella helottivat kuin mitkäkin riippuvat ruusupensaat,
siellä olivat heidän kukkavihkonsa ja ylioppilaslakkinsa, ja he itse
läpinäkyvissä pitsipuvuissaan olivat kuin joitakin heleitä pilviryhmiä.
Näitä nuoria kävi äidin vähän sääli, sillä he tahtomalla tahtoivat olla
hiljaa, kun näkivät äidin ja hänen nukkuvan kalpean lapsensa, mutta
eivät voineet olla tuon tuostakin purskahtamatta nauruun. Heillä oli
keskenään kaikenlaisia pieniä kujeita, ja aina kun he olivat päästäneet
valloilleen ilonsa, katsahtivat he äitiin ja lapseen, katuivat ja
toruivat toisiaan. Jonkin hetken oli äidin tästä oikein paha olla,
mutta sitten hän sen unohti, niin hauskaa oli katsella noita hempeitä,
iloisia tyttöjä. Tulivat ihan mieleen heidän karitsansa siellä
kotona, kuinka ne navetansillalla leikkivät ja karkeloivat keskenään.
Morsiuspari nähtävästi katsoi asiakseen pysytellä vakavasti paikoillaan
äitien seurassa. Milloin lähetti jompikumpi äideistä hedelmäpussin
kiertämään vaunua — suuria pussillisia omenia ja pääryniä, mahtoivat
todella olla rikasta väkeä! Milloin hypähti joku neitosista penkille
ja penkoi kukkavihkonsa alta esiin makeisrasian. Eräs herroista oli
erikoisen hauska: hän otti lennosta karamellin kuin koira sokeripalan
ja nauratti muutenkin koko vaunua. Häntä puhuteltiin Urhoksi, hän
näytti olevan morsiamen veli. Hänen hoidossaan oli pärekoppa, jota
hän säilytti penkin alla ja jossa mahtoi olla jotakin särkyvää.
Pulloja siinä oli, niihin katsahdettiin silloin tällöin salaa, varmaan
hienointa viiniä. Urho-herra kuiskaili peittäessään pullokoppaa penkin
alle ja sanoi nähtävästi jotakin niin hauskaa, ettei voinut olla sille
nauramatta. Rovastinkin täytyi jonkin kerran vetää suutaan hymyyn,
kun Urho puhui — nauramista rovasti ehkä piti syntinä. Mutta nuoret
nauroivat ja katsahtivat samassa surupukuiseen äitiin ja koettivat
vaieta. Äiti pyyteli silmillään anteeksi häiriötä, jota hän täällä
tuotti, hän oli kuin olikin outo tässä hienossa seurassa, puna kulki
hänen poskiensa yli kuin aalto, vaipuen kuuman mustan kreppikauluksen
alle. Hän unohti kuitenkin taasen koko seurueen, kun hän katsahti
lapseensa. Annan poski oli kuin jotakin kalvasta läpikuultavaa pilveä,
heikon näköinen hän oli.
Saisiko hän pitää lapsen vai oliko tämän määrä mennä isän mukana?
Sydämeen teki kipeää, kun hän sitä ajatteli, vaikka hän pakotti
mielensä pysymään tyynenä. Täytyi säilyttää sydämen tasapaino. Tallella
on ihminen, kun hän on kuollut. Eikä hän ole poissa omaistensakaan
luota. Päinvastoin hän sen jälkeen aina on liki heitä. Sen hän oli
elävästi kokenut miehensä kuoltua: aina hänelle saattoi puhua, aina
kysyä häneltä neuvoa, aina levätä hänen muistossaan. Ei ollut kuolema
mikään surun asia, ei. Äiti katseli lapsensa kalpeita kasvoja ja tunsi
sydämensä levolliseksi. Täytyi koettaa olla hiljaa, että hän saisi
voimia unesta.
Kaksi pientä tyttöä tuli käytävälle. He olivat kauttaaltaan valkoisissa
pitsitetyissä hameissa, hiukset hajalla kuin pienillä enkeleillä.
He katsoivat pitkästi nukkuvaan tyttöön, tarkastivat kapeaa
paidankaulusta, jossa oli aivan pieni pitsi, tarkastivat kenkiä, joiden
pohjia vasten äiti piteli toista kättään. Niin, nyt huomasi äitikin,
että kengät olivat kömpelöt ja paikatut, kun vierailla tyttösillä
oli niin sirot pienet vaaleat jalkineet. He olivat hyvin herttaiset,
näköjään jonkin vuoden vanhemmat tätä Annaa. He söivät makeisia suun
täydeltä ja olisivat halunneet tarjota vieraalle nukkuvalle tytöllekin.
Äiti hymyili heille kiitollisena ja teki eleitä, että täytyy vähän
odottaa: "Nukkuu, nukkuu, on kipeä!" sanoivat hänen kalpeat kasvonsa.
Ja sattui vielä niinkin, että äiti ja pieni Anna olivat joutuneet
samalle penkille kuin eräs komea rouva ja pieni vanha herra, joka oli
frakkipuvussa. Nämä molemmat olivat kaiken aikaa keskustelleet, tai
oikeastaan rouva oli puhunut ja herra vain vastannut. Herran silmät
olivat kaiken aikaa seuranneet sairasta lasta, rouva oli kuiskaten
kertonut jotakin. Mutta rouvalla oli niin omituinen tapa kuiskata, että
joka sana kuului vihlovan selvästi ja sihahtaen. Ei ollut ensinkään
mahdollista olla kuulematta. Ensin äiti katseli ympäri vaunua ja monet
nimet, joita komea rouva mainitsi, sinkosivat korvien ohitse. Mutta
ennen pitkää sai äiti kiinni juonen päästä ja pian tuli hän tietämään
kahden suuren ja mahtavan suvun asiat, sellaisetkin, jotka varmaan
eivät olleet tarkoitetut vieraille.
Neiti Aino Montonen ja pastori Erkki Rauhaniemi olivat eilen vihityt
kirkossa morsiamen kotikaupungissa satojen häävieraiden läsnäollessa.
Se oli tapahtumain keskus.
Kun pienen Annan äiti kuuli Erkki Rauhaniemen nimen, kävi hänen äänetön
osanottonsa vieraiden keskusteluun yhtäkkiä vilkkaaksi. Sillä Erkinhän
hän tunsi, Erkkihän oli nuorena vastavihittynä pappina ollut apulaisena
siellä heidän pitäjässään rovastilla. Hänen ja heidän Ainansa, tämän
Annan vanhimman sisaren välillä oli syntynyt ystävyys, jonka äiti oli
luullut vievän suorastaan rakkauteen. Lapsellista kiintymystä se kai
vain oli ollut, koska se loppui — ei tosin Ainan puolelta, Aina kai
ei vieläkään ollut kokonaan unohtanut Erkkiä, koskei hän sallinut
avioliitosta kuulla puhuttavankaan. Erkki oli niin yhtäkkiä matkustanut
pois ja vain kirjeellisesti sanonut hyvästi ystävilleen. Puoli vuotta
vain Erkki oli niillä mailla ollut. Ja nyt oli hän Ainan asemesta
löytänyt Ainon, Aino Montosen, varmaan niitä rikkaita Montosia, joiden
nimen aina tuon tuostakin luki sanomalehdestä jonkin talonkaupan tai
liikeyrityksen yhteydessä. Itse peräisin mahtavasta suvusta oli Erkki
joutunut toiseen mahtavaan sukuun. Nuo kauniisti pukeutuneet iloiset
ihmiset, jotka tuossa vaivoin hallitsivat ilakoimistaan, olivat siis
Rauhaniemiä ja Montosia, suuria ja pieniä, jotka tulivat isänmaan
asioissa pitämään johtoa hallussaan vuosikymmeniä, ehkäpä vuosisatoja.
Äiti kuuli suuren joukon nimiä, aivan kuin olisi laskettanut sivumääriä
kirkonkirjasta: Toivo, Esko, Laina, Saima, Silja, Ruut, Rauha, Lea,
Salli, Armi, Väinö, Toimi, Urho... Niin kauniita uudenaikaisia nimiä!
Ja rouva, joka tässä puhutteli rumaa pientä herraa, tuntui olevan itse
senaattorinrouva Nenón, ja se kaunis nuori tyttö, joka tuon tuostakin
kävi kuiskaamassa jotakin rouvan korvaan tai tarjoamassa makeisia, oli
senaattori Nenónin tytär, Marja-Lis.
Perheille oli juuri nyt tapahtunut jotakin erinomaisen onnellista:
jokin pitkä ikävä oikeudenkäynti, jota sanomalehdet olivat vatkanneet
vuosikausia ja joka oli suorastaan luonut pahaa varjoa Montosten
nimeen, oli päättynyt, ja kaunis Tolvi, maatila, jonka liikemies
Montonen oli ostanut ja jonka kauppaa juuri oli tahdottu rikki
laittomana, joutuisi nyt vihdoinkin Montosten haltuun. Janne iloitsi
tästä suuresti, niinkuin he kaikki hänen kanssaan. Ei hän tosin aikonut
taloa pitää, hänellähän oli niin monta taloa, mutta hänen sahansa
purivat paljon puuta. Oli ihana asia, kun oikeus voitti ja syylliset
saisivat rangaistuksensa. Sellainen pahanpäiväinen opettaja Ahola,
jolle Janne oli luvannut huvilapalstankin puoli-ilmaiseksi, jos hän
vain olisi ollut rettelöimättä ja pitänyt suunsa kiinni, joutuisi nyt
lukemaan tiilenpäitä. Sakkoja, korkeita sakkoja oli moni saanut — se
teki niille hyvää. Kerrassaan nuortunut oli Janne ilosta näinä päivinä
— oi poikakultaa, kuinka hän tuolla selittikin ja toimitti! Tietysti
juttu vieläkin olisi venynyt, jollei Ruupreht olisi sitä jouduttanut —
Annan äiti ymmärsi, että Ruupreht oli itse senaattori Nenón. Oi kuinka
olikaan ollut hauskaa tehdä Jannelle ja Sallille tuo pieni palvelus,
voitto tuli tällä hetkellä kuin häälahja vanhemmille. Oli ihanaa,
kun oli vaikutusvaltaa ja kun sai käyttää sitä hyviin tarkoituksiin.
Ruupreht käytti aina valtaansa oikein. Kyllä saivat nytkin olla varmat
nämä uudet sukulaiset, nämä nuoret täällä, että he voivat vedota
Ruuprehtiin, jos he tarvitsivat esimerkiksi suosituksia. Ja Ainon
ja Erkin, heidän täytyi pian saada kaunis pappilansa, siitä pitäisi
Ruupreht huolen. Erkin täytyi vain nopeasti kirjoittaa väitöskirjansa.
Kas se oli tähän aikaan sellaista, että teologien joukossa jo oli niin
paljon maistereita, ja sitten oli vanhempia hakijoita ja virkavuosia,
mutta väitöskirjalla ei niin moni kilpaillut. He olivat Ruuprehtin
kanssa ajatelleet sitäkin, että Erkki ja Aino ehkä kerran saattaisivat
joutua rovasti Rauhaniemen nykyiseen suureen pitäjään — ei vielä, ei
vielä, rovastihan oli parhaissa voimissaan. Mutta kerranhan hänen
täytyi kaatua, luonnon lait olivat sellaiset, ja oli aina niin vaikeaa
luopua tuollaisesta suuresta pappilasta, jonne koko suku on tottunut
saapumaan kesäksi ja jouluksi, ja puutarhasta ja... Silloin oli hyvä,
että oli poika, jonka saattoi toimittaa isän paikalle. Pitäjähän oli
keisarinpitäjiä. Kyllä Ruupreht pitäisi huolen kaikesta. Ah, paljon
hyvää hän oli ihmisille tehnyt, he olivatkin hänelle niin kiitolliset
— oi, kun hänen syntymäpäivänsä oli syystalvella, kuinka paljon kukkia
heille aina tuli, kaikkia mahdollisia kukkia, mitä silloin, kukkien
ollessa kaikkien kalleimmillaan, vain saattoi saada. Suoraan sanoen
hänen, senatorska Nenónin syntymäpäivinä tuli taloon vieläkin enemmän
kukkia — ruusuja, ah, mitä ruusuja! Mutta hänen syntymäpäivänsä olikin
keväällä. Ihmiset olivat hyvät ja kiitolliset, niin kiitolliset siitä
vähästä, mitä heille oli saattanut tehdä.
Yhtäkkiä muistui papinlesken mieleen, että eiköhän tämä vanha pieni
herra ole tohtori Cairenius, Erkin eno, josta Erkki ennen oli niin
paljon kertonut. Hän muisti Erkin sanoneen, että tohtori salaa teki
paljon hyvää, että hän oli omituinen mies, jota omaiset kärsivät vain
siksi, että hän oli rikas. Hän ei katsonut ihmisten muotoa, vaan sanoi
heille suoraan vasten silmiä, mitä heistä ajatteli. Hän oli ensin
aikonut papiksi ja sitten tohtoriksi, mutta vihdoin jättänyt kaikki
kesken. Hänellä oli hyvin omituinen ristimänimi, ei sellaista olisi
luullut monella olevan.
Itse senatorskakin tuntui hakevan hänen suosiotaan, ainakin pyrkivän
hyviin väleihin hänen kanssaan. Se ei ollut aivan helppoa, pieni vanha
herra puhui niin vähän, katseli vain, toinen silmä kiinni ja pää hiukan
kallellaan. Pikku Annasta tuntui hän kaiken aikaa pitävän huolta, sillä
hän istui käsi siinä asennossa, että puheliaan rouvan aina täytyi
muistaa lapsen nukkuvan, ja heti kun rouva korotti ääntään, liikahti
tohtorin käsi kuin melanterä, jolla ohjataan venettä.
Äidistä alkoi käydä hupaiseksi ja jännittäväksi. Oliko tohtori ehkä
lausunut joitakin epäilyksiä, koska senatorska niin usein palasi vasta
solmittuun avioliittoon ja siihen iloon, mikä vallitsi Montosten
ja Rauhaniemien perheiden kesken sen johdosta, että nuoret olivat
löytäneet toisensa. Tällainen avioliitto oli niin ihana, varsinkin
tähän aikaan, kun niin kevytmielisesti solmittiin avioliittoja ja ensi
vastoinkäymisen sattuessa rikottiin pyhät lupaukset. Tämä avioliitto
oli suorastaan niitä, jotka päätetään taivaassa.
— Hm, sanoi tohtori ja katsoi toisella silmällä, kasvoilla ilme, joka
yhtä hyvin saattoi olla hymy kuin irvistys.
Tämä yllytti senatorskan uusiin todisteluihin.
Pastorinlesken sydän sykki niin kiivaasti, että hän pelkäsi
herättävänsä lapsen. Hänen mieleensä muistui kesä siellä heillä,
jolloin Erkillä oli ollut niin vaikeita sisällisiä taisteluja, ja hän
oli tullut tapaamaan Ainaa. Silloinkin kun hän oli ensi kerran käynyt
sairaan luona, oli hän tullut heille. Hän oli tuon kuolevan ihmisen
rinnalla tuntenut syntinsä niin suuriksi, että hän oli nääntyä niiden
alle. Kuoleva oli tunnustanut hänelle jonkin valheen, joka oli painanut
hänen tuntoaan nuoruudesta asti — nuori pappi tunsi tunnollaan ei
yhden, vaan satoja valheita... Ja kun Erkki oli haudannut ensimmäisen
ruumiin, silloinkin olivat he olleet Ainan kanssa hautausmaalla. He
olivat sitten, jumalanpalveluksen päätyttyä, äiti, Aina ja Erkki,
kävelleet hautojen keskellä ja puhelleet papin ihanasta tehtävästä.
Erkki sanoi vavisseensa, kun hän seisoi siinä haudan partaalla, niin
että lapio tuskin pysyi hänen kädessään. Ja hänen syvä liikutuksensa
oli kyllä tuntunut suruväessä, nyyhkytykset olivat nousseet joka
rinnasta. He olivat niin usein puhuneet siitä, miten vaarallista on
tottua pyhiin toimituksiin. Pyhät toimitukset eivät milloinkaan saa
käydä arkisiksi. Joka kerta kun ottaa lapion käteensä haudan partaalla,
täytyy sydämen vavista niinkuin ensi kerralla. Joka kerta sairaan
vuoteen ääressä täytyy sydämen vuotaa verta omien valheiden tähden.
Ei milloinkaan saa pappi lausua tuomiota, jollei hänen sydämensä ole
täynnä rakkautta... Erkki pelkäsi, ettei hän jaksaisi pitää sydäntään
niin herkkänä, niin tuntevana. "Jumala on heikoissa väkevä", olivat he
päätelleet. Miten olikaan Erkki nyt jaksanut? Äidin teki mieli nähdä
Erkki pitkien aikojen päästä, nähdä, oliko hän ollut uskollinen ja
oliko hän nyt onnellinen... Tuossa hän istui parin penkinseinän takana,
jospa hän nousisi, jospa hän hetkeksi kääntäisi tänne kasvonsa! Äiti
toivoi sitä Ainankin tähden, voidaksensa kertoa Ainalle, että Erkki on
onnellinen.
— Oi, kuiskasi senatorska hartaasti ja vakaumuksella, — jos koskaan
avioliitto on ollut taivaassa päätetty, niin avioliitto Aino Montosen
ja Erkki Rauhaniemen välillä! Ettekö alttarilla nähnyt morsiusparin
kasvoja, joita aurinko valaisi — oi, en ikinä ole nähnyt mitään
ihanampaa. Kuinka suloinen Aino olikaan — niin, minä vakuutan,
purskahdin suorastaan itkuun. En olisi voinut olla enemmän liikuttunut,
jos itse olisin ollut morsian... Ja Ainon puku — en ikinä ole nähnyt
niin kaunista morsiuspukua, vaikka sen itse sanon. Eikö se nyt ollut
ruhtinaallinen, uskotteko, että laahustin oli kaksi... ei, yli kaksi
metriä pitkä. Uskon teille pienen salaisuuden, herra Cairenius, te kun
olette Erkin eno ja rakastatte häntä kuin omaa poikaanne: morsiuspuku
oli minun mallini mukaan, minun — kas, meissä Montosissa on kaikissa
hiukan taiteilijanvikaa... Teissä, tohtori Cairenius, teissä kuuluu
myöskin olevan — ei, ei, älkää ensinkään kieltäkö, minä tiedän, että te
runoilette. Kuulkaas, miksette kirjoittanut Ainolle ja Erkille runoa?
Sen olisi voinut kirkossa lukea. Ah, Marja-Lis olisi sen lausunut —
ette aavista, miten ihanasti hän lausuu, vaikka itse sen sanonkin.
Hän kirjoittaa myöskin runoja ja maalaa — se tyttö on niin lahjakas,
että olemme Ruuprehtin kanssa onnettomat, kun emme tiedä, mitä puolta
hänessä pitäisi alkaa kehittää... Mutta mistä minä lähdinkään? — Kas,
kun on rakkaiden uusien sukulaisten kanssa niin paljon puhumista,
ettei tiedä, mistä milloinkin alkaa! Niin, siitä, että kyllä minusta
nyt kaikesta näkyy, että nämä nuoret suorastaan ovat kuin toisiaan
varten luodut, taivaassa toisilleen määrätyt. Ettekö huomannut Erkkiä
alttarilla? Niin, suokoon Jumala minulle anteeksi, mutta hän muistutti
minusta suorastaan Kristusta — minä itkin, kun häntä katselin...
Mitä... mitä te sanoitte, herra Cairenius... että kuvittelenko minä
Kristuksella olleen... Te olette... Te olette paha tai, ehkä — vain
intresantti! Luuletteko te nyt sitten minun huomanneeni, että Erkki
käyttää silmälaseja. Ei, ilmettä minä... sielua hänen kasvoissaan, ne
olivat kirkastuneet. Ja kun hän siinä koko seurakunnan nähden suuteli
vaimoansa — ah, he ovat nyt vihityt, nyt on kaikki luvallista, he ovat
nyt yksi sielu ja... Ei, mutta herra Cairenius, nyt te ajattelette
jotakin... Totisesti, tahtoisin tietää, mitä te ajattelette.
Vanha herra oli noussut seisomaan. Hän ylettyi tuskin senatorskan
olkapäähän. Mitähän hän aikoikaan sanoa? Eikö senatorska huomannut,
että nyt ei olisi pitänyt jatkaa...
Komea rouva nauroi pitkän, pidätetyn, sihisevän naurun.
— Mutta rakas herra Cairenius, voiko olla parempia takeita? Erkki on
vakavasta kristillisestä kodista. Sidonia ja Zachris — voiko ajatella
ihanteellisempaa isää ja äitiä! Ja Aino — oi miten herttaiset ovatkaan
vanhemmat! Sanon sen, vaikka Janne onkin veljeni...
— Oletteko varma, sanoi vanha herra vihdoin, toinen silmä kiinni, —
ettei heidän lapsistaan kerran tule oikeita sekasikiöitä, oikeita
monstrumeja, joita eläinten ja ihmisten täytyy kauhistua? Niin — mitä
takeita teillä on siitä?
— Mutta herra Cairenius...
— Mutta rouva senatorska...! Pitkäkyntisiä, sarvet päässä,
veressä oudot intohimot, jotka ovat vaaralliset yhteiskunnan
turvallisuudelle... Katsokaas: kaikki palaa...
He tuijottivat toisiinsa kumpikin penkiltään, kädet torjuvassa
asennossa ja peräytyen toisiaan ikään kuin, vanhan herran kuvaamana,
jokin ilmestyskirjan peto olisi astunut heidän välilleen näyttämään
itseään.
— Mutta... herra Cairenius...
— Niin, rouva senatorska, varmaan on jossain menneisyydessä ollut aivan
tämäntapainen keskustelu kuin meillä nyt: se on ehkä suoritettu päreen
ääressä jossain pirtissä jonkun kehräävän eukon ja jonkun nuuskaisen
kulkurimiehen välillä. Ja nuo likaiset ihmiset ovat olleet meidän
esivanhempiamme.
Keskustelu, jonka senatorska heidän huvinsa vuoksi oli aloittanut,
oli yhtäkkiä käynyt niin kaameaksi, ettei hän tahtonut löytää omaa
nauruaan, naurua, jolla hän seuraelämässä pelasti kaikki tilanteet ja
joka hänen tuttavapiirissään oli suorastaan kuuluisa.
— Hyi teitä! kuiskasi hän. — Jumalan tähden: vainoatteko meitä
Montosia? Miksi sen teette? Eikö teillä ole ensinkään inhimillistä
sääliä...?
Tässä sai senatorska takaisin naurunsa. Hänen kuuluisa naurunsa oli
käheä ja sihiseväinen. Pieni herra veti hänkin kasvonsa irvistykseen,
jonka tarkoitus oli esittää naurua.
— Rouva senatorska laskee leikkiä. Olen kai ymmärtänyt oikein: olette
kai kristitty ihminen. Eikö sääli ole kristittyjen Jumalan töiden
paikkaamista ja parsimista? Eikö kristittyjen Jumala tiedä, mitä hän
tekee?
Tuntui siltä kuin ei senatorska olisi jaksanut jatkaa. Hän nauroi ja
löi hansikkaillaan tohtorin muodottomia sinipunervia käsiä, joita tämä
piteli polvillaan ikään kuin nähtävinä.
— Teidän olisi pitänyt ruveta näyttelijäksi, herra Cairenius!... Te
olisitte ollut mainio shakespearelainen narri. Te olette runoilija,
varmaan kirjoitatte runoja. Tunnustakaa pois, olemmehan nyt
sukulaiset... Sidonia on teistä kertonut niin paljon, esimerkiksi,
että te olitte valmis lääkäri, mutta ette voinutkaan nähdä haavoja...
Minä ymmärrän sen, minäkään en voi nähdä haavoja. Kuulkaa,
ettekö te aio julkaista runojanne, olen varma, että ne saisivat
erinomaisen arvostelun. Meillä on ystäviä, Ruuprehtilla ja minulla,
sanomalehtimaailmassakin...
— Tatatatataa, keskeytti hänet pieni herra yhtäkkiä.
Papinleski odotti pelonsekaisessa jännityksessä, että senatorska
suuttuisi ja tulevaisuudessa jotenkin kostaisi vanhalle herralle.
Hänhän oli niin vaikutusvaltainen... Komea rouva hengittikin raskaasti
ja piti hymyä jäntevällä kurilla viipymässä kasvoillaan, vaikk'ei hän
nähtävästi vielä sisimmässään tietänyt, pitikö ruveta pitkävihaiseksi
vai pitikö leppyä.
Ilme pienen miehen kasvoilta taas laukesi yhtäkkiä irvistyksestään
kauniiksi ja lempeäksi kuin päivänpaiste. Äiti seurasi vanhan herran
katsetta ja näki, että hänen pieni tyttärensä oli avannut silmänsä.
— Huomenta, sanoi pieni herra lapselle. — Oletko sinä nyt nukkunut?
Anna hymyili ja kätki haukotuksen äidin kainaloon. Hänen poskensa
punoittivat, uni oli kaikesta päättäen vahvistanut häntä. Äiti tuli
iloiseksi, irroitti hänet sylistään, vastaili kysymyksiin, joita
vanha herra teki, ja rupesi hakemaan esiin eväitään ja lääkkeitään.
Koko juhlavaunu oli kummallisesti, samana hetkenä, jolloin lapsi
avasi silmänsä, ikään kuin muuttunut. Hieno seurue oli tietenkin
huomannut, että lapsi heräsi ja vapautunut siitä painostuksesta, missä
se puolen tunnin oli ollut. Rouvat kurkistelivat sohviltaan äitiin ja
tyttäreen, nuoret neidit nyökyttivät hymyillen päätään ja päästivät
ilonsa valloilleen, pikkutytöt ilmestyivät käytävälle kuten äskenkin,
ja tarjosivat makeisia. Lapsen katse liukui utuisena ja kummastuneena
hymyilevästä vanhasta herrasta yli senatorskan kauniiden rannerenkaiden
pieniin tyttöihin ja yli rouvien höyhen töyhtöjen siitä eteenpäin, aina
sinne asti, missä vanhat herrat, rovasti, senaattori, liikemies ja
jotkut muut puhuivat ja nauroivat.
— Katso nyt, kiitä kauniisti, toimitti äiti onnellisena.
Vanhan herran katse ja kaikkien muidenkin katseet sanoivat hänelle,
että hänen lapsensa oli voittanut hienon seuran mielisuosion. Hän ei
ehtinyt saada esiin eväitään, ennen kuin Annan ympärillä oli sellainen
ylellisyys herkkuja, ettei lapsi tietänyt, mitä hän ottaisi. Mikä
tarjosi omenaa, mikä karamelliä, mikä kaunista valkeaa voileipää, jolla
oli kananpaistia, ja yhtäkkiä istui Annan vieressä suuri nukke nimeltä
Salli, joka osasi panna silmät kiinni. Lapsi nähtävästi ei tietänyt,
oliko hän jo herännyt vai oliko tämä kaikki unta. Pikkutytöt Lea ja
Rauha ponnistivat penkille hänen viereensä. Kaikki kolme olivat ääneti.
Salli oli pitkänään Annan sylissä, silmät olivat kiinni. Anna nosti
hänet istumaan — silmät heilahtivat auki. Anna hymyili. Lea tempasi
Sallin syliinsä, kaasi hänet kovakouraisesti nurin ja nosti äkkiä taas
pystyyn. Ylös — alas! Annalle oli Salli uusi ja ihmeellinen, Lealle ja
Rauhalle tuttu ja kulunut. Salli joutui sohvannurkkaan, silmät kiinni.
Annan piti juuri nostaa hänet ylös, mutta silloin toivat pikkutytöt
kuvakirjan. No, jo nyt oli Annalla katsomista, eivät he äidin kanssa
ajatelleet, kun läksivät matkalle, että siitä tulisi näin kaunis ja
vaiherikas.
— Suloinen lapsi, sanoi senatorska väkinäisesti, nousi, hymyili ja
läksi rouvien sohvalle.
Herra Cairenius tuli nyt vallattoman iloiseksi. Hän kiikutti tyttösiä
vuoronperään polvellaan ja molemmilla polvillaan yhtaikaa. He
olivat miltei yhtä pitkiä kuin hän. Hän teki heille paperipalasista
pieniä tuokkosia, joihin pantiin makeisia. Vihdoin hän tomuttuneine
saappaineen nousi penkille ja rupesi penkomaan hyllyverkkoja.
Kurkottaessa tuli paitaa esiin liivien alta. Hän ei tahtonut ylettyä.
Hymyillen hän penkoi ja penkoi. Vihdoin hän sai käsiinsä suuren
valkoisen ruusuvihon, erinomaisen kauniin, vaikka kukat olivatkin vähän
kuihtuneet.
— Nyt setä antaa jokaiselle yhden tällaisen kukkasen — olkaa
varovaiset, ettei se pistä, siinä on niin suuret piikit. Tässä saa
Anna, tässä saa Rauha, tässä saa Lea. Miettikää nyt, mitä te teette
ruusuillanne. Setä tahtoisi: niin mielellään tietää.
Lapset kävivät miettiväisiksi ja istuivat hetken ääneti, ruusut
käsissä. Leivosen laulu soi ikkunasta.
— Minun on kaikista kaunein, sanoi Lea yhtäkkiä.
— Ei — minun! sanoi Rauha.
— Kaikki ovat yhtä kauniit, oikaisi setä. — Mitä te nyt teette
kauniilla ruusuillanne?
Valkopukuiset tytöt alkoivat käydä malttamattomiksi. He huomasivat
punaisista rakennuksista ja junan hiljenevästä vauhdista, että oltiin
tulossa asemalle ja että jotakin uutta siis oli odotettavissa.
— Pääsette ikkunaan katsomaan, rauhoitti heitä eno, — kunhan ensin
olemme leikkineet loppuun ruusuleikin. Mitä Lea tekee ruusullaan?
Tyttönen alkoi sovitella ruusua pitseihin rinnalleen.
— Lea panee tähän.
— Kuinka se on siinä kaunis, sanoi Annan äiti hymyillen.
Eno otti veitsen taskustaan, lyhensi vartta ja auttoi tyttöstä.
Samassa alkoi heidän jalkojensa juureen sadella ruusunlehtiä.
— No mutta Rauha, mitä Rauha nyt tekee?
— Rauha katsoo, mitä sen sisällä on.
Eno seurasi jännittyneenä, miten pienet sormet runtelivat täyteläisen
kukan ja sitten paiskasivat sen permannolle. Nauraen elämänvoimansa
yltäkylläisyydessä karkasi lapsi samassa ikkunaan, mutta eno jäi
katsomaan eteensä ihmeissään ja vakavana.
— Odottakaa nyt vielä vähän, lapset, pyyteli hän taas, — ettekö te
vielä tahdo saada tietää, mitä Anna tekee ruusullaan.
Nauhasolmut heilahtivat Lean ja Rauhan hiuksissa, kun he ikkunasta
käänsivät päätään vaunuun päin.
— No, lapseni, mitä sinä teet ruusulla, jonka hyvä setä sinulle antoi?
kyseli äiti.
Anna piteli ruusua pienillä ruskeilla hyppysillään ja hänen suupielensä
värähteli. Hän heittäytyi ujostellen äidin rintaa vasten eikä tahtonut
sanoa mitään. Äiti tuli hiukan onnettomaksi tottelemattomuudesta,
jota hänen tyttärensä osoitti. Hän olisi ollut kiitollinen, jos herra
Cairenius nyt olisi hellittänyt vaatimuksestaan, mutta pienelle
herralle tuntui olevan tärkeää tietää, mitä lapsi ajatteli. Hän oli
taasen käynyt aivan vakavaksi. Joku mies tuli asematalon edustalle
soittamaan kelloa, Lea ja Rauha katselivat häntä ja kyselivät enoltaan,
miksi hän soittaa. Eno ei vastannut, hän odotti jännittyneenä, mitä
lapsi sanoisi. Vihdoin viimein sai äiti selvän, mitä Anna tarkoitti.
— Anna sanoo hyvälle sedälle... no, Anna sanoo sedälle itselleen,
oikein kovaa, niin että kaikki kuulevat... Ei saa noin ujostella...
Anna sanoo hyvälle sedälle, että pannaan ruusu kylmään veteen.
Pieni herra seisoi ääneti. Sitten hän hymyili ja huojutti päätään.
Äiti meni noutamaan vesilasia. Sill'aikaa nousi vaunussa suuri
pauke ja nauru, sillä avattiin pähkinöitä. Pikkutytöt Lea ja Rauha
karkasivat suinpäin pauketta kohti, ja herra Cairenius oli kahden Annan
kanssa. Hän asettui hänen viereensä lempeänä ja ikään kuin syvästi
kunnioittaen. Anna katsoi häneen suurin vesiharmain silmin. Pieni herra
laski kätensä hänen päälaelleen, hiljaa ja hyväilevästi. Hänen molemmat
silmänsä olivat puoliummessa. Näytti siltä kuin hän olisi elänyt läpi
jotakin iäisen onnellista.
Äiti toi vesilasin. Anna asetti siihen ruusun, sen vartta täytyi
lyhentää ja sitten se sopi. Äiti piteli lasia kädessään ja Anna ja
Salli paneutuivat nukkumaan. Anna kuuli Sallin silmien putoavan kiinni
ja pani samalla hetkellä itsekin kiinni silmänsä. Kaikki olivat he
ääneti, äiti, setä, Anna ja Salli.
Kiidettiin läpi kukkivan maan. Nuori ruis oli juuri päässyt tähkään,
latvoiltaan epätasaisina, hopeanvihreinä levenivät sarat kukoistavien
pientareidensa kehyksissä. Siinä sitä oli kukkaa. Tosin kukat eivät
vielä olleet kuin puhkeamisensa alussa, mutta kasvu maanpinnassa oli
niin vehmas, että saattoi nähdä lukemattomien heinien helpeineen ja
eriväristen kukkien tuoksuilleen pyrkivän ylös maasta. Syvempien ojien
pohjalla oli vielä vettä ja niiden reunoilla kasvoivat sammakonkukat
suurina, rehevinä, kullankeltaisina terttuina. Pihamaat olivat nekin
tulvillaan keltaista kultaa: voikukat siellä helottivat. Näissä
molemmissa, sammakonkukassa ja voikukassa hehkui auringonsäde vielä
omalla värillään, niistä molemmista ikään kuin tihkui kultaa: siihen
ojaan ja sille pientarelle, jonka yli sammakonkukka taipui, niiden
lasten kasvoihin, jotka pihamailta ojensivat kätensä täynnä keltaisia
kukkia kohti ohikiitävää junaa.
Olihan tänään seitsemäs päivä — pieni vanha herra oli katsellut ulos ja
hänestä tuntui, että oli seitsemäs eli lepopäivä.
Hän katseli vielä ulos, kun senatorska palasi ja asettui hänen
rinnalleen. Lapsi vastapäätä nukkui taasen.
— Te olette tehnyt minut surulliseksi, aloitti senatorska kuiskaten, —
syvästi surulliseksi. Katsotte minuun kuin hieroglyfi, herra Cairenius,
ettekö todella minua ymmärrä? Te epäilette meitä Montosia, tunnustakaa
pois. Mutta voitteko nyt todella uskoa, että noissa tyhmissä asioissa,
joista veljeäni on syytetty, olisi jonkinlaista perää? Me olemme
aina olleet niin rakkaat sisarukset — oi kuinka hän piti minusta
huolta, ennen kuin menimme naimisiin Ruuprehtin kanssa. Hän on hyvä,
pohjaltaan, tosihyvä. Ja nerokas. Ajatelkaa, tyhjästä hän on alkanut ja
nyt on hänellä neljä sahaa ja neljä kartanoa ja metsiä ja... Mitäpä hän
nyt olisi ruvennut haluamaan kartanoa, joka oli testamentattu koululle,
koululle, jonka johtokunnassa hän lisäksi itse oli... Tietysti pahat
ihmiset tekivät tikusta asian ja keksivät, että hän himoitsi koulun
maatilaa siksi, että maat sattuivat yhteen erään hänen maatilansa
maiden kanssa... Ah, herra Cairenius, ihmiset ovat pahat! Mutta minä
en tahdo, että te, jota me kaikki kunnioitamme... teidän täytyy uskoa
meistä hyvää, minä tarvitsen teidän apuanne niin monessa asiassa. Herra
Cairenius, oi tosi inhimillisyys on aina leimannut Montosia...
— Niinkuin tosi eläimellisyys Rauhaniemiä ja Caireniuksia, keskeytti
pieni herra hymyillen ja pyyhki hikeä otsaltaan. — Mitäs te nyt
oikeastaan vaikeroitte, rouva senatorska. Käräjäjuttuhan on päättynyt
onnellisesti. Hedelmät tästä käräjäjutusta varmaankin kypsyvät
aikoinaan. Kaikki palaa meille. Minkäs teet, sen edestäsi löydät, sanoo
kansa viisaudessaan.
Annan äiti ymmärsi, ettei hänen enää sopinut olla tässä kuuntelemassa
keskustelua, varsinkin kun senatorska otti esiin nenäliinansa.
Kun komea rouva kuitenkin näki vieraan rouvan alkavan haeskella
tavaroitaan, pyyhki hän nopeasti silmänsä, nauroi kuuluisaa nauruaan ja
aloitti keskustelun juuri siinä alkeellisessa muodossa, jossa on tapa
puhua tällaisissa tapauksissa.
— Tänään on kovin kaunis ilma, sanoi senatorska.
— Niin on, sanoi pieni herra, katsoen ulos ikkunasta.
— Tuota leivostako te katsotte?
— Niin.
— Tuntuu siltä, kuin näkisitte tämän linnun ensi kerran.
— Näen aina tämän linnun ensi kerran.
— Ooo! Mitä näette tässä linnussa?
— Nooo... yhtä ja toista... Näettekös te siinä jotakin?
— Oo, niin paljon...! Iloa... kiitollisuutta... ahkeruutta...
rehellisyyttä...
— Todella... onko teillä niin tarkat silmät, rouva senatorska...?
— Koko kevään näen leivosessa!
— Oo, tuossa harmaassa pisteessä...?
— Osoittaisitte minulle nyt hiukkasen luottamusta ettekä antaisi
minulle korvapuustia korvapuustin jälkeen. Tunnen, että te olette
runoilija, että te jos kukaan ymmärrätte kevään, että te jos kukaan
ymmärrätte rakkauden...
— Hm.
— Taas tuo teidän "hm".
‒ Hm. Minä yleensä ymmärrän paremmin sen niinsanotun rakkauden hedelmän
kuin rakkauden. Tarkoitan lapsia, näitä meidän tekojamme, jotka
me aina löydämme edestämme, näitä meidän kummittelijoitamme. Olen
hyvin huvitettu näistä kummituksista, nimittäin lapsista. Katsokaas,
rouva senatorska... me matkustamme kuin tilauksesta lammen ohitse:
te näette tuossa pinnalla lumpeita... Se on tuoksuton, kostea ja
kaamea kukka. Luuletteko ehkä, että se kelluu tuossa irrallaan? Ei,
sillä on pelottavan pitkä varsi. Ja liejussa, jossakin syvällä ovat
sen juuret. Niitä ei näy... Vanhemmat sanovat tänään viattomasti,
että ruusuruukussa heidän ikkunallaan on viisi ruusua, vaikka he
kyllä näkevät, että siinä on kolme. Sadan vuoden perästä tavataan
lapsenlapsenlapset öiseen aikaan murtamassa auki kassakaappia
jossakin kellariholvissa... Miten se on mahdollista: isä ja äiti ovat
kunnollisia ihmisiä! Murtovarkaus, tämä lumpeenkukka, johtaa juurensa
kaukaa, sieltä vuosisadan takaa... Tänään kauppapuodissa kyselee nuori
neiti suklaakonvehtien hintoja. Kalliit... mokomatkin! Hän tilaa
marmelaadeja, mutta vetää pienellä suloisella kädellään puuhkaansa
yhden ainoan suklaakaramellin juuri sillä hetkellä, jolloin myyjä
punnitsee marmelaadeja. Kadulle tultuaan pistää hän makean suuhunsa.
Mutta kahden sadan vuoden perästä tapahtuu kuulumaton paljastus:
kaupungin mahtavin mies, jolla on ollut vaunut ja kaksivaljakko ja
taulugalleria ja huvijahti ja metsästyspuisto — linnasta tietysti
puhumattakaan — on karannut ja jättänyt jälkeensä kymmenien miljoonien
vaillingit. Koko kaupunki joutuu maksamaan, kokonaisia perheitä
menee nurin! Kukaan ihminen ei tiedä, että tuo suloinen nuori neiti
kauppapuodissa oli tämän herran kaukainen esiäiti... Vanhemmat makaavat
turvallisesti haudassaan — lapset maksavat perinnöistä ja ojentavat
perinnöt korkojen kanssa tuleville lapsille. Kas tämä on minun
silmissäni rakkautta.
Taasen tuijottivat uudet sukulaiset eteensä ikään kuin heidän edessään
olisi ollut aave. Senatorska näki kuin jossakin hämärässä kuvassa
lahoavat vanhemmat kääriliinojensa sisällä ja lastenlastenlapset
salalyhty kädessä kellariholvissa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
löysi hän taasen ainaisen turvansa, keveän naurunsa, ja vapautui.
— Te puhutte kauheita... ja liioittelette kauheasti...!
— Ette usko väitteitäni mahdollisiksi? Ette usko, että nuo korkeat
rukiintähkät tuolla ovat alkuisin yhdestä ainoasta jyväsestä.
Luulette tietysti, että on kylvetty maahan kokonainen tähkä, jossa on
montakymmentä jyvää...
Senatorska nauroi.
— Te olette kauhean huvittava!
— Minä tulen aina näin huvittavaksi, kun puhutaan avioliitosta ja
rakkaudesta.
— Todella...!
— Ne ovat vaarallisia asioita... myrkyllisiä ja tarttuvia... Ei koskaan
voi tietää, mitä kyykäärmeen sikiöitä tulee syntymään...
Taasen senatorska nauroi.
— Mutta tepä ette saa minua suuttumaan, herra Cairenius, vaikka kuinka
koettaisitte! Voisihan helposti pitää sitä mitä te sanotte suurimpana
loukkauksena minua, Ainoa, jopa koko Montosten sukua vastaan, mutta...
Minä kostan pahan hyvällä ja sanon, että te olette intresanteimpia
henkilöitä, mitä olen tavannut. Meidän talossamme seurustelevat maan
parhaimmat, he ovat Ruuprehtin ja minun persoonallisia ystäviä, mutta
minun täytyy sanoa, etten ole tavannut...
Pieni vanha herra ei enää vastannut. Hän katsahti senatorskaan
pikaisesti, toisella silmällään, niinkuin olisi pannut pisteen
keskustelun perään ja vaikeni. Senatorskakin tuntui jonkin verran
väsyneen ja kätki haukotuksen nenäliinaansa. Koko vaunu vaipui valvotun
yön jälkeen yleiseen hiljaisuuteen. Neitoset nukkuivat, päät toistensa
olkapäillä. Herrojenkin keskustelu oli hiljentynyt. Rouvat nielivät
haukotuksiaan ja kursailivat, kuka ottaisi päänsä alle erään pienen
pitsitetyn tyynyn, joka jostakin oli viskattu heille. Se jäi lopulta
rouva Montosen polvelle ja junan jyskytys liikutti unettavasti kaikkia.
Yhtäkkiä kuului huudahdus:
— Minun kukkani, missä minun kukkani ovat?
Kaunis tyttö oli noussut seisomaan ja haki hyllynverkosta. Nuori herra
ennätti heti hänen rinnalleen hakemaan hänen avukseen. Se oli Erkki,
pastorinleski oli heti tuntenut hänet. Tuntisiko hän vanhan tuttavansa?
Tuskin. Nuori mies ja vaimo etsivät ja hymyilivät, etsivät ja
huolestuivat. Kauheaa: kukat löytyivät yhä kiihtyneen hakemisen jälkeen
toiselta puolen: herra Cairenius oli morsiuskukkavihkosta ottanut
leikkiruusut lapsille!
Morsian taisteli kyyneliä vastaan, sulhanen kuiskaili lohduttaen
hänen korvaansa, äidit koettivat nauraen sekoittaa asiaa ja toruivat
sohvanselustan yli herra Caireniusta. Senatorska oli kuohuksissaan,
kuinka saattoikaan, se oli kuulumatonta, se oli suorastaan paha enne...
Annan äitikin oli onneton, hänen syynsä tämä tavallaan oli, jollei
hän olisi joutunut vaunuun, niin ei koko ruusuleikki olisi tullut
kysymykseen.
— Eihän kristittyjen ihmisten kai sovi puhua enteistä, sanoi herra
Cairenius, pusertaen kiinni toista silmälautaansa.
Ja sitten hän avonaisella silmällään katseli suoraan morsiamen
mielenliikutuksesta väräjäviin kasvoihin. Hänen frakkipukunsa oli
pahasti tomuttunut, likaantunut valkoinen kaulaliina joutunut jonnekin
korvan kohdalle.
— Eno ei ole ollut naimisissa, sanoi sulhanen, toisella kädellään
painaen nuoren vaimonsa kättä, toisella pidellen ruusuja. — Eno ei voi
tietää, mikä arvo morsiuskukkavihossa on.
Koko juhlavaunun huomio oli nyt kääntynyt siihen kulmaan, missä
surupukuinen nainen tyttärineen istui, painuneena niin näkymättömäksi
kuin suinkin, ja missä hänen edessään seisoivat pieni eno ja
morsiuspari. Pitkä, laiha, parraton rovasti ja punakasvoinen,
viiksiniekka liikemies seurasivat keskustelua vaunun äärimmäisestä
päästä, sen jälkeen tulivat neitoset ja nuoret herrat, ja vihdoin
rouvat, joista ruustinna ja senatorska olivat eniten järkytetyt.
— Ehkei, sanoi pieni herra, — mutta te molemmat ehkette voi tietää,
minkä opetuksen me kaikki olemme saaneet teidän ruusuistanne. Se on
kallis opetus, morsiusvihko oli ehkä uhrattava sitä varten, ehkei
tällaista taikaa ole muuta kuin morsiusruusuissa. Sinä olet pappi,
Erkki. Sinä tulet näkemään, ettei aina tiedä, mistä puhuisi pahoille
ihmistolvanoille. Voit pitää saarnan kolmesta ruususta. Kerron sinulle
tarinan lyhyesti, voit sitä venyttää mielesi mukaan. No niin: oli
kerran kolme ihanaista ruusua, jotka annettiin kolmelle ihanaiselle
tyttöselle. He saivat tehdä ruusuilleen, mitä he tahtoivat. Miten
luulette heidän suhtautuneen lahjaansa? Yksi kiinnitti ruusun
rintaansa, koristaakseen itseään; toinen repi ruusun rikki nähdäkseen,
mitä sen sisässä oli; kolmas pani ruusunsa raittiiseen veteen... Siinä
koko tarina. Eikö totta, Erkki, jossakin rippipuheessa, kun ympärilläsi
seisoo nuoria valkopukuisia tyttöjä... Tulee tekemään suuren efektin,
kun sinä alttarilta julistat: ihmiselämä on kuin ruusunkukka, te voitte
repiä rikki elämänne, te voitte viettää sen turhuudessa ja maailman
koreudessa, te voitte myöskin...
— Kiitoksia, kiitoksia, keskeytti hänet nyt itse rovasti ja hänen
äänensä oli jäätävän kylmä. — Tarina on kaunis, jopa sopivakin, täytyy
vain tietää lopettaa se oikealla hetkellä... Lopettaa, sekä ottaa
lukuun seura, missä sen kertoo...
Jutte-herra katseli hävyttömästi toisella silmällään, kurkottaen
kaulaansa ylöspäin, pitkää puhujaa kohti.
— Rovasti tarkoittaa, ettemme me ole mitään rippilapsia. Mutta eivätkö
häät, hautajaiset ja rippiateriat kaikki ole läheistä sukua keskenään
— kaikissahan niissä nuijitaan jotakin kuoliaaksi, toisissa hellyys,
toisissa intohimo, toisissa niinsanottu lapsenusko, niin että sama
korottava teksti ehkä voi olla paikoillaan.
Taasen oli hääjuhlan tunnelma pahasti särjetty. Jutte-herra oli
epämukava, kaikkialla kuiskuteltiin häntä vastaan ja harmiteltiin,
että hänet oli otettu mukaan. Mutta morsian, hän oli suorastaan
suurenmoinen, hän jäi itsepintaisesti häijyn enon seuraan ja hieroi
sovintoa. Morsiusparin viipyessä siinä vastapäätä, sai papinleskikin
rohkeuden, jota hän kauan oli turhaan tavoitellut. Hän nousi, kumarsi
ja ojensi morsiamelle Annan ruusun.
— Herrasväki antaa anteeksi... mutta enkö minä saisi... Tämä on aivan
tuore...
Nyt tunsi hänet sulhanen.
— No mutta... täällähän on vanhoja tuttavia... Hyvänen aika, rouva
Nieminen! Pastorska Nieminen — vaimoni.
Nuori rouva tervehti tutusti ja tottuneesti. Hänen puheensa juoksi
vuolaasti.
— Hauskaa saada tutustua, sanoi hän. — Mieheni on niin paljon puhunut
teistä kaikista... ja niistä seuduista siellä teillä... Ja hänhän
vietti niin hauskoja aikoja silloin...
Pastorinleski hymyili ujostellen ja onnellisena. Veri hehkui nuoren
pastorin poskilla. Hän oli siis todella muistellut vanhoja ystäviään ja
puhunut heistä morsiamelleen.
— Me lähdemme kerran katsomaan niitä seutuja siellä, jatkoi nuori
rouva, — eikö totta, Erkki. Saammehan tulla, hyvä pastorska? No kiitos,
kiitos, me tulemme varmasti. Sanokaa paljon terveisiä pastorille ja
lapsille.
Ei mutta tuota Ainoa, hänhän oli aivan suurenmoinen! Kaikki olivat
nähneet kohtauksen hänen ja mustapukuisen naisen välillä. Miten hän
olikin osannut lähestyä tuota maalaisserkkua, mikä ihanteellinen
pappilanrouva hänestä tulisikin. Kaupunkilaiskaunotar, ja niin
kerrassaan ymmärtänyt uuden asemansa...!
— Hän on todellinen Montonen! kuiskasi senatorska säteilevän ylpeänä
ruustinnan korvaan.
Erkki Rauhaniemen ja pastorinlesken välillä syntyi lyhyt keskustelu.
Kuinka siellä pappilassa nyt voitiin? Kiitoksia... kyllähän siellä,
tämä Anna vain oli ollut isänsä kuoleman jälkeen vähän heikko. Niin
tottakin, kuolemahan oli käynyt siellä vierailulla, hän, Erkki
Rauhaniemi, oli kyllä lukenut sen lehdistä ja silloin aikonut
kirjoittaa, jostakin syystä ei siitä sitten ollut tullut mitään...
He olivat aikoinaan olleet lähemmin tutut, muistivat sen molemmat ja
välttivät sekä arvonimiä että puhuttelusanoja.
— Vai on pastori kuollut! sanoi nuori rouva osaaottavasti. — Kuinka
ikävää. Mutta lapset ovat terveinä. Kuinka monta heitä nyt olikaan?
— Seitsemänhän heitä on elossa.
Heiltä loppui puheenaihe ja he siirtyivät paikoilleen. Mutta nyt
oli äidillä ehdottomasti se tunne, että oli hetki lähteä kolmanteen
luokkaan, varmaan siellä jo oli tilaa. Ja hän alkoi kiireesti koota
tavaroitaan, hän miltei pelkäsi, että joku tulisi hänet keskeyttämään.
Herra Cairenius tulikin.
— Miksi te menisitte pois, sanoi hän oudon käskevänä. — Täällähän on
tilaa.
Ja sitten hän, toinen silmä kiinni, alkoi kysellä lapsen vointia. Hän
sai kuulla, että lapsi oli heikko ja että isä oli kuollut vapunpäivän
aattona keuhkotautiin. Vapunpäivän aattona — tietysti jälkeen kello
kahdentoista yöllä? Pieni herra teki tämän kysymyksen kirpeästi, ikään
kuin hän olisi singauttanut suolarakeen.
— Ei, vastasi leskirouva ja hänen sisässään alkoi kiehua. — Juuri vähää
ennen puoliyötä.
Hänen teki mieli sanoa, että kello löi juuri puolta kahtatoista, kun
hänen miehensä raukeni pois. Mutta mitäpä se vieraisiin kuului. Ja hän
puri huulensa kokoon ja päätti, että nyt hän ottaa tavaransa ja lähtee
sinne, minne hänellä on lippu.
— Tyhmyri, sanoi herra Cairenius, — olisitte hiukan siirtänyt
kellonviisareita, olisitte saanut yhden armovuoden lisää. Mutta
sinne oli kai kokoontunut puolen pitäjän ämmät, niinkuin aina, kun
on kysymyksessä syntyminen tai kuoleminen... Vai olitte ehkä yksin?
Tyhmää...
Surupukuinen nainen ei vastannut mitään. Hän ihmetteli mielessään,
että sama mies saattoi ruusuista puhua niin kauniisti ja näin tylysti
pidellä toisen surua. Olisi ollut huvittavaa tietää, mitä varten hän
toisinaan rypisti kiinni toisen silmänsä, ja oliko mitään sääntöjä,
joiden mukaan hän sen teki.
— Ja nyt pitäisi lapsi sitten pelastettaman elämälle, alkoi hän taasen
ärtyisästi. — Kuinka te uskallatte? Mikä teille takaa, ettei lapsi tule
onnettomaksi tai tee muita onnettomaksi? Mitä perintöjä te hänelle
olette antanut — en tarkoita kullan enkä hopean, vaan veren perintöjä?
Pastorinleski ei purskahtanut itkuun eikä myöskään musertunut
mykkään suruun. Ei hän myöskään loukkaantunut. Tai oikeastaan hän
lyhyen hetken aikana oli ollut sekä purskahtamaisillaan itkuun että
loukkaantumaisillaan. Mutta hetki oli mennyt hyvin nopeasti ohi, hän
katsoi pientä herraa kasvoihin ja sanoi hymyillen:
— No, ei minulle kukaan vielä ole puhunut tällä tavalla.
— Sen minä uskon, kivahti pieni herra. — Sen vuoksi, että ihmiset aina
kaunistelevat, tai eivät ajattele, tai suorastaan valehtelevat. Mutta
vastatkaa minulle myöskin, millä oikeudella te tahdotte tätä lasta
elämään!
— Nyt minä lähden sinne, mihin minulla on lippu, keskeytti äiti.
— Lähtekää, lähtekää, kiihtyi vanha herra, — jollette kunnioita unta,
ainoaa mitä elämässä voi sanoa onneksi.
Lapsi nukkui todella niin makeasti, ettei häntä voinut häiritä.
Äiti jäi paikoilleen. Matkakumppanit istuivat nyt ääneti, juna vain
jyskytti. Äiti näki tuon tuostakin, nostaessaan silmäluomiaan, pienen
herran hartaasti katselevan nukkuvaa lasta. Miten oli mahdollista, että
hän saattoi käydä noin hyvän näköiseksi, noin kauniiksi!
Vaunu nuokkui taasen puoliunessa. Vain siellä täällä puheltiin kaksin
ja kaksin. Äkkiä kohosi ruustinna paikaltaan ja tuli veljensä luo.
— Sinun täytyy tulla sovittamaan tyhmyyttäsi, kuiskasi hän — kuinka
kaikilla näillä ihmisillä olikin lujat äänet, heidän kuiskauksensa
kuului kuin selvin puhe! — Aino ei ole rauhoittunut. Senatorska on
suutuksissaan — ei ole hyvä joutua hänen kanssaan vihoihin. Jumalan
tähden, tule nyt ja ole rakastettava, sinä kyllä osaat... Enhän
minäkään nyt ole näihin Montosiin niin erinomaisen ihastunut —
nousukkaita! Mutta he kuuluvat nyt kerran sukuun. Jumalan tähden, tule
nyt. Olen jo luvannut Ainolle meidän vanhan kaappikellomme, hän kun
siitä niin pitää...
— Oletko hullu, sanoi pieni herra, — sehän on minun!
— Mutta sehän on niin kauan seisonut meillä pappilan ruokasalissa...
Olen sen jo antanut. Ja sinun täytyy kuin täytyykin lisäksi antaa
Ainolle häälahja. Jotain kunnollista. Minä sanon sinulle: senatorska on
sovitettava!
Ja samassa huusi ruustinna senatorskan heidän luokseen ja pani kätensä
hänen vyötäisilleen.
— Rakas Hellä, etkö tahtoisi vähän auttaa meitä, veljeni tässä vain
hiukan neuvottelee kanssani. Aino on tehnyt häneen aivan syvän
vaikutuksen, hän haluaisi antaa hänelle jonkin pienen lahjan, tusinan
hopealusikoita tai... hopeisen kahvikaluston tai...
Senatorska alkoi heti sulaa. He tulivat siihen johtopäätökseen, että
hopeinen kahvitarjotin olisi Ainolle hyvin mieluinen. Sellainen oli
kyllä hiukan kallis, mutta... Se ei tehnyt mitään, kyllä Jutella
oli varaa siihen, vakuutti ruustinna. Vanha herra oli vaipunut
sohvankulmaan ja tuijotti ulos. Ensin hän kuunteli kuiskeiden sihinää
ympärillään, sitten ei hän enää sitä seurannut. Naiset puhuivat lopulta
pappilan vaunuista, Montosten autosta, Marja-Lis'in opinnoista, jopa
opettaja Aholastakin, joka nyt saisi lukea tiilenpäitä, kun ensin oli
mustannut toisia ihmisiä. Sitten he palasivat hopeatarjottimeen ja
ruustinna tarttui veljensä olkapäähän, alkaen ilmoittaa hänelle heidän
keskustelunsa tulosta.
— Jaa-ah, jaa-ah, vastaili pieni herra ja nyökäytti päätään Annalle,
joka taasen oli avannut silmänsä.
— Hyvin mielelläni minä autan, vakuutteli senatorska, — tiedän, mistä
tuollaisia tarjottimia saa. Mutta enkö minä voisi... rakas Sidonia, ei
suinkaan sinulla ole mitään vastaan... enkö saisi ehdottaa lähempää
tuttavuutta, olemmehan nyt sukulaiset. Nimeni on Hellä.
Hän ojensi kätensä pienelle herralle, joka hänen rinnallaan oli kuin
poikanen, pienen herran rypistynyt punainen käsi kohosi ojennettua
kättä kohti. Kasvojen irvistyksen sisästä kuului:
— Minun nimeni on Judas.
— Mi... mi... Judas? pääsi senatorskalta.
— Sano Jutte, kuiskasi ruustinna, — niinhän me kaikki sanomme.
Senatorska oli hämmästyksen vallassa.
— Judas Cairenius — kuinka intresanttia.
Sulhasen pää kohosi sohvanselustan takaa ikään kuin vartioimaan
laskematonta enoa.
— Ja jos te tahdotte tietää, kuka on lähin ystäväni, jatkoi pieni
herra, — niin voin ilmoittaa, että se on Judas Iskariot. Me
seurustelemme paljon, eikö se sovi hyvin. Judas Cairenius ja Judas
Iskariot.
— Eno! lausui nuori pastori pidätetysti ja suuttumus ja viha paloivat
hänen silmissään.
— Mutta Erkki, sanoi eno hyväntahtoisesti, — älä sinä halveksi
ystävääni Iskariotia. Mitä olisi tullut maailman vapahduksesta ilman
häntä. Te papit saisitte jo lakata parjaamasta häntä. Saattaisihan
tapahtua, että kaikki ystäväsi olisivat hylänneet sinut ja että voisit
kutsua vain tämän halveksitun herran luoksesi...
Nyt oli jo rovastikin noussut. Varmaan räjähtäisi ukkonen.
Papinleskeä ei enää mikään voinut pidättää. Anna sanoi hyvästi Sallille
ja jätti hänet sohvankulmaan sekä niiasi hyvälle sedälle ja tädeille.
Äiti otti tavarat ja ruusulasin ja kumarsi, ja sitten lähdettiin.
Kuinka hyvältä tuntuikaan päästä juhlaseurasta omiin oloihinsa!
Ja yllin kyllin ajattelemista antoi tutustuminen noin moniin ja
vaikutusvaltaisiin ihmisiin.
Kaikesta kummallisin asia seikkailurikkaan matkan varrelta oli
kuitenkin vielä jäljellä. Lähestyttiin jo kauppalaa, mistä Annan ja
hänen äitinsä oli määrä lähteä laivalla kotiin, kun vanha pieni herra
tuli heitä etsimään. Hän oli aivan toisenlainen kuin äsken vertaistensa
joukossa, nöyrähenkinen ja hiljainen ja sanoi jo alkaessaan puhua, että
hän aikoi pyytää sekä Annalta että hänen äidiltään jotakin... jotakin
hyvin suurta. He tulisivat suuresti hämmästymään.
Varsinkin äiti oli hyvin jännittynyt kuullakseen, mitä herra Cairenius
saattoi pyytää.
— Etkös sinä, pikku Anna, tulisi sedän tytöksi sedän kotiin, Kairalaan.
Katsos, kun setä on aivan yksin ja äidille jäisi teitä vielä niin
monta...
Papinleskeltä pääsi syvä hengenveto ja hän laski ruusun laseineen
kädestään penkille.
— Kiellätte siis heti...
Äiti ei voinut puhua, hän ravisti päätään. Sitten häntä alkoi
puistatuttaa.
— En minä tarkoita, sanoi vanha herra hiukan hätääntyneenä, — että
hän aina olisi minun luonani, mutta että hän kuitenkin olisi minun...
Hän saisi käydä entisessä kodissaan niin paljon kuin tahtoisi. Olisin
hänelle hyvä, sen voitte uskoa. Minä olen sen verran työkykyinen,
voisin katsoa, ettei häneltä mitään puuttuisi... Tämä voi tuntua
teistä omituiselta, minä olen ventovieras ettekä te tiedä minusta
mitään. Tietysti teen selvää vaikutteistani, jos kuulen, ettette pidä
ehdotustani aivan mahdottomana.
Äiti hypisteli tuskallisesti nenäliinaansa.
— Sano, lapseni, menetkö sedän tytöksi...?
Pienen Annan suupielissä kävi taistelu itkua vastaan.
Hän heittäytyi äidin syliin ja piteli koko voimallaan kiinni hänen
hihoistaan. Jännitys äidin mielessä suli tykkänään.
— Ei lapsi minnekään mene, menemme kotiin, ei lapsi itke.
Kun äiti nosti silmänsä, näki hän pienen vanhan herran katselevan ulos.
Hänen hartiansa olivat riipuksissa, hän näytti väsyneeltä, hän mahtoi
olla yksin maailmassa, vaikka hänellä oli paljon ja mahtavia sukulaisia.
— Antakaa anteeksi, alkoi äiti, — minä tiedän, että hänellä olisi
parempi teidän luonanne, mutta minä en voi antaa pois yhtäkään niistä,
jotka olen saanut, paitsi antajalleen itselleen...
— Niin, niin. Ajattelin vain... olen lääkäri, meillä on siellä
havumetsä, lapsi on heikko...
Pienellä vanhalla herralla oli hyvät, kauniit silmät.
— Anna, kuiskasi äiti lapsen korvaan, — Anna kiittää setää, Anna pitää
hyvänä setää... Pane kädet kaulaan.
Mutta Anna vain tarttui kiinni äitiin. No eihän nyt, äidin kanssahan
lapsi tulee. Pian ollaan kauppalassa, astutaan junasta, odotetaan pari
tuntia laivan lähtöä ja illalla ollaan kotona...
Äiti olisi kovin mielellään sanonut vanhalle herralle jotakin
ystävällistä, mutta hän ei keksinyt mitään. Kului pitkä äänettömyys.
Anna seisoi junan ikkunassa, katseli ulos, viittasi leivoseen ja kysyi,
onko se aina sama leivo, vai onko monta leivoa. Silloin hymähti vanha
herra ja pani kätensä hänen päälaelleen. Eikä äiti vastannut, vaan
antoi vanhan herran vastata. Herra Cairenius sanoi, että oli monta
leivoa, hyvin monta näin keväällä ja että kaikki aina olivat iloiset ja
lauloivat varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Sitten hän sanoi hyvästi
ja läksi vaunusta.
Äidin oli paha mieli, hän oli ollut kova vanhalle herralle. Mutta
olihan hänen täytynyt kieltää...ja olihan hän koettanut kiittää.
Sittenkin oli hänen paha mieli. Mitähän lapsen isä olisi sanonut? Hän
olisi käskenyt ajatella lapsen parasta. Lapsen parasta?
— Anna, lapseni, muistellaanpa isää... Viedään sedän kaunis ruusu isän
haudalle — viedäänkös. Kun me astumme junasta, niin Anna vielä sanoo
hyvästi hyvälle sedälle, kiittää häntä ja kertoo, että viemme ruusun
isän haudalle...
Ikävä, kivillä laskettu hiekkatanner kauppalan aseman edustalla muuttui
junan pysähtyessä iloiseksi viliseväksi juhlakentäksi. Morsiusväki otti
haltuunsa portaat ja istuinlaudat, odotussalit ja puistikot. Vihdoin
viimein se leiriytyi nurmikolle pensasistutusten suojaan ja siihen
katettiin juhlapöytä.
Äiti ja pieni Anna ottivat esiin eväänsä odotussalissa ja saattoivat
sieltä seurata kaunista ihmisryhmää luonnonhelmassa. Päivä kallistui
jo iltaa kohti, aurinko ei enää paistanut niin kuumasti. Hyttyset
alkoivat liikkua. Siniset, punertavat ja valkoiset pilvet kulkivat
taivaalla, ja sinertävät, punertavat ja valkoiset tyttöryhmät
liikkuivat nurmella. Hääsaatossa ei enää ollut sitä vallattomuutta,
mikä oli vallinnut siinä aamupäivällä. Juotiin maljoja, eromaljoja,
pidettiin puheita. Juna oli pian kiidättävä nuorta paria yksinäisyyteen
ja toinen kuljettava muita toiselle taholle. Rovasti itse nousi. Hän
piti rukouksen. Annan äitiä liikutti hetken juhlallisuus niin, että hän
pani kätensä ristiin ja rukoili palavasti mukana... Rukoili, etteivät
lapset tulisi onnettomiksi, etteivät he saisi kärsiä vanhempien
verenperinnöistä... Että hän ei koskaan sanoisi, että ruusupensaassa
oli viisi kukkaa, koska siinä oli kolme... Varjele minua valheesta,
varjele lapsia, kaikkia, jotka minulle annoit, kaikkia lapsia
maailmassa, syntymättömiäkin. Auta meitä muistamaan, että yksi on
tarpeellinen: etsiä Sinun vanhurskauttasi. Armahda... meitä kaikkia...
Sinä meidän kaikkien isä. Et sinä anna niinkuin maailma antaa...
Sinä annat totuuden... Anna, että me olisimme niinkuin puu vesiojain
varsilla, joka hedelmän antaa ajallaan... Sillä kaikki mitä me
kylvämme, salaiset pienet ajatuksetkin, kaikki kantaa hedelmää onneksi
tai onnettomuudeksi. Kaikki palaa meille...
Soittoa — jossakin kuului kaunista soittoa. Anna tuli juosten äidin
luo kesken hänen hartaushetkensä ja tahtoi, että lähdettäisiin
kuuntelemaan. Äitikin kuuli soiton, se oli hänen mielestään kuin
rämisevää posetiivinsoittoa vain, mutta Anna hyppi ja tanssi,
hänen väsymyksensä oli poissa, hän nosteli käsivarsiaan ja pyyteli
pyytelemistään, että lähdettäisiin.
Myöskin hienossa hääsaattueessa oli rämisevä soitto kuultu, jopa
kesken rovastin jäähyväissanojen, ja siellä oli se itse morsiamen
isässä, liikemies Montosessa herättänyt samantapaisia ilontunteita kuin
pienessä Annassa. Olisiko ehkä samppanjamaljakin vaikuttanut jotakin —
joka tapauksessa Janne Montonen nyt sekä lauloi että liikkui tavallista
vilkkaammin. Hän alkoi hänkin tahtoa lähemmäksi soittoa, hän tahtoi
näkemään, mikä siellä soi, oliko se tavallinen posetiivi vai oliko
se karuselli. Jos olikin karuselli! Silloin hän pyytää koko joukon
ajelulle, herrat hevosten selkään, naiset niihin sellaisiin kiikkuviin
vaunuihin tai veneisiin — vai mitä ne ovatkaan, mitä karuselleissa
aina on... Ja entä jos on sirkus myöskin — ne ovat vähän huvittavia ne
klovnit ja nuorallakiipijät ja sensellaiset. Hän kutsuu koko seurueen,
tervetuloa vain, hän lähtee tekemään tilausta edellä, jollei vielä
olisi aika, ne kun tavallisesti pitävät näytäntönsä vasta pimeällä.
Kuka lähtee mukaan?
Eikä herra Montonen ensinkään kiinnittänyt huomiota siihen kauhuun,
minkä hänen ehdotuksensa herätti sulhasen vanhemmissa. Hän sai
odottamattoman ystävän herra Caireniuksesta, jonka kanssa hän siihen
asti tuskin oli vaihtanut sanaakaan. Ennen pitkää olivat he hellästi
kiinni toistensa käsipuolessa, herra Caireniuksen takinliepeet vain
liehuivat hänen heiluttaessaan seurueelle kättä ja toivottaessaan muita
tervetulleiksi perässä.
— Te molemmat papit, isä ja poika, tulkaa katsomaan klovneja, huusi
hän ja kääntyi vielä ympäri. — Minä, Judas Cairenius, tarjoan teidät.
Sovittu? Se on papeille erikoisen opettavaa.
Pienen matkan päässä asteli kivittämätöntä katua pitkin
kirkkoherranleski, kantaen pientä Annaa, joka hänkin heilutti käsiään
ja lauloi. Kun lapsi näki molempien setien tulevan, ojensi se
käsivartensa heitä kohti ja huusi:
— Leivoset, leivoset!
Sedät juoksivat kilpaa ja lapsi joutui liikemies Montosen käsivarsille,
missä hän ei painanut enempää kuin höyhen. Setä Cairenius ja äiti
saivat pistää puolijuoksua perässä. Puiston päässä soi houkutteleva
soitto. Hämmästyneinä kääntyivät kauppalan nuoret herrat ja naiset,
ollen iltakävelyllään, katsomaan outoa kiirettä. Jonkin matkan päässä
tulivat pikkutytöt Lea ja Rauha parin nuorenherran ja pappilanneitosen
saattamina.
— Se on karuselli — jestapoo, se on karuselli! sanoi herra Montonen ja
nosti lasta käsivarsillaan.
— Ja kauempana on sirkusteltta! huusi herra Cairenius.
— Jestapoo, onko sirkusteltta! Jos se sattuisi olemaan se Purs vai
Pars, vai mikä se olikaan. En vielä ikänäni ole juottanut sellaista
tyttöä kuin siellä... Tukka musta kuin piki ja valkoiset hampaat. Se
puri, kun se antoi suuta, en yhtä sanaa ymmärtänyt sen kielestä...
Etkös sinä, Juutas, jo saanut kylläksesi tuosta säädyllisestä seurasta!
Älä hemmetissä, ei lapsi ymmärrä tällaisia asioita. Ja voinhan minä
puhua siivommastikin, en minä ole juovuksissa, mutta Urho on minun
poikani. Siellä saa ihminen saamarinmoisia opetuksia tuollaisessa
sirkuksessa. Siellä kun yksikin klovni näytti viidentoista minuutin
sisällä viittätoista eri henkeä, ja niin eri henkeä kuin baalidaamia,
anoppimuoria, tallirenkiä, kokkia, diplomaattia... kerjäläistä...
Hän alkoi daamina, joka puuteroi itseään peilin edessä, ja lopetti
samana daamina, kun tämä karkaa rakastajansa kaulaan — ja oli kaikki
neljätoista eri henkeä sillä välillä. Saakuri sentään, sillä lailla
sitä pitää... Näin liikemiehelle ei löydy kehittävämpää oppimestaria
kuin klovni... Jos se olisikin se sirkus Pars vai Purs... tämä...
jestapoo! Mene sinä, pikkutyttö, mammasi kanssa karuselliin,
tuossa noin... Setä menee ja koputtaa sirkuksen ovelle ja komentaa
klovnipojat esille. Saa maksaa, sitä ei nyt kysytä... Tuossa saat
sinäkin, pikkutyttö... kas noin, tuolla sinä jo ajat, niin että olet
pyörryksissä...
Äiti ymmärsi, että jäähyväismaljat pahasti olivat menneet
viiksiniekkaherralle päähän. Hän oli iloissaan, kun taasen piteli
lapsensa kättä ja sai tyynnyttää häntä. Anna oli, nähdessään valaistun,
välkkyvän karusellin ja tullessaan mahtavan soiton läheisyyteen,
joutunut kuulumattoman riemun valtaan. Hän hyppeli, lauloi ja halusi
lentää. Leivo oli nähtävästi hänellä esikuvana. Hyvä setä Cairenius
otti häntä kiinni toisesta kädestä, toisesta piteli äiti. Molemmat
tyynnyttelivät häntä. Äiti rupesi suorastaan ankaraksi.
Kaunista, kaunista oli, kauniimpaa kuin missään kuvakirjassa!
Moniväriset helmiköynnökset kiiltelivät huojuen ja keinuen katossa,
seinistä loisti aurinkoja ja tähtiä ja piirissä niinkuin lapset,
jotka pitelevät toisiaan kädestä, tanssi uljaita hevosia, valkoisia,
ruskeita, sinisiä, mustia, punaisia... Anna ojensi kätensä sinistä
hevosta kohti... Se tuli, punaiset sieraimet levällään, mutta se meni
ohitse. Ja hevosten välissä keinuivat reet ja joutsenet... Miksi ne
menevät ohitse? Anna tahtoo sinisen hevosen selkään! Ja Anna tömisteli
jalkojaan malttamattomana.
Vihdoin hevoset pysähtyivät, silmät suurina päässä ja harjat kuin
vaahtopäät laineet. Anna, äiti ja setä istuutuivat joutsenen rekeen ja
Anna sai käteensä punaiset ohjakset... Soitto alkoi pauhata. Anna kävi
aivan hiljaiseksi ja juhlalliseksi. Ohjakset putosivat hänen käsistään,
ja kun jokin kello helähti, soitto lakkasi ja kulku pysähtyi, oli
hän kuin pyörryksissä, hän ei omin avuin päässyt reestä, setä kantoi
hänet. Hän lepäsi raukeana sedän olkapäätä vasten. He pujottelivat
ulos puuhevosten ja leikkirekien lomitse, peilipintojen joka taholta
kerratessa heidän kulkuaan. He pysähtyivät puiston laitaan.
— Lapsi on heikko, sanoi pieni herra miltei kuin itsekseen.
Äiti sen kyllä kuuli. Hän virvoitteli tytärtään ja saikin hänet pian
jalkeille. Oli jo aika lähteä laivarantaan. Tuntui vaikealta erota
herra Caireniuksesta, hän oli yhtä kaikki ollut heille kovin hyvä. Oli
kuin olisi pitänyt jättää jokin omainen, jokin turva. Äiti etsi jotakin
sanottavaa eikä tahtonut löytää. Hän järjesteli Annan vaatteita,
kumartuneena alas häntä kohti, vain viivytelläkseen ja löytääkseen
sanoja.
Äkkiä astui nuori pastori siihen hyvin kiihtyneenä, ja vieden enoaan
syrjään puhui:
— Minä olin uskaltanut odottaa, että eno... minun hääjuhlassani
osoittaisi hiukkasen hienotunteisuutta... Miltä tämä näyttää, että...
että...
— Sosoo-jaa, keskeytti pieni herra, — tarkoitukseni ei ollut tulla.
Mutta tehän pyysitte ja pyysitte. Tässä nyt olen, mutta et näytä olevan
minuun tyytyväinen.
— No niin, sitähän ei voi auttaa: koko pappilan hääsaatto istuu nyt
karusellissa...
— Menkää hiidessä sirkukseen. Appesi odottaa teitä siellä... Hän on
komentanut klovnit esille, sellaisen miehen, joka viidentoista minuutin
kuluessa muuttaa viisitoista kertaa nahkaa... Sitä sopii sinun mennä
katsomaan.
— Sellaista se on, kun raittiusmiehet alkavat kallistella
shamppanjamaljoja.
— En minä ole raittiusmies eikä tietääkseni appesikaan, tuo
käräjäpukari ja...
— Ei, mutta me Rauhaniemet kaikki.
— No niin, te Rauhaniemet — älä siis minua moiti, minä olen Cairenius.
— Eikö eno nyt ymmärrä, että tämä on skandaali...
— En. Lähde huoleti sirkukseen appivaarisi kanssa. Ehkäpä hän on
löytänyt sopivaa naisseuraakin — jotakin vähän pirteämpää kuin pyhä
pappilanväki. Tiedät hänen makunsa...
— Aioin juuri pyytää, että eno menisi noutamaan häntä. En itse
tahtoisi... se voitaisiin selittää väärin...
Jutte katseli häneen, toinen silmä kiinni.
— Mene, sanon minä — opi klovnilta ja koeta varsinkin ajatella hänen
mielentilaansa, kun hän nukkuu... tai kun hän on yksin — klovni
yksinään!
— Eno olisi saanut auttaa minua tämän kerran vain, tämän ainoan.
— Olet minulle vielä kiitollinen, kun kerran ymmärrät, mitä se
merkitsee: klovni yksinään.
Nuori pastori teki malttamattoman liikkeen, korjasi nenäkakkuloitaan ja
läksi.
Pastorin leski ja Anna olivat likenneet. Äidillä oli kädessään suuri
taskukello, nähtävästi hänen miesvainajansa.
— Minä saan kiittää tohtoria kaikesta hyvyydestä... Tämä on ollut
niin vaiherikas matka, en koskaan sitä unohda eikä lapsi myöskään.
Ja sitten minä pyydän anteeksi... Mutta jokainen lapsista on minulle
niin kallis... Hänen olisi parempi tohtorin luona... Mutta minun ja
mieheni avioliitto oli myöskin niitä, jotka päätetään taivaassa. Me
olimme onnelliset ensi näkemisen hetkestä siihen asti, kun hän tässä
minun olkapäätäni vasten veti viimeisen hengenvetonsa... vapunpäivän
aattona... juuri kun kello löi puoli kaksitoista.
Hän ei voinut jatkaa. Ääni tukahtui. Ja hän työnsi vain esille Annaa
ja teki jonkin merkin, että Anna muistaisi jotakin tärkeää sanottavaa.
Mutta Annan silmät olivat kiinnittyneet karuselliteltan ilonpitoon ja
hän niiasi koneentapaisesti. Äiti näki, että kello oli paljon, otti
hänet syliinsä ja läksi menemään. Nyt jäi sanomatta, että hyvän herran
valkoinen ruusu on laukussa paperiin käärittynä ja että se viedään
isälle, ajatteli hän.
— Viittaa kädellä hyvälle sedälle.
Mutta Annan silmät katselivat äidin olkapään ylitse kohti loistavaa
telttaa. Lyhyen hetken näki hän myöskin hyvän sedän, joka seisoi suuren
puun juurella ja liehutti hänelle, mutta juuri kun hän nosti kättään
äidin olkapäältä, alkoi soitto taasen kuulua niin mahtavana, että hänen
täytyi laulaa sen mukaan eikä hän enää muistanut mitään muuta.