Tutustuaksemme uusimpiin keksintöihin "pommarialalla", matkustimme
Berliiniin, jossa Admiralstabi järjesti kurssin tarkoitusta varten.
Se olikin monipuolinen ja opettavainen kurssi. Berlinin ulkopuolella
sijaitsevilla hiekkakentillä harjoittelimme räjäyttämistä mitä
erilaatuisimmilla aineilla. Sokerista saimme itse valmistaa voimakasta
räjähdysainetta ja kokeilla sillä. Seurasimme saksalaisten harjoituksia
tulensyöksijöillä ja kaasuilla. Tutustuimme ilmalaivojen rakenteeseen
ja kiintopalloihin. Saimme opetusta veturinkuljetuksessa ja neuvoja,
miten sellainen vehe helpoimmin tehtiin käyttökelvottomaksi.
Ahkerasti myös harjoittelimme pilkkaanammuntaa karbiinilla ja
pistoolilla. Itse Admiralstabin yliesikuntalääkäri, joka on
jo korkea herra, piti meille luentoja sairashoidosta ja johti
sidontaharjoituksia. Niinikään sukeltausimme myrkkytieteen
salaisuuksiin ja pian tiesimme jyvälleen, kuinka suuri annos kutakin
ainetta pystyi oikaisemaan miehen koivet. Moni keskiaikainen myrkyttäjä
olisi kadehtinut saavuttamaamme taitoa. Strengbergin hylsyistä
valmistimme Fennia savukkeita, joissa tupakkasekoitus oli maultaan sama
kuin oikeassa Fenniassa, vaan vaikutus hieman voimakkaampi. Yksi savuke
näet saattoi miehen muutaman tunnin sikeään uneen.
Admiralstabin labyrinttimaisissa käytävissä, jonne harvoilla
ulkomaalaisilla oli oikeus astua, liikuimme me kuin kotonamme.
Kaupungilla kulkiessamme suojasi meitä Admiralstabin antama
henkilötodistus, joka kuului:
Suomalainen Pecker on Admiralstabin palveluksessa ja kehoitetaan
kaikkia viranomaisia tarvittaessa antamaan hänelle virka-apua.
Tuollaisella paperilla oli valtava vaikutus berliiniläiseen. Asuin
parisen viikkoa eräässä täysihoitolassa, ja epäluuloinen emäntäni
antoi minut ilmi poliisille. Eräänä aamuna saapui siviilipukuinen mies
luokseni, vaatien seuraamaan mukanaan lähimmälle poliisiasemalle.
Olisin päässyt miehestä eroon näyttämällä passiani, vaan määräyksen
mukaan sai sen esittää vasta hätätilassa, ja seurasin siis kehoitusta.
Poliisiasemalla varsin töykeä herra alkoi kuulustella minua, mutta
kun oli turva taskussani, vastasin yhtä töykeästi. Keskustelu kulki
jo tiukassa äänilajissa, kunnes katsoin viisaimmaksi ojentaa paperini
poliisipäällikölle. Hän hämmästeli hetkisen, pyyteli sitten anteeksi
puhuen jostain väärinkäsityksestä.
Poistuessani kiirehti eräs konstaapeli avaamaan minulle ovea ja
tavoistaan poiketen kumarsi syvään.
Kerran taas istuin parin toverini kanssa Winzerstubessa
Leipzigerstrassen varrella. Keskustelimme tietysti suomenkielellä,
ja sen kuuli läheinen pöytäseurue, neljä nuorenpuoleista miestä.
Hetken kuluttua alkoivat he heitellä meihin vihaisia silmäyksiä
ja lausuivat kuultavaksemme tarkoitettuja kompasanoja "verdammte
Ausländereistä", kirotuista ulkomaalaisista. Tilanne näytti jo
uhkaavalta, ja kun emme halunneet tyhjentää koko viinitupaa, kutsuimme
yli viinurin, jolle esitin tärkeän paperini pyynnöllä, että viereinen
pöytä tyhjennettäisiin. Viinuri luki, teki alamaisen kumarruksen, ja
seuraavassa hetkessä hävisivät solvaajat koko lokaalista.
Tässä Winzerstubessa vietimme muuten monta viihtyisää iltaa. —
Kirjassaan "Berliini" antaa Jules Huret siitä sattuvan kuvan
rauhanajalta. Tavat tuntuivat olevan samanlaiset vielä kolmantena
sotavuotena. Luulen, että jos vielä kerran joudun Berliiniin, johtavat
askeleeni varmaankin tähän viinitupaan.
Tulimme täällä pian suosituiksi. Tavallisuuttaan vähän runsaammat
juomarahat edeskäyville ja pullo viiniä orkesterille silloin tällöin
vaikuttivat eduksemme. Saapuessamme illalla huoneustoon keskeytti
kapellimestari esittämänsä kappaleen ja aloitti heti 30-vuotisen-
tai Porilaisten marssin. Monasti toi hän minullekin tahtipuikon
käteeni näitä kappaleita soitettaessa, kun itse istui pöydässämme
seurustelemassa, ja silloin sain hoidella kapellimestarin virkaa, eikä
yleisöllä ollut valittamisen aihetta.
* * * * *
Berliiniläinen poliisi ymmärtää huumoria. Hän sallii lauluakin kadulla,
tarkoitan nimittäin yksinlaulua yöaikaan. Vaan auta armias, jos muuten
rikot yleisiä järjestysohjeita vastaan. Silloin on leikki kaukana eikä
kohtelu suopeata.
Kerronpa tapauksen: Winzerstube oli suljettu yöksi, ja poistunut yleisö
odotteli viimeisiä raitiovaunuja kotiin päästäkseen. Katukäytävän
vieressä yleisön jaloissa oli irrallisia raitiotiekiskoja, ja pari
viinin innostamaa berliiniläistä kantoi kiskon poikittain kadulle,
ei tosin missään pahassa tarkoituksessa, vaan jotain toimittaakseen
odotellessaan. Kohta läheni vaunu eikä ilakoiva ihmisjoukko älynnyt
vaaraa, odotteli vain, että "minkähän täräyksen tuo nyt antaa?"
Minä olin syrjästäkatsojana seurannut tapauksen kulkua. Mitkään
filantropistiset tunteet eivät saattaneet minua liikkeelle; luulen,
että voimankoetus vain oli mielessäni, kun viime hetkessä nostin kiskon
vaunun tieltä, pyöräytin sitä kerran ympäri, jotta yleisö hajaantuisi,
ja sitten asetin sen katuvierelle.
Kaksi konstaapelia saapui samalla väkijoukkoon etsien tapahtuman
aiheuttajia. Toinen heistä pääsi karkuun, toverinsa sai taas erilaisen
lähdön. Tyrkkien, lyöden ja potkien ajoivat poliisit miestä edellään, —
sääliksi kävi miesparkaa, sillä kuin lankavyyhti oli hän noiden kahden
tukevan poliisin kourissa. Siinä ei miestä talutettu, kulku muistutti
pikajuoksua, ja nopeasti katosivat he kadunnurkan taakse.
* * * * *
Kun harjoituksemme vaativat vain aamupuolen päivistämme, riitti
aikaa runsaasti muihinkin harrastuksiin. Sen käytimme pääasiassa
tutustuaksemme tähän rakennusten erämaahan, ja sitävarten kiertelimme
kaikilla käytettävissäolevilla liikennevälineillä ympäri kaupunkia.
Olimme taas kerran Iisu Mannisen kanssa tällaisella tutkimusmatkalla
auringonlaskun jälkeen. Ihailimme taloja ja niiden fasaadipuolia,
tarkastelimme kylttejä ja satunnaisilta ohikulkijoilta kyselimme
kohteliaasti, olisiko ehkä joitain erikoisen huomattavia nähtävyyksiä
näillä main.
Siinä kävellessämme loppui katu aivan tykkänään päättyen korkeaan
kiviseinään. Suuresti pahastuimme tällaisesta rakennusryhmityksestä,
joka aiheuttaa turhia jalkavaivoja vieraalle kulkijalle. Palatessamme
vapaammille kulkuteille huomasimme katunurkkauksessa kyltin, jossa
luettiin: Kein Durchgang, ja tarkoitti ilmoitus nähtävästi tätä
umpisuolta. Suomenkielistä tekstiä ei siinä ollut ollenkaan, jotapaitsi
kyltti oli mielestämme asetettu aivan liian kauas keskikadulta,
jota yleensä käytimme. Arvelimme sellaisen rautateiden varsilla
usein tavattavan poikittaisen puomin, joita meillä nykyisin yleisen
turvallisuuden vuoksi käytetään metsäteilläkin, paljon paremmin
vastaavan tarkoitusta. Kiipesimme siis rautaputkista kylttitankoa
pitkin ylös, ja nöyrästi se taipuikin haluamaamme asentoon. Tehtyämme
näin huomattavan palveluksen berliiniläisille, poistuimme tyytyväisin
mielin asuntoomme.
Seuraavana aamuna jo ennen heräämistämme saapui kaupunginpalvelija
asuntoomme, vaatien meitä poliisilaitokselle. Närkästyimme tällaisesta
tungettelevaisuudesta, mutta hän pysyi vaatimuksessaan ilmoittaen meitä
syytettävän valtakunnan pääkaupungin särkemisestä Me kyllä uhkasimme
syyttää häntä yö- ja kotirauhan häiritsemisestä, mutta lähemmin asiaa
harkittuamme katsoimme viisaimmaksi seurata mukana tällä kertaa. —
Sivumennen sanottakoon, että sydämeni, joka muuten jyskyttää hyvin
tasaisesti, tanssi matkallamme polskaa.
Perillä kuulimme yksityiskohtaisen selostuksen edellisen illan
tapauksesta. Eräs toimiamme vavisten seurannut nurkkakrouvari oli
sen kertonut. Myös meille ilmoitettiin, että tavallinen ihminen
tällaisesta hommasta istuu pari vuotta aivan yksinäisessä paikassa,
vaan nyt asia kyllä järjestyisi, jos suostuisimme korvaamaan kaupungin
uudestaanrakentamiskulut.
Tämä oli mielestämme kohtuullinen vaatimus, emmekä tehneetkään
vastaväitteitä. Poistuimme sitten rakennuspaikalle.
Siellä oli jo yksi mies kaivautunut maan alle etsiessään pylvään
juuria, ja surkuttelimme hänen kohtaloaan. Osoitimme hänelle sitten
paikan, johon uusi kyltti tulee pystytettäväksi ja ilmoitimme, että me
kustannamme työn.
Parin päivän kuluttua poikkesimme taas tarkastamaan töiden edistymistä.
Kyltti oli silloin jo pystyssä — tosin entisellä paikallaan, ja pian
saimme poliisilaitokseltakin laskun: