Maksoimme laskun käteisellä.
* * * * *
Vaikka asuimme täysihoitoloissa — kerkisimme niitä kokeilla useampiakin
— oli hoito mielestämme vain puolinaista. Vatsamme eivät tyytyneet
yksinomaan perunapulliin ja senkin seitsemänlaisesti valmistettuun
kaaliruokaan. Lisäannoksia täytyi hankkia ravintoloista.
Nautakarjan- ja sianliha oli tiukasti korteilla. Villieläinten lihaa
sai sitävastoin vapaasti lihattominakin päivinä, joita oli viikossa
kaksi, tiistai ja perjantai. Haukea tarjoiltiin joka ravintolassa,
— tosin kalliiseen hintaan. Rmk. 4: 50 annos, "Falscher Hase" eli
suomeksi kissanliha-annos runsaan kaalilautasen höystämänä noteerattiin
vain puoleentoista markkaan, variksenkoipia sai 75 pfennigillä parin ja
vadillinen jokisimpukoita, joita syötiin kuin ostereita, maksoi vain
50 pf. Kun vielä mainitsen simpukoista, makaronista ja leivänmurenista
peltimuotissa paistetun 60 pf. maksavan "ragu'n", käsittää jokainen,
ettei ruokalajeista ollut puutetta.
Kurssiemme aikana opimme kutakuinkin tuntemaan Keski-Berliinin
ravintolat Ayschingereista Kempinskiin ja Rheingoldiin saakka.
Tiesimme, mistä ja keneltä oli annos tilattava, saadakseen sen
edullisimmin.
Huokeitten hintojensa takia olivat sentään sellaiset paikat kuin Mutin
kahvila, Oravakissa ja Tornio suosituimmat. Nimet tuntuvat paikallisiin
oloihin katsoen kenties oudoilta, kunnes selvitän niiden synnyn:
Mutin kahvilan omisti keski-ikäinen rouvasihminen, jonka mies oli
rintamalla. Hän hoivaili jääkäreitä kuin poikiaan, ja siksi kutsuttiin
häntä yleisesti Mutiksi. Oravakissan kahvilassa oli taas kissa,
jolla oli oravan häntä, — tai ainakin suuresti sitä muistuttava, ja
viimeksimainitun ristimme vain kotoisen tunnelman saavuttamiseksi
Torinosta Tornioksi.
Mutin kahvila sijaitsi jääkäritoimiston alakerrassa, ja sinne
luonnollisesti poikkesivat kaikki lomalletulijat korkeimpia herroja
lukuunottamatta. Siellä tapasimme heitä joka päivä tarragonalasin
ääressä, taisipa jokunen nukahtaa yönsäkin Mutin hoivissa.
Muuan kurssilaisistamme järjesti asunto- ja ruokaolonsa hyvin
käytännöllisesti: hän rupesi krouvariksi. Ihmettelin, millä keinoin
hän oli päässyt meistä toisista niin paljon edelle, mutta Suvi selitti
asian lyhyesti: mikäs konsti on päästä omistajaksi tuollaiseen
krouviin, jossa on vain kolme yksinäistä likkalasta, kun miehellä on
kolme synnynnäistä ominaisuutta: i) naisia nauratteleva käytös, 2)
piippu ja 3) röyhkeys kavereita kohtaan. Viimeinen momentti johtui
nähtävästi siitä, ettei krouvari ollut kutsunut ketään meistä hoitamaan
baaria eli lasikauppaa.
Moneen päivään emme olleet tavanneet häntä kuin palveluksessa,
sitten hävisi mies taas piilopirttiinsä. Mutta Berliinissäkin on
vaikeata eksyttää jääkäriä. Kun eräänä iltana olimme tavanmukaisella
tutkimusmatkallamme, löysimme hänet. Olimme käyneet sellaisissa
paikoissa kuin Bierstube, Probierstube, Bauerschenke, Cafe, Weinstube,
Ayschinger ja lisäksi monessa muussa, kunnes erehdyimme muutamaan
nurkkakrouviin. Ja siellähän etsimämme mies, Grobschnitt'illä täytetty
piippu hampaissaan tarjoili vieraille olutta.
Viittauksestaan hävisi saapuessamme eräs naisihminen takahuoneeseen.
Vilkkaasti aloittamamme keskustelun keskeytti isäntä virallisin ilmein:
"Täällä ei saa rähistä."
Hiljaisella äänellä tilasimme sitten lasin huonoa olutta ja poistuimme.
Kadulla purki Suvi kiukkunsa ilmoille: "Hätäkös miehen on lihoa
tuollaisessa paikassa, kun käytettävänään on 4 leipäkorttia, 4
lihakorttia, yhtämonta sokerikorttia ja kaikkien rasvakortit. Ja
viittii vielä olla noin koppava."
Niin hyvin osasi asianomainen kätkeytyä tänne piiloonsa, että
palattuamme pataljoonaan sai Admiralstabin etsivä viikon verran koluta
Berliiniä löytääkseen hänet.
Eräs toinen kurssilaisistamme asettui vakituisesti asumaan jonkun
lesken luo. Tämän mies, aktiivivääpeli, oli sodan alkukuukausina
kaatunut itärintamalla. Siellä, valmiissa kodissa miehemme lepäsi
laakereillaan keinutuolissa istuen ja B. Z. iltalehteä lukien. Yllään
oli vainajan yömekko, hampaissaan saksalainen piippu ja ympärillään
neljä tai viisi kirkuvaa lasta. Kelpasi siinä toki elellä.
Mutin kahvilassa vietti kerran muuan berliiniläinen nuoripari häitään.
Meidätkin, "stamkundit" kutsuttiin sinne, jotapaitsi joukko lomalla
oleviakin sattui mukaan.
Kesken tanssin melskeen putosi seinältä metallinen Pappenheimin
korkokuva rämisten lattialle. Joku jääkäri nosti sen kaikkien
nähtäväksi ja yleisen historian perusteella kertoi innostuneena
30-vuotissodan tapahtumista, kiinnittäen erikoista huomiota siihen,
että Pappenheim sai suomalaisilta siihen määrin selkäänsä, että
hänet täytyi haudata. — Nähtävästi ei puhuja ollut tyytyväinen maan
asujainten puolelta saamaansa kohteluun, koska lisäsi: "Ja kyllä me
vielä näille nappisaksoille näytämme, ettemme sentään ole mitään
trenkipoikia heille. Eikös niin pojat?"
Kaikuva eläköön kuului jääkärien pöydästä, ja saksalaisetkin yhtyivät
siihen taputtaen innokkaasti käsiään. — Puheen suomenkielistä sisältöä
he eivät olleet käsittäneet, mutta kun ihminen oikein innostuu, niin
taputtaahan sitä käsiään vaikka omissa hautajaisissaan.
Ettei kuitenkaan vääryyttä tapahtuisi, on mainittava, että saksalainen
siviiliväestö miltei poikkeuksetta suhtautui meihin suopeasti, jopa
joskus ystävällisemmin kuin omiin maanmiehiinsä. Ainoastaan muutamat —
tai useatkin armeijan aliupseerit ja jotkut nousukasupseerit kohtelivat
meitä kuin alempaan rotuun kuuluvia, vaivoin siedettäviä olentoja.
Heidän syykseen ja niskoilleen lasken, että moni jääkäri tunsi katkeraa
vihaa koko saksalaista kansakuntaa kohtaan. Tästä syystä myös aiheutui
edelläkerrottu hääpuhe.
Lopultakin päättyi pommikurssimme ja saimme määräyksen valmistautua
matkaan. Ensi tehtävämme koskisi Muurmannin radan eteläosaa.
H. Renforsin kanssa piti minun etukäteen matkustaa Haaparannalle,
hankkia porot ja muut tarpeelliset matkavarusteet; toiset, kuusi miestä
seurasivat jäljestä mukanaan räjähdysaineet.
Aikaisemmin olimme jo kaksikin kertaa olleet lähtövalmiina, vaan
kummallakin kerralla oli lähtö peruutettu. Tämä kerta näytti
tekevän totta, kun saimme passimme leimatuiksi ja taskuun melkoisen
matkakassan. — Olihan suuria tekeillä.
Kiitäessämme pikajunalla kohti Tanskan rajaa kangasti jo mielessämme
ihana poromatka poikki Pohjois-Suomen. Yksityiskohdittain
suunnittelimme matkamme vaiheet varaten kullekin päivälle omat
tehtävänsä. Päivän pysähdys Kööpenhaminassa kuului ohjelmaan.
Myöhään illalla saapui juna rajalle. Vaunusta astuessamme tuli muuan
vääpeli luoksemme, tuoden tiedon että Admiralstabista saapuneen
sähkösanoman mukaan emme voikaan matkustaa. Syytä hän ei tiennyt,
ilmoituksessa oli vain lakooninen kielto. No tämäpä nyt oli.
Keskeytetään näin kiintoisa matka alkuunsa. Mikähän lie tullut herrojen
päähän! Vääpeli kutsui meidät väliaikaiseen, laudoista kyhättyyn
asuntoonsa asemapihalla. Hehkuvan kamiinan ääressä tarjosi hän meille
komissileipää ja rajan takaa hankkimaansa tanskalaista juustoa. Sitten
läksimme tarkastamaan rajavartioita.
Itä- ja Pohjanmeren välisellä kannaksella on aina kosteata. Nytkin,
vaikka yö oli kuutamoinen ja lämpömäärä muutamia asteita alle nollan,
tunki raaka usva läpi vaatteiden. Lohduttoman aukealta näytti
holsteinilainen maisema, elon merkkiä ei missään. Siellä täällä
seisovat, kaapuihinsa kääriytyneet vahtisotilaatkin olivat kuin
muumioita.
Olin kuullut, että tämänkin rajan yli on monta desertööriä livistänyt
Tanskaan, jota seikkaa ihmettelin seudun aukeuden ja verrattain hyvän
vartioinnin takia. Vaan vääpeli selitti:
"Eihän niitä viitsi ampuakaan. Ja mitä luulette sellaisilla miehillä
tehtävän rintamalla; parempi, kun ovat poissa syömästä vähiä
eväitämme. — Sitäpaitsi, olisittepa täällä syysyönä myrskyssä; saisi
marssia vaikka koko komppania vahtipostien läpi. Hyvä, jos saa nämä
donnerwetterin rajavahdit pysymään paikoillaan."
Loppuyön vietimme lautakojussa puulavitsoilla. Pakkanen pyrki
väkisinkin seinien sisäpuolelle, joten kamiinaan täytyi alituiseen
lisätä puita. Eikä nukkumisesta muutenkaan olisi tullut mitään, kun
vääpeli oli puhelias mies, ja jutun aihetta riitti loppumattomiin.
Aikaisella aamujunalla matkasimme takaisinpäin. Keskeytyneen matkamme
johdosta oli mieliala vaunussa alakuloinen, ja Hampuriin saavuttuamme
päätimme sitä kohottaa. Poikkesimme siis hetkeksi kaupungille, ja —
Sant Paulin kaupunginosa nieli meidät.
Kolmantena päivänä palasimme Berliiniin, mutta olihan vaelluksemme kuin
Jukolan Simeonin ja Eeron, kun he Hämeenlinnasta palasivat Impivaaraan.
— Admiralstabi tiukkasi meiltä tilitystä käyttämistämme varoista; sitä
emme aivan täsmälleen voineet antaa, matkalla kun oli yhtä ja toista
jäänyt unhoon.
Parisen päivää hikoiltuamme saimme sentään kokoon laskun, jonka saldo
osoitti suunnilleen niitä ropoja, jotka olivat unohtuneet taskuumme.
Laskussa oli m.m. mainittu se krokotiilinnahkainen sikaarikoteloni,
joka kiireessä jäi junaan.
Fregattenkapitän Reichard, jolle laskumme esitimme, ei sitä suuremmin
hämmästellyt, lausuihan vain: "Ja, ja, der Pecker, der Pecker, er kann
schreiben."
Kohta saimme kuulla matkamme keskeytyksen syyn. Lyytikäinen ja Manns
olivat Ylitornion lähettyvillä tehneet tavanmukaisen partioretken
Suomen puolelle, jolloin Manns itsepuolustuksekseen sattui ampumaan
erään ryssän.
Tämän kuultuaan Heldt säikähtyneenä sähkötti kaikille etapeille, ja
koko liikenne rajalle pysäytettiin väliaikaisesti.
* * * * *
Meni taas moniaita päiviä ilman, että matkastamme hiiskuttiin
sanaakaan. Vaikka selitimme, ettei yhden ryssän ampuminen estäisi
meitä kulkemasta rajan yli, pudisteli Reichard vain päätään ja oli
murheellinen.
Viivästymisen syynkin saimme tietää. Ruotsiin oli niinä päivinä
lähetetty suurehko annos varsin myrkyllisiä aineita tarkoituksiin,
joista on paras vaieta. Niiden edelleenkuljetuksesta Suomeen huolehti
ruotsinmaalainen von Rosen. Lähetys joutui kuitenkin matkalla
viranomaisten käsiin, ja asiasta oli syntyä kansainvälinen juttu.
Nyt olivat viranomaiset kahta valppaampia eikä meidänkään tavaroittemme
kuljetusta läpi Ruotsin voitu ajatella. Siellä tuntui mielipide
painuneen vahvasti ententen puolelle.
Ettei toivoa vielä oltu menetetty, sen huomasimme saadessamme kutsun
saapua Admiralstabiin kiireellistä rokotusta varten. En tiedä,
minkälaisia tauteja vastaan meitä seerumeilla peitottiin, yksitoista
pistosta sain ainakin minä ruumiiseeni kolmen päivän aikana.
Rintalihakseni olivat tuskin toipuneet tästä hevoskuurista, kun
taas sain määräyksen olla matkavalmiina eli toisin sanoen pysytellä
välittömässä kosketuksessa päällikköni kanssa, jotta hän milloin
tahansa voisi antaa määräyksiään.
Kristianiassa toimi siihen aikaan Saksan edustajana — tosin vain
epävirallisena ja erikoistehtäviä varten — suomalainen "parooni
Rautenfels". Apulaisina oli hänellä viisi suomalaista sijoitettuina eri
kaupunkeihin Norjan rannikolla. Koska ei ole tiedossani, minkä verran
Norjan tuomioistuimien tutkimuksissa kävi selville näitten miesten
hommista, en halua niitä tässäkään lähemmin selostaa, etten puhuisi
liikoja. Norjan sanomalehdet kertoivat, että monta Englantiin matkalla
olevaa laivaa räjähti ilmaan päästyään muutaman penikulman päähän
niistä satamapaikoista, joissa miehemme asuivat.
Odotellessani ylläkerrottuina päivinä määräyksiä, tapasin kadulla
Rautenfelsin, joka kehoitti lähtemään automatkalle Spandauhun.
Matkan teimmekin tuoden palatessamme useita laatikollisia pommeja,
helvetinkoneita y.m. Yleisesikunnassa laatikot lukittiin ja sinetöitiin
kuriiritavaraksi.
Suuren kollimäärän takia pyysi Rautenfels minua matkustamaan kanssaan
Kristianiaan, ja sen olisin tehnytkin, vaan en saanut sinä päivänä enää
passiani Admiralstabista.
Kun sitten parin päivän kuluttua tein lähtöä, tuli kutsu saapua
kiireesti erääseen salaiseen huoneustoon Admiralstabin lähistöllä.
Sitä käytimme vakoojien välttämiseksi tärkeämpiä keskusteluja varten.
Aavistin pahaa rientäessäni kohtauspaikalle. Kun joku asia rupeaa
kivestämään, ei se sitten enää selviä millään keinoin. Niin oli nytkin.
Päällikköni oli jo huoneessa, ja donnerwettereitä sateli tiheään.
Hän kertoi norjalaisten viranomaisten avanneen kuriirilaatikot
Kristianiassa ja sisällön nähtyään vanginneen Rautenfelsin sekä sen
jälkeen eri satamakaupungeissa toimineet viisi suomalaista. Näiden
viimeksimainittujen avuksi ei voitu tehdä mitään, he kun kaikki
liikkuivat Suomesta saamillaan passeilla. Rautenfels sitävastoin oli
Saksan valtuutettu, ja hänet oli saatava pois. Saksan lähettiläs
Kristianiassa pyysi ensin ystävällisessä äänilajissa hänen
vapauttamistaan, vaan Norjan viranomaiset jyrkästi kieltäytyivät.
Silloin yleisesikunta lähetti sähkösanoman, lyhyen mutta pontevan:
Ellei Rautenfels ole vapaa 12 tunnin kuluessa, ottaa Saksa hänet
väkivallalla, (mit Gewalt, kuten sanamuoto kuului.) Jonkun tunnin
kuluttua saapui Rautenfelsiltä sähkösanoma, jossa hän ilmoitti olevansa
matkalla Berliiniin.
Pari päivää myöhemmin tapasin hänet Berliinin kadulla. Muotonsa oli
vallan murheellinen, eikä onnitteluni vapautumisensa johdosta näyttänyt
häntä erikoisemmin ilahuttavan.
"Hätäkös sinulla on, kun pääset kohta taas matkoille; minulla ei ole
enää asiaa Skandinaaviaan ja saan kai jäädä koko sodan ajaksi tänne
kuivaan Berliiniin."
Toiset pidätetyt saivat selviytyä omin neuvoin. Heitä syytettiin Norjan
puolueettomuuden loukkaamisesta, ja oikeus tuomitsi heidät 3-5 vuoden
vankeuteen. — Unelmaksi jäi niille pojille vapaussotamme.
Tälläkin kertaa oli suojelusenkelini estänyt matkani. Jos saavuin
Rautenfelsin kanssa Kristianiaan, olin varmasti samassa kliisterissä
kuin toisetkin. Ansioluetteloni norjalaisen poliisin kirjoissa oli jo
siksi kirjava, että tällainen lisäys olisi saattanut minut 10 vuodeksi
telkien taakse.
Tukholmasta ilmoitettiin, että järjestön oli antanut ilmi Pusa-niminen
suomalainen, joka liikkui suomalaisten keskuudessa aktivistina,
mutta seurusteli tiheään — kuten jälestäpäin kävi selville — Ranskan
lähetystössä. Heti tapauksen jälkeen hän aavistamaansa kostoa peläten
hävisi Kööpenhaminaan.
Rautenfelsin juttu oli antanut uutta toimintaintoa
ententeystävällisille aineksille Ruotsissakin. Saksalaisten toiminta
alkoi näyttää heidän silmissään vaaralliselta puolueettomuudelleen,
ja niin sai eräs tärkeissä tehtävissä toiminut saksalainen Hauptmann
käskyn saapua Tukholman poliisilaitokseen, jossa ilmoitettiin, että
hänen on vangitsemisen uhalla poistuttava maasta varsin lyhyen
ajan kuluessa. Miehen tarpeelliset tuntomerkit ikuistutettiin
poliisilaitoksen rekisteriin.
Suomalaiset toimistot, joita siihen aikaan oli Tukholmassa useitakin
— kun jokainen, kellä oli varoja ja suhteita, eikä halunnut viettää
aikaansa sotaisemmissa hommissa, perusti toimiston — päättivät pitää
pienen illanvieton poistuvalle tunnolliselle uskonveljelle.
Jäähyväisissä nousee tunnelma tavallisesti korkeaan potenssiin, ja
tällöinkin myöhäisemmillä tunneilla nousivat vesikarpalot herra
Hauptmannin silmiin, jota seikkaa yleisesti pidetään tunnelman
korkeimpana asteena. Kiitospuheessaan hän kaunein sanoin kuvasi
mennyttä aikaa Tukholmassa, lausui kuitenkin samalla ilmi tuntemansa
halveksumisen koko Sveanmaata ja eritoten sen poliisilaitosta kohtaan,
lopettaen sanoilla:
"—— — und die Schweinehunde haben sogar meine Ohren gemessen."
Poliisilaitos oli "erikoisia tuntomerkkejä" varten ottanut tarkan mitan
Hauptmannin korvien ulottuvaisuuksista.
Vallitsevissa oloissa ei voitu ajatellakaan suunnitelmamme mukaisen
suuremman pommivaraston kuljettamasta Ruotsiin, siellä kun jo korviakin
mitattiin. Ensi kerralla saattoi sattua, että mies siellä punnittiin ja
havaittiin varsin köykäiseksi. Lähtömme lykkääntyi taas epämääräiseen
tulevaisuuteen.
Odotellessa muuttui elämä Berliinissä perin yksitoikkoiseksi.
Vaihtelua saadaksemme pyysimme päästä pataljoonaan siksi, kunnes asiat
selviäisivät, ja pyyntöömme suostuttiinkin.
Tähän loppui monikuukautinen pommarikurssimme Admiralstabissa.
Kaikki kurssilaiset eivät sentään olleet halukkaita niin vain
luopumaan Berliinin riemuista. He ilmoittivat, etteivät aio matkustaa
pataljoonaan, koska heidät kerran on muihin hommiin määrätty ja
tyyriillä varoilla opetettu. Freg. kapteeni R. ei ryhtynyt asiasta
kiistelemään, sanoi vain, että kyllä se heidänkin matkansa järjestyy.
Ja se järjestyikin nopeasti. Seuraavana aamuna ilmestyi sivilipukuinen
herrasmies asuntoomme ja ilmoitti, että näiden kahden herran passit
ovat nyt kunnossa, ja pitäisi lähteä matkalle. Kiiruusti sulloivat
miehet tavaransa matkalaukkuihin, ja sitten Lehrter Bahnhofille.
Tiedustellessamme matkan päämäärää, saimme vain salaperäisen hymyn
vastaukseksi. Heidän poistuttuaan huokasimme kaihoisasti, sillä
arvasimme miesten olevan matkalla Tukholmaan.
Vasta viikkoja myöhemmin kuulimme herrojen matkustaneen —
vankileirille. — Kapteeni R. oli siis täyttänyt heidän vaatimuksensa
eikä lähettänyt heitä pataljoonaan.
Miehet joutuivat aluksi englantilaisten ja ranskalaisten sotavankien
kanssa maatöihin, kunnes toinen heistä kimpaantui, heitti lapion
maahan sanoen: "Minä en rupia tällaisia töitä tekemään." Ystävälliset
viranomaiset ottivat taaskin vaatimuksen korviinsa, ja siirsivät heidät
"kirjavien" leiriin. Talikko annettiin käteen ja miehet pantiin luomaan
sontaa. — Tämä työ nähtävästi jo miellytti, sillä kuuleman mukaan ei
uusia vaatimuksia enää tehty.
Oleskelu leirillä muodostui miehille kielitieteellisesti sangen
opettavaiseksi, sillä sieltä palattuaan he kutakuinkin tyydyttävästi
saattoivat tervehtiä toisiaan esim. seuraavasti:
"Salem aleikum!"
"Eskot pas!"
Vastatervehdys ei ollut tosin aivan kohtelias, sillä vajavainen
arabiankielentaitoni ilmoittaa, että se merkitsee melkein samaa
kuin sitä hyvin muistuttava suomalainen sananparsi niistä Eskon
puheista. Tällaisilla ynnä monilla muilla korvalle selittämättömillä
lauseparsilla he myöhemmin, sodan päätyttyä kasinolla löivät
hämmästyksellä kaikki nuoremmat upseerit.
Libausta käsin ryhtyi Hauptzugführer Jernström heti toimenpiteisiin
miesten vapauttamiseksi. Vaan niin kävi kuin Talpakan Nikolainkin, että
heidän "kauniimman kesän tuolla linnassa olla piti."
Pataljoonassa pidettiin asia visusti salassa. Se ei päässyt edes
kaikkien Zugführerienkään tietoon koska Hägglund elokuussa, jolloin
miehet juuri saapuivat "leiriltään", tavatessaan toisen heistä
Berliinissä, viattomasti kysyi:
"Missä sinä olet ollut, kun ei moniin aikoihin ole näkynyt?"
"Olenpahan tässä matkustellut firman hommissa", kuului totuudenmukainen
vastaus.
Meitä toisia komennettuja ei lähetetty suoraan pataljoonaan, vaan
saimme jäädä Münster-leirille, josta Admiralstabi milloin tahansa sai
meidät käsiinsä ja saattoi lähettää matkalle.
Odottamattomat tapaukset Venäjällä tekivät matkamme kuitenkin
tarpeettomaksi — siinä mielessä kuin sitä oli ajateltu — ja tähän
päättyivät juoksumme värvärinä, pommarina ja muun koiruuden tekijänä.