Maantieteellisen asemansa vuoksi tuli Haaparannasta sangen tärkeä
etappipaikka. Kaikki pohjoisen reitin käyttäjät poikkesivat sinne, kuka
pitemmäksi kuka lyhyemmäksi ajaksi.
Siellä asui myös miltei vakinaisesti sekä jääkäreitä että ei-jääkäreitä
toimien saman päämäärän tavoittamiseksi. Värväys-, tiedustelu-,
pommari- y.m. hommat vaativat omat, vakituiset yhdysmiehensä.
Jo heinäkuussa saapuivat sinne Lockstedtista Kekoni ja Tuompo. Heitä
seurasi elokuussa Thomas Wolff, vaikka hänen hermonsa eivät kestäneet
pitkäaikaista oleskelua näin lähellä rajaa. Ei paljon puuttunut,
ettei Kekoni kerran saanut kuulaa rintaansa hänen pistoolistaan,
saapuessaan illalla yhteiseen asuntoonsa kaupungin lähistöllä olevassa
huvilassa. Kekonin avatessa ovea ojentui pistoolin piippu rintaansa
vasten, ja oven takana seisoi Wolff kalpeana, silmät päässä pyöreinä
kuin hyypiöllä, ja vapiseva sormi liipasimella, kunnes hän tulijan
tunnettuaan rauhoittui. Pian hän sitten matkustikin takaisin leirille.
Kekoni ja Tuompo vuokrasivat syksyllä kaupungissa asunnon, ja se oli
myöhemmin minun ja monen muun läpikulkijan väliaikaisena kortteerina.
Monta salaista karttaa ja kirjettä ovat sen seinät nähneet, kun
Suomesta tullutta postia siellä selviteltiin.
Siihen aikaan olivat ryssien asiamiehet Haaparannalla vielä siksi
röyhkeitä, että tunkeutuivat eräänäkin yönä, Kekonin ollessa yksin
kotonaan, huoneeseen aikomuksella viedä hänet väkivalloin pihalla
odottavaan rekeensä ja sitten Suomen puolelle, — ansaitakseen
ryssiltä 10,000 markkaa. Yhdeksänmillisellä mauserilla on kuitenkin
suuri moraalinen vaikutus, ja kun Kekoni unenpöpperössä — tajuamatta
vielä kunnolleen, mitä asiaa yöllinen visiitti koski — tempasi
sen päänaluiseltaan ja heilautteli kädessään, hävisivät yörauhan
häiritsijät niin nopeasti, että kortteerin emäntä luuli vinttikamarin
portaiden sortuneen. Kekoni sanoi heidän kulkeneen "mars, mars".
Villamoa ja Suvirinnettä, jotka samoihin aikoihin toimivat
Seittenkarissa, seuraili myös muuan nuuskija. Jossain tilaisuudessa
muuttui hänen käytöksensä suorastaan tungettelevaksi, ja hän yllytti
sahan työmiehiä käymään käsiksi miehiimme. Villamon rystyset kuitenkin
lopettivat nuuskijan yllytykset lyhyeen, ja hän katsoi parhaimmaksi
poistua koko saarelta. En muista enää miehen nimeä, — enkä sitä
rakkaudella muistelisikaan.
Myöhemmin, meikäläisten joukon yhä kasvaessa Haaparannalla, eivät
he enää yrittäneet väkivaltaisia tekoja, tyytyivät vain kaivelemaan
päällysvaatteittemme taskuja hotellin eteisessä. Sen tietäen jätimme
taskuihimme sopivalla tekstillä varustettuja kirjelappusia ja muuta
opettavaista, mitä kulloinkin keksimme.
Kun he eivät ruumiillisesti uskaltaneet meitä vahingoittaa, koettivat
he henkisiä kykyjään. Laativat meistä laulun, jota kutsuivat "Värvärin
lauluksi", ja renkuttelivat sitä iltahämyssä kadunnurkissa. Se alkoi:
Minä kuljen niitä teitä,
joita kulkee värväreitä,
Ja Saksan agenttei,
Ja Saksan agenttei.
Toinen värssy jääköön pois. Kolmas taas kuului:
Kun yö on maattuna putkass',
Ja hantaakit väännetty mutkaks',
Niin sitten Tokholmiin,
Ja sitten Tokholmiin.
Kolmas värssy oli kovin luoteltu. Hantaakinvääntämisjuttu oli itsessään
vähäpätöinen tapaus, vaikka siitä tehtiin härkänen.
Saapui näet kerran Haaparannalle taas mies komennuksella ja tovereineen
vuokrasi huoneen majatalossa. Illalla tuli hotellissa viivähdetyksi
myöhään, sitten piti käydä herättämässä Kekoni ja Tuompo ja keskustella
hetkinen heidänkin kanssaan, ja sitten kiireen vilkkaa kotiin
nukkumaan. Majatalon käytävässä vasta tuli pulmallinen kysymys mieleen:
"Missäs numerossa minä asunkaan?"
Muistia koetettiin terästää, vaan kun ei muista, niin ei muista. S
"Kyllä maar minä sen sentään löydän, kun kysyn joka ovelta. — Niin,
ei auta, alla måste frågas, sanoi se ryssän luutnanttikin Helsingin
kadulla."
Varovasti oville koputellen pyysi hän hiljaisella äänellä: "Kaveri,
avaa ovi." Kulki ensin alakerran, sitten yläkerran, sitten taas
alakerran. Oikeata ovea ei löytynyt.
"Olenkohan minä käynytkään joka ovella. Panenpa merkin joka oveen, muut
es menee riitingit sekaisin."
Etsintä aloitettiin uudelleen ja kun ei muitakaan merkkejä ollut
matkassa, väänsi hän ensimmäisen oven metallisen rivan suoraksi, samoin
toisen ja niin edespäin, kunnes viimeinen alakerran ovi aukeni. Sen
ripa jäi kääntämättä, joten majatalon isännän oli aamulla varsin helppo
todeta, kuka oli vetänyt sormikoukkua yöllä.
Keskusteltuaan hetkisen kiivaasti isännän kanssa, meni mies
rakennusainekauppaan ja osti uudet "hantaakit" koko alakertaan, ostipa
vielä omaankin oveensa, "ettei se olisi silmätikkuna matkustajille",
kuten hän sanoi.
Eräs saksalainen toimi Heldtin värväyshomman asiamiehenä Haaparannassa.
Kun eivät asiat koskeneet virkatoimia, oli hän kutakuinkin mukiinmenevä
mies, täydellinen saksalaisen perikuva. Mielellään käytti hän toisten
heikkouksia edukseen ja sekaantui asioihin, jotka eivät hänen
ammattiinsa kuuluneet.
Vaikkakin kuuluin vallan toiseen ammattikuntaan, jouduin usein
seurustelemaan hänen kanssaan. Erikoisen ystävällistä oli seurustelumme
saavuttuani komennusmatkalta. Keskustellessa livahti aina joku
uutinenkin kieleltäni, ja heti sähkötti hän päämiehelleen Tukholmaan:
"Järjestämäni tiedustelun kautta olen saanut selville j.n.e." tai
"Suomeen lähettämäni kuriirit ilmoittavat — —."
Jokapäiväiset ilmoituksensa olivat kuitenkin Lund'in kertoman mukaan
seuraavanlaisia:
"Tilanne Suomessa ennallaan."
"Suomessa havaittavissa nousevaa innostusta."
"Etapilla vallitsee toivorikas mieliala", y.m., ja vaihdettiin näitä
ilmoituksia aina tarpeen mukaan, ettei "tilanne" olisi muodostunut
liian yksitoikkoiseksi.
Useasti kehoitin häntä seuraamaan mukanani Suomeen ottaakseen oikein
paikan päällä selkoa tilanteesta, mutta aina oli hänellä niin "paljon
työtä", ettei mitenkään päässyt lähtemään.
* * * * *
Viron vapautusta myös valmisteltiin, ja propagandatyötä varten asusteli
Haaparannassa muuan virolainen, salanimellä Walter. Hoitokomitea
risti hänet "Eesti rahva konsuliksi". Hän lähetteli kirjallisuutta ja
lentolehtisiä Viroon, jotta kansa sielläkin heräisi vapaustaisteluun.
Kun tämä työ ei kuitenkaan tyystin vienyt hänen aikaansa, piti hän
pääkirjaa siitä, kuinka monta puolikasta kukin suomalainen oli
ryypännyt sinä ja sinä iltana. — Hän itse puolestaan ei koskaan
sylkenyt lasiin, kunhan vain ei tarvinnut ottaa osaa tilitykseen.
Melko harvoin oli Walterilla lähetettävänä poliittisia tiedonantoja
päämiehelleen, joten nämä ryyppyilmoitukset hänen mielestään hyvin
täyttivät vajauksen. Niiden lähettäminen loppui kuitenkin lyhyeen kuin
kanan laulu, kun Tukholmasta kirjoitettiin, että "emme me halua tietää,
kuinka paljon suomalaiset siellä juovat, ilmoittakaa mieluummin, mitä
Viroon lähetetyt miehet hommaavat."
Näitten ilmoitustensa johdosta häntä usein härnäsimme:
"Sinä kuljeksit ja nuuskit täällä jäljessämme ja sitten raportteeraat
Tukholmaan, että nyt pojat taas ovat olleet päissään."
"Ei minä mitä raaportteera, minä ilmoitta vaan politiikka."
"Ilmoita mitäs ilmoitat, vaan älä sekaannu meidän asioihimme. Painu
Viroon raaportteeraamaan, äläkä täällä muni minkään tekemättä."
"Minä ei ole raaporteerannu mitään." Keskustelu loppui tavallisesti
siihen, että Walter kiukustuneena tiuskaisi: "Kaikki suomalainen
ylioppilainen juoppo."
"Ja kaikki eesti santarmi", jatkoi Lund, ja silloin Walter poistui
seurasta.
Kaikilla on omat heikkoutensa eikä Walterkaan ollut niitä ilman. Hän
näet ihaili naisia rajattomasti. Iltaisin teki hän pitkiä kävelymatkoja
heidän kanssaan asemalle päin ja kertoi seuraavana päivänä uusista
valloituksistaan. Kerran, ollessamme kahden kävelyllä, uskoi hän
minulle salaisuuden:
"Senvuoksihan Lunti ja Seilori minua vihaavat, kun tytöt rakastavat
minua enemmän kuin heitä."
"Eihän sinua kukaan vihaa", sanoin. "Eiväthän ne pojat välitä tytöistä
pennin edestä."
"Kyllä ne vaan välittäisi, mutta kun minä vien niiltä kaikki tytöt. Ne
pitävät minua jonkunlaisena Ton Juhanina."
Ikävä kyllä, olin vähän löyhäsuinen, ja keskustelumme tuli pian Lundin
tiedoksi, joten hän sai uutta ivan aihetta. Kun hän tästälähin kohtasi
Walterin kadulla, oli tavallinen tervehdys:
"No mitäs sille Ton Juhanille kuuluu?"
"Älä sinä puhu mitä, sinä ole kans yks Ton Kiihotti."
Yksitoikkoinen paikallaanolo kävi kuitenkin rasittavaksi, ja
talvemmalla Walter rupesi urheilemaan. Näistä harrastuksistaan
kirjoittaa hän Uumajaan Kekonille, mainiten muun muassa:
"— ——— Olen ostanut itselleni sukset. Olen käynyt neitosten kanssa
hiihtelemässä ja olenpa saanut suutelmiakin."
* * * * *
Mainitsemisen arvoinen on myös Lantto, joka toimi Norrbottenin läänin
tulliylivalvojana. Nimi kajahtaa suomalaiselta, vaan mies oli kotoisin
Skånesta.
Hän oli sangen joviaalinen herra, suhtautui suopeasti yritykseemme eikä
piitannut pomminkuljetuksistamme. Pyynnöstään annoimme kunniasanamme,
ettemme tuo Saksasta emmekä vie Suomeen aspiriinia, salvarsania tai
muita sellaisia lääkeaineita, joista ryssillä oli kova puute, ja
joiden kaupalla Ruotsi siis ansaitsi hyvin. Hän taas puolestaan lupasi
ummistaa silmänsä muille hommillemme. Pienistä tullareista saimme
suoriutua, miten taisimme, sillä jos jouduimme kiinni, ei hänen nimensä
saanut tulla kaikkitietävien sanomalehtien palstoille.
Lantolla oli taskussaan kuninkaallinen valtakirja, jonka nojalla hän
saattoi muitta mutkitta karkoittaa Norrbottenin läänistä valtakunnan
turvallisuudelle vaaralliseksi katsomansa ulkomaalaisen. Kolmisen
kertaa sovellutti hän meikäläisiinkin kulkijoihin tätä oikeuttaan.
Asuimme majatalossa vierekkäisissä huoneissa, ja jouduimme usein
viettämään iltahetkiä yhdessä. Aamulla hän sitten puolipukeissaan tuli
minua herättämään ovelta jo kysyen: "Har du en trammare?" Olihan sitä
toki tilkkanen vielä jäljellä. Sängynlaidalla istuen rupattelimme,
kunnes Dahlen kovalla kiireellä syöksyi huoneeseen, riipaisi
päällystakin yltään ja hävisi taas käytävään. Olimme tähän jo niin
tottuneet, että se tuntui meistä aivan luonnolliselta. — Hän asui parin
kadunnurkkauksen päässä majatalosta ilman nykyaikaisia mukavuuksia, ja
siitä tällainen joka-aamuinen hoppu.
* * * * *
Ikuisessa muistossani pysyy myös Savukosken matkustajakodin topakka
Anna. Tässäkin hotellissa asui useita pommareita, ja eräs heistä
rakastui silmittömästi Annaan, ilmaisi hänelle tunteensa ja sanoi:
"Kun minä rikastun, niin tulen Sinut naimaan."
Anna ei kuitenkaan suvainnut mitään tunteenpuuskia eikä antanut toivon
hiventäkään. Vaan miehen rakkaus oli uskollista ja kärsivällistä
laatua, ja monta yötä nukkui hän lattialla suljetun oven edessä
vartioiden rakastettuaan.
Joskus, kun mies yritteli liiaksi lähennellä Annaa, koppasi tämä hänet
syliinsä, kantoi sänkyyn ja komensi: "Pysy siinä nyt", ja mies totteli
kiltisti. Pari kunnollista korvatillikkaa oli vielä tuoreessa muistossa.