Muutaman päivän kuluttua olimme taas polulla pohjoista kohti. Ikävä oli
erota Hallan suopeista suojista — —
Ukko saatteli meitä Löytöjoelle saakka parin virstan verran. Kohisevan
puron yli kaartuvalla sillalla pysähdyimme innokkaasti keskustellen
ja katsellen veden kuulaita kierteitä. Äkkiä Ukko kesken puhettaan
huudahti: "Katsokaas pojat, tuolla on hauki", ja osoitti sormellaan
pientä suvantopaikkaa, jossa valkoiset sakkatäplät vain hiljalleen
pyörähtelivät. Siellä, tummasammaleisen kiven kupeessa lekottelikin
hauenvonkale.
Seuraavassa hetkessä pamahtivat Villamon ja minun pistoolit kuin yksi
laukaus; pohjamuta vain kiehui kiven vieressä.
Suvi sanoi, että kyllä hänkin olisi kerinnyt ampua, vaan kun ei tähtäin
ollut tarkistettu.
"Ei tainnut osua", sanoi Ukko kiiruhtaen vesirajaan. Hetken
kopeloituaan sameavetistä kivensyrjää nosti hän sieltä noin
kilonpainoisen hauen, jonka pää riepotti vain etuevistä kiinni ja
keskiruumiissa paistoi sormen mentävä reikä.
"Jos näin aina käyttelette aseitanne, niin turvallisesti voitte kulkea
vaikka ryssän komppanian läpi", sanoi Ukko. "Tämän minä vien muistoksi
kotiini."
Virsta virstalta katkeili taas taival, enimmäkseen jalkapatikassa,
harvemmin hevoskyydillä. Laiskoja kulkijoita olivatkin sen puolen
kievarihevoset. Eräästäkin kievarista ennen Kitkalle saapumistamme
otimme kaksi kyytihevosta vahvistettua taksaa vastaan, mutta niillä ei
olisi kunniaa niittänyt olympialaisissa. Eivät edes alamäessä pistäneet
hölkäksi. Oikin kanssa käyttämämme kaakin hylkäsimme tielle jo kolme
kilometriä kuljettuamme, Suvi vain sanoi, että kun kerran on ottanut
viedäkseen, niin vieköön perille saakka.
Ero kyytimiehestämme ei ollut erikoisen hellä, hän kun vaati
kyytimaksua koko matkalta, — mutta pieniähän ne ovat sellaiset riidat.
Korojoella odotteleva veneemme jo itkeskeli, kun viikon viivyimme
matkalla. Taputtelimme sitä kuten Väinämöinen muinoin omaansa —
vaikka meidän veneemme oli mielestämme paljon parempi kuin hänen —
ja vieräytimme sen omaan elementtiinsä. Nythän se taas saisi kantaa
rakkaita isäntiään pitkän matkan. Mutta tietämättömät olivat vielä
tulevalla matkalla koettavat kolaukset.
Seurueemme oli jo lähes kaksinkertaistunut: Hallasta lähti mukanamme
muuan nuorukainen pyrkien leirille; sitäpaitsi oli Villamo antanut
pettää itseään jossain koirakaupassa, ja sen johdosta saimme
vuoronperään taluttaa karvaista piskiä, jota asiantuntijat kutsuivat
pystykorvaksi. Kyllähän sen korvat tavallisen pystyt olivatkin, mutta
Auttikönkäällä ne jo löivät luppaa. Vili oli sen nimi, ja Villamo
jo matkan varrella halaili sitä ajatellessaan henkilöä, jolle sen
Norrbottenissa lahjoittaisi. Sen tiesin, ettei Vili koskaan Saksanmaata
näkisi ja jos näkisikin, niin vain hyvin lyhyen hetken, sillä näin
hyvin lihotetusta pennusta saisi erinomaisia kotlettipaloja.
Tuttuja Korojoen kysymysmerkkejä ja kahdeksannumeroita taas soutelimme
Auttikönkäälle. Siinä, ennen maataivalta tapaa matkamies puraista
palan, sillä veneen veto kuivalla maalla vaatii kahden puolen
puhkumista.
Rantatörmältä katsellessamme ahnaaseen kallionrotkoon vaipuvia
mustasilmäisiä pyörteitä pisti päähämme verraton ajatus: "Mitähän,
jos hiljalleen hivuttaisimme veneen tukkiränniä pitkin alas;
säästäisimmehän paljon aikaa. Kai nyt neljä reipasta miestä kykenee
yhden veneen pidättelemään."
Sanottu ja tehty. Köysi sidottiin veneen perään, ja keula soljahti
rännin aukkoon. Muutama metri meni aivan kuin oli ajateltu, mutta
sitten tuli jyrkempi luisu. Kolme meistä hoiteli venettä laidoista,
Suven hillitessä sen kulkua pylvään ympäri kierretyllä köydellä.
"Pysyykö nyt?" kysyin Suvelta, kun meidän taas piti siirtyä muutama
askel alaspäin ja hellittää otettamme.
"Kyllä pysyy", huikkasi Suvi, ja me irroitimme kätemme.
Ja silloin se laukesi. Pyöreän, kuoritun paalun ympäri kierretty köysi
luisti kuin rasvattu, Suven kämmenet höyrysivät, ja vene kiisi vinhaa
vauhtia rännin alapäätä kohti.
Se oli komiata katsella. — Ainoa koko joukostamme, joka sai nauttia
kyydistä oli Vili, se kun keskituhtoon sidottuna ei päässyt pois
veneestä. Niin mielenkiintoisen kuin arvelin tällaisen huvimatkan
olleenkin, aiheutti se Vilille pari päivää kestävän vatsataudin, joka
myöhemmin, Kemijoen koskissa muuttui kroonilleseksi, suuresti häiriten
yleistä hyvinvointiamme.
Tukkirännin suu oli tehty kapeammaksi, jotta se paremmin heittäisi
tukit suvantoon, ja siihen nieluun veneemme juuttui kiinni kuin
naulattu.
Näytti jo siltä, että jäisimme vallan jalkamiehiksi, niin lujassa
oli vene. Metsästä noutamillamme kangilla se lopulta irtaantui, ja
reippaasti laskimme alakoskeen.
Emme sentään tunteneet Autin syntyjä syviä enempää kuin sen paasiakaan
ja ajoimme kivelle, petolliselle salakarille. Hetkisen pyöri vene
karusellia, sitte se käänsi pohjapuolensa ylöspäin, ikäänkuin
tervattavaksi. Siihen ei nyt kylläkään ollut aikaa, pääasiallisin
huolemme oli saada riittävästi happea ja muita vitamiineja
keuhkoihimme. Me irtolaiset tulimme kutakuinkin toimeen, mutta
heikommat oltavat oli Vilirukalla, joka selkäreppujemme tavoin oli yhä
kahlehdittuna veneeseen kuin kaleeriorja.
Vesi Auttikönkään alla on sentään niin kuohuista, että siinä voi
hengittää aivan umpisukkelossakin, ja kun suvannon tyvenessä rannassa
toimitimme inventaarion, emme havainneet suurempia vaillinkeja niin
hengen kuin tavarankaan suhteen. Tosin yksi airo ja istuinlauta
olivat matkanneet meitä nopeammin, vaan ne saavutimme myöhemmin
rauhallisemmilla vesillä.
"Ken on Autin laskenut, laskee Imatrankin", arvelimme, ja pieniähän
silloin ovat Kemijoen kosket meikäläisille. Ne laskimmekin järjestään
kaikki, vaikkakin useasti pohja ylöspäin.
Koulussa oli laskutaitomme kohtalainen, vaan koskenlasku on aivan
erilaista, siellä kun on sellaisia problemeja, joita ei voi ratkaista
kuin paikallistuntemuksen avulla.
Viimeisessä koskessa ennen laivareittiä piti vähältä, ettemme jääneet
uimamaistereiksi. Kuperkeikassa vene yritti väkisin ryöstäytyä
käsistämme, kun sitä laakean kiven vieressä, pohjassa seisten,
tyhjensimme vedestä. Koko veneen irtaimisto uiskenteli suvannossa, ja
sieltä tukkimiehet niitä meille keräilivät, kun lopultakin perämelan
varassa itsekin sinne kerkisimme.
Suvannon rannalla olevassa talossa saimme yösijan. Kysyimme, saisiko
talossa ruokaa, ja emäntä vastasi jokseenkin siihen tapaan, että kun ei
ole keittoa tarjottavana, ei ilkiäisi ihan pelkkää kalaakaan syöttää.
Sanoimme tyytyvämme minkälaiseen ruokaan tahansa, eikä kestänytkään
kuin tuokion, kun emäntä jo kantoi pöydälle pari kannua tuoretta
piimää, kolme tai neljä vastaleivottua reikäleipää, lautasellisen voita
ja lähes puolen metrin pituisen, riimisuolaisen, halaistun lohen. —
Vaikka tapahtumasta on jo kulunut yli kymmenen vuotta, tulee vieläkin
vesi suuhuni muistellessani tätä ehtoollista.
Koskenlaskussa kastuneet vaatteemme olimme ripustaneet kuivamaan
pihalle ja aterioimme paitasillamme. Ei emäntä meitä silti ujostellut,
jutustelihan vain kanssamme. Kuultuaan, että saavuimme vesien
yläjuoksuilta, kysyi hän, kuka meillä oli laskumiehenä.
"Tämä vosmestarihan se kosket laski", sanoi Villamo minua osoittaen.
"Taidatte sitten ollakin tuttu näillä vesillä?"
"Onhan sitä tullut viiletetyksi näitäkin koskia. Tulipa tuo
Auttiköngäskin lasketuksi."
"Sus siunatkoon", päivitteli emäntä, "ja elävinä pääsitte?"
"Niinkuin tässä ollaan."
Ei hän sentään Autin laskemista todeksi uskonut, ennenkuin selitimme,
miten se oli tapahtunut, ja pääsipä silloin emännältä helakka nauru.
Aamulla lähtiessämme kysyimme hintaa iltaisesta, yösijasta ja
aamukahvista, ja emäntä vähän arkaillen sanoi, että "olisikohan 60
penniä miehestä liikaa?"
Ajatelkaas — 60 penniä mieheen — ja me kun olimme syöneet sen
puolenmetrisen lohen aivan tarkkaan, rähjänneet talon paraan huoneen
likomärillä vaatteillamme ja muutenkin eläneet paremmin kuin Heinolan
parhaimmassa hotellissa.
Matkustimme herroiksi laivalla Rovaniemelle, jossa taas piti tavattaman
metsänhoitaja Gottleben. Veneemme oli kytkettynä laivan perään.
Lähestyessämme viimeistä laituria ennen Rovaniemeä, valtasi mielemme
outo aavistus jostain vaarasta. Mitään syytä emme siihen keksineet
aavistus vain käski irroittaa veneemme laivasta. Laiturissa sen
teimmekin, — tosin vähän häpeillen arkuuttamme, vaikkei sitä kukaan
toiselleen sanonut, — ja soutaen jatkoimme kulkua. Veneen veimme
kaislikkoon kilometrin verran Ounasjokea ylöspäin itse saapuen
jalkaisin kylään.
Ryssiä näkyi liikuskelevan tavallista tiheämmin kaduilla. Tavatessamme
Gottlebenin kehoitti hän meitä nopeasti poistumaan metsiin. Viime
viikolla oli Rovaniemi saanut 30 miestä käsittävän sotilasvartion, joka
tunnollisesti tarkasti jokaisen niin junalla kuin laivalla saapuvan
henkilön.
Kiipelissä olisimme olleet, jos Rovaniemelle asti nautimme höyrylaivan
mukavuuksista. Taaskin oli suojelusenkelimme meitä ajoissa varoittanut.
Rovaniemen-Kittilän maantielle järjestettyjen ratsupartioiden takia
kehoitti Gottleben meitä käyttämään Tervolan reittiä. Vaan kun meriväki
on aina erittäin, pysyimme suunnitelmassamme: vesiteitse Meltaukseen.
Olivathan Ounasjoen rantatörmät sentään niin korkeat, että niiden
suojassa saattoi huoletta soudella maantielläkulkijan huomaamatta.
Soutaen ja sauvoen edistyi matka Juopperiin. Kun vesitie tässä päättyi
— meihin nähden —, loppuunmöimme kolhitun veneemme kievarin isännälle
melkoisella hinnanalennuksella, eli 20 mk. ostohintaa halvemmalla.
Koko edestakaisinmatkamme Meltauksesta Korojoen latvoille oli siis
kulkuvälineiden muodossa maksanut meille 32 markkaa, josta 20 mk. tuli
veneen ja 12 mk laivapilettien osalle.
Kievarin isännältä kyselimme, missä ne ryssien ratsupatrullit ovat,
ja hän kertoi niiden tunti sitten vierailleen talossaan, kuljettaen
eteläänpäin erästä Muurmannilta paennutta itävaltalaista upseeria.
"Jos kerkisitte tänne tiimaa aikaisemmin, olisitte saaneet yhden
matkatoverin lisää", sanoi hän lopuksi.
Nahkainen pieksunpohja sai taas kyytinsä metsätaipaleella pyrkiessämme
läntiselle rajalle pitkin sotkuisia polkuja. Niitä kulki siellä ristiin
rastiin, joten tuppasi eksyttämään. Konttijärvella oli pakko kysellä
suorimpia suuntia Orajärvelle, ja kun Pellon poliisi sattumoisin oli
talossa, suostui hän oppaaksemme. Kerroimme Orajärven puolessa valtion
metsissä alkavamme suurehkoja metsänleimuita, ja poliisikin, valtion
virkamiehenä katsoi vähän kuin velvollisuudekseen antaa meille
virka-apuaan.
Kautta rantain koetimme saada tietoomme, miten olot kuluneen kuukauden
aikana olivat rajalla muuttuneet.
Komppania ryssiä kuului vetävän puhelinjohtoa jokirantatietä pitkin
Muonionniskaan. Eilen olivat Pellossa, tänään kai jo Orajärvellä.
Vai komppania ryssiä? Teki mieli muuttaa matkasuunnitelmaa, mutta kun
kerran tuli puhutuksi, niin mennään vain.
Puolimatkassa poliisi sitten osoitti meille tuskin havaittavan
polunpään sanoen sen johtavan Orajärvelle. Itse läksi hän Pelloon.
Kiitimme opastuksesta ja keventynein mielin astelimme edelleen.
Polusta eksyimme jo ensimmäisellä kilometrillä Kun kompassin mukaan
olimme kulkeneet toista tuntia, ja lehmien iltahuudon hetki oli
käsissä, aukeni eteemme kaunis järvimaisema. Parvi pyitä pyrähti
läheisiin puihin, emmekä suinkaan päästäneet tilaisuutta ohi. Kolmesta
pistoolista tuli kuulia kuin Masurilla kranaatteja, ja kaamea kaiku
kiiri yli iltatyvenen järven.
Vasta kun ammuttavia ei enää näkynyt, havaitsi joku kylän järven
toisella rannalla. Orajärvi oli siis jo edessämme, ja tällaisella
pauhinalla olimme ilmiantaneet tulomme. Jos siellä nyt majaili
komppania ryssiä, saimme varmasti lämpimän vastaanoton.
Kuljimme varovaisesti järven etelärantaa. Metsä lyheni ja muuttui
leveäoksaiseksi typpyrämänniköksi, vaihtuen alavammalla rantamaalla
leppäviidakoksi.
Olimme jo lähellä maantietä. Sieltä kuului kärryjen kolinaa ja ryssien
molotusta. Kylässä kalkahtelivat karjankellot, joku pahansisuinen
koira ärhenteli järvelle päin, ja lehmitarhassa karjapiiat lauloivat
ihastuneille ryssille:
"Sydämestäni rakastan sua elinaikani"
Aurinko teki laskuaan, mutta ilma oli vielä paahtavan kuuma. Makasimme
pensaikossa maantien varrella odotellen liikenteen asettumista.
Kun ketään ei enää ollut näkyvissä, juoksimme nopeasti tien takana
aukeavan, parisatametrisen, kantoisen raivion yli metsään. Vilikin,
joka matkamme varrella oli haukkunut kaikki elävät käärmeitä myöten,
aavisti kaiketi hetken tärkeyden ja liputteli välissämme matalana kuin
kärppä sivuilleen vilkaisematta Ei kuulunut jälkeemme paukkuja eikä
muutakaan papatusta. Jäljelläoleva penikulmainen taival rajalle ja
soutu — tai vaikkapa uinti — yli Tornionjoen oli enää vain leikkiä.
Yö taisi olla jo puolessa, kun tukkisuman yli käyden ja kontaten
pääsimme Naamijoen suuhun raketulle tullituvalle. Siellä tiesimme
olevan useita veneitä, joista toki voisimme yhden "lainata".
Yllätyksellä kuitenkin totesimme, että kaikki veneet olivat nostetut
maalle noin kymmenisen metrin päähän vesirajasta. Airoja ei näkynyt,
ei sauvoimiakaan. Olivat nähtävästi varustautuneet tämäntapaisten
lainaamisten varalta. "Emme sentään uimaankaan lähde", arvelimme,
Tullitalo oli pimeänä, ja akkunan läpi kuului selkää karmiva kuorsaus.
Hiiviskelimme kuin murtovarkaat nurkissa ja hetken kuluttua löysimme
sauvoimia, airot kai olivat lukkojen takana.
Rantatöyräälle vedetyistä veneistä valitsimme meille sopivimman ja
käsivarassa kannoimme sen äärimmäisen äänettömästi veteen. Vain
rantahiekka narskahteli anturoitten alla.
Pian soluimme pehmeässä läpinäkymättömässä usvassa kohti turvallisempaa
rantaa. Tuli taas mieleen kuten monasti ennenkin kysymys:
Kuinka voi tällaisella kapealla vesirännillä olla niin suuri vaikutus
ihmisiin ja heidän elämänsä juoksuun? Tällä puolen ei henkemme ollut
sääskenkään veroinen, ja tuolla usvantakana, jonne olimme matkalla,
pidettiin meitä verrattain kunniallisina kansalaisina, joiden päästä
oli vaarallista mennä taittelemaan hiuskarvoja.
Keskellä jokea pääsi meidän tavallisesti niin surunvoittoinen
olemuksemme kahleistaan ja täyttä kurkkua kajahutimme "Die Wacht am
Rhein".
Riikin rannalla kannoimme muistaakseni veneen kaksi kertaa niin
pitkälle vesirajasta kuin se oli ollut toisella puolen. Nimittäin,
ettei luultaisi, että joku huolimaton ja hutilus oli sitä käyttänyt.
Suotakoon anteeksi, jos teimme tuhmasti, vaan olihan mieliimme aina
teroitettu, että täytyy olla varovainen toisen tavaran kanssa.
Jarhoisten kievari oli täyteen sullottu. Saimme sentään tilan lattialle
ilman patjaa ja peitettä, jopa ilman lakanaakin.
Katselin paraikaa ihanaa unta suurista harreista ja kimaltelevista
vesipyörylöistä, kun ovi aukeni, ja ruotsalaisen rajavartioston
aliupseeri karjaisi:
"Onko täällä ketään, joka on tullut yöllä rajan yli?"
"Nej då", vastasimme sointuvimmalla Skånen murteella.
Ovi painui jälleen kiinni. — Taaskin oli tunnettu kielitaitomme
pelastanut tilanteen.
Hetken kuluttua nousi nurkasta mies, joka yöllä saapuessamme oli jo
nukkumassa. Se kuva pysyy aina mielessäni: Naama rehevä ja silmät kuin
päivänpaiste, hattu pohjolan jätkien viimeistä kuosia, takki väljä,
ruskehtava; housujen takalisto roikkui polviniveliin asti, pieksut,
alkujaan pitkävartiset, poimuttuivat tsaarimaisesti nilkkoihin.
Siinä oli Iisu Manninen, koettu mies Pohjolassa.
Vaan oli muitakin matkustavaisia. Oli kolmattakymmentä Kuolasta
paennutta saksalaista ja itävaltalaista sotavankia, joita nyt
saatettiin ihmisten ilmoille.
Kaamea oli heidän matkansa ollut yli tuntemattomain kiveliöiden. Yhden
tovereistaan olivat sinne haudanneet käsin kaivamaansa kuoppaan,
toinen oli sairaana ja verisin jaloin jäänyt muutamaan tunturimajaan
lappalaisten hoidettavaksi, eivätkä muutkaan olleet kehuttavassa
kunnossa.
Siitä huolimatta ei miesten mieli ollut matkalla masentunut. "Takaisin
rintamalle", oli tunnuslause, "ja nyt näytetään ryssille, miltä
keripukki tuntuu". Kuudella, hevospelillä matkasimme maanteitse
Ylitorniota kohti. Jouduin Iisu Mannisen ja viiden saksalaisen kera
ensiksi saamiimme ajoneuvoihin. Ne olivat tarkoitukseen varsin sopivat.
Nelipyöräisille asetettu lavetti, jossa selkä selkää vasten istuimme.
Jalat roikkuivat joko alaspäin tai takaviistoon, riippuen vauhdista.
Iltapäivällä arvelimme saapuvamme Ylitornioon.
Kokeellisemmat uutiset kerrottuamme aloimme laulaa. Eihän sotamies,
ja varsinkaan saksalainen, voi olla laulamatta missään tilaisuudessa.
Minä kuulin kerran Berliinissä, enkä suinkaan ainoata kertaa,
kvartettilaulua sellaisesta paikasta, missä meikäläinen tavallisesti
vain vaatimattomasti ähkyilee.
Pitkällä matkalla ehdimme laulaa koko saksalaisen sotilaslaulukirjan
kannesta kanteen ulkomuistista. Sitten Iisu esitti yksinlaulua, ja kun
en Klemetin kansanlaulukokoelmissa ole esittämäänsä laulua havainnut,
panen tähän siitä pari värssyä:
Helpäsinkin kaupungissa, senpä lahten rannalla, Siellä se ompi
pojilla se koti komia. Sum prallai prallai prallalalei, sum prallai
praalialalei, Siellä se ompi pojilla, se koti komia.
Korkiat kivimuurit kivestä tehty on, Ei sovi poikain sanua, että olen
koditon. Sum prallai — — —
— Ja pojat iloissansa he arpaa nostavat, Vaan ilo heiltä haihtuu pois,
kun kiväärin he saa. Sum prallai — — —
Saksalainen laulu "Ich hatt' einen Kameraden", oli mielestämme saatava
suomalaiseen asuun. Kun meillä oli suuret runolliset taipumukset, emme
malttaneet jättää asiaa lepäämään, vaan aloimme käännöstyön heti.
Laulun alku- ja keskiosa tuntuivat suomennettuina vähän ontuvilta,
loppuosan sensijaan hyväksyimme Suomen armeijaa varten. Kaikkihan sen
tuntenevatkin:
Hampuri on kaunis kaupunki, niinkus näät Helsinki on vielä kauniimpi,
niinkus näät, j.n.e.
Puhelimitse olimme tiedoittaneet tulostamme Ylitornion majataloon, ja
saapuessamme odottikin siellä jo valmiiksi katettu päivällispöytä.
Saksalaiset iskivät hanakasti lihapulliin, eiväthän he ainakaan yhteen
vuoteen olleet sellaista ateriaa nähneetkään. Ruokailemaan ruvetessamme
oli isäntä vihjaissut minulle, että "tuolla kaapissa on sitten
palanpainettakin. Ottakaa sieltä, jos niille kelpaa". Ja näyttipä
kelpaavan.
Tapasin majatalossa myös muutamia Itäisen ja Läntisen etapin miehiä
matkalla hommiinsa Suomeen. Varoitimme heitä kulkemasta liian suurissa
joukoissa, koska se olosuhteiden herkistämissä ihmisissä herättäisi
epäluuloja. Näissä pohjoisissa harvaan asutuissa seuduissa kulkee
huhu usein nopeammin kuin valtion posti ja kulkiessaan kasvaa,
joten alkujaan viisimiehisen joukon suuruus on huhun mukaan lopulta
viisikymmentä.
Simon kahakka oli sittemmin yksi seuraus tällaisen isomman joukon
liikehtimisestä.
Tieto saksalaisten sotavankien saapumisesta oli ehtinyt edellämme
Karunkiin. Uteliaisuudesta, enemmän ehkä sentään osanotosta, oli väkeä,
pääasiassa naisia, kerääntynyt asemalle. Kahvia, suklaata, voileipiä
ja savukkeita tarjottiin ilmaiseksi. Meitä etappimiehiäkin luultiin
kai sotavangeiksi, koska saimme samanlaisen trahtamentin kuin toiset.
Ulkomuotomme saattoi ehkä antaa tukea tälle luulolle. Muuankin rouva
tarjosi minulle savukelaatikkoa, jolloin tokaisin:
"En minä ole mikään sotavanki — ainakaan toistaiseksi."
"Älkää viitsikö, kyllä minä näen, ottakaa pois vain."
Otin kiitollisuudella almun vastaan, sillä Suomesta tuomamme
tupakkavarasto oli matkallamme jaettu ja kulutettu.
Karungissa tiet erkanivat, saksalaisten kotimaahansa, meidän
Haaparantaan, jossa hoitokomitea jo odotteli meitä ja matkamme tuloksia.