Matkatavaramme pommit lähetettiin eri teitä määräpaikkoihinsa. Pietarin
reitillä keksi Raivolan asemalla toimiva sähköttäjä Niemann varsin
mukavan kuljetustavan. Hänellä rautatievirkailijana oli lupa matkustaa
rajan yli miten usein halusi ilman, että epäilyksiä syntyi. Hän
otti muutamia "esineitä" kerrallaan mukanaan vaunuun ja piilotti ne
puulaatikkoon, jota ankarat tullimiehet Valkeasaarella eivät älynneet
tarkastaa. Kun matkustajat olivat Pietarissa poistuneet asemalta,
noudettiin tavarat taas kätköstään ja lähetettiin sukulaistensa luokse.
Pohjoisemman rajan yli oli kuljetus turvallisempaa, mutta lapikas siinä
kului.
Samoihin aikoihin matkustivat auliit auttajamme toimintamme
hermokohtiin järjestelytöihin, ja parin viikon kuluttua alkoivatkin
asiat selvitä. Nyt emme enää tarvinneet peljätä kirjeidenkään
pidätyksiä, kun saatoimme etappimiehille jakaa viidenlaisia
salamusteita, joiden kokoomuksesta ei ryssillä ollut aavistustakaan,
eivätkä he keinoillaan kyenneet saamaan kirjoitusta esille.
Postimerkin asento kirjekuoressa aina ilmaisi saajalle, mitä mustetta
kulloinkin oli käytetty.
Kohta lähestyi se päivä, jonka olimme määränneet kohtausajaksemme Elja
Rihtniemen luona Kajaanissa.
* * * * *
Varovaisuuden vuoksi nousin junasta jo Murtomäen pysäkillä, josta
tepastelin metsänhoitaja Lagukselta saamani tukkimitta repustani
roikkuen. Sen piti näet osoittaa, että kuljin metsähommissa.
Kaupungissa yövyin metsänhoitaja Röngän luona. Nukuttuani edellisen
yön kuusen juurella sääskien kynsissä, nautin nyt sen sijaan pehmeästä
vuoteesta sitä enempi. Tuntui näinollen hiukan epämieluisalta, kun
Rönkä aamulla herätti minut kuin kasarmissa.
"Nyt se s—n santarmi otti Suvirinteen kiinni."
Siristelin unet silmistäni ja päästyäni tolkkuuni sanoin:
"Ei se voi olla mahdollista, sillä Suvirinnehän tulee kaupunkiin vasta
päivällä."
"Sitte se oli Villamo. Minä näin kuinka ne painoivat peräkkäin
seminaarille päin. Kaikki poliisit ovat liikkeellä. Kyllä sinun nyt
täytyy lähteä."
"Jos kerran kaikki poliisit ovat liikkeellä, niin mitäs minä siellä
enää teen. Eiköhän liene viisainta, että odottelen täällä, kunnes
kaupunki rauhoittuu."
"Kyllä ne perhanat löytävät sinut täältäkin. Eiköhän sittenkin ole
viisainta, että menet metsään piiloon."
"Mennään sitten metsään, ettei huoneelle tapahtuisi häpeätä."
Kadulle tultuani näytti tosiaan jotain erikoista olevan tekeillä, sillä
väkeä riensi Ämmälle päin kuin paraatia katsomaan.
Arvaten läsnäoloni siellä tällä kertaa hyödyttömäksi, ja kun en
halunnut joutua todistajaksi mihinkään tappelusjuttuun, ohjasin kulkuni
metsäänpäin vievälle kadulle. Kyllähän näissä oloissa mies aina saadaan
pois kajaanilaisesta vankilasta, mietin itsekseni. Olihan meillä vielä
sentään niin paljon "munitsuunia" käsillä, että saatoimme räjähdyttää
vaikka yhden kaupunginosan ilmaan.
Kävelin pitkin autiota katua harmitellen, etten ollut saanut vielä
Pokkia, tai Rihtniemeä käsiini, kun eräästä avatusta akkunasta kuului:
"Terve Pekka, johan olet palannut etelästä."
Huutaja oli kapellimestari Eino Wirnes, Helsingistä saapuvan salaisen
postimme välittäjä. Ajatuksissani kulkien en ollut edes huomannut, mitä
katua kuljin.
"Käyhän sisään, aamiainen on heti valmis."
Wirnes ei vielä tietänyt mitään sattuneesta kahinasta. Kun kerroin
hänelle siitä, sanoi hän nauraen:
"Äkkiä ne ovat tämän kaupungin poliisit ja santarmit vaarattomiksi
tehdyt. Vähältä piti etten yhtä jo eilen ampunut, kun tuli postia
nuuskimaan."
Mainitut viranomaiset olivat jo uhkailleet Wirnestä pitemmän ajan
vangitsemisella, mutta siitä huolimatta hän säännöllisesti toimitti
veturinkuljettajan tuoman postin perille. Rohkea esiintymisensä piti
poliisit hänestä loitolla avoimella kentällä. Sen he taas tiesivät,
etteivät kotitarkastuksessa löytäisi mitään.
Söimme suuruksen kuten aikanaan Sandels, joskaan ei aivan samanlaisissa
olosuhteissa, niin kuitenkin samanlaisin tuntein. (Minä kuvittelin
itseäni Sandelsiksi.) Silloin saapui adjutanttikin Elias Väyrysen
haahmossa harppoen pitkin santaista katua.
Mainitsin hänen nimensä akkunassa, ja tuokiossa oli hän huoneessa:
"Täälläkös sinä peijakas oletkin, ja me kun olemme tuntikaupalla
etsineet metsästä."
Nyt kuulimme päivän tuoreimmat uutiset. Väyrynen kertoi:
Villamo oli saapunut junalla kaupunkiin, kävellyt kenkäpuotiin, josta
osti pieksut. Astuttuaan kaupasta odottivat poliisi Pietarinen ja
santarmi ulkopuolella kehoittaen seuraamaan poliisikamariin. Villamo
seurasi kehoitusta. Poliisikamarin edustalla olevalla torilla jätti
santarmi Villamon Pietarisen huomaan lähtien itse Ämmän sillalle päin.
Poliisikamarin portille tultuaan Villamo nähtävästi muisti erään paljon
käytetyn iskulauseen, joka puhuu vapaudesta y.m. Kun jo oli parisen
katunurkkaa veljeilty Pietarisen kanssa, oli jo vapaudenkin aika, ja
iskulause sattui Pietarista päin naamaa sortaen hänet pakaroilleen
kadulle. Näin oli saavutettu melkoinen tasa-arvoisuus, — Pietarinen oli
näet puolen metriä pitempi Villamoa. Vapauttakin oli nyt tarpeeksi,
ja Villamo painalsi torin poikki seminaarille päin. Santarmi oli
nähnyt tämän parissa sekunnissa tapahtuneen välikohtauksen ja lähti
kiivaasti otattamaan Villamon jäljestä. Villamon isänmaallinen innostus
oli kuitenkin suurempi kuin santarmin, sillä hän ehätti ensimmäisenä
suvannolle, jossa oli kymmenittäin veneitä. Köysi poikki vain, ja
muutamilla voimakkailla aironvedoilla oli vene keskellä suvantoa.
Siellä Villamo tempasi povestaan mauserin, veti sen vireeseen ja
souteli rauhallisesti toiselle rannalle. Hattu ja reppu olivat jääneet
poliisikamarin portille.
Jo oli santarmikin kerinnyt hengästyneenä rannalle. Kovasti käsiään
huitoen huusi hän: "Ottaga giinni, ottaga giinni", tarkoittaen
huudoillaan herättää toisella rannalla hommailevien tukkimiesten
huomiota. He, luullen voivansa nyt toimittaa jotain suurta,
kerääntyivät puoliympyrään rannalle keksit valmiina ottamaan kiinni
olettamansa suurrosvon.
Rantaan päästyään ojensi Villamo mauserinsa:
"Puolen tietä postille", — ja jätkien rintama aukeni keskeltä
leveämmäksi kuin tarvis olisi vaatinutkaan.
Villamo hyppäsi rantatöyräälle ja kääntyi jätkiin päin: "Antakaa joku
teistä minulle lakki, ettei lakitta tarvitsisi lähteä matkalle."
Jätkät seisoivat hölmistyneinä eikä kukaan liikahtanutkaan.
Villamo hävisi metsän peittoon.
Jäljestäpäin, saatuaan tietää, mikä mies oli laatuaan, olivat he
keskenään tuumailleet:
"Olisi sille sentään pitänyt lakki antaa. — Vaan kyllä oli miehellä
hyvät aseet. Seitsemänpiippuista revelvooriakin vain heilutteli."
Toisella rannalla katseli santarmi neuvottomana tapauksen kulkua. Joku
paikalle kerääntyneestä yleisöstä kysyi, eikö hänellä ole asetta, millä
ampua.
"Kyllä on, vaan ei se kanna noin pitkälle", vastasi santarmi.
Asiain nykyisellä ollen emme voineet ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin.
Sen kyllä tiesimme, etteivät santarmit ja poliisit Villamoa metsästä
ota. Mutta emme mekään uskaltaneet lähteä hänen jäljilleen, kun
Kajaanin-Paltamon välinen metsä ihan vilisi etsijöitä. Santarmien
mukana otti etsintään osaa useita kaupunkilaisiakin, ja Väyrynen oli
innoissaan:
"Kyllä tämä sentään oli hyvä sattuma; nyt kerrankin näemme, keitä
santarmien palveluksessa on. Sinne meni pyssyt olalla äsken parikin
miestä, joita olen jo kauan epäillyt."
Kun kaupungin koko esivalta oli metsästysmatkalla, saatoimme huoletta
liikuskella kaduilla. Pian oli koko Kajaanin etappi koolla, ja menimme
turistihotelliin kahville. Sinne en muutamaa tuntia aikaisemmin
olisi kuolemaksenikaan poikennut, sillä heti olisin saanut jälkeeni
santarmin, ja olisi syntynyt turhanpäiväinen rähinä, jota aina koetan
välttää hotelleissa.
Nyt istuimme siellä vapaasti. Avonaisista akkunoista kuului Ämmän
mahtava kohina, emmekä malttaneet olla kajauttamatta:
"— ——— Wer will des Stromes Hüter sein——" niin että se kuului yli
hiljaisen kaupungin.
Joukkoomme oli jo kerinnyt Suvirinnekin, saapuneena seuraavalla junalla
Villamon jälkeen.
Heti asemalta oli häntä lähtenyt seuraamaan eräs henkilö, jonka
esiintymistä ja silmien välkettä Suvi ei suvainnut. Tunnustellakseen
miehen tarkoituksia, poikkesi hän muutaman vajan taakse ikäänkuin
jollekin asialle. Varjo seurasi mukana.
"Mitäs helv—ä sinä minun perässäni juokset; eikös nyt enää saa rauhassa
k—aan", kivahti Suvi.
"Kukas teitä kaikkia kulkijoita tietää, millä asioilla liikutte.
Onkohan teillä passiakaan."
"Minulla onkin sellaiset passit ja protokollat, ettet sinä ole eläissäs
nähnytkään. Ja nyt ala laputtaa vähän äkkiä, äläkä kurkistele toisen
hommia."
Mies poistui, ja Suvi saapui häiritsemättä kaupunkiin.
Siltä varalta, että Villamo sittenkin joutuisi satimeen, suunnittelimme
turistihotellissa ohjelman hänen vapauttamisekseen. Kaupungilla
kerrottiin Kuopiosta kohtapuoleen saapuvan jonkun santarmieverstin
mukanaan 16 santarmia jatkamaan Villamon etsintää. — Vähänpä tunsivat
sentään santarmit meikäläisiä ja maamme luontoa luullessaan Kajaanista
pohjoiseenpäin leviäviltä saloilta saavuttavansa sinne häipyneen
miehen. Tuntien Villamon luonteen arvasimme kuitenkin, ettei hän noin
vain ilman muuta ota jäniksenpassia; tuleehan nyt toki, ellei muuta,
niin sanomaan hyvästit kajaanilaisille kavereille.
Illan lähestyessä menimme tohtori Arvelinin autiolle huvilalle
Oulujärven eteläpuolella, joku kilometri kaupungista odotellaksemme
mahdollisia tietoja. Valtasimme siellä erään yläkerroksen ilmavan
huoneen, kannoimme korvollisen vettä virkistykseksemme enkä huomannut,
mistä siihen korvon viereen ilmestyi pullo oikeata skottilaistakin.
Vuoron perään pidimme vahtia pihamaalla.
Puolenyön tienoissa ilmoitti vahti, että äsken oli Paltaniemestä
käsin soutanut mies, jolla, mikäli hän hämärässä saattoi erottaa, ei
ollut päänpeitettä. Tunnin kuluttua hälyytti toinen, että veneellinen
huutavia ryssiä saapuu melkein suoraan huvilan rantaan.
Pihalle tultuamme totesimmekin ilmoituksen oikeaksi, sillä kova mölinä
läheni huvilaa. Peräännyimme nopeasti kaupunkiin, ja ensimmäinen siellä
kohtaamamme henkilö oli — Villamo. Hattu päässä, piippu suussa ja mies
terveenä; silloinhan on kaikki hyvin. Hatun oli hän jo kerinnyt käydä
lainaamassa joltain tuttavaltaan ja halusi nyt tavata meitä toisiakin
saamansa osoitteen mukaan.
Hän kertoi jo aikaisemmin päivällä aikoneensa tulla kaupunkiin, vaan
hatuttomin päin ei oikein iljennyt, piilottelihe vain metsässä.
Iltamyöhäisellä tuli jo kaipuu niin suureksi, että piti "lainata" vene
ja saapua kiertoteitse, Ämmän silta kun oli vartioitu.
Kaupungissa ei ollut turvallista viipyä ja Rihtniemi sanoi, että
"painukaa pojat kiiruusti pohjoista kohti", vaan se ei vielä käynyt
laatuun. Etelästä ja lännestä odotettiin lähettejä, ja kaiken uhallakin
oli jäätävä odottamaan, kysymys oli vain paikasta.
Kuutisen kilometriä Kajaanista eteläänpäin hevostien ja junatien
välisellä metsätaipaleella on pieni lampi ja lammen rannalla erämiesten
rakentama maja kivikiukaineen. Sen katsoivat kajaanilaiset sopivaksi
oleskelupaikaksemme ja lähtivät meitä sinne opastamaan. Kun sorsajahti
oli juuri alkanut, ottivat he haulikkonsa mukaan, jotta retki
näyttäisi metsästysretkeltä. Tarpeellinen tämä varokeino olikin, sillä
puolimatkassa tapasimme kaksi siviilipukuista poliisia palaamassa
etsiskelymatkaltaan. Nähdessään tutut kaupunkilaiset haulikkoineen,
he hyvää iltaa toivottaen sivuuttivat meidät, — onnekseen. Jos vain
kolmisin heidät tapasimme, olisi etsintämatkansa ratkaistu siinä
hiekkaisella harjulla.
Eino Wirneksen, Oulun lähetin saavuttua kolmantena päivänä papereineen
kämpällemme mukanaan aimo kantamus ruokatavaroita matkaamme varten,
saatoimme ajatella korpivaellukselle lähtöä. Wirnes kertoi ryssien ja
poliisien yhä etsivän Villamoa. Santarmieversti oli matkustanut aina
Suomussalmelle asti. Kuuleman mukaan oli heillä jo tiedossaan, että
meitä oli kolme samaan joukkoon kuuluvaa, "kolme musketööriä", eli
kuten Heldt Tukholmassa sanoi: "Die drei wilde Kerls da oben".
Asiamme eivät enää vaatineet viipymistämme, ja aamuyöstä päätimme
lähteä kohti Lappia.
Yö oli haudantyyni, ympäröivältä rämeeltä noussut usva peitti lammen
pinnan kuin käärinliina. Oikki pilkkoi puita avoimesta ovesta
loimottavan kiuastulen välkkeessä, Suvi keitteli majassa teevettä, ja
minä peseskelin lammen rannalla ainoata nenäliinaani. Tunnelma oli mitä
rauhallisin, ja mekin tunsimme hyvin sopeutuvamme luontoon.
Äkkiä kuulin lammen toiselta rannalta metsäkanan nauravan räkätyksen,
sellaisen, kun se päästää tullessaan yllätetyksi. Hetken kuluttua
kuului ääni uudelleen, tällä kertaa vähän edempänä.
Lopetin kiiruusti pyykinpesuni ja ilmoitin havaintoni tovereilleni
Arvostelimme tilanteen seuraavasti: Jos siellä oli joku ihminen, ei
se voinut olla metsämies, sillä pimeyden takia ei voinut enää ampua.
Kulkijalla täytyi siis olla muita harrastuksia, esimerkiksi meihin. —
Aikomus oli nähtävästi järven ympäri kiertäen tehdä saartoliike, koska
he arvelivat meidän vartioivan maantieltä kämpälle johtavaa polkua.
Kun emme kuitenkaan olleet järjestäneet minkäänlaista vartiointia,
saattoi maantieltä saapuva saartoketju jo vaania läheisessä pensaikossa
odotellen vain toisten saapumista. Päätimme, että minä riennän
järvenrantaa pitkin ottamaan selkoa, tuleeko sieltä ketään, Villamo
pilkkoo silmänlumeeksi puita edelleen, jolla aikaa Suvi kämpässä
kiiruusti ahtaa tavarat reppuihin.
Etenin kämpästä parisataa metriä rämeen laitaan. Siinä odottelin
melko tovin ja melkein jo uskoin, että kettu se vaan on metsäkanaa
peloitellut, kun korviini alkoi kuulua tuttua ääntä, sellaista litinää
ja loksotusta, joka syntyy, kun ihminen kävelee vetelässä suossa ja
nostelee saappaitaan. Tyvenessä yössä se kuuluu kauas.
Äänistä päättelin tulijoita olevan useampiakin. En jäänyt heitä
odottelemaan, vaikkakin suon laidasta, kaatuneen kelohongan takaa
olisin voinut aikaansaattaa tuhoakin pitkällä parabellumillani.
Riensin kämpälle, siellä heitimme reput selkämme ja hävisimme nopeasti
eteläisen kummun taa "kuin kuvajaiset hattarojen".
Kuten näyttelijät, jätimme mekin poistuessamme kulissit entiselleen;
pirtin oven auki, lekottavan tulen uuniin, jonka loimo paistoi kauas
yli lammen; lisäsimmepä vielä pari kannonväkkyrää pesään, jotta
tulijoillakin olisi lämmintä.
Kajaanin tiestä erkani toinen, vastavalmistunut, Nuasjärven etelärantaa
seuraava maantie Sotkamoon, ja sen katsoimme soveliaimmaksi kulkea.
Ennen tienhaaraa tapasimme kajaanilaiset etappimiehet, jotka keskellä
yötä olivat lähteneet varoittamaan meitä. Heidän tietämänsä mukaan
oli koko etsintäjoukkue liikkeellä kämpällemme. — Olimmehan tosiaan
päässeet kuin koira veräjästä.
Kaikki oli siis hyvin. Kajaanilaiset palasivat kotiinsa me käännyimme
metsätaipaleellemme. Suuremman moraalisen vaikutuksen aikaansaamiseksi
esitimme kivääriotteita ja komensimme kaikuvasti saksankielellä.
Villamo ja Suvirinne muodostivat ryhmän, minä komensin paraatimarssia,
ja päätä kääntämättä, kättä huiskauttamatta katosimme santaisen
tienpolven taa.
Rihtniemi oli kehoittanut meitä pysähtymään Hallan Ukon luokse,
siksi kunnes eräs pommiasia oli selvitetty. Lupasi lähettää tiedot
sinne, ja tätä varmaa levähdyspaikkaa kohti lapikoimme pehmeätä tietä
myöten. Sotkamon kirkonkylän sivuutimme laulamatta, sitten taas
metsätaipaleella kajahteli: "Det gingo tre jäntor i solen". Laulu sopi
niin erinomaisesti meihin, se oli kirjoitettu kuin meidän matkastamme.
Puolentoista vuorokauden kuluttua saavuimme Hyrynsalmen kirkonkylän
majataloon. Emäntä katseli meitä tiukkaan, sanoi sitten:
"Teitä on täällä jo odotettu."
"Kuka sitten?"
"Hallan tyttö ja poika ovat jo aamusta saakka täällä istuneet. Juuri
lähtivät rantaan."
Ihmettelimme, miten tieto tulostamme oli näin nopeasti kerinnyt
perille, vaikkakin tarkoituksemme oli liikkua aivan huomaamattomasti.
Emäntä kertoi, että Rihtniemen Elja se tänne jo eilen sanan toimitti ja
käski saattaa sanan Ukolle.
Ehtoo vaihtui jo yöksi saapuessamme Hallan avaraan pirttiin. Kylpy
oli lämmitetty, vastat haudottu, ja Ukko itse heitteli löylyä, varsin
tarkoituksella korventaa meidät elävältä ja aina väliin kysyen:
"Vieläkö lyön?"
"Lyö vaan, jos itte tulet tänne tuhannen palavaan pätsiin."
Ja tulihan Ukko, rapsutteli vastallaan eikä vielä kunnolla hionnutkaan,
kun minä jo läksin vilvoittelemaan.