OIKIN MARATOONI.

Matkatavaramme pommit lähetettiin eri teitä määräpaikkoihinsa. Pietarin

reitillä keksi Raivolan asemalla toimiva sähköttäjä Niemann varsin

mukavan kuljetustavan. Hänellä rautatievirkailijana oli lupa matkustaa

rajan yli miten usein halusi ilman, että epäilyksiä syntyi. Hän

otti muutamia "esineitä" kerrallaan mukanaan vaunuun ja piilotti ne

puulaatikkoon, jota ankarat tullimiehet Valkeasaarella eivät älynneet

tarkastaa. Kun matkustajat olivat Pietarissa poistuneet asemalta,

noudettiin tavarat taas kätköstään ja lähetettiin sukulaistensa luokse.

Pohjoisemman rajan yli oli kuljetus turvallisempaa, mutta lapikas siinä

kului.

Samoihin aikoihin matkustivat auliit auttajamme toimintamme

hermokohtiin järjestelytöihin, ja parin viikon kuluttua alkoivatkin

asiat selvitä. Nyt emme enää tarvinneet peljätä kirjeidenkään

pidätyksiä, kun saatoimme etappimiehille jakaa viidenlaisia

salamusteita, joiden kokoomuksesta ei ryssillä ollut aavistustakaan,

eivätkä he keinoillaan kyenneet saamaan kirjoitusta esille.

Postimerkin asento kirjekuoressa aina ilmaisi saajalle, mitä mustetta

kulloinkin oli käytetty.

Kohta lähestyi se päivä, jonka olimme määränneet kohtausajaksemme Elja

Rihtniemen luona Kajaanissa.

* * * * *

Varovaisuuden vuoksi nousin junasta jo Murtomäen pysäkillä, josta

tepastelin metsänhoitaja Lagukselta saamani tukkimitta repustani

roikkuen. Sen piti näet osoittaa, että kuljin metsähommissa.

Kaupungissa yövyin metsänhoitaja Röngän luona. Nukuttuani edellisen

yön kuusen juurella sääskien kynsissä, nautin nyt sen sijaan pehmeästä

vuoteesta sitä enempi. Tuntui näinollen hiukan epämieluisalta, kun

Rönkä aamulla herätti minut kuin kasarmissa.

"Nyt se s—n santarmi otti Suvirinteen kiinni."

Siristelin unet silmistäni ja päästyäni tolkkuuni sanoin:

"Ei se voi olla mahdollista, sillä Suvirinnehän tulee kaupunkiin vasta

päivällä."

"Sitte se oli Villamo. Minä näin kuinka ne painoivat peräkkäin

seminaarille päin. Kaikki poliisit ovat liikkeellä. Kyllä sinun nyt

täytyy lähteä."

"Jos kerran kaikki poliisit ovat liikkeellä, niin mitäs minä siellä

enää teen. Eiköhän liene viisainta, että odottelen täällä, kunnes

kaupunki rauhoittuu."

"Kyllä ne perhanat löytävät sinut täältäkin. Eiköhän sittenkin ole

viisainta, että menet metsään piiloon."

"Mennään sitten metsään, ettei huoneelle tapahtuisi häpeätä."

Kadulle tultuani näytti tosiaan jotain erikoista olevan tekeillä, sillä

väkeä riensi Ämmälle päin kuin paraatia katsomaan.

Arvaten läsnäoloni siellä tällä kertaa hyödyttömäksi, ja kun en

halunnut joutua todistajaksi mihinkään tappelusjuttuun, ohjasin kulkuni

metsäänpäin vievälle kadulle. Kyllähän näissä oloissa mies aina saadaan

pois kajaanilaisesta vankilasta, mietin itsekseni. Olihan meillä vielä

sentään niin paljon "munitsuunia" käsillä, että saatoimme räjähdyttää

vaikka yhden kaupunginosan ilmaan.

Kävelin pitkin autiota katua harmitellen, etten ollut saanut vielä

Pokkia, tai Rihtniemeä käsiini, kun eräästä avatusta akkunasta kuului:

"Terve Pekka, johan olet palannut etelästä."

Huutaja oli kapellimestari Eino Wirnes, Helsingistä saapuvan salaisen

postimme välittäjä. Ajatuksissani kulkien en ollut edes huomannut, mitä

katua kuljin.

"Käyhän sisään, aamiainen on heti valmis."

Wirnes ei vielä tietänyt mitään sattuneesta kahinasta. Kun kerroin

hänelle siitä, sanoi hän nauraen:

"Äkkiä ne ovat tämän kaupungin poliisit ja santarmit vaarattomiksi

tehdyt. Vähältä piti etten yhtä jo eilen ampunut, kun tuli postia

nuuskimaan."

Mainitut viranomaiset olivat jo uhkailleet Wirnestä pitemmän ajan

vangitsemisella, mutta siitä huolimatta hän säännöllisesti toimitti

veturinkuljettajan tuoman postin perille. Rohkea esiintymisensä piti

poliisit hänestä loitolla avoimella kentällä. Sen he taas tiesivät,

etteivät kotitarkastuksessa löytäisi mitään.

Söimme suuruksen kuten aikanaan Sandels, joskaan ei aivan samanlaisissa

olosuhteissa, niin kuitenkin samanlaisin tuntein. (Minä kuvittelin

itseäni Sandelsiksi.) Silloin saapui adjutanttikin Elias Väyrysen

haahmossa harppoen pitkin santaista katua.

Mainitsin hänen nimensä akkunassa, ja tuokiossa oli hän huoneessa:

"Täälläkös sinä peijakas oletkin, ja me kun olemme tuntikaupalla

etsineet metsästä."

Nyt kuulimme päivän tuoreimmat uutiset. Väyrynen kertoi:

Villamo oli saapunut junalla kaupunkiin, kävellyt kenkäpuotiin, josta

osti pieksut. Astuttuaan kaupasta odottivat poliisi Pietarinen ja

santarmi ulkopuolella kehoittaen seuraamaan poliisikamariin. Villamo

seurasi kehoitusta. Poliisikamarin edustalla olevalla torilla jätti

santarmi Villamon Pietarisen huomaan lähtien itse Ämmän sillalle päin.

Poliisikamarin portille tultuaan Villamo nähtävästi muisti erään paljon

käytetyn iskulauseen, joka puhuu vapaudesta y.m. Kun jo oli parisen

katunurkkaa veljeilty Pietarisen kanssa, oli jo vapaudenkin aika, ja

iskulause sattui Pietarista päin naamaa sortaen hänet pakaroilleen

kadulle. Näin oli saavutettu melkoinen tasa-arvoisuus, — Pietarinen oli

näet puolen metriä pitempi Villamoa. Vapauttakin oli nyt tarpeeksi,

ja Villamo painalsi torin poikki seminaarille päin. Santarmi oli

nähnyt tämän parissa sekunnissa tapahtuneen välikohtauksen ja lähti

kiivaasti otattamaan Villamon jäljestä. Villamon isänmaallinen innostus

oli kuitenkin suurempi kuin santarmin, sillä hän ehätti ensimmäisenä

suvannolle, jossa oli kymmenittäin veneitä. Köysi poikki vain, ja

muutamilla voimakkailla aironvedoilla oli vene keskellä suvantoa.

Siellä Villamo tempasi povestaan mauserin, veti sen vireeseen ja

souteli rauhallisesti toiselle rannalle. Hattu ja reppu olivat jääneet

poliisikamarin portille.

Jo oli santarmikin kerinnyt hengästyneenä rannalle. Kovasti käsiään

huitoen huusi hän: "Ottaga giinni, ottaga giinni", tarkoittaen

huudoillaan herättää toisella rannalla hommailevien tukkimiesten

huomiota. He, luullen voivansa nyt toimittaa jotain suurta,

kerääntyivät puoliympyrään rannalle keksit valmiina ottamaan kiinni

olettamansa suurrosvon.

Rantaan päästyään ojensi Villamo mauserinsa:

"Puolen tietä postille", — ja jätkien rintama aukeni keskeltä

leveämmäksi kuin tarvis olisi vaatinutkaan.

Villamo hyppäsi rantatöyräälle ja kääntyi jätkiin päin: "Antakaa joku

teistä minulle lakki, ettei lakitta tarvitsisi lähteä matkalle."

Jätkät seisoivat hölmistyneinä eikä kukaan liikahtanutkaan.

Villamo hävisi metsän peittoon.

Jäljestäpäin, saatuaan tietää, mikä mies oli laatuaan, olivat he

keskenään tuumailleet:

"Olisi sille sentään pitänyt lakki antaa. — Vaan kyllä oli miehellä

hyvät aseet. Seitsemänpiippuista revelvooriakin vain heilutteli."

Toisella rannalla katseli santarmi neuvottomana tapauksen kulkua. Joku

paikalle kerääntyneestä yleisöstä kysyi, eikö hänellä ole asetta, millä

ampua.

"Kyllä on, vaan ei se kanna noin pitkälle", vastasi santarmi.

Asiain nykyisellä ollen emme voineet ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin.

Sen kyllä tiesimme, etteivät santarmit ja poliisit Villamoa metsästä

ota. Mutta emme mekään uskaltaneet lähteä hänen jäljilleen, kun

Kajaanin-Paltamon välinen metsä ihan vilisi etsijöitä. Santarmien

mukana otti etsintään osaa useita kaupunkilaisiakin, ja Väyrynen oli

innoissaan:

"Kyllä tämä sentään oli hyvä sattuma; nyt kerrankin näemme, keitä

santarmien palveluksessa on. Sinne meni pyssyt olalla äsken parikin

miestä, joita olen jo kauan epäillyt."

Kun kaupungin koko esivalta oli metsästysmatkalla, saatoimme huoletta

liikuskella kaduilla. Pian oli koko Kajaanin etappi koolla, ja menimme

turistihotelliin kahville. Sinne en muutamaa tuntia aikaisemmin

olisi kuolemaksenikaan poikennut, sillä heti olisin saanut jälkeeni

santarmin, ja olisi syntynyt turhanpäiväinen rähinä, jota aina koetan

välttää hotelleissa.

Nyt istuimme siellä vapaasti. Avonaisista akkunoista kuului Ämmän

mahtava kohina, emmekä malttaneet olla kajauttamatta:

"— ——— Wer will des Stromes Hüter sein——" niin että se kuului yli

hiljaisen kaupungin.

Joukkoomme oli jo kerinnyt Suvirinnekin, saapuneena seuraavalla junalla

Villamon jälkeen.

Heti asemalta oli häntä lähtenyt seuraamaan eräs henkilö, jonka

esiintymistä ja silmien välkettä Suvi ei suvainnut. Tunnustellakseen

miehen tarkoituksia, poikkesi hän muutaman vajan taakse ikäänkuin

jollekin asialle. Varjo seurasi mukana.

"Mitäs helv—ä sinä minun perässäni juokset; eikös nyt enää saa rauhassa

k—aan", kivahti Suvi.

"Kukas teitä kaikkia kulkijoita tietää, millä asioilla liikutte.

Onkohan teillä passiakaan."

"Minulla onkin sellaiset passit ja protokollat, ettet sinä ole eläissäs

nähnytkään. Ja nyt ala laputtaa vähän äkkiä, äläkä kurkistele toisen

hommia."

Mies poistui, ja Suvi saapui häiritsemättä kaupunkiin.

Siltä varalta, että Villamo sittenkin joutuisi satimeen, suunnittelimme

turistihotellissa ohjelman hänen vapauttamisekseen. Kaupungilla

kerrottiin Kuopiosta kohtapuoleen saapuvan jonkun santarmieverstin

mukanaan 16 santarmia jatkamaan Villamon etsintää. — Vähänpä tunsivat

sentään santarmit meikäläisiä ja maamme luontoa luullessaan Kajaanista

pohjoiseenpäin leviäviltä saloilta saavuttavansa sinne häipyneen

miehen. Tuntien Villamon luonteen arvasimme kuitenkin, ettei hän noin

vain ilman muuta ota jäniksenpassia; tuleehan nyt toki, ellei muuta,

niin sanomaan hyvästit kajaanilaisille kavereille.

Illan lähestyessä menimme tohtori Arvelinin autiolle huvilalle

Oulujärven eteläpuolella, joku kilometri kaupungista odotellaksemme

mahdollisia tietoja. Valtasimme siellä erään yläkerroksen ilmavan

huoneen, kannoimme korvollisen vettä virkistykseksemme enkä huomannut,

mistä siihen korvon viereen ilmestyi pullo oikeata skottilaistakin.

Vuoron perään pidimme vahtia pihamaalla.

Puolenyön tienoissa ilmoitti vahti, että äsken oli Paltaniemestä

käsin soutanut mies, jolla, mikäli hän hämärässä saattoi erottaa, ei

ollut päänpeitettä. Tunnin kuluttua hälyytti toinen, että veneellinen

huutavia ryssiä saapuu melkein suoraan huvilan rantaan.

Pihalle tultuamme totesimmekin ilmoituksen oikeaksi, sillä kova mölinä

läheni huvilaa. Peräännyimme nopeasti kaupunkiin, ja ensimmäinen siellä

kohtaamamme henkilö oli — Villamo. Hattu päässä, piippu suussa ja mies

terveenä; silloinhan on kaikki hyvin. Hatun oli hän jo kerinnyt käydä

lainaamassa joltain tuttavaltaan ja halusi nyt tavata meitä toisiakin

saamansa osoitteen mukaan.

Hän kertoi jo aikaisemmin päivällä aikoneensa tulla kaupunkiin, vaan

hatuttomin päin ei oikein iljennyt, piilottelihe vain metsässä.

Iltamyöhäisellä tuli jo kaipuu niin suureksi, että piti "lainata" vene

ja saapua kiertoteitse, Ämmän silta kun oli vartioitu.

Kaupungissa ei ollut turvallista viipyä ja Rihtniemi sanoi, että

"painukaa pojat kiiruusti pohjoista kohti", vaan se ei vielä käynyt

laatuun. Etelästä ja lännestä odotettiin lähettejä, ja kaiken uhallakin

oli jäätävä odottamaan, kysymys oli vain paikasta.

Kuutisen kilometriä Kajaanista eteläänpäin hevostien ja junatien

välisellä metsätaipaleella on pieni lampi ja lammen rannalla erämiesten

rakentama maja kivikiukaineen. Sen katsoivat kajaanilaiset sopivaksi

oleskelupaikaksemme ja lähtivät meitä sinne opastamaan. Kun sorsajahti

oli juuri alkanut, ottivat he haulikkonsa mukaan, jotta retki

näyttäisi metsästysretkeltä. Tarpeellinen tämä varokeino olikin, sillä

puolimatkassa tapasimme kaksi siviilipukuista poliisia palaamassa

etsiskelymatkaltaan. Nähdessään tutut kaupunkilaiset haulikkoineen,

he hyvää iltaa toivottaen sivuuttivat meidät, — onnekseen. Jos vain

kolmisin heidät tapasimme, olisi etsintämatkansa ratkaistu siinä

hiekkaisella harjulla.

Eino Wirneksen, Oulun lähetin saavuttua kolmantena päivänä papereineen

kämpällemme mukanaan aimo kantamus ruokatavaroita matkaamme varten,

saatoimme ajatella korpivaellukselle lähtöä. Wirnes kertoi ryssien ja

poliisien yhä etsivän Villamoa. Santarmieversti oli matkustanut aina

Suomussalmelle asti. Kuuleman mukaan oli heillä jo tiedossaan, että

meitä oli kolme samaan joukkoon kuuluvaa, "kolme musketööriä", eli

kuten Heldt Tukholmassa sanoi: "Die drei wilde Kerls da oben".

Asiamme eivät enää vaatineet viipymistämme, ja aamuyöstä päätimme

lähteä kohti Lappia.

Yö oli haudantyyni, ympäröivältä rämeeltä noussut usva peitti lammen

pinnan kuin käärinliina. Oikki pilkkoi puita avoimesta ovesta

loimottavan kiuastulen välkkeessä, Suvi keitteli majassa teevettä, ja

minä peseskelin lammen rannalla ainoata nenäliinaani. Tunnelma oli mitä

rauhallisin, ja mekin tunsimme hyvin sopeutuvamme luontoon.

Äkkiä kuulin lammen toiselta rannalta metsäkanan nauravan räkätyksen,

sellaisen, kun se päästää tullessaan yllätetyksi. Hetken kuluttua

kuului ääni uudelleen, tällä kertaa vähän edempänä.

Lopetin kiiruusti pyykinpesuni ja ilmoitin havaintoni tovereilleni

Arvostelimme tilanteen seuraavasti: Jos siellä oli joku ihminen, ei

se voinut olla metsämies, sillä pimeyden takia ei voinut enää ampua.

Kulkijalla täytyi siis olla muita harrastuksia, esimerkiksi meihin. —

Aikomus oli nähtävästi järven ympäri kiertäen tehdä saartoliike, koska

he arvelivat meidän vartioivan maantieltä kämpälle johtavaa polkua.

Kun emme kuitenkaan olleet järjestäneet minkäänlaista vartiointia,

saattoi maantieltä saapuva saartoketju jo vaania läheisessä pensaikossa

odotellen vain toisten saapumista. Päätimme, että minä riennän

järvenrantaa pitkin ottamaan selkoa, tuleeko sieltä ketään, Villamo

pilkkoo silmänlumeeksi puita edelleen, jolla aikaa Suvi kämpässä

kiiruusti ahtaa tavarat reppuihin.

Etenin kämpästä parisataa metriä rämeen laitaan. Siinä odottelin

melko tovin ja melkein jo uskoin, että kettu se vaan on metsäkanaa

peloitellut, kun korviini alkoi kuulua tuttua ääntä, sellaista litinää

ja loksotusta, joka syntyy, kun ihminen kävelee vetelässä suossa ja

nostelee saappaitaan. Tyvenessä yössä se kuuluu kauas.

Äänistä päättelin tulijoita olevan useampiakin. En jäänyt heitä

odottelemaan, vaikkakin suon laidasta, kaatuneen kelohongan takaa

olisin voinut aikaansaattaa tuhoakin pitkällä parabellumillani.

Riensin kämpälle, siellä heitimme reput selkämme ja hävisimme nopeasti

eteläisen kummun taa "kuin kuvajaiset hattarojen".

Kuten näyttelijät, jätimme mekin poistuessamme kulissit entiselleen;

pirtin oven auki, lekottavan tulen uuniin, jonka loimo paistoi kauas

yli lammen; lisäsimmepä vielä pari kannonväkkyrää pesään, jotta

tulijoillakin olisi lämmintä.

Kajaanin tiestä erkani toinen, vastavalmistunut, Nuasjärven etelärantaa

seuraava maantie Sotkamoon, ja sen katsoimme soveliaimmaksi kulkea.

Ennen tienhaaraa tapasimme kajaanilaiset etappimiehet, jotka keskellä

yötä olivat lähteneet varoittamaan meitä. Heidän tietämänsä mukaan

oli koko etsintäjoukkue liikkeellä kämpällemme. — Olimmehan tosiaan

päässeet kuin koira veräjästä.

Kaikki oli siis hyvin. Kajaanilaiset palasivat kotiinsa me käännyimme

metsätaipaleellemme. Suuremman moraalisen vaikutuksen aikaansaamiseksi

esitimme kivääriotteita ja komensimme kaikuvasti saksankielellä.

Villamo ja Suvirinne muodostivat ryhmän, minä komensin paraatimarssia,

ja päätä kääntämättä, kättä huiskauttamatta katosimme santaisen

tienpolven taa.

Rihtniemi oli kehoittanut meitä pysähtymään Hallan Ukon luokse,

siksi kunnes eräs pommiasia oli selvitetty. Lupasi lähettää tiedot

sinne, ja tätä varmaa levähdyspaikkaa kohti lapikoimme pehmeätä tietä

myöten. Sotkamon kirkonkylän sivuutimme laulamatta, sitten taas

metsätaipaleella kajahteli: "Det gingo tre jäntor i solen". Laulu sopi

niin erinomaisesti meihin, se oli kirjoitettu kuin meidän matkastamme.

Puolentoista vuorokauden kuluttua saavuimme Hyrynsalmen kirkonkylän

majataloon. Emäntä katseli meitä tiukkaan, sanoi sitten:

"Teitä on täällä jo odotettu."

"Kuka sitten?"

"Hallan tyttö ja poika ovat jo aamusta saakka täällä istuneet. Juuri

lähtivät rantaan."

Ihmettelimme, miten tieto tulostamme oli näin nopeasti kerinnyt

perille, vaikkakin tarkoituksemme oli liikkua aivan huomaamattomasti.

Emäntä kertoi, että Rihtniemen Elja se tänne jo eilen sanan toimitti ja

käski saattaa sanan Ukolle.

Ehtoo vaihtui jo yöksi saapuessamme Hallan avaraan pirttiin. Kylpy

oli lämmitetty, vastat haudottu, ja Ukko itse heitteli löylyä, varsin

tarkoituksella korventaa meidät elävältä ja aina väliin kysyen:

"Vieläkö lyön?"

"Lyö vaan, jos itte tulet tänne tuhannen palavaan pätsiin."

Ja tulihan Ukko, rapsutteli vastallaan eikä vielä kunnolla hionnutkaan,

kun minä jo läksin vilvoittelemaan.

Herrana ja heittiönä · 第 25 / 30 题