Metsähän on aina ollut meidän turvamme, ja metsäisiä polkuja, kenenkään
jääkärin vielä käyttämättömiä taipaleita pitkin päätimme raskaine
taakkoinemme painaltaa Kajaaniin.
Majatalosta luvattiin meille auto, ja sitä odotellessamme pistäysimme
kahvilla Lyytikäisen maanpakolaiskodissa.
Tunti kului hauskasti jutellen, ja Lyytikäisen kertoillessa pakonsa
vaiheita. Erikoisesti tuntui hänen mieltään painavan se seikka, että
Metsähallitusta oli hänen toimintansa johdosta alettu ahdistaa, hän kun
ei ollut ehtinyt pyytää virallista eroa.
Talon ystävällinen rouva tarjoili meille kahvia kupin toisensa jälkeen
sanoen sen virkistävän pitkällä jalkamatkallamme. Lähtöä tehdessämme
pyysi hän meitä kuukauden päästä saapumaan kummeiksi "eräälle
odotettavalle", johon pyyntöön mielihyvin suostuimme, mikäli meitä ei
vielä silloin ole ripustettu silmukkaan.
Auto oli lähtövalmiina majatalon pihalla, ajajana nuorempi Planting,
asiamme täysin oivaltava mies.
Hän kertoi vastikään kahden upseerin käyneen tiedustelemassa, olimmeko
onnellisesti päässeet perille. Olivat kehoittaneet "painamaan lusikan
alas", se on, ajamaan kovinta vauhtia joen varrella sijaitsevien
tullipaikkojen kohdalla, luvaten vastata mahdollisista peräänkyselyistä.
Lyytikäinen seurasi mukanamme. Täydellä kaasulla sivuutimme erinäiset
tullipostit aina ohi Turtolan, huolimatta tienviereen kiiruhtavien
tullimiesten viittoiluista ja pysähdysmerkeistä, kunnes ennen Pelloa
Planting pysäytti auton ja kysyi, joko kohta räjähdämme atoomeiksi,
sillä hän tunsi sieraimissaan kaasua, joka ei voinut johtua mistään
muusta kuin matkatavaroistamme.
Tyhjensimme tavarat nopeasti tielle, mutta eihän niissä ollut mitään
vikaa. Kohta sentään keksimme pahaaennustavan tuoksun syyn. Ylen
helteisellä säällä oli poistoputken läheisissä puuosissa maali alkanut
kiehua, ja se oli muuten rauhallisen Plantingin nenässä ennustanut
turmiota.
Jossain Pellon ja Jarhoisten välillä olevan talon kohdalla pysähdyimme
ja pyysimme venettä lainaksi koettaaksemme kalojen ruokahalua.
Vene meille auliisti annettiinkin, vieläpä ystävällisesti neuvottiin,
että Suomen puoleinen tulliasema on vajaan puolen kilometrin päässä
joen toisella puolen.
Läksimme "uistelemaan", ja pian istuimme kotimaan rantatörmällä.
Pitkä lapikastaival oli edessä, ja näin yötä vastenhan sopi haukata
voileipääkin vahvistukseksi Ylitorniosta ostamiemme sardinien
säestyksellä.
Lyytikäistäkin pyysimme ottamaan osaa vaatimattomaan ateriaamme, vaan
havaitsimme, että matkalle varaamamme näkkileipäpaketti oli unohtunut
Ylitornion kievariin.
"Eihän miehiä leivättä laiteta matkalle", sanoi Lyytikäinen, ja
estelyistämme huolimatta souti Ruotsin puoleiseen taloon, josta kohta
toi kunnollisen annoksen oikeata reikäleipää.
Iltahämyssä katkoilimme jäniksen passilla taivalta maantielle ja
siitä vielä kolmisen kilometriä itäänpäin Olosjoen rantaan, jonne
saavuimme aamuyöstä. Joki — tai oikeammin puro — oli mielestäni sopiva
oleskelupaikka harrille, jonka vuoksi ehdotin, että ongittaisiin
jokunen kala aamiaiseksi.
Oikki ja Suvi halveksuivat ehdotustani ja laskeutuivat levolle
sytyttämänsä nuotion ääreen.
Minua harmitti tällainen ylimielisyys. Etsin lompakostani Haaparannasta
ostamani perhoset, taitoin vavan pajukosta ja tunnustelin, vieläkö kala
tarttuu metsämiehen onkeen.
"Toiset syö toiset ei" sanoi entinenkin onkija, enkä parin tunnin
odotuksella saanut kuin viisi korttelin mittaista harria.
Paistoin ne riutuvalla hiilloksella, ja ennenkuin lopetin ateriani,
punasi nouseva aurinko jo puiden latvat, ja läheisiltä luhtaniityiltä
tunkeutui valkoinen usva jokiuomaa pitkin kankaalle asti.
Järjestin ne viisi harrinselkäruotoa yksiriviseen rintamaan ja komensin
sotaäänellä:
"Aufstehen! Nouskaa pojat harria syömään."
En tahdo kuvata niitä silmäyksiä, jotka kylmäverisesti kestin lähimpinä
hetkinä, sen kuitenkin perhossiimaani keriessäni havaitsin, että
kahvelipalat ja metrimakkara tekivät hyvin kauppansa.
Seuraava päivä korvasi kyllä aikaisemmat pettymykset, sillä onnistuimme
pistooleillamme ampumaan metson ja koppelon; varsin tervetullut lisä
muonavarastoihimme.
Aluksi Kolarin — Pellon pitäjien rajaa, sitten jalkapolkuja noudatellen
saavuimme Meltaukseen. Siellä kuulimme, että ryssien ratsastavat
patrullit vartioivat Rovaniemeen johtavaa maantietä. Vesireitti oli
siis turvallisempi meille ja ostimmekin 80 markalla kievarista veneen,
jolla aloimme viilettää etelää kohti.
Jos kuka arvoisasta yleisöstä kesämatkallaan saapuu Inarista käsin
eteläänpäin, kehoittaisin häntä käyttämään samaa matkustustapaa. Sillä
ihanampia heinäkuun öitä kuin tällä matkallamme, olen harvoin kokenut.
— Virta venhettä vei, joskus airoilla auttelimme. Uistin lipui venheen
perässä ja antoi aina illaksi tuoreen paistikalan.
Tutkin tällä matkalla Ounasjoen itärannan kykyni mukaan, ja tulin
yllättäviin loppupäätelmiin. Ajattelin silloin, että jos minulla olisi
rahaa, ja jos tänne perustettaisiin yhtiö rautatien rakentamiseksi
Petsamoon, niin minä ensimmäisenä ostaisin kaikella liikkuvalla
kapitaalillani osakkeita sanottuun yritykseen. Sillä Ounasjoen rannat
ovat luonnostaan kuin valmiiksi rakennettuja rautatiepenkereitä. Ei
muuta kuin pölkyt poikittain, kiskot pitkittäin, ja sitten veturi
kiskoille. Kun kuitenkin monien kiireellisten asioiden takia en ole
lähemmin kerinnyt tutustumaan tie- ja vesirakennuksiin, en kehoittaisi
ketään ottamaan vakavalta kannalta ehdotustani. Voisi käydä samoin
kuin edellisenä keväänä Muurmannin radalla. Siellä näet ryssät tekivät
hirveällä touhulla rautatietä. Kuusimiehistä työsakkia kohti oli yksi
työnjohtaja ja yksi lapio. Arvaa sen, että näin työ tuli tarkimmin
tehdyksi.
Kankaalla työ kutakuinkin kävi laatuun, kun sorainen pohja oli vankka,
mutta karjalaiset seudut tarjoavat tientekijälle runsaasti veteliä
soita ja nevoja.
Talvi oli ankara, ja jängät vahvassa jäässä. Työnjohtaja muisteli
kai historiankirjoista, että ryssät Japanin sodan aikana rakensivat
rautatien jäätyneen Baikal-järven yli ja päätti nyt itsekin koettaa
samaa keinoa nevalla. Kapulat lyötiin poikittain, kiskot päälle, ja
niin valmistui uutta rataa kilometrittäin. Kestihän sellainen rata
keveän työveturin painon, mutta rakentajat eivät olleet ottaneet
huomioon, että Karjalan hetteinen neva ei nuku koskaan. Kun siis
koeveturi lähetettiin aapaa halkovalle, linjasuoralle radalle, niin
— hupsis — alusta petti, ja neva nielaisi koko otuksen. Hädintuskin
pelastuivat kuljettaja ja lämmittäjä, veturista jäi vain savutorvi
sammaleenpinnalle törröttämään.
Hetkisen mietittyään tarvittavien toimenpiteiden laatua arvelivat
työmiehet, että "eihän tässä napilla pelata, kun ryssän henki on
kysymyksessä"; hakkasivat savutorven poikki, löivät mutaa päälle, ja
pian oli rata taas entisessä kunnossaan.
Tämän jutun kertoi minulle muuan mukanaollut, ja kertoja vielä elää,
joten se on tosi.
Sekä uteliaisuus että asioittemme järjestely vaativat meitä poikkeamaan
Rovaniemellä asiallemme varman ja uskollisen ystävän, metsänhoitaja
Gottlebenin luona.
Saimme häneltä tärkeitä tietoja aikomaamme matkaa varten. Olosuhteethan
olivat suuresti muuttuneet sitten kevättalven. Entisistä etappimiehistä
oli moni mennyt leirille, joitakuita oli vangittu, ja useat
jäljellejääneet kaipasivat edes hetkellistä jääkärin hahmossa esitettyä
moraalista yllykettä, uskaltaakseen taas jatkaa toimintaansa.
Gottleben itse oli — jo nimensäkin vuoksi — "prikattu" ryssien
kirjoissa. Saksalainen nimihän santarmien mielestä jo osoitti,
että tässä on mies, joka vähintäin aikoo ampua rakastetun tsaarin.
Osoittaakseen uskollisuuttaan tsaaria kohtaan, olisi hänen pitänyt,
silloin kun ryssät muuttivat Pietarin nimen Petrogradiksi, muuttaa
esi-isiltänsä saamansa nimen vaikka Gottegradiksi. Tämähän yksin jo
olisi osoittanut hänet poliittisesti luotettavaksi.
Gottleben arveli, että aikomamme Kitkan-Kajaanin reitti olisi varmin,
koska Kemin-Oulun rataa pidettiin tarkoin silmällä. — Rautateitse emme
missään tapauksessa voisi rantatietä kulkea. Rovaniemen radallakin jo
santarmit jokaisessa kulkijassa haistoivat "germanskij spion."
Voimiamme säästääksemme kahlehdimme haahtemme Kemijoen liikennettä
välittävään höyrylaivaan ja pääsimme parilla markalla miestä kohti aina
Pekkalan talon kohdalle, jossa yövyimme.
Täällä muuttuu Kemijoki koskirikkaaksi, eikä laiva pääse kiipeämään
pitemmälle. Yhtämittaa sauvoen nousimme veneellämme sitä pitkin
Auttijoen suuhun, ja päivän kerän loimottaessa lounaasta olimme
kuuluisan Auttikönkään alla.
Sakari Pälsi on Suomen Kuvalehdessä vuodelta 1923 niin sattuvasti
kertonut Auttikönkäästä, ettei minun kannata ruveta parantelemaan
hänen kuvaustaan tästä yksinäisyydessään riehuvasta kalliononkalosta.
Luvallaan lainaankin tähän kuvauksesta palasen:
"Kemi käymättä, mies Torniossa tappamatta ja pitäisi yöksi joutua
Auttikönkähällen kylpömähän", kerrotaan vanhan peräpohjalaisen pirun
luetelleen kiireitään, ja jatkuu kuvaus kylpypaikasta edelleen:
"Maineellaan Auttiköngäs peljättää matkan päästä, sen suuresta voimasta
ja rajusta näöstä saa jo kaukana kuulla kuvauksia. Tosiasia onkin, että
ensi kertaa putousta katsottuaan peräytyy sen ääreltä ja tavoittaa
sopivaa puuta tuekseen. Putous on yllättävimpiä luonnonnähtävyyksiä,
mitä meidän maamme voi tarjota. Se on aika korkea, sanottakoon
kaksikymmentä metriä, vaikka luvut eivät olekaan soveliaita ilmaisemaan
sen vaikuttavuutta."
Olimme siis tulleet pirun saunanlöylyille, ja kun emme halunneet häntä
häiritä, vedimme veneemme könkään yläpuolelle, josta alkoi rannoilta
veteen kaartuvien puiden varjostama tyven jokimatka Auttijärvelle.
Kalarikkaampaa järveä ei ainakaan eteläisemmissä vesistöissämme tapaa.
Tuskin oli kymmenkunta metriä uistinkelastamme solunut veteen, kun
siima vinkasi ja Oikki huikkasi, että "nyt se nappasi, se iso!"
Oikki veteli siimaa veneeseen, vaan tavallista suurempi siellä olikin,
koska siima usein luisti takaisin sormien välistä.
"Nykäise se suoraan laidan yli", sanoin Oikille, peläten sen muuten
riuhtovan itsensä irti, haavia kun meillä ei ollut.
Oikki nykäisi, kala nousi jo veneen laidalle, ja silloin katkesi
tapsi. Hetkisen haukkoi hauki vettä kuin tapausta ihmetellen sitten
painui se voimakkaalla pyörähdyksellä veden mustiin. — Heikotpa olivat
haaparantalaisen kauppiaan vetimet.
Se oli tosiaan suuri hauki; suu kuin krokotiilin, ja vaikka päätä oli
jo metrin verran veneenlaidalla, ei korvia vielä näkynyt.
Ensi aluksi ei kukaan puhunut mitään. Sitten puhuimme hyvin paljon ja
nopeasti, mutta katson tarpeettomaksi toistaa tässä puheitamme.
Rauhallisina kiinnitimme uuden uistimen siimaan ja kun puolisen tunnin
kuluttua laskimme maihin järven lounaisrannalla, oli saaliinamme kolme
kilonpainoista ahventa ja pari samankokoista haukea, pienemmistä
puhumattakaan.
Rantaa varjosti jyrkkä kallio tarjoten hyvän yöpymispaikan juurellaan.
Kohta roihusi nuotio, ja ahvenet paistuivat vartaissa. Suvi kuitenkin
oli vähän yrmeä, kun hän ei ollut vetänyt yhtään niistä suuremmista
ahvenista ja sanoi luopuvansa koko kalansyönnistä.
Tikkurieskaa ja kuivettunutta metwurstia hän sitten pureskelikin
iltaisekseen ja laskeutui levolle nuotioksemme kaadetun kelon viereen.
Oikki ja minä söimme kiloisen ahvenen mieheen, jonka jälkeen joimme
litranverran teetä.
Parisen tuntia olin tainnut nukkua, kun heräsin äänekkääseen
yksinpuheluun. Suvi siinä jutteli itsekseen ja tuntui syyttelevän meitä
murhapolttoyrityksestä ja tupakkamassinsa polttamisesta. Tuli oli näet
yön kuluessa hivutellut liekkinsä keloa pitkin Suven housuihin ja
polttanut kelolle asetetun tupakkamassin. Piippu toki säilyi.
Ehtoosta ja aamusta tuli taas helteinen päivä. Kruununmetsissä järven
itäpuolella riehui valtava metsäpalo, ja koko seutu oli kitkerän savun
peittämänä, jotta aurinkokin vain kaamean punaisena pyörylänä kumotti
sen läpi.
Jo varhain aamulla oli Auttijärvi jäänyt jälkeemme ja nyt soutelimme
kartalla varsin suoraa, mutta luonnossa verrattoman mutkikasta
Korojokea pitkin kohti Kitkan vedenjakajaa. Korojoki mutkittelee
puolella juoksullaan parinmetrin korkuisten rantaäyräiden välissä
laajojen luonnonniittylakeuksien läpi. Niin mutkikas se paikoin oli,
että usein luulimme soutavamme aivan ympyrää.
Kun joki metsänlaidassa kapeni niin, että airot jo rantoja hipoivat,
nostimme veneen suuren kuusen suojaan, jonne sen peitimme havuilla
halkeilemisen estämiseksi.
Posionperään johti kapea polku metsien halki, Kitkan laivan
"salongissa" pääsimme Raistakkaan, ja seuraavana aamuna oli
Taivalkosken maantie lapikkaan alla.
Puolisen penikulmaa ennen Taivalkosken kirkonkylää tapasimme eräällä
suolla metsänhoitaja Volasen, joka kauniin rouvansa kanssa poimi siellä
lakkoja. Hän saattoi meitä majataloon saakka ja pyysi iltapäivällä
käymään luonaan.
En tiedä, mitkä vaistot ihmisten kulkuja ohjaavat, omituiselta tuntui
minusta vain, kun iltapäivällä heti Volasen luo saavuttuani sinne tuli
myös nimismies.
Keskustelimme jokapäiväisistä asioista, Volanen esitti minut
jonkunnimisenä metsänhoitajana, joimme kahvia, ja sitten nimismies
poistui. Ennen lähtöään hän isännällemme kahdenkesken ilmoitti minua
etsittävän valokuvakuulutusten avulla ja kehoitti Volasta varoittamaan
minua uskaltautumasta liian kauas Etelä-Suomeen. En tiedä, oliko hän
tuntenut minut valokuvan perusteella, vaiko saanut jo etukäteen tiedon
tulostamme. Joka tapauksessa olin sangen kiitollinen varoituksesta.
Lähin päämäärämme, Kajaani, oli Savon radan loppukohtana tunnettu
meikäläisille kulkijoille vaaralliseksi. Kaiken lisäksi etsivät
poliisiviranomaiset paraikaa jotakin kotkalaista suurrosvoa, ja
vähäisimmästäkin syystä saattoi mies joutua kuulusteltavaksi sekä
tarkastettavaksi, ja sitähän taas eivät meidän pommisäkkimme sietäneet
enempää kuin omat persoonammekaan.
Raskaitten taakkojemme takia tilasimme majatalosta hevoset.
Kiireellisenä heinäntekoaikana ei niitä kuitenkaan sinä iltana liiennyt
kuin yksi, ja sillä minä jatkoin matkaa joutuen siten päivänmatkan
seuralaisteni edelle.
Käsittämättömältä tuntui, että Taivalkosken-Puolangan väliselle
taipaleelle on 12 kilometrin matka jätetty maantiettä. Jos halusit
kärrypelillä tai autolla matkustaa sanotun välin, sait tehdä sen
Pudasjärven-Oulun-Kajaanin kautta. En tiedä, lieneekö tie nyttemmin jo
tehty. Silloin ainakin jo tästä seikasta tunsin, ettei Ilmari Kianto
syyttä ole näiden seutujen orpoutta toitottanut.
Katkesihan se tietönkin taival, vaikka yksin astellessani sitä pahasti
manailinkin. Maantien varteen ehdittyäni sain taas kyytihevosen ja
puheliaan kyytimiehen, joten öinen matkamme Puolangalle ei tuntunut
yksitoikkoiselta.
Kyytimies kertoi kuljettaneensa paljon salaperäisiä kulkijoita
pohjoiseen päin, ja vaikka vakuuttelin, etten minä millään muotoa
kuulunut sellaisiin, kehoitti hän varomaan Puolangan nimismiestä, joka
hanakasti vahti kaikkia matkamiehiä. Talvellakin oli kantanut suuria
kiviä asuntonsa ohi johtavalle tielle akkunansa alle, jotta matkaajan
reki kaatuisi niihin, ja hän yöpuultaan kerkiäisi toimittamaan
tarkastuksen. — Aate siis suuresti vivahti nykyiseen vaijerisysteemiin.
Ihmiset näille hänen hommilleen nauroivat, sillä, lisäsi kyytimieheni,
"eihän sellainen ukonkäppyrä saisi kiinni pientä poikaakaan."
Minä kerroin saapuvani metsänhoidolliselta tarkastusmatkalta Lapista.
"No sittenhän te olette kai samaa joukkoa kuin se Kajanteri ja Lakari,
jotka tunti sitten lähtivät meiltä. Nehän tulivat myös sieltä ylämaista
ja puhuivat joistain suojametsistä?"
"Samaa sakkia, kyytihevosen puutteessa jäin vain jälkeen."
"Kyllä me heidät Puolangan kievarissa tavoitamme", arveli kyytimies.
Tämän jälkeen hän muuttui vähäsanaisemmaksi, ja vaikkakin arvasin
hänet mieleltään meikäläiseksi, en katsonut tarpeelliseksi ilmaista
liikkuvani samoilla asioilla.
Oletetut matkatoverini, professori Cajander ja tohtori Lakari,
jotka tosiaan tekivät paluuta eräältä suojametsäalueita koskevalta
tutkimusmatkaltaan Perä-Pohjolasta, olivatkin yöpyneet matkan varrella,
joten en heitä Puolangan kievarissa vielä tavannut. Vasta aamulla
kahvia tuodessaan kertoi emäntä herrojen jo saapuneen ja kysyi,
katetaanko aamiaiseni samaan pöytään kuin professorienkin.
"Tottakai me yhdessä syömme", vastasin.
Hämmästyksen sekaisin ilmein katsoivat pöytätoverini minuun
istuutuessani haikailematta — tosin kohteliaasti kumartaen — varatulle
paikalleni ruokailuhuoneessa.
Keskustelumme oli aluksi jäykänpuoleista, kunnes tohtori Lakari emännän
poistuttua rohkaisi mielensä kysyen mutkattomasti:
"Mitäs sinne alas nyt sitten oikein kuuluu?"
Selvittelin harjoitusten edistymistä ja saksalaista komentoa,
olisinpa kohta näyttänyt sotaliikkeitäkin, kun huoneeseen astui
ovelle koputtamatta pitäjän nimismies keskeyttäen esitykseni ja
tungettelevasti katsellen meitä ynnä ruoka-annoksiamme.
Puurolusikkaa pitelevää kättäni nyki vaistomaisesti takataskuun
päin, siellä kun oli tarpeellisia tilanteita varten varattuna n.s.
pääpillereitä, mutta nähtyäni vieraamme lyhyen varren, arvelin
lusikallakin selviäväni mahdollisesti koituvista kommelluksista.
Huoneeseeni jättämäni pommisäkin suhteen olin jonkunverran hermostunut,
mutta siihen aikaan oli ihmisillä vielä siksi paljon kunniantuntoa,
etteivät asianomaisen poissaollessa menneet kopeloimaan hänen
matkatavaroitaan. (Nykyjäänhän ei kotonasi saa olla edes pientä
lokeroakaan, johon kaikenlaisten nuuskijoitten haisevat hyppyset eivät
lain suojalla pääsisi ronkkimaan.)
Tutkittuaan tarkkaan matkustajaluettelon poistui nimismies pihamaalle;
vielä melkoisen ajan aamiaisemme jälkeen huomasin hänen kyräilevän
nurkkien takana, vaikkei luullakseni siellä ollut minkäänlaista
virantoimitusta.
Majatalon isäntä tuntui olleen jääkäriliikkeen ystävä. Hevosmatkallamme
Mieslahteen kertoi hänkin kyydinneensä monenlaisia kulkijoita ja sanoi,
että "ne muutamat tuntuvat olevan oikein reippaita poikia."
Kajaanissa hain ensi työkseni käsiini apteekkari Ilmari Arvelan. Minut
nähdessään hän vallan kauhistui:
"Oletko sinä aivan hullu, kun tulet tänne suoraan suden suuhun; eikö
siellä ole enää ketään muuta lähetettävänä? Veljesi on vangittu pari
viikkoa sitten, ja sinut tuntee kohta koko Pohjois-Suomi. Varmasti käy
liikkumisesi täällä mahdottomaksi."
"Älähän nyt hätäile; eiköhän tässä vielä pärjätä. Pannaan kuriirit
kiertämään."
Veljeni vangitsemisjuttu askarrutti ajatuksiani; tietysti
koirankuonolaiset ryssät minuakin nyt vaanivat kaikkialla.
"Jopa on veljessarja joutunut hajalle", arvelin mielessäni: vanhin
veljeni Englannin armeijassa jossain Port Suezin seuduilla,
keskimmäinen Shpalernajassa tyrmässä ja minä nuorin laukkaamassa
saksalaisten juoksupoikana ympäri napapiiriä.
Kun maailma oli maalattu perin mustaksi muodoltaan ja vihaiseksi meitä
kohtaan, emme uskaltaneet enää liikkua kolmisin. Kukin painuimme
omille asioillemme; erotessamme sovimme vain päivästä, jolloin taas
kohtaisimme toisemme Kajaanissa lähteäksemme yhdessä paluumatkalle.