Heinäkuussa 1916 ilmoitti kapteeni Lassen Tukholmassa
tiedonantoverkoston Etelä-Suomessa joutuneen epäkuntoon, — luultavasti
joidenkin vangitsemisien johdosta, ja kysyi, haluaisinko lähteä
ottamaan selkoa asiasta ja järjestämään toimintansa lopettaneet paikat
uudelleen.
Vaikka tiesin, että liikkuminen Suomessa oli turvallisuudelleni
arveluttavaa, suostuin ehdotukseen. Asia ei sietänyt viivyttelemistä
eikä tavallisestikaan tällaisille retkille lähtiessä suotu pitkiä
aikoja matkavalmistuksiin. Kun asia oli päätetty, sanoi siis Lassen:
"Tehkää kustannusarvio matkaanne varten ja tulkaa tunnin kuluttua
hakemaan rahat. — Mistä aiotte mennä rajan yli?"
"Mieluimmin Haaparannasta."
"Selvä; matkustatte siis tänä iltana?"
"Mahdollisimman pian."
Saatuani asiat Lassenin kanssa järjestykseen, poikkesin hoitokomiteaan,
jossa Erkki Malmberg paraikaa aukoili vastikääa Saksasta saapuneita
pommipaketteja. Ne piti ensitilassa saatettaman Suomen puolelle
— ja tietysti sieltä edelleen — ja Malmberg kysyi, haluaisinko
lähteä hänen mukanaan saattamaan niitä käsipakaasina Haaparantaan,
kaikkivoipa tulli kun ei sentapaista tavaraa sallinut kuljetettavan, ja
rahtitavaralähetykset luonnollisesti joutuivat sen armottomiin käsiin.
Kun kerran matkani piti Haaparantaan, saatoin hyvinkin kuljettaa
pommejakin mukanani. Suvi liittyi seuraamme, ja kolmisin taas toimme
raskaat matkalaukkumme junaan.
Niin tarkkoja olivat ryssien etsijät Tukholmassa, että vaikka
matkastamme hoitokomiteaa lukuunottamatta ei kenelläkään ollut tietoa,
löytyi santarmien arkistosta myöhemmin Tukholman asemalla otettu kuva,
joka esittää meidät juuri junaan astumassa.
Bodeniin saakka tiesimme matkustamisen olevan vaaratonta. Siellä sitten
nousivat tullimiehetkin pikajunaan tutkien jokaisen matkakollin,
jossa epäilivät löytävänsä kontrabandia. Jos sitävastoin matkusti
ensin Luulajaan ja sieltä paikallisjunalla takaisin Bodenin kautta
Haaparantaan, sai olla tullimiehiltä rauhassa.
Tätä reittiä käyttäen aioimmekin häivyttää viranomaiset jäljiltämme.
Suurempaa huomiota herättämättä saimme kuusi miehenkantamaa kolliamme
siirretyiksi Luulajan junaan, ja olisimme rauhallisina nauttineet
kesäpäivän helteestä, ellei seuraamme juuri junan lähtiessä olisi
liittynyt henkilö, jonka lakistaan tunsimme tullimieheksi.
Tällaisissa tapauksissa on viisainta esiintyä hyvin kohteliaasti.
Tarjosimme tullimiehelle kuin ohimennen tupakkamassimme, ja se antoi
heti aiheen tuttavalliseen keskusteluun.
Tiedustelimme uuden tuttavamme asuinpaikkaa, perhesuhteita sekä yleistä
hyvinvointia, samalla visusti tarkaten olisiko hänen mielenkiintonsa
herännyt tavaroitamme kohtaan. Auliisti kertoi hän koko elämänsä
juoksun, samoin kuin useiden sukulaistensakin. Keskustelun aikana kävi
myös ilmi, että hän ei nyt ollut virantoimituksessa, vaan paluumatkalla
kotiinsa.
Ammattiaan koskevista seikoista hän antoi aivan pöyristyttäviä tietoja.
Kertoi että nykyjään kuljetetaan suunnattomat määrät kaikenlaista
kiellettyä tavaraa. Saksalaisten agentit kuljettavat Suomeen myrkkyjä,
kaasuja ja pommeja, ja sehän on hirveä rikos, kun kerran Ruotsi on
puolueeton valtakunta. Olimme uteliaita tietämään, mitenkä tällaiset
kontrabandistit keksitään suuren matkustajatulvan joukosta ja saimme
kuulla suuren psykoloogisen totuuden:
"Heidät tuntee miltei erehtymättömästi katseestaan. Ei tarvitse kuin
vilkaista mieheen, niin näkee heti, kuljettaako hän luvatonta tavaraa."
Lausuimme suuren kunnioituksemme hänen tarkkanäköisyydelleen, ja
keskustelumme olisi kenties pitemmältikin käsitellyt eri ihmisten
sielullisia ominaisuuksia ja psykoloogista havainto-oppia, ellei
junailija olisi ilmoittanut matkatoverillemme, että "heti pysähdymme
teidän asemallenne".
Lyhyt tuttavuutemme loppui syvään yhteisymmärrykseen.
Luulajan hotellin yläterassilta on ihana näköala Pohjanlahdelle, ja
on siellä viihtyisiä istumapaikkojakin aurinkotelttojen alla. Reipas
sotilasorkesteri soitteli niitä vanhanajan kauniita kappaleita, joissa
ei vielä ollut jazzin tuntuakaan. Musiikkiin ihastuneina kutsuimme
miellyttävän kapellimestarin pöytäämme teltan alle.
Päivä oli helteisen kuuma, ja koko miespuolinen yleisö istui
paitahihasillaan. Naisetkin olisivat luultavasti tehneet samoin, mutta
heillä ei ollut hihoja ollenkaan.
Tarjosimme kapellimestarille mehuvettä eli samaa, jota itsekin nautimme
ja luonnollisesti esittäydyimme.
Mala kävi täydestä engelsmannista, minä varovaisuuden vuoksi esiinnyin
suomalaisena, ja Suvi taas sanoi olevansa tanskalainen liikemies.
Onnettomuudeksi oli kapellimestari skånelainen ja hallitsi
täydellisesti tanskankieltä, jota sanoi mielellään käyttävänsä pitkästä
aikaa.
Virinnyt tanskankielinen keskustelu muodostui meille kuuntelijoille
varsin piinalliseksi, kunnes Suvi suuttui ja sanoi selvällä
suomenkielellä:
"Puhu mitäs puhut, minä vaan en viitsi kanssas mongertaa tuollaista
kieltä."
Minä puolestani olin jo aikoja sitten päättänyt esittelyissäni karttaa
varsin vieraita kansallisuuksia. Tähän antoi vakavan sysäyksen Kekonin
kertomus Uumajasta, jossa hän valvoi etapin hommia.
Kerran näet saapui sinne pataljoonasta jääkäri komennuksella Suomeen.
Istuivat Kekonin kanssa aamiaispöydässä, ja seuraan liittyi Kekonin
jokapäiväinen pöytätoveri, sikäläisen saksalaisen tukkukaupan edustaja,
joka jonkun verran tiesi asioistamme, vaan jonka ei silti tarvinnut
tietää kaikista komennetuista. Kekoni ei kerinnyt varoittaa jääkäriä,
joka mielestään täydellisen saksankielentaidon omaten heti esittäytyi:
"Bauer, Kauffmann aus Perlin."
"Jaha, maanmiehiäni; oikein hauska tavata. Mitä kotimaahan kuuluu?"
Tällainen sanatulva oli jo liikaa jääkärille, hänen
saksankielentaitonsa kun pääasiallisesti supistui tuohon vaivoin
opettelemaansa esittelylauseeseen. Hän kääntyikin Kekonin puoleen ja
sanoi:
"Tonnerwetter, mitä h—iä minä nyt sanon?"
"Et tarvitse muuta kuin pidät suusi kiinni", vastasi Kekoni. Sitten
uskotteli hän saksalaiselle, että mies oli joku salakuljettaja, joka ei
halua tunnustaa oikeata kansallisuuttaan. Selitys tuntui tyydyttävän.
Onnellisesti saavuimme tavaroinemme Haaparantaan. Siellä kuulimme
ikävän uutisen. Pari päivää aikaisemmin oli kaksi pommaria mennyt rajan
yli Korpikylän kohdalta. Jokivartta noudattavalla tiellä tapasivat he
ryssien kulkuvartion, joka alkoi takaa-ajon. Miehet pääsivät metsään
pakoon, mutta hätäpäissään pudotti toinen pommisäkkinsä tielle, josta
ryssät sen korjasivat.
Kasarmilla reppu sitten perinpohjin tarkastettiin. Sieltä löytyi
teräksisiä tuubeja, peltipurkkeja ja kirkasta ainetta sisältäviä
umpinaisia lasiputkia, joiden kokoomus oli ryssille tuntematon.
He kuitenkin aavistivat olevansa tekemisissä hyvinkin arvokkaan
lääkevaraston kanssa ja veivät repun Tornion apteekkiin kysyen, voisiko
näitä aineita nauttia sellaiseen tautiin, jonka nimeä ei kaikkien
kuullen viitsi mainita.
Apteekkari havaitsi heti ensi näkemältä, mihin tautiin tällaiset
lääkkeet olivat aiotut ja kiireenvilkkaa lähetti ryssät pois alueeltaan.
Vahvan sotilasvartioston saattamana kuljetettiin pommisäkki sitten
Pietariin, jonne se häipyi, kuten niin paljon muutakin on häipynyt.
Eivät edes tyhjää reppua toimittaneet takaisin.
Seurauksena tästä jupakasta oli kuitenkin tiukempi rajanvartiointi.
Ei ollut nyt yrittämistäkään "soudella uistinta" aivan Tornion
lähettyvillä. Mutta Suomellahan on pitkä maaraja, pääseehän siitä
yli useammastakin paikasta. Päätimme ylittää rajan Ylitornion
pohjoispuolella olevilla asumattomilla metsäseuduilla.
Meitä oli kolme matkaajaa: Oikki, Suvi ja minä. Oikki oli odottanut
saapumistamme Haaparannalla. Edellisten päivien tapahtumien vuoksi oli
kaupunkiin ilmestynyt mulkosilmäisiä henkilöitä, jotka varjojen tavoin
seurasivat liikkeitämme siellä.
"Mutkan kautta tie suorin". — Sen älyten ja välttääksemme mielestämme
tarpeetonta Shpalernajanreittiä, varustauduimme kuin merimatkalle.
Tarkoituksemme oli käyttää Seittenkari-LuulajaBoden-Ylitornion tietä.
Kovaäänisesti puhellen Kemistä, moottoriveneistä y.m.s. nousimme
Seittenkarille menevään laivaan, varmasti tietäen, että puhelin- ja
sähkösanomat olivat jo matkalla —valmistaakseen meille juhlallisen
vastaanoton Kemissä.
Erkki Malmberg oli ennen lähtöämme käynyt Norrbottenin komendantin
luona ja toi meille sen turvallisen tiedon, että Ylitorniolle
sijoitetut sotilashenkilöt eivät keskeytä matkaamme. — Tullista
saisimme itse suoriutua.
Voidaksemme seuraavana päivänä päästä viivytyksittä junaan, yövyimme
Seittenkarissa postinhoitajattaren luona, jossa Oikki oli perheystävä.
Vastikään hankkimamme pitkät parabellumpistoolimme kaipasivat
tarkistusta, joten kuljimme viehättävässä naisseurassa saaren
itärannalle niitä koettelemaan.
Aikamme siellä paukuteltuamme palasimme tyytyväisin mielin kapeata
metsäpolkua pitkin kylään, kun takanamme räiskähti sarja laukauksia, ja
ruotsalainen patrulli "piiritti" meidät.
Minä kävelin joukon viimeisenä ja sain ensi ryöpyn niskaani: "Mitä
herrat ampuvat täällä?"
"Harjoituslaukauksia vain."
"Tuletteko Suomesta?"
"Emme suinkaan. Haaparannasta saavuimme iltalaivalla."
"No mitä te sitte täällä ammutte? Tämä on raja-aluetta. Lienette
salakuljettajia? Minkänäköisillä aseilla ammuitte?"
Vedin povestani pitkän Marine-Parabellumin ja toisesta 11 millimetrin
Coltin.
"Tällaisillahan me kokeilimme. Ne ovat jumalattoman tarkkakäyntisiä."
Aseet tekivät huomattavan vaikutuksen patrullin johtajaan.
"Onko teillä patruunoita näihin?"
"Ei ole mukana, vaan tuolla postitalossa on enemmänkin."
"No menkää nyt sitten, mutta muistakaa, että täällä rajan vieressä ei
saa ampua."
Turvallisin tuntein nukuimme yömme, sillä ystävällinen patrulli vartioi
aamuun saakka tilapäistä asuntoamme, saattoipa meidät vielä aamusella —
tosin noin 100 m. välimatkalla — laivalaiturille.
Lakkia heiluttaen erkanimme laiturista.
Plantingin kievarissa Ylitorniolla tapasimme rakkaat ja raskaat
pommisäkkimme, jotka heinäkuormassa olivat maanteitse saapuneet sinne
jo ennen meitä.
Siellä tapasin myös opintoverini, metsänhoitaja Viljo Lyytikäisen.
Hän oli edellisenä talvena hädin tuskin päässyt ryssien kahleita
pakoon, sai suurien vaikeuksien jälkeen perheensäkin Ylitornioon,
jossa nyt hoiteli värvärien ja alokkaiden rajanylikulkua. Hän oli
väsymätön ja rohkea mies hommissaan. Päivät päästään hän sauvoi
venellään joella, tutki jokaisen poukaman ja putaan löytääkseen aina
uusia ylimenopaikkoja. Samaten saattoi hän tuntikausia makailla
rantapajukossa kiikarillaan tähystellen ryssien vahdinvaihtoja
vastarannalla. Ryssätkin urkkijainsa kautta olivat saaneet tietää
Lyytikäisen hommista ja tunsivat hyvin hänen leveät hartiansa jo
matkankin päästä. Kun hän opasteli miehiä rajan yli, ei kenenkään
tarvinnut pelätä matkan epäonnistuvan. Kun Suomen puolelta
oli tulijoita, ilmestyi erään asiallemme myötämielisen talon
rannanpuoleiseen akkunanpieleen valkoinen liina. Silloin oli
Lyytikäinen aina veneellään vastassa. Monet kymmenet ja sadatkin
kerrat souteli hän rajan yli, milloin miehiä kuljettaen, milloin taas
tiedustelumatkoilla.
Kuvaavaa Lyytikäisen toiminnalle oli se, että hän peräti harvoin
turvautui toisten tietoihin. Jos joku asia Suomen puolella oli
epäselvä, souti hän joen yli ja otti itse selvän tilanteesta
luottamatta ylikulkijain puheisiin. Ryssät kyllä hänen matkansa
tunsivat, mutta monista yrityksistään huolimatta eivät koskaan
saaneet häntä "jyvälleen", vaikkakin Lyytikäinen usein sai kiittää
pelastumisestaan korkeata kaislikkoa, jonne hän hävisi ryssien käsistä
kuin sorsa metsämieheltä.
Kerran piti Lyytikäisen saattaa joen yli kiireellinen kulkija, joka
Tervolan reittiä myöten pyrki Etelä-Suomeen. Tähän asti olivat ryssät
vahtivuoroillaan kulkeneet edestakaisin jokirantatietä, ja oli
Lyytikäisen ollut verrattain helppoa kaislikon reunassa uistellessaan
heittää mies maihin silloin, kun vahtisolttu poistui loitommalle.
Viimeisten viikkojen tapahtumien johdosta oli kuitenkin vahtivuoroja
lisätty, ja vartiointia muutenkin tiukennettu. Ryssät nykyjään
makailivat rantapensaikossa tarkaten liikettä joen toisella puolella.
Matkaaja kiirehti lähtöä: "Hyvinhän tästä nyt pääsee, eihän tuolla näy
niin ristin sielua koko rannalla."
"Älähän hättäile", sanoi Lyytikäinen, "vuottelehan tuolla kamarissa.
Minusta näyttää ranta aivan liian hiljaiselta."
Hän otti kiikarinsa ja hiipi puiden suojassa pienen ulkonevan niemen
päässä olevalle pensaikolle. Siitä tarkasteli vastaista rantaa, vaan
kaikkialla oli hiljaista. Talot olivat autioita, sillä olihan kuumin
heinäaika, ja jokainen, joka kynnelle kykeni, oli painunut takamaille
heinäntekoon. Ei näkynyt ryssiäkään missään; saattoivat hyvinkin näin
helteisenä päivänä kuorsata kortteereissaan.
Mutta Lyytikäistä ei petetty — — —. Kului tunti, kohta kaksikin, yhä
vain hän tarkasteli liikkumattomana. Sitten äkkiä sattui kiikariin
outo välähdys vastarannan pensaikosta: kiväärinpiipusta heijastunut
auringonsäde.
Lyytikäinen hyppäsi esille piilostaan, pui nyrkkiään ja huusi rasva
tyynen joen yli: "Nouse pois sieltä pajukosta, kyllä minä sinun p—een
olen jo nähnyt."
Ja katso, pensaikosta ryömikin ryssä, heristi kivääriään uhkaavasti ja
käveli sitten jokitörmää ylös, häviten pohjoiseen johtavalle tielle.
Pian olivat miehemme veneessä, ja ennenkuin nolattu ryssä kerkisi
kierrokseltaan takaisin, oli matkamies jo Suomen puolella metsän
kätköissä. — Lyytikäinen vaan "svirvlaili" haukia ruohikon reunassa.