Tukholmassa tein Hauptmann Lassenille yksityiskohtaisesti selkoa
matkastani. Sitten hän kysyi, minnekkä olin pannut rahat, jotka sain
mukaani. Teki mieleni vastata erään tohtorin tavoin, että olen ne
syönyt, juonut ja niin edespäin, vaan alamaisimmin kuitenkin ilmoitin
yksinkertaisesti niiden kuluneen. Enhän voinut kulettaa mukanani
kassakirjaa ja merkitä joka oston ja menon laatua. Jos jouduin kiinni,
olivat sellaiset muistiinpanot vaarallisimpia todisteita. Muistini taas
ei riittänyt kuin suurimpiin menoihin.
"Ehdotan, että annettaisiin asia olla sellaisenaan."
"Tehkää lasku valmiiksi huomiseksi", määräsi Lassen lyhyesti.
Ja teinhän minä totisesti laskun, kaksi arkkia käsittävän tilin, jossa
m.m. oli sellaisia posteja kuin 1 kilo tikkurieskaa 85 penniä, kilo
sokeria Smk 2: —, pullo madeiraa Vardössä edustusta varten kr. I:75.
ryssän soltun lahjomiseen Kantalahdessa 5 ruplaa j.n.e. — Laskun
loppusumma osoitti noin 2,500 kruunua hyväkseni.
Lassen katseli laskua, luki ja ihmetteli: Kruunut, ruplat ja markat
menivät sekaisin hänen päässään.
Selviteltyäni lisäksi vielä erinäisiä kärsimiäni kurssihäviöitä, käveli
hän kassakaapilleen ja maksoi minulle puuttuvan summan.
"Ja nyt te veitte kassan viimeistä äyriä myöten", sanoi Lassen lopuksi.
Olin siis, kuten kuulemma Monte Carlossa tällaisessa tapauksessa
sanottaisiin, räjäyttänyt pankin.
* * * * *
Lyhyt lepoaika pitkän matkan jälkeen ei ollut haitaksi. E. Malmberg oli
myös saapunut pääkaupunkiin ja yhdessä menimme autonohjaajakurssille
Se oli erikoisen kiintoisaa hommaa. Alkuaikana ajoimme pääasiallisesti
katulyhtyihin ja puhelinpylväisiin ja sai vanha Mercedes-raukkamme
kokea monta kovaa kolausta. Myöhemmin taitomme lisääntyessä, kun
saatoimme jo lisätä nopeuttakin, oli suurin huvimme saada aikaan
yhteentörmäyksiä muitten ajopelien kanssa. Kateellisina kuuntelivat
toiset hoitokomitean miehet, kun iltaisin keskustelimme kuluneen päivän
saavutuksista. Suvi sanoikin J. W:lle, että "kun minä rikastun, niin
menen autokurssille."
Rintamalta saapui silloin tällöin Tukholmaan asti lomalle joitain
äveriäämpiä jääkäreitä, jotka saivat kotimaasta rahoja. Useat heistä
asuivat hotelli de Postissa, joka oli Suven ja minunkin vakituinen
kortteeri Tukholmassa käydessämme. Suvi sentään usein muutteli
kortteeripaikkaa, ja kun hänet taas jonakin aamuna tapasi ja kysyi,
missä hotellissa oli ollut, vastasi hän: "Tuollapa nukuin Perseliuksen
puistossa. Mistäs minulla rahoja olisi kalliisiin hotelliraaksuihin ja
juomarahoihin."
Oli nautinto katsella, millä innolla rintamalta saapuneet kävivät
käsiksi Tennstupetin herkulliseen voileipäpöytään ja kärisevään
schnitzeliin. Rintamaelämä oli jo hienostakin espiskeikarista
karistanut pois paljon turhamaista ja puheensävynsäkin oli muodostunut
jurommaksi ja suorasukaisemmaksi.
Saapui Tukholmaan taas kerran hienosti sivistynyt, tavoiltaan ja
puheiltaan sävyisäksi tunnettu jääkäri, tapaamaan Suomesta sinne
matkustanutta morsiantaan ja tulevaa anoppiaan. Syödessään päivällistä
Rosendalissa liikkui keskustelu luonnollisesti jääkäreissä. Olihan
siellä useitakin anopille tuttuja nuorukaisia, ja kun taas tuli joku
nimi mainituksi, kysäsi hän:
"Mitä sinä tykkäät herra — — sta? Minkälainen mies hän on?" johon
jääkäri ykskantaan vastasi:
"Kyllä se mies on minun mielestäni suuri p——."
Jonka jälkeen kaikki kolme punastuivat ja katselivat hetkisen eri
suuntiin.
* * * * *
Emme saaneet liikkua vallan häiritsemättä kaduilla. Hämäräperäiset
olennot seurasivat varsinkin meidän pommarien liikkeitä kaikkialla.
Senvuoksi ei toimistoissakaan saanut käydä kuin aivan tärkeissä
asioissa, koska niitäkin oli havaittu vartioitavan.
Muistan eräänkin tapauksen, jolloin oli pakko suorastaan konkreettisin
keinoin häätää tungettelija. Lomalle saapuneiden, Rosenbröijerin ja
Nordenswanin kanssa istuin Skansenilla Novillassa rapuja syömässä.
Huoneeseen astui punanaamainen mies, jonka tunsin jo edelliseltä
vuodelta, jolloin hän hotelli Reisenissä useampaan otteeseen oli
yrittänyt tunkeutua seuraamme. Jo silloin eräänä pimeänä iltana aioimme
Bruunin kanssa antaa hänelle hieman opetusta Skeppsbron syrjäkadulla,
jonne mies oli meitä seurannut, vaan pääsi hän onnekseen karkuun.
Nyt Novillassa astui hän röyhkeästi tuolini taa lasketellen
kompasanoja. Äänestä päättäen oli hän hienossa hiprakassa. En malttanut
olla heittämättä muutamaa sanaa vastaukseksi, ja hetken kuluttua tunsin
töykkäyksen niskassani, joka kylläkään ei ollut tarkoitettu miksikään
"massaasiksi". Mitään vastaamatta järsin näöltäni rauhallisena
ravunhäntää, ja kohta tuli toinen töykkäys. Vastapäätä istuva
Rosenbröijer huomasi naamastani, mitä ajattelin ja kuiskasi:
"Älä lyö ihan vielä."
Nyt vaati tungettelija varsin kovaäänisesti minulta selvitystä johonkin
muka aiheuttamaani solvaukseen ja töykkäsi vielä kerran. Tätä minä olin
odottanutkin ja lähetin taakseni katsomatta ravunhäntäisen vasemman
nyrkkini heittolaukauksella takaviistoon seurauksella, että miehen
silmäkulma repesi silmästä hamaan hiusrajaan saakka. — Eipä olisi
tullut saapasnahkaa siitä miehestä.
Mutta mikä mölinä siitä nousikaan. Mies huusi kuin teuraaksi vietävä
sika, sitten äkkiä poistui, saapuakseen seuraavassa tuokiossa takaisin
mukanaan kaksi poliisia.
Kohta laskeutui esivallan raskas käsi olalleni, ja virallinen ääni
ilmoitti minulle: "Ni är häktad."
"Jaha, jaha, mutta ehkä saan ensin suorittaa laskuni?"
"Kyllä, olkaa hyvä."
Kärsivällisesti katseli poliisi, kunnes olin ottanut viimeisen snapsun
ja puraissut ravunhännän sen päälle. Sitten marssimme juhlallisesti
ravintolasta — tosin ilman musiikkia.
Kun kerran tuli siellä käydyksi, niin voinhan samalla Tukholmaan
osuville maanmiehilleni neuvoa, että Skansenin poliisilaitos sijaitsee
aivan lähellä varietee Novillaa, joten sinne päästäkseen ei kävelyyn
tarvitse uhrata kallista ehtooaikaa.
Pianpa siis olimme kamarissa, ja asian käsittely alkoi. Syytteen
kuultuaan kysyi komisario, olisiko minulla jotain sanottavaa ikäänkuin
puolustuksekseni. Minä selvitin ravunsyönnin hyvin tarkkaan,
samoin muutkin edesottamiseni, mutta syyttäjä, jonka naama nyt oli
yltäänsä veressä, hän kun oli sitä lääppinyt käsillään, keskeytti
kaunopuheisen esitykseni tämän tästä haluten tietää, keitä oli mukanani
pöydässä. Koko meidän riitamme näytti muuttuvan sivuasiaksi. Olin jo
laajaperäisen kertomukseni lopussa, kun hän härän äänellä karjasi:
"Minä tahdon tietää, ketä ne toiset olivat siinä pöydässä."
"Tekö täällä kuulustelette vai komisario", sanoin hänelle ja
muistaakseni irvistin.
"Viekää mies putkaan", kuului komennus.
Jäätyämme komisarion kanssa kahden, kysyi hän:
"Ketä ne sitten oikein ovat ne teidän seuralaisenne, kun hän niin
innokkaasti tahtoi saada heistä selkoa."
Nyt selitin hänelle asian mutkattomasti, samalla mainiten, mitä tiesin
tästä uudesta ystävästäni.
"Hyvä on. Kyllä tunnen sentapaiset herrat. Jos jotain vielä asian
suhteen tarvitsisin tietää, niin soitan huomenna hotelliinne. Hyvää
yötä."
"Sitä samaa."
Lähtiessämme Novillasta olin kuiskannut Rosenbröijerille, että he
varmuuden vuoksi siirtyisivät Kristallipalatsiin. Arvellen heidän
vielä istuvan Novillassa — asiasta kun olin suoriutunut näin nopeasti
— poikkesin sinne. Äänekkäät kuiskaukset: "tuolla hän on taas",
kuuluivat ympäri salin. Siellä oli myös eräs tanskalainen nyrkkeilijä,
joka kuluneena päivänä oli voitollisesti otellut näöltään ylivoimaisen
ruotsalaisen kanssa. Hän nousi pöydästään, tuli minua kattelemaan
sanoen:
"Näin lyöntinne, se oli hyvin tehty. Saanko pyytää pöytääni. Nimeni on
— —."
"Kiitos, minun nimeni on vain Pekkola. — Kyllä minäkin tämänpäiväisissä
kilpailuissa näin Teidän antavan kunnon leukalyöntejä Kallelle."
Hetkisen keskusteltuamme poistuin Kristallipalatsiin, jossa toverini jo
levottomina minua odottivat. Iltamme päättyi siivosti.
Tukholmalaisen ystävämme Runeborgin kehoituksesta läksimme kerran
huvimatkalle Vaxholmaan. Otin kamerankin mukaani ollenkaan muistamatta,
että Vaxholm on linnoitus. Tukholman turva.
Söimme, joimme, uimme ja valokuvasimme ja vasta Tukholmaan palattuamme
huomasimme meitä seurattavan. Tarkoituksellisesti poikkesimme erääseen
valokuvaamoon, jonne jätimme niin kameran kuin filmit.
Seuraavana päivänä kuulimme valokuvaamossa kahden etsivän käyneen
siellä vaatien nähdäkseen ottamiamme kuvia. Eivät nähtävästi katsoneet
niitä Svean turvallisuudelle vaarallisiksi, koska olivat sanoneet:
"Jaså, se olikin vain huvimatka."
Halusimme kerran saada tietää, kuinka suuri Tukholmassa oleskeleva
seurakuntamme oli ja päätimme senvuoksi viettää yhteisen juhannuksen
"Höyhensaarilla". Kapula pantiin kiertämään kaikkiin hotelleihin
ja toimistoihin, ja arvelimme saavamme kokoon noin viisitoista tai
kaksikymmentä miestä. Kaikkien hämmästys oli sentään suuri, kun
pääluku illan kuluessa kasvoi yli viidenkymmenen. Kuuli siinä sitten
ihmettelyjä: Mitäs sinä täällä teet? Millä matkoilla sinä kuljet? En
luullut sinun enää elävänkään, ja muita sentapaisia. Kuka oli matkalla
pohjoiseen, kuka etelään, kuka lomalla tai muissa hommissa.
Valtasimme koko tanssisalia sivuavan lasiseinäisen ruokailuhuoneen,
josta muu yleisö vähitellen poistui. Siihen vaikutti suuresti
pitkän pöytämme kumpaankin päähän isketyt kauhavalaiset, joiden
terä oli kortteli ja tuuma, ynnä moniaat siellä täällä piipottavat
lyhyempiteräiset. Nämä olivat vain kulisseja, peloitusvälineitä
asiaan kuulumattomille, jotta olisimme saaneet rauhassa viettää
lehtimajajuhlamme. Silloin tällöin avautui kuitenkin parvekkeelle vievä
ovi, ja kynnyksestä yläpieleen saakka näkyi rakosessa kauhistuneita
naamoja.
Aamuyöstä palasimme laivalla kaupunkiin. Laivassa oli tungos, ja
erehdyksessä istui Lund erään ruotsalaisen syliin. Asiasta syntyi
monisanainen kabinettikysymys, joka päätettiin sopia Lundin ja toisen
asianomaisen välisellä tappeluksella Berzeliuksen puistossa. Minä
toimisin Lundin sekundanttina, toisella oli niitä kolme.
Puistossa etsimme sopivan aukeaman, ja Lund odotti vastustajaansa. Tämä
oli kuitenkin lähettänyt yhden sekundanteistaan hakemaan poliisia, joka
heti saapuikin ja tiukasti kysyi:
"Mitä herrat täällä tappelevat?"
Minä selitin, ettei vielä oltu päästy alkuunkaan, ja kun poliisi näki
kaiken olevan rauhallista, poistui hän Strandvägenille.
Ruotsalaiset seisoivat vähän matkan päässä meistä ja neuvottelivat.
Lund vaati äänekkäästi tappelun alkamista. Hetken kuluttua ilmoitti
vastapuoli, ettei hän tappelekaan, vaan saa asia olla sinään.
Tällaiseen ehdotukseen ei Lund millään suostunut:
"Jaa, siinä tapauksessa täytyy hänen pyytää minulta anteeksi."
Sekundanttina välitin tämän vaatimuksen toiseen leiriin, mutta se
torjuttiin siellä jyrkästi. Vastapuoli selitti, ettei hänellä ole
mitään syytä anteeksipyyntöön.
Saatoin vastauksen Lundille ja kysyin, minkätakia ruotsalaisen piti
pyytää anteeksi.
"No sentakia justiin, että minä istuin sen syliin. Sano sille, että
jos se ei tahdo tapella eikä pyytää anteeksi, niin minä lyön joka
tapauksessa."
Taas kävelin aukean yli ja vakavasti selitin tilanteen. Hetken
mietittyään sanoi vastustaja:
"Ja, i så fall har jag ingenting annat, än att komma fram med min
ursäkt", jonka jälkeen seurasi sydämellinen kättely ja anteeksipyyntö.