Vapunaattona nousin Vardössä laivaan, sain hyttipaikan yläkannella ja
tunsin taas olevani kuin turisti ainakin.
Kolmekuukautinen raskas työpäivä oli enää muisto, ja uudet toimet
askarruttivat mieltäni.
Ajatuksissani kirvelivät ne monet laivanlastit, joita U.S.A. ja
Britannia lähettivät ryssille. Merivahinkojen ja muiden haaverien
kautta oli vain vähäinen osa jäänyt matkan varrelle.
Jo Kirkkoniemessä olin nähnyt yhden laivanlastin ampumatarpeita ja
lentokoneiden osia. Salmijärvellä oli samansuuruinen varasto. Vardön
satama-alueella oli niitä yksi laivalasti ja Skibottenin rantatörmällä
kaksi valtaista kasaa, arviolta kolme laivalastia, odottamassa
kuljettajiaan.
Kaikki tämä oli sotatarvetavaraa, aiottu ryssille pienten kansojen
vapauttamiseksi.
En mielessäni hyväksynyt tällaista puolueettomuutta. Monet tuhannet
tonnit sotatarpeita kulotettiin täten Norjan alueen läpi, vaan jos
minulla tavattiin taskullinenkaan dynamiittia, olin ehdottomasti
kontrabandisti ja sain istua linnassa kolme vuotta. Antaako tällaisen
määrän sotatarpeita esteettömästi saapua ryssien käsiin? Ei! Se on
hävitettävä tavalla tai toisella.
Sitävarten istuin "Polarlysenin" kajuutassa matkalla etappiin.
Suunnitelma oli mielessäni valmis, välineet vain puuttuivat.
Haaparannassa tapasin Erkki Malmbergin, jolle esitin asian. Hän
hyväksyi täydellisesti ehdotukseni, ja teimme seuraavan ohjelman:
Varustamme retkikunnan ja järjestämme sen siten, että samana päivänä ja
samalla tunnilla pannaan kaikki edellämainitut varastot tuhkaksi.
Kun kuitenkin räjähdysaine varastomme oli mitättömän pieni, käsittäen
vain viisi räjähdyspanosta, tilasi Malmberg niitä Berliinistä lisää.
Tämän takia siirtyi suunnitelmamme toteuttaminen viikon verraksi
eteenpäin.
Voidaksemme pitää asian mahdollisimman salassa, matkustin minä
Tromsöhön odottamaan asiain kehittymistä, ja oli sovittu, että retkelle
lähtevät miehet tulevat sinne saamaan minulta lähempiä ohjeita. Kaikki
ei kuitenkaan mennyt suunnitelmiemme mukaan.
H. ja R. olivat matkustaneet Suomeen värväystarkoituksessa.
Rovaniemellä kuitenkin nousi sisu kaulaan, ja miehet palasivat tyhjin
toimin Haaparannalle. Oleilivat siellä kievarissa — kuin Haapavaaran
Jyrin karhu kierroksessa — ja Malmbergille tuskailivat, että "mitäs
tässä nyt tehdään, kun ei ilkiäisi tyhjin toimin palata Saksaankaan".
Malmberg kertoi silloin suunnitelmastamme Norjassa olevien varastojen
suhteen sanoen, että he saisivat, jos halutti, lähteä mukaan retkelle.
Miehet innostuivat heti asiaan, lupasivat vielä samana päivänä lähteä
matkalle. Malmberg selitti, ettei se tullut kysymykseenkään, ennenkuin
toiset retkikunnan jäsenet olivat saapuneet Tukholmasta mukanaan
Saksasta tuodut eväät. Mutta tällaisista estelyistä miehet välittivät
viisi. He sanoivat, että elleivät he saisi mukaansa Haaparannassa
olevaa räjähdysainevarastoamme, jota oli noin viisi kiloa, he joka
tapauksessa menisivät Siilastuvalle ja vaikka sulin käsin heittelisivät
tavarat järveen. — Selitykseksi mainittakoon kuitenkin, että
tavaraa oli lähes kolme laivanlastia, ja Kilpisjärvi tällöin vielä
metrinpaksuisessa jäässä.
Asiasta näytti tulevan pannukakku toivomamme suuren pamauksen sijasta,
ja kiiruusti Malmberg sähköteitse kutsui Suvirinteen ja Villamon
Tukholmasta, jotta matkalla olisi mukana kiveliöntunteviakin miehiä.
Kun matka tuli näin hätiköimällä päätetyksi, oli pakko luopua
alkuperäisestä suunnitelmasta, varsinkin, kun käytettävissä oleva
räjähdysainemäärä oli naurettavan pieni. Solisevia kevätpuroja seuraten
miehet sitten painuivat Kilpisjärvelle.
Kuulaana toukokuun iltana nousivat miehemme Kilpisjärven jäältä
Siilastuvalle. Hiukan kyräillen ottivat suomalaiset varastonvartijat
heidät vastaan, sallivat toki sentään matkamiesten yöpyä lattialla.
Paikan komendantti, kapteeni Stenberg oli Norjan puolella Skibottenissa.
Ulkona, hiekkaisella nummella oli mahtava kasa ryssien sotatarvikkeita.
Siinä oli 5,000,000 kiväärin patruunaa, oli kranaatin kärkikappaleita,
kenttäpuhelimia y.m.
Iltahämyssä tavarakasaa katsellessa tehtiin sitten suunnitelma
seuraavaa päivää varten.
Vieraat olivat koko illan ja yön varsin sävyisiä ja sietivät
murisematta vartioiden kokkapuheita. Vaan aamulla tuli huoneen hallitus
toisiin käsiin.
Terävin ja valituin sanoin ilmoitti Villamo tuvassaolijoille,
että "herrojen terveydelle ei olisi lainkaan haitaksi, vaikka
pysytteleisitte toistaiseksi täällä tuvassa, sillä ulkona alkaa kohta
paukkua. Ja muutenkin, jos jäljestäpäin jotakin kysytään, ei ole tarvis
tietää koko asiasta mitään."
Vartijat suostuivat tehtyyn ehdotukseen täydellisesti — joskin
kasvoiltaan hiukan kalpeina — sillä näköpiirissä vilahteli tämän tästä
mauserin tunnoton piippu.
Nyt kaivettiin keskelle tavarakasaa komero, johon mukanatuodut
räjähdysaineet upotettiin. Sähisten syttyi ruutilanka, ja sitten
kipaistiin kiven taakse tunturin juurelle.
Seurasi kumea räjähdys. Kymmenittäin lenteli patruunalaatikoita
vinhasti pyörien sadan metrin korkeudessa, ja irrallisia patruunoita
vilisi kuin sääskiä juhannuksena, mutta siihen se lysti loppuikin.
Annos oli ollut liian pieni täyttä totta tehdäkseen.
Juuri silloin ilmestyi näyttämölle mies, jonka läsnäoloa ei siellä
kaivattu. Se oli kapteeni Stenberg, joka ratsain saapui tunturien
lomitse johtavaa tietä residenssiinsä. Hän näki tämän kauhistuksen,
näki myös kivien takana kyyröttelevät miehet. Hurjasti huutaen ja
välähtelevää, nikkelöityä pistooliaan heilutellen hän ratsasti
miehiämme kohti pysähtymiskehoituksista huolimatta. Vasta kun Suvi
tasajyvällä ampui vinkuvan kuulan korvan ohi, putosi pistooli mieheltä,
ja vallan säädyllisesti antoi hän saattaa itsensä huoneeseen.
Suvi korjasi kiveliöstä kauniin pistoolin sotasaaliina.
Tämä historiallinen esine sai kaikkialla suurta ihailua osakseen,
kunnes muistaakseni Kitty sen lopullisesti sai ja vei muistona
Lontooseen. Ihminen joutuu näet joskus anteliaalle päälle.
Kapteeni Stenberg oli nyt huoneessaan, josta kaikki aseet oli Villamon
käskystä viety keittiöön palvelustytön huostaan. Ulkona odotti vuoren
korkuinen tavarakasa vielä ottajaansa. Ainoa mahdollinen hävityskeino
oli nyt tuli. Kiiruusti lyötiin kirveellä laatikon syrjä auki,
tulitikku lastuvilloihin ja pian roihusi koko varasto kokkona, jota ei
sietänyt mennä sammuttelemaan.
Jonkunlainen todistuskappale piti toki saada hyvintoimitetusta työstä,
ja sitä varten marssivat Villamo ja Suvirinne kapteeni Stenbergin
huoneeseen. Villamo esiintyi komentajana, Suvi seisoi ovensuussa
asennossa, puukoteloon kiinnitetty mauser sotilaallisesti olallaan.
"Antakaa meille kirjallinen todistus siitä, paljonko ja mitä laatua
tavaraa tuolla kasassa on", sanoi Villamo.
"En minä tiedä, mitä siellä on."
"Ellette ole ennen tienneet, niin nyt ainakin kuulette."
Ulkoa kuului tosiaankin hornamaista räiskettä, puhinaa ja paukkinaa:
Put, puti put, — piuuu, put, put prrrr.
"En minä anna mitään todistetta."
"Vai ette anna?" — Mauserin hana nousi naksahtaen vireeseen.
"Kyllä minä kirjoitan", tuli hätäinen vastaus, ja kohta oli Villamolla
täysi inventaario tavaroista, jotka paraikaa muuttuivat tuhkaksi.
"Hyvästi nyt vain ja koettakaa vastedes pysytellä merellä omassa
ammatissanne. Terveytenne vuoksi kehoitan teitä pysyttelemään
huoneessanne täsmälleen tunnin. — Jos kovin kiire tulee, niin onhan
tuolla nurkassa komuuti."
Suvi teki sotilaallisen käännöksen, ovi kierrettiin ulkopuolelta
reikeliin ja matka suunnattiin etelää kohti.
Vielä järven toiselle puolen kuului räjähdyksien pauke, ja mustana
viiruna kohosi savupilvi taivaalle osoittaen ihmetteleville
lappalaisille, etteivät hekään saaneet olla rauhassa koko maailman
nielevästä kansojen kamppailusta.
* * * * *
Kunniamerkit ovat varsin kauniit kantaa rinnassa, varsinkin kun tietää
tehneensä jotain niiden edestä. Jos sitä vastoin samanlaisesta työstä
annetaan toiselle tunnustus ja toinen jätetään unhoon, menettää annettu
tunnustus ja kunniamerkki arvonsa sivullisenkin silmissä.
Haaparantaan saavuttuaan jäivät Villamo ja Suvirinne valmistamaan
uutta matkaa Suomeen, jotavastoin toiset retkeilijät kiiruimmiten
painuivat Lockstedtiin ja esittivät matkansa tulokset majuri Bayerille.
Seuraavalla viikolla kiinnitti majuri heidän rintaansa rautaristin
"tunnustuksena uhkarohkeasta ja hyvin toimitetusta, tulosrikkaasta
komennusmatkasta."
Vaan mitäs saivat Villamo ja Suvirinne? — Ei lumppuryssän prenikkaa
annettu heille koko Kilpisjärven jupakasta, josta kuitenkaan ilman
heitä ei olisi tullut yhtään mitään.
En tiedä, miten asiain kulku oli esitetty majuri Bayerille, minä vain
ajattelen — — —.
* * * * *
Malmbergin kanssa tehdyn suunnitelman mukaisesti odottelin minä
Tromsössä. Kolkossa hotellihuoneessani järjestelin mielessäni
yksityiskohdittain uskalletun tehtävämme eri osat, edeltäpäin jo
nauttien siitä hälinästä, minkä aikomamme täräykset aiheuttaisivat koko
Ruijan valtakunnassa.
Samana päivänä, jolloin Kilpisjärven retkikunta lähti Haaparannasta,
sain Malmbergilta sähkösanoman: "Pojat matkustavat tänään, kirje
seuraa." Tästä käsitin että "pojat" tulevat Tromsöön, kuten puhe oli
ollut, ja siellä jakaudumme sopivanvahvuisiin ryhmiin, kukin aina eri
varastopaikkaa varten. Tosin mielessäni ihmettelin, että räjähdysaineet
olivat näin nopeasti saapuneet, vaan kohtahan kuulisin asiasta lähemmin.
Odottelin siis edelleenkin aina neljänteen päivään asti. Vaan kun
ehtoosta ja aamusta tuli viides päivä, nousin laivaan, jonka päämääränä
oli Skibotten.
Tämä pieni kylä sijaitsee Lyngenfjordin rannalla viitisenkymmentä
kilometriä Suomen rajasta. Vuono on rantojaan myöten niin syvä,
että suuret valtamerihöyryt saattavat purkaa lastinsa maalle ilman
apuvälineitä. Tätä tietä olivat Siilastuvankin tavarat kuljetetut.
Kelirikon takia oli Skibotteniin jäänyt kaksi laivalastia ryssien
tavaroita, ja olivat ne ladotut ranta-aukealle taivasalle.
Tavaroiden laatu oli moninaista, ja jo edellisellä kerralla
Skibottenissa käydessäni olin havainnut, että niiden hävittämiseksi
tarvittaisiin "termiittejä", sillä kankaisiin, saappaisiin ja
kenttäpuhelimiin eivät räjähdysaineet suuriakaan tehoa. Termiitti
sitävastoin oli kevyt kuljetettava, parinnyrkin kokoinen, vaan
kehitti lämpömäärän, joka kykeni muutamassa hetkessä sulattamaan
parin senttimetrin paksuisen teräspanssarin. Se oli jonkunlaista
"juoksevaa tulta", paloi kohisten ja syöksi pitkiä pihahtelevia
liekkejä ympärilleen eikä sitä kannattanut ryhtyä vedellä sammuttamaan.
Sellaisia olimmekin Saksasta pääasiassa tilanneet tarkoitusta varten.
Skibottenissa en tavannut ketään meikäläisistä eikä heitä vielä
seuraavanakaan päivänä kuulunut tuleviksi. Jotain täytyy nyt olla
vinossa, arvelin ja päätin palata takaisin Tromsöhön.
Kuulin silloin tavarankuljetuksessa olleiden suomalaisten ajomiesten
keskustelevan, että "tämä homma ei enää kannata, lähdetään pojat
Ameriikkaan."
Kerroin heille yrityksestämme Saksassa kehoittaen iltalaivassa
lähtemään mukaani. Kymmenkunnan miestä innostuikin heti ajatukseen,
lupasivatpa hankkia toisiakin matkaan.
Iltapäivällä saapui kylään tärisyttävä viesti: Siilastuvan varastot
on räjäytetty ilmaan. Heti sen jälkeen havaitsin minua pidettävän
silmällä. Lieneekö ollut joku Efialtes uskottujeni joukossa vai oliko
esiintymiseni muuten herättänyt epäluuloja, en voinut päätellä;
rauhattomaksi tunsin oloni.
Kävelin rantaan, jossa muuan ukko puuhaili veneellään. Jälessäni saapui
sinne eräs uskotuistani, nyhkäisi minua kylkeen, sanoen:
"Poliisit aikovat vangita teidät heti kun nimismies kerkiää tänne
laivalla Birtavaarasta. Ovat soittaneet sinne."
"Milloin laiva tulee?"
"Puolen tunnin kuluttua sen pitäisi täällä olla."
Nyt olivat hyvät keinot tarpeen. — Hyvää maksua vastaan lupasi veneukko
saattaa meidät vuonon toiselle rannalle. En enää rohjennut mennä
taloon, ajomies sieltä salavihkaa vain nouti reppuni ja ilmoitti
tovereilleen aikomuksestamme. Pian olimme vesillä, ja kaksihankainen
läheni voimakkain aironvedoin turvallisempaa tunturia kohti.
Puolimatkaan päästyämme näimme höyrylaivan savuavan niemen takaa;
siellähän se tuli minun vangitsijani. Kun laiva ehti Skibottenin
laituriin, olimme mekin jo toisella rannalla ja hävisimme tunturiin.
Yötä myöten jatkoimme tunturitaivalta Lyngeniin, josta laiva
viiden aikaan aamulla vei meidät Tromsöhön. Yö oli valoisa, ilma
kevääntuoksuinen, ja valkoharjaisilla tuntureilla rusotti Lapin
ainainen aurinko. Matkan varrella kerroin miehille lähemmin
Saksanmatkasta ja oloista siellä ja ikuistin heidät kameraani.
Tromsössä ei suomalaisten maine ollut kovinkaan korkealla. Tuntui
miltei mahdottomalta saada yösijaa joukolleni. Kuullessaan vieraiden
puhuvan suomea, he heti sanoivat: "Ei, ei, ne tappelevat. Emme voi
ottaa."
Vannoin ja vakuutin, että nämä ovat hyvin siivoja miehiä, eivätkä ole
vielä koskaan tapelleet ja säädyllisellä esiintymiselläni sainkin
kaikki majoitetuksi eri paikkoihin kaupungissa.
Aamulla, lähtiessämme laivalla etelään päin, etsin turhaan kahta
miestä, mutta kun toisetkaan eivät heistä tienneet mitään, arvasin
sotahommien miehiä hirvittäneen.
Lödingenissä olisimme saaneet odottaa Narvikin laivaa kaksi
vuorokautta. Se on kuitenkin kallis paikka niin ruokaan kuin asuntoihin
nähden, joten aikaa ja rahoja säästääkseni vuokrasin moottoriveneen.
Sää oli myrskyinen ja miehet tottumattomia merellä. Kajuutassa tuoksui
ylenannettu aamiainen enkä viihtynyt siellä; viihtyisämpi oli olo
kannella, vaikkakin likomärkänä; laineet kun huuhtelivat lakkaamatta
sitä keulasta perään saakka.
Lähettämäni sähkösanoman johdosta oli Wallenius Bodenissa meitä
vastassa ja saattoi miehet edelleen Trelleborgiin. Kaksi miestä karkasi
täälläkin. Toisen nimeä en muista, toinen oli Huhtala nimeltään. Hän
myöhemmin ilmiantoi minut Seittenkarin poliisille ja sain kutsun
poliisilaitokseen tekemään selkoa hommistani. Kun ei poliisi kuitenkaan
ymmärtänyt suomenkielistä passiani, käänsin sen hänelle puuta heinää
puhuen, eikä ilmianto aiheuttanut mitään ikävyyksiä. Olin kuitenkin
siksi kiukuissani, että etsin Huhtalaa pitemmän ajan, antaakseni
hänelle yhden pääpillerin, mutta mies oli kadonnut paikkakunnalta.
Nyttemmin on aika vihani lauhduttanut, ja minun puolestani eläköön se
roisto miten kykenee.
Haaparannalla kertoi Malmberg Kilpisjärven historian alkuvaiheista.
Miehet eivät vielä olleet matkaltaan palanneet eikä hän tiennyt, miten
siellä oli käynyt. Minä puolestani kerroin matkani vaiheet; tiesin,
että räjähdys oli toimitettu, vaan miehistä en tiennyt mitään. Odotimme
siis jännityksellä heidän paluutaan.
Kolmantena päivänä he sitten saapuivat mukanaan täydet kantamukset
sotasaalista: kenttäpuhelimia, patruunoita y.m. ja kuvailivat matkansa
vaiheet, tosin paljon elävämmin kuin mitä minä tässä olen kyennyt
kertomaan.
* * * * *
Viettäessäni neljä kuukautta Jäämerellä ja muilla matkoilla, olivat
Haaparantaan säilytettäväksi jättämäni tavarat joutuneet yleisen
käsittelynalaisiksi. Villamo herrasteli minun jo kuuluisaksi tulleessa
saketissani. Kun hän sentään oli melkein kaksi korttelia minua lyhempi,
ulottuivat liepeet aina nilkkoihin, joten hän katsoi sen hyvin
soveltuvan kevätpalttooksi. Ja kevätpalttoon näköinen se olikin, kun
taas vedin sen ylleni. Walter oli anastanut hienon, Berlinistä ostamani
hatun. Vaadin tiukasti omaisuuttani takaisin, vaan hän puolestaan sanoi
ostaneensa sen Tuompolta. Tuompo oli silloin jo matkustanut leirille,
enkä saanut häntä käsiini, joten jätin asian lepäämään.
Jossain tilaisuudessa oli Pikku-Jussi arvellut, että minun arvokas
kalabassipiippuni hyvin sopisi hänenkin hampaisiinsa. Suvi tämän
nähtyään huomautti, että "Pekka on antanut minun tehtäväkseni hoidella
tätä kalabassia, eikä kellään ole oikeutta vetää siitä sauhuakaan, se
on siksi tyyris piippu." Asia ei selvinnyt muuten kuin tappelulla,
jossa piippu meni poikki. Nyt, kun siitä ei ollut enää kummallekaan
iloa eikä kunniaa, sopivat he riidan ja pakkasivat piipun kauniisti
kapsäkkiini.