KILPISJÄRVEN PAMAUS.

Vapunaattona nousin Vardössä laivaan, sain hyttipaikan yläkannella ja

tunsin taas olevani kuin turisti ainakin.

Kolmekuukautinen raskas työpäivä oli enää muisto, ja uudet toimet

askarruttivat mieltäni.

Ajatuksissani kirvelivät ne monet laivanlastit, joita U.S.A. ja

Britannia lähettivät ryssille. Merivahinkojen ja muiden haaverien

kautta oli vain vähäinen osa jäänyt matkan varrelle.

Jo Kirkkoniemessä olin nähnyt yhden laivanlastin ampumatarpeita ja

lentokoneiden osia. Salmijärvellä oli samansuuruinen varasto. Vardön

satama-alueella oli niitä yksi laivalasti ja Skibottenin rantatörmällä

kaksi valtaista kasaa, arviolta kolme laivalastia, odottamassa

kuljettajiaan.

Kaikki tämä oli sotatarvetavaraa, aiottu ryssille pienten kansojen

vapauttamiseksi.

En mielessäni hyväksynyt tällaista puolueettomuutta. Monet tuhannet

tonnit sotatarpeita kulotettiin täten Norjan alueen läpi, vaan jos

minulla tavattiin taskullinenkaan dynamiittia, olin ehdottomasti

kontrabandisti ja sain istua linnassa kolme vuotta. Antaako tällaisen

määrän sotatarpeita esteettömästi saapua ryssien käsiin? Ei! Se on

hävitettävä tavalla tai toisella.

Sitävarten istuin "Polarlysenin" kajuutassa matkalla etappiin.

Suunnitelma oli mielessäni valmis, välineet vain puuttuivat.

Haaparannassa tapasin Erkki Malmbergin, jolle esitin asian. Hän

hyväksyi täydellisesti ehdotukseni, ja teimme seuraavan ohjelman:

Varustamme retkikunnan ja järjestämme sen siten, että samana päivänä ja

samalla tunnilla pannaan kaikki edellämainitut varastot tuhkaksi.

Kun kuitenkin räjähdysaine varastomme oli mitättömän pieni, käsittäen

vain viisi räjähdyspanosta, tilasi Malmberg niitä Berliinistä lisää.

Tämän takia siirtyi suunnitelmamme toteuttaminen viikon verraksi

eteenpäin.

Voidaksemme pitää asian mahdollisimman salassa, matkustin minä

Tromsöhön odottamaan asiain kehittymistä, ja oli sovittu, että retkelle

lähtevät miehet tulevat sinne saamaan minulta lähempiä ohjeita. Kaikki

ei kuitenkaan mennyt suunnitelmiemme mukaan.

H. ja R. olivat matkustaneet Suomeen värväystarkoituksessa.

Rovaniemellä kuitenkin nousi sisu kaulaan, ja miehet palasivat tyhjin

toimin Haaparannalle. Oleilivat siellä kievarissa — kuin Haapavaaran

Jyrin karhu kierroksessa — ja Malmbergille tuskailivat, että "mitäs

tässä nyt tehdään, kun ei ilkiäisi tyhjin toimin palata Saksaankaan".

Malmberg kertoi silloin suunnitelmastamme Norjassa olevien varastojen

suhteen sanoen, että he saisivat, jos halutti, lähteä mukaan retkelle.

Miehet innostuivat heti asiaan, lupasivat vielä samana päivänä lähteä

matkalle. Malmberg selitti, ettei se tullut kysymykseenkään, ennenkuin

toiset retkikunnan jäsenet olivat saapuneet Tukholmasta mukanaan

Saksasta tuodut eväät. Mutta tällaisista estelyistä miehet välittivät

viisi. He sanoivat, että elleivät he saisi mukaansa Haaparannassa

olevaa räjähdysainevarastoamme, jota oli noin viisi kiloa, he joka

tapauksessa menisivät Siilastuvalle ja vaikka sulin käsin heittelisivät

tavarat järveen. — Selitykseksi mainittakoon kuitenkin, että

tavaraa oli lähes kolme laivanlastia, ja Kilpisjärvi tällöin vielä

metrinpaksuisessa jäässä.

Asiasta näytti tulevan pannukakku toivomamme suuren pamauksen sijasta,

ja kiiruusti Malmberg sähköteitse kutsui Suvirinteen ja Villamon

Tukholmasta, jotta matkalla olisi mukana kiveliöntunteviakin miehiä.

Kun matka tuli näin hätiköimällä päätetyksi, oli pakko luopua

alkuperäisestä suunnitelmasta, varsinkin, kun käytettävissä oleva

räjähdysainemäärä oli naurettavan pieni. Solisevia kevätpuroja seuraten

miehet sitten painuivat Kilpisjärvelle.

Kuulaana toukokuun iltana nousivat miehemme Kilpisjärven jäältä

Siilastuvalle. Hiukan kyräillen ottivat suomalaiset varastonvartijat

heidät vastaan, sallivat toki sentään matkamiesten yöpyä lattialla.

Paikan komendantti, kapteeni Stenberg oli Norjan puolella Skibottenissa.

Ulkona, hiekkaisella nummella oli mahtava kasa ryssien sotatarvikkeita.

Siinä oli 5,000,000 kiväärin patruunaa, oli kranaatin kärkikappaleita,

kenttäpuhelimia y.m.

Iltahämyssä tavarakasaa katsellessa tehtiin sitten suunnitelma

seuraavaa päivää varten.

Vieraat olivat koko illan ja yön varsin sävyisiä ja sietivät

murisematta vartioiden kokkapuheita. Vaan aamulla tuli huoneen hallitus

toisiin käsiin.

Terävin ja valituin sanoin ilmoitti Villamo tuvassaolijoille,

että "herrojen terveydelle ei olisi lainkaan haitaksi, vaikka

pysytteleisitte toistaiseksi täällä tuvassa, sillä ulkona alkaa kohta

paukkua. Ja muutenkin, jos jäljestäpäin jotakin kysytään, ei ole tarvis

tietää koko asiasta mitään."

Vartijat suostuivat tehtyyn ehdotukseen täydellisesti — joskin

kasvoiltaan hiukan kalpeina — sillä näköpiirissä vilahteli tämän tästä

mauserin tunnoton piippu.

Nyt kaivettiin keskelle tavarakasaa komero, johon mukanatuodut

räjähdysaineet upotettiin. Sähisten syttyi ruutilanka, ja sitten

kipaistiin kiven taakse tunturin juurelle.

Seurasi kumea räjähdys. Kymmenittäin lenteli patruunalaatikoita

vinhasti pyörien sadan metrin korkeudessa, ja irrallisia patruunoita

vilisi kuin sääskiä juhannuksena, mutta siihen se lysti loppuikin.

Annos oli ollut liian pieni täyttä totta tehdäkseen.

Juuri silloin ilmestyi näyttämölle mies, jonka läsnäoloa ei siellä

kaivattu. Se oli kapteeni Stenberg, joka ratsain saapui tunturien

lomitse johtavaa tietä residenssiinsä. Hän näki tämän kauhistuksen,

näki myös kivien takana kyyröttelevät miehet. Hurjasti huutaen ja

välähtelevää, nikkelöityä pistooliaan heilutellen hän ratsasti

miehiämme kohti pysähtymiskehoituksista huolimatta. Vasta kun Suvi

tasajyvällä ampui vinkuvan kuulan korvan ohi, putosi pistooli mieheltä,

ja vallan säädyllisesti antoi hän saattaa itsensä huoneeseen.

Suvi korjasi kiveliöstä kauniin pistoolin sotasaaliina.

Tämä historiallinen esine sai kaikkialla suurta ihailua osakseen,

kunnes muistaakseni Kitty sen lopullisesti sai ja vei muistona

Lontooseen. Ihminen joutuu näet joskus anteliaalle päälle.

Kapteeni Stenberg oli nyt huoneessaan, josta kaikki aseet oli Villamon

käskystä viety keittiöön palvelustytön huostaan. Ulkona odotti vuoren

korkuinen tavarakasa vielä ottajaansa. Ainoa mahdollinen hävityskeino

oli nyt tuli. Kiiruusti lyötiin kirveellä laatikon syrjä auki,

tulitikku lastuvilloihin ja pian roihusi koko varasto kokkona, jota ei

sietänyt mennä sammuttelemaan.

Jonkunlainen todistuskappale piti toki saada hyvintoimitetusta työstä,

ja sitä varten marssivat Villamo ja Suvirinne kapteeni Stenbergin

huoneeseen. Villamo esiintyi komentajana, Suvi seisoi ovensuussa

asennossa, puukoteloon kiinnitetty mauser sotilaallisesti olallaan.

"Antakaa meille kirjallinen todistus siitä, paljonko ja mitä laatua

tavaraa tuolla kasassa on", sanoi Villamo.

"En minä tiedä, mitä siellä on."

"Ellette ole ennen tienneet, niin nyt ainakin kuulette."

Ulkoa kuului tosiaankin hornamaista räiskettä, puhinaa ja paukkinaa:

Put, puti put, — piuuu, put, put prrrr.

"En minä anna mitään todistetta."

"Vai ette anna?" — Mauserin hana nousi naksahtaen vireeseen.

"Kyllä minä kirjoitan", tuli hätäinen vastaus, ja kohta oli Villamolla

täysi inventaario tavaroista, jotka paraikaa muuttuivat tuhkaksi.

"Hyvästi nyt vain ja koettakaa vastedes pysytellä merellä omassa

ammatissanne. Terveytenne vuoksi kehoitan teitä pysyttelemään

huoneessanne täsmälleen tunnin. — Jos kovin kiire tulee, niin onhan

tuolla nurkassa komuuti."

Suvi teki sotilaallisen käännöksen, ovi kierrettiin ulkopuolelta

reikeliin ja matka suunnattiin etelää kohti.

Vielä järven toiselle puolen kuului räjähdyksien pauke, ja mustana

viiruna kohosi savupilvi taivaalle osoittaen ihmetteleville

lappalaisille, etteivät hekään saaneet olla rauhassa koko maailman

nielevästä kansojen kamppailusta.

* * * * *

Kunniamerkit ovat varsin kauniit kantaa rinnassa, varsinkin kun tietää

tehneensä jotain niiden edestä. Jos sitä vastoin samanlaisesta työstä

annetaan toiselle tunnustus ja toinen jätetään unhoon, menettää annettu

tunnustus ja kunniamerkki arvonsa sivullisenkin silmissä.

Haaparantaan saavuttuaan jäivät Villamo ja Suvirinne valmistamaan

uutta matkaa Suomeen, jotavastoin toiset retkeilijät kiiruimmiten

painuivat Lockstedtiin ja esittivät matkansa tulokset majuri Bayerille.

Seuraavalla viikolla kiinnitti majuri heidän rintaansa rautaristin

"tunnustuksena uhkarohkeasta ja hyvin toimitetusta, tulosrikkaasta

komennusmatkasta."

Vaan mitäs saivat Villamo ja Suvirinne? — Ei lumppuryssän prenikkaa

annettu heille koko Kilpisjärven jupakasta, josta kuitenkaan ilman

heitä ei olisi tullut yhtään mitään.

En tiedä, miten asiain kulku oli esitetty majuri Bayerille, minä vain

ajattelen — — —.

* * * * *

Malmbergin kanssa tehdyn suunnitelman mukaisesti odottelin minä

Tromsössä. Kolkossa hotellihuoneessani järjestelin mielessäni

yksityiskohdittain uskalletun tehtävämme eri osat, edeltäpäin jo

nauttien siitä hälinästä, minkä aikomamme täräykset aiheuttaisivat koko

Ruijan valtakunnassa.

Samana päivänä, jolloin Kilpisjärven retkikunta lähti Haaparannasta,

sain Malmbergilta sähkösanoman: "Pojat matkustavat tänään, kirje

seuraa." Tästä käsitin että "pojat" tulevat Tromsöön, kuten puhe oli

ollut, ja siellä jakaudumme sopivanvahvuisiin ryhmiin, kukin aina eri

varastopaikkaa varten. Tosin mielessäni ihmettelin, että räjähdysaineet

olivat näin nopeasti saapuneet, vaan kohtahan kuulisin asiasta lähemmin.

Odottelin siis edelleenkin aina neljänteen päivään asti. Vaan kun

ehtoosta ja aamusta tuli viides päivä, nousin laivaan, jonka päämääränä

oli Skibotten.

Tämä pieni kylä sijaitsee Lyngenfjordin rannalla viitisenkymmentä

kilometriä Suomen rajasta. Vuono on rantojaan myöten niin syvä,

että suuret valtamerihöyryt saattavat purkaa lastinsa maalle ilman

apuvälineitä. Tätä tietä olivat Siilastuvankin tavarat kuljetetut.

Kelirikon takia oli Skibotteniin jäänyt kaksi laivalastia ryssien

tavaroita, ja olivat ne ladotut ranta-aukealle taivasalle.

Tavaroiden laatu oli moninaista, ja jo edellisellä kerralla

Skibottenissa käydessäni olin havainnut, että niiden hävittämiseksi

tarvittaisiin "termiittejä", sillä kankaisiin, saappaisiin ja

kenttäpuhelimiin eivät räjähdysaineet suuriakaan tehoa. Termiitti

sitävastoin oli kevyt kuljetettava, parinnyrkin kokoinen, vaan

kehitti lämpömäärän, joka kykeni muutamassa hetkessä sulattamaan

parin senttimetrin paksuisen teräspanssarin. Se oli jonkunlaista

"juoksevaa tulta", paloi kohisten ja syöksi pitkiä pihahtelevia

liekkejä ympärilleen eikä sitä kannattanut ryhtyä vedellä sammuttamaan.

Sellaisia olimmekin Saksasta pääasiassa tilanneet tarkoitusta varten.

Skibottenissa en tavannut ketään meikäläisistä eikä heitä vielä

seuraavanakaan päivänä kuulunut tuleviksi. Jotain täytyy nyt olla

vinossa, arvelin ja päätin palata takaisin Tromsöhön.

Kuulin silloin tavarankuljetuksessa olleiden suomalaisten ajomiesten

keskustelevan, että "tämä homma ei enää kannata, lähdetään pojat

Ameriikkaan."

Kerroin heille yrityksestämme Saksassa kehoittaen iltalaivassa

lähtemään mukaani. Kymmenkunnan miestä innostuikin heti ajatukseen,

lupasivatpa hankkia toisiakin matkaan.

Iltapäivällä saapui kylään tärisyttävä viesti: Siilastuvan varastot

on räjäytetty ilmaan. Heti sen jälkeen havaitsin minua pidettävän

silmällä. Lieneekö ollut joku Efialtes uskottujeni joukossa vai oliko

esiintymiseni muuten herättänyt epäluuloja, en voinut päätellä;

rauhattomaksi tunsin oloni.

Kävelin rantaan, jossa muuan ukko puuhaili veneellään. Jälessäni saapui

sinne eräs uskotuistani, nyhkäisi minua kylkeen, sanoen:

"Poliisit aikovat vangita teidät heti kun nimismies kerkiää tänne

laivalla Birtavaarasta. Ovat soittaneet sinne."

"Milloin laiva tulee?"

"Puolen tunnin kuluttua sen pitäisi täällä olla."

Nyt olivat hyvät keinot tarpeen. — Hyvää maksua vastaan lupasi veneukko

saattaa meidät vuonon toiselle rannalle. En enää rohjennut mennä

taloon, ajomies sieltä salavihkaa vain nouti reppuni ja ilmoitti

tovereilleen aikomuksestamme. Pian olimme vesillä, ja kaksihankainen

läheni voimakkain aironvedoin turvallisempaa tunturia kohti.

Puolimatkaan päästyämme näimme höyrylaivan savuavan niemen takaa;

siellähän se tuli minun vangitsijani. Kun laiva ehti Skibottenin

laituriin, olimme mekin jo toisella rannalla ja hävisimme tunturiin.

Yötä myöten jatkoimme tunturitaivalta Lyngeniin, josta laiva

viiden aikaan aamulla vei meidät Tromsöhön. Yö oli valoisa, ilma

kevääntuoksuinen, ja valkoharjaisilla tuntureilla rusotti Lapin

ainainen aurinko. Matkan varrella kerroin miehille lähemmin

Saksanmatkasta ja oloista siellä ja ikuistin heidät kameraani.

Tromsössä ei suomalaisten maine ollut kovinkaan korkealla. Tuntui

miltei mahdottomalta saada yösijaa joukolleni. Kuullessaan vieraiden

puhuvan suomea, he heti sanoivat: "Ei, ei, ne tappelevat. Emme voi

ottaa."

Vannoin ja vakuutin, että nämä ovat hyvin siivoja miehiä, eivätkä ole

vielä koskaan tapelleet ja säädyllisellä esiintymiselläni sainkin

kaikki majoitetuksi eri paikkoihin kaupungissa.

Aamulla, lähtiessämme laivalla etelään päin, etsin turhaan kahta

miestä, mutta kun toisetkaan eivät heistä tienneet mitään, arvasin

sotahommien miehiä hirvittäneen.

Lödingenissä olisimme saaneet odottaa Narvikin laivaa kaksi

vuorokautta. Se on kuitenkin kallis paikka niin ruokaan kuin asuntoihin

nähden, joten aikaa ja rahoja säästääkseni vuokrasin moottoriveneen.

Sää oli myrskyinen ja miehet tottumattomia merellä. Kajuutassa tuoksui

ylenannettu aamiainen enkä viihtynyt siellä; viihtyisämpi oli olo

kannella, vaikkakin likomärkänä; laineet kun huuhtelivat lakkaamatta

sitä keulasta perään saakka.

Lähettämäni sähkösanoman johdosta oli Wallenius Bodenissa meitä

vastassa ja saattoi miehet edelleen Trelleborgiin. Kaksi miestä karkasi

täälläkin. Toisen nimeä en muista, toinen oli Huhtala nimeltään. Hän

myöhemmin ilmiantoi minut Seittenkarin poliisille ja sain kutsun

poliisilaitokseen tekemään selkoa hommistani. Kun ei poliisi kuitenkaan

ymmärtänyt suomenkielistä passiani, käänsin sen hänelle puuta heinää

puhuen, eikä ilmianto aiheuttanut mitään ikävyyksiä. Olin kuitenkin

siksi kiukuissani, että etsin Huhtalaa pitemmän ajan, antaakseni

hänelle yhden pääpillerin, mutta mies oli kadonnut paikkakunnalta.

Nyttemmin on aika vihani lauhduttanut, ja minun puolestani eläköön se

roisto miten kykenee.

Haaparannalla kertoi Malmberg Kilpisjärven historian alkuvaiheista.

Miehet eivät vielä olleet matkaltaan palanneet eikä hän tiennyt, miten

siellä oli käynyt. Minä puolestani kerroin matkani vaiheet; tiesin,

että räjähdys oli toimitettu, vaan miehistä en tiennyt mitään. Odotimme

siis jännityksellä heidän paluutaan.

Kolmantena päivänä he sitten saapuivat mukanaan täydet kantamukset

sotasaalista: kenttäpuhelimia, patruunoita y.m. ja kuvailivat matkansa

vaiheet, tosin paljon elävämmin kuin mitä minä tässä olen kyennyt

kertomaan.

* * * * *

Viettäessäni neljä kuukautta Jäämerellä ja muilla matkoilla, olivat

Haaparantaan säilytettäväksi jättämäni tavarat joutuneet yleisen

käsittelynalaisiksi. Villamo herrasteli minun jo kuuluisaksi tulleessa

saketissani. Kun hän sentään oli melkein kaksi korttelia minua lyhempi,

ulottuivat liepeet aina nilkkoihin, joten hän katsoi sen hyvin

soveltuvan kevätpalttooksi. Ja kevätpalttoon näköinen se olikin, kun

taas vedin sen ylleni. Walter oli anastanut hienon, Berlinistä ostamani

hatun. Vaadin tiukasti omaisuuttani takaisin, vaan hän puolestaan sanoi

ostaneensa sen Tuompolta. Tuompo oli silloin jo matkustanut leirille,

enkä saanut häntä käsiini, joten jätin asian lepäämään.

Jossain tilaisuudessa oli Pikku-Jussi arvellut, että minun arvokas

kalabassipiippuni hyvin sopisi hänenkin hampaisiinsa. Suvi tämän

nähtyään huomautti, että "Pekka on antanut minun tehtäväkseni hoidella

tätä kalabassia, eikä kellään ole oikeutta vetää siitä sauhuakaan, se

on siksi tyyris piippu." Asia ei selvinnyt muuten kuin tappelulla,

jossa piippu meni poikki. Nyt, kun siitä ei ollut enää kummallekaan

iloa eikä kunniaa, sopivat he riidan ja pakkasivat piipun kauniisti

kapsäkkiini.

Herrana ja heittiönä · 第 21 / 30 题